The Project Gutenberg eBook of Reigin pappi, by Aino Kallas

Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta, nimitetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka Jumala, niinkuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden. Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi muuttuvat.

Sillä ihminen ja hänen elämänsä on, niinkuin jo kuuluisa pakana Pindaros laulaa: 'Σκτας οναρ' joka merkitsee yhtä kuin Varjon uni, ja hänen kohtalonsa Korkeimman käsissä niinkuin mesipuun vaha.

Kirjoitettu Reigissä, Hiidenmaalla, Ruotsin valtakunnassa, Kaikkein
Armollisimman Kuninkaamme Carolus XI:n kolmantena hallitusvuonna, Anno
Domini 1662.

Minä, Reigin pappi, Paavali Anteronpoika Lempelius elikkä Lempelensis, olen syntynyt Anno 1592 Lempäälän pitäjässä Suomessa, kussa autuas isäni Antero Pietarinpoika oli kirkkoherrana, kunnes hän pitkän ja toimellisen vaelluksensa jälkeen sai levon Kristuksen P. haavoissa. Horoskooppini osoittaa minun syntyneen hetkellä, koska Aurinko asusti Skorpionin merkeissä kahdeksannessa huoneessa, kuin kutsutaan Kuoleman huone ja tietää kuoleman valtaa, ja Mars vallitsi Eläinrataa, josta seuraa tosin vihaa, vimmaa ja kiivautta. Mutta minun kohtalontähteni Saturnus, perin vaarallisessa aspect'issa Aurinkoon, seisoi neljännen huoneen kärjessä, mikä on yksinäisyyden ynnä autiuden tunnusmerkki. Näin ovat taivaan tähdet alusta alkaen minut tuskan ja kuoleman lapseksi tienneet, ja Skorpioni on minun merkkini ollut.

Mutta edesmenneeltä isältäni Antero Pietarinpojalta olen minä saanut perinnökseni vastaanottaa en tosin maallisia rikkauksia, vaan sensijaan terveen ja laittamattoman ruumiin ja voimalliset jäsenet, joita ei lapsena luunvika, eikä myöhemmin leini ole jäytänyt. En ole tosin myöskään väärinkäyttänyt tätä kallista lahjaa, en mässäyksellä enkä muulla irstailulla, vaan pitänyt kunniassa sieluni tomumajan ja vielä lisännyt voimiani ahkeralla metsänkäynnillä ja riistanajolla nuoruudestani alkaen. Niin ei minun ole vielä tähän saakka tarvinnut tautivuoteella virua, eivätkä puoskarit eivätkä rohtoin tekijät ole minun kukkarostani killinkiäkään hyötyneet.

Niinkuin autuas isäni, niin olen minäkin kasvanut pituutta, kunnes mittani oli kolme kyynärätä ja kämmenen leveys. Tämä iso ruhoni on minulle usein pikemminkin vaivaksi ollut ja työläs kantaa, sillä peräti harvassa ovat ne ovien kamanat, kuhunka minä en olisi päälakeani kolahduttanut, elikkä ihmisten lavitsat, joita en olisi joskus painollani ruhtonut. Myös oli käsissäni, koska vielä miehuuden mahlat verissäni vierivät, peloittava voima, niin että taisin paljaitten sormieni välissä taittaa hopiaisen riikintalarin elikkä myös parahultaisen hevosenkengän, kuten teiniaikoinani usein toverieni mielenratoksi tein.

Vaikka siis näin maallinen muotoni, jolle tosin ihminen ei mitään mahda, oli paremminkin sotilaan kuin hiljaisen Herran työntekijän, ja luontoni samoin ylön kiivasteleva ja vereni äkkipikainen, niin rupesin kuitenkin papiksi isäni säädyn ja hänen viimeisen tahtonsa jälkeen. Niin olen tutkinut theologiaa kuin myös latinaa, kreikkaa ja hepreaa ensin Upsalassa ja sitten Rostockin Akatemiassa Saksanmaalla, ettei Turun Akatemiata vielä tähän aikaan ollut, ja taidan kaikessa nöyryydessä sekä itseäni ylentämättä sanoa, että olen kristillisessä tiedossa koeteltu ja painavaksi löytty. Ei ole sitä kirkkoisää eikä uudempata elikkä vanhempata hengellistä kirjamiestä, ettenkö minä olisi mettä hänen kennoistansa kerännyt. Mutta en ole myöskään samalla laiminlyönyt ahkerasti tutkistella viisaita pakanoita ja niitä jumalallisen totuuden muruja, kuin heille itsekullekin on suotu.

Tapahtui sitten, koska juuri olin papiksi vihitty, että sain kutsun
Tallinnan kaupunkiin Tuomiokoulun collega'n viran päälle. Mutta
Tallinnan kaupunki ynnä Toompään-linnan kanssa sekä myös koko pohjoinen
Vironmaa oli jo tähän aikaan heitetty Ruotsin väkevän valtikan alle, ei
kauvan sitten, kaikille sen asukkaille siunaukseksi ja pelastukseksi.

Minä olin nuori ja luonnostani edesottavainen, ja vieraat maat sekä kaupungit olivat minun mieltäni myöten, ja niin minä otin juuri halusta vastaan toimen, kuin minulle tarittiin.

Mutta minun tullessani Tallinnaan oli Viron- sekä Liivinmaalla käyty sotia lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa lakkaamatta, ja koko maa oli niinkuin olisivat Pyhän Ilmestyskirjan orhit sen kavioillansa kuopineet. Kirkot oli poltettu elikkä muuten häväisty, koska jumalattomat koirankuonolaiset sotaratsujansa itse alttariaituuksissa lepuuttivat. Pappilat olivat raunioina, ja kussa seinät vielä pystyssä pysyivät, tunki katosta tuuli ja sade, niin että pappiparat paikoin säilyttivät ruokavarojansa itse Herran huoneessa, näin puolestansa sen pyhyyttä suolakalan löyhkällä ja jauhonpölyllä saastuttaen. Eipä ollut usein papeissakaan muuta parempata pappeutta kuin musta kaapunsa. Heidän seassansa oli montakin koiraa, joilla ei ollut kieltä suussansa haukkuaksensa ajan viheliäisyyttä ja ihmisten inhuutta, ja monetkaan heistä eivät opastaneet syntisiä Kristuksen tykö, niinkuin opetuslapset kerran aasintamman, vaan suoraan Saatanan tykö. Häpiä sanoa! löyhäsuu parranajajakin elikkä kiertävä kisälli kelpasi tässä maassa papiksi ja jakeli vihkimättömin käsin Pyhiä Sakramentteja.

Niin että saatettiin pilkaten laulaa ja sanoa, niinkuin Tallinnan turulla tehtiin:

Vain Saatana, se Helvetin Vanha Nuottamies, kulki ympärinsä ja veti verkkojansa veden sameudessa, mesi mielessä. Tosin noitaroviot roihusivat pitkin maata ja polttivat ohdakkeita ja rikkaruohoja, niin että käry suitsusi, mutta uusia hurmanhenkiä tuli kuin Helvetin säkin suusta, sillä Perkele näkyi päättäneen, ettei Vironmaan pitänyt autuaaksi tuleman.

Alussa minä en kuitenkaan hänen apajaansa sattunut. Vaan minulla oli päinvastoin kaikkinainen siunaus, ajallinen ja hengellinen mukanani, niinkuin olisi hurskaan isäni Antero Pietarinpojan esirukoukset taivaan korkeudessa kuultu, ja kaikki, mitä minä edesotin, olkoon se tämän maailman askarrusta elikkä korkiamman ja näkymättömän maailman, kasvoi ja menestyi, niinkuin otollisella ajalla kylvetty siemen.

Niin minut, koska olin lähes viisi ajastaikaa collega'n virkaa pitänyt, nuoresta ijästäni ja moniaitten vanhempien collega'in ansioista ja vastustelusta huolimatta, koroitettiin Tuomiokoulun Rector'iksi, koska viran entinen haltija koottiin isäinsä tykö. Tämän erinomaisen arvon ja kunnian minä otin vastaan tosin epäröiden (sillä minä tiesin kokemusteni vähyyden), mutta parhain aivoituksin ja vyöttäen kupeeni nöyryydellä.

Näin nyt näytti siltä, kuin olisi Tallinnan kaupungista tullut alinomainen asuinsijani, ja minä ostin oman talon Pitkän Jalan varrella Toompäällä. Tämä talo ei tosin ollut suurensuuri, kuten minun säädylleni sopiikin, mutta se oli kauneimpia koko Toompäällä oman laatunsa jälkeen. Siinä oli kaksi kerrosta, ja kummassakin lämmin asuintupa, ja vielä kaksi kylmää kamaria makuuhuoneiksi. Sen kapia pääty oli kadulle päin, ja siinä holviovi ja kiviportaat, joilla suviehtoona sopi istuskella, ja sen alakerroksen akkunoissa rautaristikot, mutta yläkerroksen akkunoissa viheriäiset luukut. Mutta sen katto oli korkia ja kalteva, parhaista punaisista hollantilaisista tiiliskivistä, ja tuuliviiri hänen harjallansa, ja se paistoi kilpaa Toompään muurien ja tornien kanssa. Ja selkiällä ilmalla taisi silmä joskus selittää Suomen mantereen lahden takaa niinkuin meren kangastuksen.

Näihin aikoihin minä myöskin astuin aviosäätyyn ja otin aviopuolisokseni neitsyt Catharina Erikintytär Wyckenin, Turun kaupungista Suomesta, kunniallisesta ja hyvämaineisesta suvusta, Turun kaupunginvoudin Erik Wyckenin ainokaisen tyttären, joka oli minua toistakymmentä ajastaikaa ijässä nuorempi.

Tämä vaimoni Catharina oli nuoruutensa kukoistuksessa hempiä, kasvultansa keskikokoinen ja pikemminkin hento, niinkuin olisi Luojansa hänet luonut hienomman muotin mukaan. Hänen hipiänsä oli puhdas ja kuin valkaistu, niinkuin rantakivet, jotka kauvan ovat veden rajassa viruneet ja ovat siliät käden koskettaa, ja hänen kaulansa ja povensa pehmeys sulkkuinen, kuten niitulla suovilla. Vaan silmät olivat hänellä arat ja vierastelevat, alati untanäkeväiset, vesiharmajat väriltänsä, ja hänen leukansa pieni ja heikkoluinen niinkuin lapsella. Niin muutenkin hän lintua muistutti, niin säihkyväinen ja poispakeneva oli hänen katsantonsa, ja hänen käyntinsä kepiä ja liukuva kuin linnun uinti. Niin minä näin hänet ensi kertaa, juuri koska joutsenjahdilta Turun saaristosta palasin, ja heti hätkähdin tätä hänen linnun- elikkä joutsenenkaltaisuuttaan enkä senjälkeen enää hänen elinaikanansa yhtäkään joutsenlintua ampunut, vaikka tosin joutsenjahti oli himoruokaa verilleni niinkuin kielelleni kennohunaja.

Mutta vaikka hänen suunsa oli kaunis, ja hänen huulensa pursuvanpunaiset, niin ne harvoin aukenivat, sillä hän ei ollut niitä naisia, jotka juoruavat turulla elikkä istuvat talonsa portailla niinkuin kyyhkyset räystäällä kuulopuheita kuhertaen. Vaan hän tiesi, että vaitiolo on siviän vaimon kaunistus. Niin vaitelias ja vähäpuheinen hän oli, että minä toisinansa sydämessäni toivotin hänet lavertelevaksi ja lörppösuuksi. Sillä monasti olen minä sydänyön hetkenä kesken kuuminta sylinantoa itseltäni kysynyt, ketä helmassani pitelin, ja pimeyden halki hänen katsantoansa tähystellyt, niinkuin pelvossa, että hän huomenena olisi haihtunut viereltäni, ja vain tyhjän sijan jälkeensä jättänyt.

Päältä nähden ei tosin Catharina Wyckenissä ollut mitään, mikä olisi ollut verelle vaarallista, elikkä tainnut ylön karkiata, lihallista himoa herättää ja näin miehen ja hänen mielensä sokaista. Huolimatta hänen kukoistuksensa hempeydestä olisi kuka tahansa erehtynyt häntä koskemattomaksi neitseeksi luulemaan, niin kapiat olivat nuoruudessa hänen uumansa, ja hänen vyötärönsä hento, vielä senkin jälkeen, koska hän oli jo synnyttänyt kaksi lasta, poika Anteron ja tytär Heblan.

Tainkaltainen oli minun vaimoni Catharina, puhdas ja ilman virhiä. Vaan minun vertani on vetänyt väkevästi hänen puoleensa, ja kaikki muut vaimonpuolet ovat näkyneet minulle hänen rinnallansa niinkuin maalilla sivutut laudat elikkä heinäsuovat, ja minun kuolematon, kalliisti lunastettu sieluni on ollut menemäisillänsä ijankaikkiseen kadotukseen hänen takiansa.

Mutta näinä aikoina, kuin nyt kirjoitan, olin minä vielä maailman silmissä ja tuntoni tuomion edessä onnellinen mies, äveriäs, armoitettu tämän maailman antimilla, kademielisiltä kadehdittu, ja viisailta ynnä mahtavilta kunnioittu. Minulla oli kaunis ja kuuliainen vaimo, joka palveli minua siveydessä, niinkuin vaimon sopii, ja minun lapseni olivat terveitä ja punaverisiä kuin karpalot suolla.

Minulla oli korkia ja kunnioitettu virka ja siinä ylempäini ja alempaini mielisuosio, ja vaikka en ollut vielä kuin viisneljättä ajastaikaa, kulki jo kuulopuheita, etten suinkaan retkeäni Tuomiokoulun rector'ina päättäisi, vaan Vironmaan Superintendenttinä elikkä vaikka itse Piispankin istuimella. Minun sieluni oli tyven ja pahaa aavistamaton niinkuin meren ulappa, joka ei tiedä rajusäästä, mistä pilven kohtu on raskas.

Enköstä ollutkin minä kuten Usin mies Job, jolle, niinkuin Sanassa luemme, oli siunaantunut seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisisataa paria härkiä ja viisisataa aasia, ja myös sangen paljon perhettä, ja jonka tavara oli levitetty maassa?

Mutta minun alennukseni oli lähellä, ja Helvetin Vanha Kaarne koikkui jo kuusessa nokkiaksensa minun sydäntäni ja maksaani.

Totisesti, niinkuin olisi Jumala hyljännyt minun raadollisen ruumiini ja sieluni Saatanan ja hänen riettaitten henkiensä riepoittaa, niin tulivat hädät ja onnettomuudet toinen toisensa jäljestä minun ja minun huoneeni ylitse.

Niinkuin minä jo tähänkin kirjoittanut olen, ja niinkuin myös horoskoopistanikin näkyy, olen minä aina ollut äkkipikainen ja tuima luonnostani, enkä sille tosin mitään mahda. Sillä vaikka hamasta lapsuudestani olen koettanut tätä luontoani lannistaa kurituksen ja rukouksen avulla, niin on se aina kuitenkin äkisti ylöskarannut takajaloillensa kuten äksy orhi. Niin oli se myös lankeemustani edesauttava.

Tapahtui nimittäin yhtenä päivänä, koska koulussa parhaillaan tutkittiin Erasmi libellus de civilitate morum, että muuan tuomiokoululainen, suurta ja mahtavaa maa-aatelia suvultansa, mutta muuten ylimmäinen hulttio ja koiranleuka, tuikkasi edessänsä istujata poikasta puukollansa selkään, lapaluitten kohdalle, näin pilkaten Erasmuksen siveitä opetuksia.

Tästä rikkomuksesta (vaikka tosin haava oli tuiki turhanpäiväinen!) pääsi paha parku ynnä meteli, ja itse Rector kutsuttiin paikalle. Niin jäin minä kahden kesken syyllisen kanssa, eikä muita silminnäkijöitä läsnä ollut.

Ja vaikka minun olisi taas uudellensa kestettävä kaikki, mitä sieluni ja ruumiini on kärsinyt, ja minun pitäisi palaman kiirastulessa, en sittenkään taitaisi muuta näillä katoovaisilla huulillani julkihuutaa kuin totuuden, niinkuin sen myös Korkian Oikeuden edessä tein.

Ja tämä on totuus, että sen jälkeentulevaiset tietäkööt, koska he minun tuomitsevat:

Koska minä poikaselle aloin lakia lukea, niin hänpä vilpillisesti virnistelemään rupesi, ilman hävyn tuntoa, suuren sukunsa suojassa muka. Silloin äkisti veri sakosi päässäni, ja silmäni kiivaudesta samentuivat, etten enää saattanut selkiästi eteeni nähdä. Niin minä kohotin pikavihassa kämmeneni läimäyttääkseni uhittelevaista poikasta korvalle. Mutta ennenkuin iskuni läjähtää ennätti, loikkasi aatelisvesa sivullen ynnä hänen korvansa kanssa, ja isku sattui tyhjään ilmaan. Vaan että minun kohtaloni sekä Jumalan aivoitus täytettäisiin, niin puski syyllinen kiivaassa vauhdissansa ohimonsa penkin teräväiseen syrjään ja käpertyi kuoliaaksi siihen jalkainsa sijalle.

Itsekukin taitaa tästä tähdellensä nähdä, olinko minä vikapää poikasen kuolemaan vai enkö, sekä myöskin minun helmasyntini, kuin on kiivaus.

Mutta koska hän siihen permannolle liikkumattomaksi kupertui, niin minä kauhulla tunsin, kuinka voima valui jäsenistäni, ja oli kuin sappirakko olisi vereeni puhjennut ja sen myrkyttänyt, sillä minä tiesin, että maailman silmissä olin minä pojan murhamies.

Niin olen minä istunut kaksi päivää ja kaksi yötä tutkintovankeudessa Bodeljessa, Raatihuoneen Turun varrella, sill'aikaa kuin minun kunniallinen nimeni kynittiin Toompäällä ja alakaupungissa sekä porvarien että ritarien käsin putipuhtaaksi, niin että hyveet lentivät kuin höyhenet. Sillä ihmisillä on aina ollut suuri ilo nähdä niiden lankeemusta, jotka heistä ylempänä ovat.

Ja Tuomiokoulussa oli muuan collega, tohtori Heinricius Bartholini nimeltänsä, joka oli vilpillinen ja kavala mies ja juonia täynnänsä ja oli jo kauvan minun virkaani himoinnut ja minua karsastellut. Niin hän nyt päästi paljon kuulopuheita valloillensa, niinkuin olisi häkin täyden häijyjä lintuja lentoon laskenut, niin että ne pimittivät ilman ihmisiltä, etteivät he tienneet mitä uskoa.

Ja oli pakkasaika, ja minä palelin, koska minä makasin mädänneillä ja löyhkäävillä oljilla niinkuin pahantekijä, ja rotat juoksivat minun raajojeni ylitse. Mutta minun ruumiini vaiva oli vähä minun henkeni vaivaan verrattuna, sillä minä tunsin tuhoni tulleen, ja niinkuin muinoin vakaa Job istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun kappaleilla, niin minun henkeni oli kuin täynnä pahoja paisumia ja vihaa niitä kohtaan, jotka minua syyttä vainosivat. Vaan enemmän kuin itseni murehdin minä vaimoni Catharinan takia, sillä minä tiesin hänen henkensä herkäksi ja haavoittuvaksi, ja pelkäsin ihmisten pahuutta.

Kolmantena päivänä minut vietiin Korkian Oikeuden eteen tekemään tiliä ja syytettiin julkisesti murhasta. Niin minä jyrkästi ja totisesti tämän kielsin ja tarjouduin vapaasta tahdostani kestämään joko vesi- elikkä myös tulikokeen elikkä molemmatkin sanojeni vakuudeksi. Niin varma minä olin viattomuudestani ja siitä, että P. Enkelit hätäni hetkellä tukisivat minua. Mutta vastapuoli, poikasen vanhemmat ja heidän sukunsa, eivät tähän tyytyneet, vaan vaativat minulle rangaistusta miestaposta.

Silloin yksi Raatiherroista sanoi: »Tuokaat toki vainaja tänne ja asettakaa hänet vastatusten syytetyn kanssa, että mitämaks veri alkaa tiukkua haavasta, jos hänet murhamieheksi löyttäisiin.»

Sillä niinkuin jo Vincentius sanoo, tartuttaa murhamiehen henki haavan, niin että se itseensä ilmaa imee. Mutta koska samainen murhamies ohitse kulkee, niin vedetään tartutettu ilma ulos haavasta yhdessä veren kanssa. Ja tämä veri on niinkuin murhatun huuto maan alta, jolla hän murhamiestänsä syyttää.

Tämä neuvo kelpasi Korkialle Oikeudelle, ja niin tuotiin kuolleen pojan ruumis Oikeuden huoneeseen ja asetettiin paareilla minun eteeni.

Ja niin oli hiljaista salissa, että olisi taitanut kuulla tomuhiukkasten tanssin.

Vaikka minulla on luja luonto, niin sydäntäni alkoi kuitenkin niinkuin ellottaa, ja jalkojani veti koukkuun. Mutta minä purin hampaani kiriästi yhteen ja kuljin kolmasti ympäri paarien, joilla ruumis lepäsi, ja koko tämän ajan minä rukoilin ja hoin, vaikka sitä ei kukaan kuullut: »Herra, Herra, minä olen syytöin, armahda minua!» Ja senjälkeen minä vielä julkisesti puhdistusvalan vannoin, ruumiin käteen tarttuen, mutta haavasta ei tiukkunut tilkkaakaan verta.

Tämän jälkeen minut julkisesti julistettiin syyttömäksi, ja minä sain mennä vielä samana päivänä Bodeljesta.

Niin minä varroin ehtoota ja vasta sitten hiivein niinkuin ryöväri elikkä maankiertäjä varas pitkin takateitä hämärissä Toompäälle, ennenkuin portti pantiin kiinni yöksi. Kun minä saavuin talooni Pitkän Jalan varrella, niin minä äkkäsin akkunaluukut suljetuiksi, ja minun vaimoni Catharina oli lymynnyt kolmatta yötä ja päivää pimiässä suljettujen luukkujen takana, lämmittämättömässä huoneessa, ilman särvintä, eikä ollut laskenut edes lapsia tykönsä.

Vaan hän silloin loittoni minusta, niin kauvas kuin seinältä pääsi, ja sanoi, enkä minä ikinä unhoita kammon kaikua hänen äänessänsä:

(Mutta tämä ei ollut totta, sillä pyöveli ei ollut minua käsin kajonnut, koska minua oli kuulusteltu ilman kidutusta.)

Ja vaikka minä sen hänelle selkiäksi tein, niin kuitenkin tänä ehtoona minä ensimmäistä kertaa tunsin, että minä vieraannuin vaimostani, ja hän minusta.

Mutta tästä lähtien sain minä ylönpalttisesti kokea vanhan ja viisaan sananparren totuuden:

Sillä vaikka Oikeuden olikin ollut Pilatuksen sanoin tunnustaminen: »en minä löydä yhtäkään vikaa tässä ihmisessä», niin olin minä yhtäkaikki maailman silmissä merkitty mies, ja tämän jutun Continuatio elikkä jatko oli ylön murheellinen minulle.

Minun ystäväni, jotka ennen kilvan seuranpitoani etseivät, vakuuttaen, että minun naljani olivat nasevimmat, ja minun Malvasier'ni makein, alkoivat katsoa minua karsaasti ja kaihtaa taloni ovea. Sensijaan vihamieheni, joista en tähän asti paljoa tiennyt, uskalsivat ulos loukoistansa niinkuin lepakot, koska yö on läsnä. Haavoitu, putoa korkeudestasi ja katso! maan muurahaiset ja toukat ovat ylläsi kuten haaskan ja tunkeutuvat silmiisi ja suuhusi. En tainnut minä enää rauhassa edes alakaupunkiin mennä, turulle elikkä Pyhän Hengen kirkkoon, etteikö roskaväki minua sormillansa osoitellut, niinkuin pahantekijätä elikkä pitaalista. Ja olisin minä tämän kuorman itse vielä kantanut, mutta minun sydäntäni vihlaisi sangen kipiästi, kun minä näin vaimoni Catharinan kalpenevan ohikulkijain herjauksista.

Uusikuu ei ollut ehtinyt vielä täyteen mittaansa, ennenkuin minä jo sain erokirjan Tuomiokoulun Rector'in toimesta, Tallinnan Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta ynnä Tohtori Heinricus Bartholinilta, josta tuli minun seuraajani virassa. Niin tässä erokirjassa ei ole edestuotu yhtäkään syytä, minkätähden minä en olisi enää kelvolliseksi katsottu, ja totisesti, se on annettu sine omni justa causa.

Niin olin minä, Paavali Lempelius, nyt virkaheitto ja kelvottomaksi löytty mies. Minä olin niinkuin haaksirikkoinen, joka laivahylyn pirstoista yrittää pelastavata lauttaa laittaa, yksinjätetty ja toisilta hyljätty. Kaksi ajastaikaa minä turhaan etsein työtä ja toimeentuloa, elättäen hengenpitimeksi perhettäni kirjatöillä, kirjoittaen henkikirjureille ja oikeudenpalvelijoille, koska minulla oli selkiä kirjoitus ja hyvä ulosanto. Minun taloni Toompäällä myytiin velkamiesteni vaatimuksesta enimmän tarjoavalle, ja minä muutin vaimoineni, lapsineni Kakamaien kaupunginosaan, kussa köyhä rahvas ja epäsaksalaiset asuvat. Minun vaimoni Catharina sai myydä kaikki koristeensa, hopiaiset vyönsä ja solkensa sekä saksankankaiset vaatteensa, yksin ne kuurinmaalaiset merenkultakäädytkin, jotka minä olin hänelle ylkämiehenä kihlajaisiksi lahjoittanut, ja samoin kaikki meidän tinaiset pullomme, lautasemme ja kulhomme, niin ettei meille jäänyt kuin yksi tinapikari ja puuvateja.

Mutta koska ristin ruoska näin selkäämme ruhtoo, niin ovat moniaat lujat uskossa, niinkuin Stephanus ja Paavali, mutta moniaat taas heikot, niinkuin Kristuksen opetuslapset haahdessa. Niin minä en tästä kaikesta olisi vielä ylön pahasti napissut, sillä minä tiesin tuntoni puhtaaksi ja tunsin täyden miehenvoiman verissäni.

Mutta niinkuin sade- elikkä rajusää, koska hän kerran sisuansa purkaa ja riehua alkaa, ei hevillä herkiä, vaan yhä tuopi uuden kuuron, niin oli myöskin minun koettelemusteni laita.

Yhtenä päivänä molemmat lapsukaiseni, poika Antero ja tytär Hebla, joitten ikä oli seitsemän ja kuusi ajastaikaa, ylitseastuen kieltoni ja varoitukseni, juoksivat saunoittajan tykö, jonka anoppi äsken oli kuollut ruttoon.

Ja jo seuraavana huomenena nämä kaksi tervettä ja kaunokaista lasta, liikkuvaisia kuin rantalinnut, makasivat kankeina ja kuolleina. Ihmisiä kuoli ylön paljon näihin aikoihin, eikä kirkon lattian alle enää ollut lupaa haudata ketään. Niin heidät pantiin yhteiseen köyhäinhautaan, kuin myös ruttohaudaksi kutsutaan, ulkopuolelle kaupungin muurin, lähellä Jerusalemin mäkeä elikkä kurjain syntisten mestauspaikkaa, kussa myös on hevosten nylkykenttä, koska meiltä puuttui rahaa heille parempata haudansijaa hankkiaksemme.

Mutta minun vaimoni Catharina muuttui tästälähtein kivulliseksi, niin että sen kaikki äkkäsivät, ja häneen tuli outo levottomuus ja hengenpalo, niin ettei hän enää tahtonut paikoillansa pysyä, ja suuri kärsimättömyys, jota minä rukouksella ja pitkämielisyydellä kantaa koetin, vaikka tosin oma sydämenikin valjusti vaikeroi perillisteni menetystä. Ja minä olen nähnyt hänen istuvan monta tiimaa ja huojuttavan tyhjää helmaansa, niinkuin vaimot, jotka lasta sylissänsä liekuttavat, niin että jo syrjäistenkin tuli häntä surku.

Mutta kolmannen ajastajan alussa minun virasta luopumisestani tapahtui, että Vesteråsin Herra Piispa Johannes Rudbeckius tuli Tallinnan kaupunkiin katsastamaan Herran viinamäkeä Vironmaalla ja äkkäsi maan marroksi ja työntekijät perin kelvottomiksi, niinkuin minä jo tähän kirjoittanut olen.

Koska siis piispa Rudbeckius alkoi perata Vironmaata Taivaallisen Majesteetin ja Ruotsin kuninkaan Gustavus Adolphuksen nimessä, niin tapahtui, ettei hän mielikarvaudeksensa saanut yhtäkään pappia lähtemään Reigin vastaperustettuun seurakuntaan Hiidenmaalla, joka oli juuri lohkaistu Käinan emäseurakunnasta, sillä kaikki kaihtivat näin kaukaista paikkaa.

Mutta kun hän kyllin kauvan turhaan oli etsiskellyt, muisti hän minut, virkaheiton ja murhasta syytetyn miehen, ja niin vihittiin minut Reigin ensimmäiseksi papiksi sinä Syyskuun seitsemäntenä päivänä, Anno 1627.

III

Niin siis tapahtui, että minä jouduin Reigiin yhdessä vaimoni Catharinan kanssa, että täytettäisiin, mitä Jumala tutkimattomassa neuvossansa oli päättänyt.

Mutta oli niinkuin entinen elämäni olisi mennyt lukkoon takanani, ja kaikki, mitä hänessä oli, häpiätä, erhetystä ja murhetta, mutta myöskin riemun rahtua. Niin en minä enää alinomaa muistellut ihmisten vääryyttä ja kiittämättömyyttä enkä myöskään, kuinka korkialle minun elämäni kaari vielä olisi kohota tainnut. Vaan minä päätin tyytyä osaani ja katselin ympärilleni ja näin sanoin itselleni:

Haec est domus tua, Paule Lempeli, — tässä on sinun nyt elettävä, tähän myös todenperään kerran kuoltava, ja tuossa vähässä kirkkomaassa luittesi valjettava hamaan siihen saakka, kuin arkkienkeli Mikael Tuomiopäivänä pasuunaansa toitottaa. Mitäs siis enää turhia pyristelet?»

Mutta koska minä omin silmin näin nämä Reigin rannat, niin en minä totisesti enää hämmästellyt, ettei Piispa Rudbeckius ollut saanut tänne parempata sielunpaimenta kuin kuolemantuottamuksesta syypenkissä seisoneen miehen. Sillä näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa mielen, eikä yksinäisempätä alaa liene monta Vironmaalla eikä Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää exilium'iin elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin.

Mutta koko Hiidenmaa ynnä Reigin kanssa kuului tähän aikaan korkialle Herralle ja Valtamarskille Jacobus de la Gardielle, rahvaalta Laiska-Jaakoksi kutsuttu, joka oli ostanut sen kolmestakymmenestätuhannesta hopiatalarista, senjälkeen kuin hän oli ottanut avioksensa kuninkaan entisen lemmityisen, Ebba Brahen.

Vaan kartalla on Hiidenmaa niitten neliskulmaisten timpsaiojen elikkä sarvivehnäisten kaltainen, joita Tallinnan turulla kaupitellaan. Reigin kohdalla puskee ranta kahden puolen kauvas mereen kaksi sarvea, jotka ovat Kõpun ynnä Tahkunan niemet. Niin näitten sarvien välissä on synkiä korpisaari, niinkuin härjän otsassa kyhmy, kuin on nimeltänsä Kõrgessaare. Ja vielä siitäkin ulompana on hietaselkiä, meren luotoisia ja kareja, kussa norpat ja hallit elokuussa avioidessansa asustavat, ja joutsenparvet joka kevät levähtävät, koska he matkaavat pohjoista kohden suurille, suolattomille vesille.

Sillä totisesti, helpompi on näillä seuduin hylkeitten asustaa kuin ihmisen lasten. Maa nielee vettä janoonsa ja nousee meren pohjasta niinkuin luomisen päivinä, ja saaret muuttavat heitänsä niemiksi, salmet joiksi, mutta lahdenperukat järviksi, niin että Genesis ja luomisen ihmeet ovat alati silmäimme edessä. Vaan meri yhä alenee, jättäen jälkeensä autiota karjanummea, jolla ei viihdy puu eikä pensas, vain vesikivet. Niin minä vahvasti epäilen, eiköstä tämä Reigin lahti kerran kuivu.

Mutta kaksi peninkuormaa Reigin kirkolta, keskellä meren selkää, käypi lakkaamaton pärske ja lainemurto, niinkuin sata hallia siellä purstoillansa piehtaroisi, ja talvisin ajautuu ahtojää korkeiksi röykkiöiksi. Niin maarahvas nimittää tätä kurimusta Suureksi Rahuksi, mutta ruotsalaiset Näckmansgrund'iksi, ja monet Hansalaivat kuin kulkevat Tallinnan ja Visbyn ja Bremenin väliä, ovat siellä juuri surkiasti haaksirikon tehneet ja hukkuneet ynnä laivamiestensä kanssa. Niin on päivänselkiätä, ettei kaikki tämä käy päinsä luonnollisin keinoin, vaan Saatanalla täytyy olla omat vehkeensä pelissä, ja hänen valtansa suuri tämän seudun ylitse.

Myös oli pappilani kurjassa kunnossa, ikkunalasit kaikki ratki rikkoimina, ja seinät sisältäpäin nokimustat.

Mutta minun sieluni oli kaupungeista ja heidän valleistansa ja torneistansa, heidän väenvilinästänsä ja turhuuden markkinoistansa yltäkyllänsä saanut eikä tosin erämaata eikä yksinäisyyttä säikkynyt, vaan sen tervetulleeksi toivotti. Koska minä uuden asuinsijani tarkastanut olin ja myös uudet seurakuntalaiseni tervehtinyt, niin tuli sydämeeni rauha ja lepo, jonka kaltaista en ollut maistanut siitä asti kuin koettelemukseni päivät alkoivat. Niin minä pyhästi lupasin Luojalleni ja itselleni, että elämäni tästä lähtein pyhittäisin alhaisen ja oppimattoman rahvaan hyväksi, joka oli laumakseni annettu (sillä Reigin asukkaat olivat miltei järjestänsä hylkeenpyytäjiä ja kalamiehiä, maarahvasta sekä ruotsalaisia sekaisin), ja tämän Reigin eteen, kuhun kohtalo oli minut tuonut.

Niin minä ryhdyin työhöni Reigissä parhain aivoituksin, niinkuin silloinkin, koska Jumala oli hyväksi nähnyt panna minut paljon päälle. Ja alussa näytti tosin siltä, niinkuin Herra olisi ajaksi kytkenyt kahleisiin kaikki Helvetin hurtat ja ajokoirat, jotka olivat minua kuin otusta takaa-ajaneet, ja näin suonut minulle hengityshetken.

Sillä vaikka minun työni oli raskas ja vaivalloinen, ja minä olin aluksi yksin suuressa seurakunnassani, ja tämä rahvas yhä syvällä taikauskon ja noituuden pimeydessä, niin siunasi Herra kuitenkin ponnisteluni. Kun minä olin Sanan ruoskaa kuin myös kaakin- ja jalkapuuta ynnä häpiäpenkkiä ahkerasti viljellyt ja vielä kaksi pahinta noitaa maallisen oikeuden käsiin jättänyt, toisen poltettavaksi, toisen seivästettäväksi, niin eivät rakkaat reigiläiseni enää rohjenneet ripustella nauhansuikaleita eikä muita kirjavia hepeniä tammiin elikkä pihlajoihin elikkä myöskin kipuvitsapensaisiin kirkon tykönä, kuten heidän pakanallinen ja jumalatoin tapansa oli. Sillä nämä sieluparat uskoivat puissa asustavan väkeviä henkiä, jotka paransivat heidän karjansa ja raavastensa taudit ja heidän omatkin kipunsa. Eivätkä he myöskään enää alati juosseet lausujoitten, suolanpuhujien ynnä muitten Pirun puoskarien tykö apua saamaan, vaan tulivat juomaan niinkuin janoinen lauma elävästä lähteestä, joka on Jesus Kristus, meidän Vapahtajamme.

Mutta kun minä hengelliseltä työltä ja toimeltani pääsin, niin minä reigiläisten kanssa kävin kalassa elikkä myös hylkeenpyynnillä, sillä minä olen jo hamasta nuoruudestani asti ollut kiivas metsänkävijä ja kyttä niinkuin autuas Nimrod. Niin on minun sydämeni himo alati olla oleilla metsissä ja vesillä, viritellä rihmoja ja panna tähdelle metsän merkkejä, kuin on teeren kukertelua, tarhakärmetten ja multalierojen oloa ja haarapääskyn lentoa.

Niin minä näillä retkilläni luovuin papillisesta vaatetuksestani ja vaatetin itseni niinkuin yksi heistä, ja tämä tuli minulle tavaksi ja toiseksi luonnoksi, niin että minä lopulta vain pyhä- ja juhlapäivinä asuani muutin. Ja samalla minä myöskin — olkoon tämä sanottu! — aloin muutenkin laiminlyödä ulkonaista muotoani ja mitämaks unhoittaa hiukseni sukimatta ja leikkaamatta.

Niin ei olisi kenkään, ei edes oma vaimoni, taitanut minua reigiläisestä kalamiehestä eroittaa, koska minä talvella Luuvalon päivänä muitten mukana köysikimppu olalla ja lammasnahkaturkit ylläni, mutta jalvoissani polvenkorkuiset vesisaappaat, tuuralla jään vahvuutta edessäni askel askeleelta koettelin, matkalla ajojäälle.

Kävi parahultainen pohjoistuuli, joka on tuulista terveellisin, koska se ruumiin karkaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.

Mutta hylkeet olivat heidän häitänsä viettäneet, niinkuin tämän luontokappaleen tapa on, elokuisilla luodoilla Kootsaaren, Külalaidin ynnä Helmerahun luona, ja meren jäätyessä siirtyneet suurelle merelle Gotlandia kohden, jota maarahvas Ojumaaksi kutsuu. Vaan Paavalinpäivän tienoissa syntyivät emoistansa jäällä valkiat, pitkäkarvaiset poikaset, muuttuen moniaassa viikossa heliäntäplikkäiksi.

Niin koska me jääaukion reunalle ennätimme, niin kelletteli siinä mahallansa keväisessä auringonkiillossa kuusiviikkoinen hallinpoikanen, hylje-emon pyydystäessä hänelle murkinata jään alta.

Ja tämä hallinpoika ärhenteli ja urisi kuin äkäinen koiranpentu, ja kävi hampaat irvissä tuuraan kiinni.

Nota et observa! tämä oli minun ensimmäinen talvinen hylkeenpyyntini, ja minä tunsin vereni kiertävän vetriämmin tästä näystä.

Sillä tuskin oli poikanen äännähtänyt, kun jo emohylje hädässänsä syvyydestä sukelsi, poikasellensa avuksi muka, koska järjettömiä luontokappaleitakin näin veri vetää.

Mutta hylkeet ynnä muut alemmat luodut on suotu kristitylle ajanratoksi sekä soveliaaksi ruumiin ravinnoksi. Koska siis emohylje hänen ymmyrkäisen päänsä vedestä koroitti, niin kävi köyden viuhaus, ja keihäs upposi hänen niskahansa.

Vaan nyt alkoi kamppaus niinkuin elämästä ynnä kuolemasta, sillä emohylje äkisti umpisukkeloon sukelsi, niskassansa vääntyvä väkä, ja köyttä jään alle lappaen, niinkuin iso lohi koskessa siimaa lappaa.

Näin minäkin, Reigin pappi, muitten mukana pingoittuvata köyttä pitelin, polvillani tuuran päällä, koska avannossa verinen vaahti kuplina kuohui, niinkuin ei olisi milloinkaan Tuomiokoulua, Isiocratesta ja Hesiodosta elikkä Bodeljea ja Bartholinia, sitä öljysilmää ja länkäsäärtä, ollut. Mutta tämä oli tulista menoa, miehiselle miehelle ja hänen verillensä sangen soveliasta, ja minä tunsin voimieni kaksinkertaisiksi kasvavan.

Vaan koska hylje hetkeksi vauhtiansa hellitti ja pulpahti pinnalle, henkeä vetääksensä muka, niin kävi tuura, ja halli, kuoliniskun saatuansa, jäi kellettämään avantoon. Niin me pyydystimme samana ehtoopäivänä ajojäältä vielä yksitoistakymmentä hyljettä, halleja ynnä norppia.

Ja minä opin sangen nopiasti hyljekeihään heiton ja kaiken, mikä hylkeenpyyntiin tulee, niinkuin en olisi ikänäni muuta tehnytkään, ja minun oli mieleni hyvä, koska seurakuntalaiseni minua kiittivät. Lumesta ja jäästä kuin myös tämän leikin vaarasta valui sieluuni rauhaa ja unhoitusta, niinkuin lasista kallista ja parantavaista voidetta.

Koska me yövyimme jäälle, laittaen makuussamme tapettujen hylkeitten väliin, näin pakkasessa lämpiminä pysyäksemme, niin minä valvoin vielä tovin aikaa toisten jo nukkuessa ja katselin hehkuvaisia hiiliä, jotka olivat jääneet kytemään nuotiosta jääröykkiön varjoon.

(Sillä me olimme ehtoolla aterioineet ja keittäneet padassa hylkeenlihaa, joka maistuu makialta niinkuin nuoren hirven paisti.)

Ruumiini läpitse kulki niinkuin vilun värinä, vaikka makasinkin kahden hylkeen välissä.

Niin minä nousin ja iskin tuluksilla taulaan tulta ja panin palavaisen taulan heinätukkoon, mutta heinätukon vähäisten halkojen alle.

Ja kun lieska kirkkaasti jäätä valaisi, niin minä istuin yksin nuotion ääressä. Mutta minun ajatukseni olivat makiat, ja minä ajattelin siinä jäällä istuessani:

»Hyvin teit, Herra, ettäs minut tänne toit, pois ihmisten turhuudesta, juonista ja kateudesta, joilla ei lepoa eikä loppua ole. Eikö ole onnellisempi oloni täällä jään autiudessa ja alhaisen rahvaan parissa, kuin se oli maailman turulla, kirjanoppineitten seassa ja kunnian kukkuloilla? Minun vihamieheni ovat kaukana eivätkä tänne astikka minuun rupia. Onhan minulla siviä vaimo, joka on jalo Jumalan lahja ja tulee Herralta, joka kahdesta tekee yhden lihan, Syr. 26: 3.»

Vaan koska minä näin ajattelin, en minä aavistanut, kuinka lyhyt minun sieluni lepo oli oleva, ja korkialla minun pääni päällä tuikki minun kylmä ja kuiva kohtalontähteni Saturnus.

Mutta kun me kolme yötä ja päivää näin olimme pyydystäneet ajojäällä, niin oli meidän yhteinen saaliimme kolme kolmattakymmentä hyljettä. Niin me läksimme paluumatkalle Reigiä kohden, hylkeet liukuen seljällänsä pitkin lumista jäätä, miesten vetäminä niinkuin kelkat, köysi kautta lävistettyjen etukäpälien, ja suussa rauta.

Ja koko Reigin- ynnä Rootsikylän vaimonpuolet olivat meitä vastassa rannalla, ja kylissä alkoi kohta suuri hylkeenihran ynnä lihojen keitto ja suolaanpano sekä nahkanparkinta, ennenkuin ne vietiin Haapsalun ja Tallinnan markkinoille.

Mutta koska minä oman osuuteni kanssa, joka oli kaksi mahtavata hallia, Reigin pappilahan astuin, kuin oli vähän matkaa kirkolta maantien ja kujan takana, niin minun vaimoni Catharina peräytyi minua aivan kuten sinä ehtoona, koska kerran Bodeljesta tulin. Eikä hän tahtonut kättänsä hylkeeseen satuttaa eikä myös sen lihaa elikkä ihraa, vaikka se olisi ollut kuinka valkiata, kielellensä panna eikä sen löyhkää sieraimissansa sietää, niin se oli vastoin hänen luontoansa. Vaan palkkapiikain oli tehtävä tämä kaikki hänen edestänsä, ja hän käski vielä viruttaa uudellensa avannossa koko pyykin, joka oli ollut saunassa, koska hylkeet pihaan tuotiin, ettei mitämaks siihen hajun haikua jäisi.

Ja vaikka hän ei sitä tosin sanoin sanonut, niin minä kuitenkin tajusin hengessäni, että hän sydämessänsä salaisesti nureksi ja katsoi ylön minun talonpoikaista vaateparttani ja ajanvietettäni Reigissä.

O, minun vaimoni Catharina Wycken, syvälle sydänveriini sinä mahdoit mennä, koska en sinusta irti pääse, vaikka eläisin vanhaksi kuin rautakivet elikkä kuten Methusalah, jonka ikä oli yhdeksänsataa ja yhdeksänseitsemättäkymmentä ajastaikaa. Ja kipiät sekä kirveleväiset olivat ne haavat, jotka sinä minuun löit, koska kolmenkymmenen ajastajan päästä ne vielä niinkuin vanhat sota-arvet pahojen ilmojen edellä kirvelevät.

Sillä vaikka minä itse päivien mennen Reigissä rauhani löysin, ja tämä erämaan elämä oli lohdutusta loukatulle mielelleni, niin ei näin minun vaimoni Catharina.

Vaan se hengellinen muutos, joka oli äkisti julkitullut hänessä, senperästä kun minä olin istunut pyövelin vankina Bodeljessa, ja lapset pantu ruttohautaan, kesti ja kehkesi yhä Reigissä. Ei niin, että hän olisi kitunut elikkä ruumiin raihnautta potenut elikkä muuten kalpistunut. Ei, sillä meren tuuli poltti hänen poskensa terveenvereviksi, ja hänen muotonsa ja vartensa, jotka tähän saakka olivat olleet paremmin laihat niinkuin koskemattoman neitseen elikkä lapsettoman vaimon, paisuivat ja vetristyivät, niinkuin nuoren naisen tulee, ja hän oli kauniimpi entistänsä.

Mutta vaikka hän nyt vasta näin kauneutensa kukoistuksen saavutti ja ruumiillisesti varttui, niin ei hänen sielunsa ollut entisellänsä. Hänen silmissänsä, jotka tähän saakka olivat olleet niinkuin untanäkeväiset kesken kirkasta päivää, oli toinen ja polttavampi palo kuin ennen, ja vaikka hän yhä edellensä oli sanoistansa saita, niin oli niinkuin hän vaiteliaisuutensa varjosta olisi korvan kuulematta kysymistänsä kysynyt ja hämmästellyt. Niin hän oli kuin lyhty, jossa jokainen taitaa nähdä kynttiläisen tulen lasin läpitse.

Jos Herra armossansa olisi siunannut uudellensa hänen kohtunsa hedelmän, niin olisi monikin asia autettu ollut, ja kaikki nämä mitämaks tulematta jääneet, ja myös tämä tarina tosin kirjoittamatta pysynyt. Mutta Herra sulki umpeen hänen uumiensa tiet, niin ettei hänellä enää lapsia ollut. Eikä vaimoni Catharina myöskään, niinkuin muut huoneen emännät, etsinyt mielensä tyydytystä kotiaskareissa, senkaltaisissa kuin vaimonpuolet tavallisesti aikaansa viettävät. Hän ei ollut luonnostansa puuhakas eikä käsistänsä virkku, vaan teki usein kaikki takaperoisesti, niin että palkollisetkin sen äkkäsivät, eikä Reigin pappilassa koskaan ollut oikiata järjestystä, ei pyykinpesussa, ei kaljanpanossa eikä suurissa syysteurastuksissa.

Niin minun vaimoni Catharina rupesi ruokkimaan sielussansa ikävätä, joka on kaiken synnin alku ja juuri, vaikka se ei olisi aluksi sinapin siementä isompi. Mitä ikänä hän silmin näki elikkä korvin kuuli, oli vain niinkuin lisää särvintä kaipaukselle hänen rinnassansa, ja hän ruokki sitä hartaasti niinkuin elättikäärmettä kynnyksen alla. Mutta se isosi lakkaamatta eikä saanut kylläksensä.

Näin oli sielun vihollisella Saatanalla, joka himoitsee meitä niinkuin nisua seuloaksensa, ja hänen trengeillänsä, joitten luku on yhteensä yli seitsemän miljoonata, kepiätä aloittaa työnsä tässä nuoressa sydämessä, joka oli suojatoin ja noituudelle ynnä villitykselle altis.

Niin tämä minun ihanainen vaimoni Catharina, josko hän sitten rukillansa kehräsi elikkä myös kampeloita rihmaan kuivamaan pujoitteli, kaiken aikaa ajatteli omaa onnettomuuttansa ja napisi Herran tahtoa vastaan, joka oli tuonut meidät Reigiin.

Ja tämän kaiken minä tiesin sangen hyvin, vaikka hän sitä minulle ei julkisanonut.

Niin minä kerrankin näin hänen menevän syksyllä yrttitarhaan ja korjaavan vyöliinaansa tuulen puhdistamia omenoita ja nakertelevan kovaa omenanraakilaa tovin aikaa, niinkuin sen happamuutta suussansa hyväillen, ja sitten viskaavan sen kostiaan ruohoon. Ja senjälkeen hän vei vyöliinassansa loput omenoista sioille ja katseli aidan takana, kuinka he söivät, tonkien ja työntäen omenoita ympyrkäisellä ja ruusunkarvaisella kärsällänsä. Mutta sen tehtyänsä vaimoni Catharina pillahti itkuun ja kätki kasvonsa multaiseen vyöliinaansa.

»Minä kauhistun tätä yksinäistä elämätä ja koko Reigin rantaa, ja se maistuu suussani kuin omenan raakila, jonka ruohoon syljin.»

»Vaimo, vaimo, varjelekin sielus noituudelta, sillä sinusta puhuu kiittämättömyyden henki. Etkös ole vaatetettu, eikö ole sinulla ruoka ja särvin, koskas isoot? Enkös minä sinua rakasta ja kunniassa pidä? Eikös ole sinulla Jumalan Sana?»

Vaan eikös olekin niin, että kaunis muoto vaatii myös kauniita vaatteita, mutta kauniit vaatteet taas heidän katselijoitansa? Niin Catharina Wyckenin paikka olisi tosin ollut Tukholmissa, koristamassa Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran hovia, eikä Reigin maanpaossa, kussa häntä katselivat vain kalalokit.

Mutta toisen kerran yhtenä talvipäivänä minä saavuin kirkon törmän alta, kädessäni kahta haukikalaa kantaen, jotka olivat jäätyneet Reigin matalaan lahteen, ja minä ne sieltä paljain käsin jään alta pyydystänyt.

Niin koska minä kalat pirtin pöydälle panin, ei saanut vaimoni
Catharina niistä silmiänsä irti, vaan tuijotteli lakkaamatta.

»Enköstä ole minäkin niinkuin nuo hauet, jotka henkensä uhalla jään alla uiskentelevat, kunnekka jäätyvät kiinni? Minun lapseni ovat kuolleet, ja minun uumeneni tyhjät, ja Reigi tukahduttaa minut, niinkuin jäätyvä vesi kalat.»

»Catharina, sinun sielusi on sairas. Mutta kavahda Saatanata, sillä hänellä on monta trenkiä.»

»Oletkos kuullut vedenkarjasta, joka öisin Näckmansgrundista nousee ja syö saraheinää aamunkoittoon asti. Niin rantataloihin kuuluu jääneen siitä jokunen harmaa hieho. Mutta veteen takaisin on heidän pyrkimyksensä, ja näin on minunkin, että minä sinne pyrin, kussa ei minua ole.»

»Taistelenko minä turhaan täällä Reigissä vasten taikuutta ja Belialia sekä Behemotia, kun vaimonikin haastelee pakanain ja taikauskoisten suulla?»

Mutta minun sydäntäni raskautti murhe, sillä rakkauteni tähän vaimoon oli sangen väkevä.

Niin minä itsekseni päätin, että koska seuraavalla kerralla siunaisin meren, minä myöskin samalla siunaisin hänet ja rukoilisin salassa hänen puolestansa. Ja tämä päätös huojensi sydäntäni.

Jürinpäivän tienoilla minä läksin rannalle Reigin satamaan, niinkuin tapa oli, koska kalamiehet hankkivat lähteäksensä suurelle silakka-apajalle Pärnun alle ja Tauksin matalikolle Muhun saaren ja Haapsalun välillä. Mutta tämän he tekevät joka kevät, vanhan tapansa jälkeen.

Rahvasta saapui Lillbystä, Leigrestä kuin myös Rootsikylästä, lähtijöitä ja saattajoita. Meri oli väriltänsä niinkuin miekanterä ja täynnänsä viriä niinkuin särjensuomusta, ja ilmassa tuoreen tervan tuoksu.

Niin myös minun vaimoni Catharina oli mukana, minun erikoisesta pyynnöstäni, ja hänen harteillensa oli heitetty isokukkainen ja ruohonpäinen huivi.

Kalavenheitä oli kahdeksan luvultansa, kussakin tilaa kuudelle miehelle ynnä kokille. Mutta talvipuhteina kudotut uudet silakkaverkot ynnä suolasäkit kuin myös tynnyrit olivat kaikki paikoillansa venheitten pohjalla.

Koska kaikki kokoontuneet olivat, niin minä nousin rantakivelle ja siunasin lähtijöitä (sillä näin on tehty jo Paavin ajoista asti), ja rahvas oli rannalla polvillansa. Minä siunasin heidän menonsa sekä paluunsa, ettei heitä ehättäisi merellä myrskyt eikä myöskään usvat eikä muut merihädät. Ja minä vielä vakavasti varoitin, etteivät he kaatelisi viinojansa ja olviansa näkeille ja vedenemolle, niinkuin he väkisinkin pyrkivät tekemään.

Senjälkeen minä siunasin meren ja kaikki hänen syvyytensä ja kutuhautansa, mutta myöskin matalikot ja luotojen liepeet. Vielä lisäksi minä siunasin silakat ja kampelat, ankeriaiset sekä siikakalat, että he lisääntyisivät ja täyttäisivät meren ja verkkoihin tarttuisivat ja näin Luojan tarkoitusta täyttäisivät, niin että reigiläisten kalansaalis äveriäs ja ylenpalttinen olisi.

Niin tätä tehdessäni minä katsahdin vaimoni Catharinan puoleen, koska hän muun rahvaan mukana rannalla polvistui. Minun sydäntäni pisti kuin makiasta ja kirpiästä kivusta, eikä hän ollut kauvaan aikaan niin ihanana minulle näkynyt, sillä hänen poskiensa sileys oli imenyt hienoista ruskoitusta ahavasta ja auringosta, mutta hänen povensa ruohonpäisen huivin varjosta paistoi valkiana kuin valjennut merilevä rannalla.

»Kuka tietää? Herra siunasi Saarankin, joka oli jo ijällinen, ja hän synnytti miehellensä Abrahamille pojan Isakin, josta oli tuleva paljon rahvasta ja kuninkaita, ja vielä siunattu Siemenkin. Vaan Catharina, minun vaimoni, on vielä nuori ja kukoistuksensa kukkulalla.»

Niin minä rukoilin palavasti hänen puolestansa ja siunasin hänet, niinkuin olin siunannut äsken meren ja hänen asukkaansa, ja myös hiljaa lausuin: »Jesus, Nazarenus, Rex Judaeorum», mitkä sanat ovat osoittaneet heitänsä erinomattain voimallisiksi varjelemaan sekä karjaa että ihmisiä.

Ja koska me yhdessä kotia menimme, niin meri tuoksui, ja me näimme purjeitten kokoavan heitänsä täyteen tuulta ja katoavan Tahkunaan päin, ja lokkeja ja variksia istuskeli pelloilla, ja ojat olivat tulvillansa lumivettä, sillä kevät oli läsnä.

»Vaan ihminen syntyy onnettomuuteen, niinkuin kuumain hiilten kipunat sinkoilevat ylöskäsin.»

Niin olin myös tosin minä syntynyt onnettomuuteen, ja Catharina Wycken ynnä minun kanssani, ja Skorpioni on minun horoskooppiani hallinnut eivätkä Leijona elikkä Kaksoiset.

Vaan minun lukijani, joka pitkämielisyydellä minun murheellista tarinatani seuraat, älä ota siitä sydämeesi häijyä levottomuutta, jos nuori lienet, äläkä sopimattomia haluja, jos lienet ijällinen, vaikka minun nyt onkin kirjaan pantava itsensä Saatanan metkuja, ja taitaa näyttää, kuin keikkuisi vakaan hanhensulkani päässä Belzebubin pitkäkyntinen sormi.

Sillä niinkuin Maa oli ennen täynnänsä Herran tuntoa, kuten meri vedellä peitetty, katso profeetta Jesaias, se 11 luku, 9 värssy, niin on maailma nyt, koska hän kadotustansa kohti kulkee, piripinnallansa kaikenlaista saastaa ja myös Daimoneja.

Niin ei ehtinyt tosin vielä viikkoa kulua umpeen tästä Jürinpäivästä, jolloin minä olin siunannut Reigin meren ja myös vaimoni Catharinan, usko ja toivo sydämessäni, kun tapahtui, että Herra Superintendentti Nicholaus Gaza minulle kirjeellä tiettäväksi teki, että Korkia Consistorium oli määrännyt minulle Diaconukseksi Jonas Nicholaus Kempen elikkä Kempiuksen, syntyisin Smålandista, Ruotsista ja tätä ennen ordineerattu Tukholmin P. Claran seurakuntaan.

Ja tämä tapahtui minun oman toivomukseni jälkeen (katso! näin tosin kiiruhtavi ihminen itse tietämättänsä kohtaloansa, Korkeimman käskyjä edesauttaen!), sillä Reigin lauma ja sen laidun lyöttiin liian laviaksi yhden paimenen kaita. Niin Diaconuksen tehtäviä tässä seurakunnassa oli siunata ruumiita vuoronperään esimiehensä kanssa, — kuitenkin niin, että pääpapin osalle tulisivat äveriäämmät! — oppia sairaita ja kuolevia, nuhdella noitia kuin myös kurjia syntisiä ynnä kerran kuussa saarnata Sant-Andruksen kappelissa Kõpussa. Tästä kaikesta hän oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa ja vapaan ylöspidon esimiehensä tykönä.

Mutta kun minä menin vaimoni Catharinan tykö ja hänelle Herra Diaconuksen tulon tiettäväksi tein, kuin myös Herra Superintendentti Gazan kirjeen näytin, niin hän sanoi, ylön yrmiästi:

»Tuleeko mitään hyvää tälle huoneelle Nicholaus Gazan kautta? Pois se! Minä sitä nimeä en siedä, enemmän kuin rienausta elikkä ruttoa. Se Jesuitain sikiö, joka juoksee Puolan ja Paavin asioita, ja sinulta virkas ynnä kunniallisen nimen vei, kurkoittaa vielä tänne asti sinua lyödäksensä. Tiedätkös sinä elikkä tiedänkös minä, kenenkä hän tänne vielä kiusoiksesi lähettääpi?»

Niin minä hämmästyin hänen kiihkoansa, sillä hän oli lauhkia ja lempiä luonnostansa ja ratki harvoin toisesta pahan sanan lausui. Ja minä sanoin, häntä vaimentaen:

»Vaimo, jollen minä näistä vaikerra, vaan visusti vaikenen, miksis siis sinä niitä muistelisit ja näin vanhaa kaunaa esiinkaivaisit? Tämä on ollut vaikiata aikanansa, sillä tosin on meidän vaelluksemme kuluessa paljon kestettävä Perkeleeltä, maailmalta ja vilpillisiltä veljiltä. Vaan eikös ole meidän jo aika antaa anteeksi heidän, kuin ovat meitä vastaan rikkoneet?»

»Totisesti, minä vihaan Gazaa ja sitä toista, sitä vääräsäärtä, sitä Tohtori Heinricius Bartholinia, joka nyt virkaasi Toompäällä pitää. Eikös parkunut hänen esikoisensa jo kastemaljassa, koska hän häitään vietti? Ja onkos kukaan nähnyt sitä valtakirjaa, kuin hänelle tohtoriuden takaa? Miksi olisi tämä mies ilman virhiä maailman silmissä, ja sinä vikapää?»

»Niin sanos, minkä rikkomuksen on Herra Diaconus tehnyt, että hänen
Reigiin tuleman pitää?»

»Exilium on tosin sinun nimes oleva, Reigi, elikkä maanpako- ja rangaistuspaikka monelle, — etkös tätä tiedä, Paavali Lempelius, Reigin pappi, vaikka itse elinikäsi täällä syntejäsi sovitat! Ja jos sinä luulet, että yksi nuori mies tänne vapaasta tahdostansa Tukholmista tulee haukia tuulastamaan ja hylkeitä pyytämään, niin sinä perin erhetyt. Miksikäs hän jättäis maailman, koska se vielä hänellen avoinna on niinkuin autuuden portit! Vaan sinä katso tyystin etees, ettes toista murhamiestä kattos alle saa.»

»Sine omni justa causa, — muista se, Catharina! — Ja jos meidän nuori veljemme on hairahtunut ja erhetyksen tehnyt, niin koettakaamme häntä ojentaa yhteisesti.»

»Joko hän on kerettiläinen ja harhaoppinen, elikkä hän on alttariviinan ehtoolliskalkista maahan kaatanut elikkä myös kirkon vaivaispenningit varastanut. Elikkä ei hän tiedä saarnaamisesta enempätä kuin tuon kirkkomaan veräjän tolppa ja Pyhä Pietari kirkon nurkassa.»

Mutta vaikka vaimoni Catharinan sanat näin olivat kirpiät, niin panin minä kuitenkin sangen pian tähdelle, että hän alkoi tehdä valmistuksia vastaanottaaksensa uutta Herra Diaconus'ta. Sillä tainkaltainen on yhden vaimonpuolen luonto, että se yhtä sanoo ja toista tekee ja monta eripuraista Elementtiä häneensä kätkee. Niin minä olin jo tottunut vaimoni Catharinan vaihteluihin ja observeerasin hänen mielensä merkkejä, niinkuin merimies elikkä ranta-asukas tarkkaapi taivaalta sään enteitä. Sillä tämä vaimo oli minulle minun taivaani ja minun ilmani, minun pilveni ja minun merenpeilini, ja minä olin, — häpiä tunnustaa, — asettanut autuuteni ankkurin häneen enkä ijankaikkisen elämän toivoon.

Niin oli minun mieleni hyvä nähdessäni, kuinka hän levitteli vierastuvan lavitsoille nahkoja ja kirjavia verhoja ja vielä nokisille seinillekin kankaita ripusteli, niinkuin olisi itse Herra Piispa Rudbeckiusta odotettu. Mutta minkäs mahdat huoneelle, jonka akkunalasit ovat häränkalvolla paikatut!

Niin vaimoni Catharina samoin tilasi Tallinnasta saakka kaikenlaisia kryytejä, kuin on kaneelia, kardemummaa, inkivääriä, safrania, muskotia ja kryytineilikoita ja vielä sokeriakin, näitä kaikkia taikinaan sekoittaaksensa, ja hän myös pani herrainolutta, joka oli niinkuin parasta rostockilaista elikkä vismarilaista, honkatynnyrin täydeltä. Vielä hän valmisti erinäisiä ruokia kuin Tallinnassa oli minun aikanani yksissä suurissa piispankatsojaisissa käytetty, niinkuin kapakalaa öljyn ja rusinain kanssa ja hamppupuuroa safranin, pippurin, kuminoitten ja hunajan keralla.

Niin minä mielisuosiolla hänen askartaa sallein, että hänen luontonsa levottomuus lauhdutuksensa saisi.

Mutta kun minä näin hänen polvistuvan kirstunsa edessä ja kaivavan esiin mitä hänelle oli mahtanut jäljelle jäädä meidän äveriytemme ajoilta olkahuiveja ja kirjavia nauhoja, niin minun tuli häntä ja hänen kauneuttansa surku, ja minä huokasin juuri syvästi ja sanoin itsekseni:

»Kuinka ihana olisi saksankangas elikkä vaikkapa damasti tämän vaimon olkapäillä, sillä hän kantaisi sen niinkuin ruhtinatar! Ja kuitenkin on halvin kedon kukkainen hänen rinnallansa kuin sininen safiiri elikkä jaloin meren päärly.»

Mutta hänelle itsellensä minä visusti varoin näitä ilmisanomasta, etten hänen mielensä haikeutta herättäisi.

»Catharina, kun sinä minulle palat, on Reigi minulle rakkaampi kuin itse Castrum magnum Tallinnan Toompäällä ja koko kristikunnan kiitos!»

Niin hän nousi niinkuin unesta kavahdettuna ja kietoi käsivartensa minun kaulaani ja minua halasi, niinkuin ei ollut tehnyt ei pitkään aikaan. Ja hänen suunannossansa oli suloisempata hekumata kuin konsanansa tähän asti, niinkuin olisivat hänen verensä äkisti syttyneet, vaikka hän yhä oli kaino ja häveliäs, niinkuin siviän vaimon sopii. Niin minä join hänen huuliltansa niinkuin sulaa mettä, juopumukseen asti, sillä minä tätä vaimoa janosin suurella ja sammumattomalla janolla, niinkuin en olisi ikänä hänestä tainnut kylläkseni saada.

»Minäpä unhoitin panna uuden säämiskäisen korvatyynyn Herra Diaconukselle! Panenkos minä hänen vuoteellensa suden elikkä karhunvällyt?»

Ja tämä tapahtui ehtoolla ennen Jonas Kempen, sen uuden Herra Diaconuksen tuloa Reigiin.

Koska minun siis nyt olisi otettava Jonas Kempen nimi suuhuni, niin minä tunnen sieluni siitä yhä närkästyvän ja ratki rebelleeraavan, vaikka hän on jo ammoin rangaistuksensa saanut, ja Herra minun sydämeni niinkuin kuivan merenruovon murtanut. Sillä tosin minä olen vihannut tätä miestä vihalla katkeralla kuin koiruoho elikkä Kuolleen Meren suolasilakka, ja olisin tainnut hänen kärsimyksiänsä päältäkatsoa hamaan ijankaikkisuuteen ja vielä näillä minun karhunkourillani puusylyksen hänen kattilansa alle kantaa ja hihkua:

Näin on minun luontoni vihassansa hirmuinen, koska häntä härsytetään ja härnätään.

Sillä totisesti on tämän miehen hahmossa Satanas ja Asmodeus kynnykseni yli astunut, ja minun kärsimykseni alkanut itää, niinkuin kylvetty siemen sateella.

Niin jo ensimmäisenä ehtoona, sen uuden Herra Diaconuksen tulon jälkeen, koska me kaikin ehtoollispöydässä aterioitsimme, minä, Reigin pappi, Paavali Lempelius ynnä vaimoni Catharinan kanssa, ja kolmantena Herra Jonas Kempe Smålandista, se Diaconus, alkoi jo tämän Pirun peli ja Daimonien tanssi minun vakaassa huoneessani.

»Tämä Daimonien rutto hiipii sisään aistimiemme oviaukoista, lymyää väreihin, sitoo hänensä soiton säveleihin, kätkeytyy katkuihin ja tunkee sisälle tuoksuin kanssa.»

Niin alkoi tämäkin ehtoo niinkuin parhain pitopäivä, ylön riemullisesti ja rattoa täynnä, kuin kristitylle luvallista on. Ja minä toin sen uuden Diaconuksen kunniaksi pöytään kaksi pullollista vanhaa Claret'ia. — näin häntä arvon mukaan trakteeratakseni — kuin Valtamarski Jacobus de la Gardie itse oli minulle armollisesti lahjoittanut omasta kellaristansa Suuremõisassa, sen jälkeen kuin minä olin käynyt Pühalepassa saarnaamassa hänen kutsustansa.

(Vaan, totta puhuen, olin minä aivoitellut säästääkseni tämän Claret'in poikani ristiäisiin!)

Niin me söimme sangen vahvasti ja joimme herrain oltta ja näin nauteimme Luojan antimista, kuin hän tällekin Reigin kaukaiselle kolkalle on suonut.

Niin minä kaadoin Claret'ia vieraalle siihen meidän ainokaiseen tinapikariimme, mutta itselleni ja vaimolleni Catharinalle puukuppeihin, ja se loisti, niinkuin olisi tuhat punaista rubiinia juomaksi sulatettu, niinkuin viekas Cleopatra kerran helmen sulatti.

Ja me joimme Armollisen Kuninkaamme Hänen Majesteettinsa Gustavus Adolphuksen ynnä myös Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran maljan, ja minä sanoin:

»Hopia- elikkä kultapikari olisi tähän maljaan soveltunut elikkä myös
Böhmin kristallilasit, mutta sydämemme on silti vilpitöin ja alamaista
suitsutusta täynnä! Ja jääköön tämä kauvan kiusattu Vironmaa ainaiseksi
Ruotsin valtikan alle, kussa hänellä on hyvä turva!»

»Ruotsin voittoisain sotalaumojen malja, jotka sotivat Saksanmaalla
Keisarin, sen kadotuksen lapsen valtaa vastaan!»

Niin me joimme myös tämän maljan, mutta Catharina, minun siviä vaimoni, vain vähän maisteli huultensa huipuilla.

»Herra Jonas Kempen, sen Reigin uuden Diaconuksen, malja, että tämä katto kaartuisi hänen päänsä päällitse niinkuin kunnian portti!»

Mutta koska minä ylitse pitkän pöydän uutta Diaconus'tani katsoin, niin näkyi hän minulle sangen kauniiksi katsannoltansa. Hänen ikänsä oli mitämaks seitsemänkolmatta ajastaikaa, ja hän oli varreltansa kaitaluinen ja hartioiltansa kapia, mutta kaula oli hänellä tosin pitkä niinkuin kurjella, ja siinä kurkunsolmussa iso Adamin omena, joka liikkui hänen juodessansa. Vaan nenä oli hänellä kyömy ja muuhun kasvon muotoon verraten iso, ja samoin sieraimet suuret ja liikkuvaiset, ja hänen silmissänsä alinomainen palo, niinkuin yhden levottoman hengen hehku, joka hänen sisuksiansa niinkuin lieska poltti.

Mutta hänen vaatekertansa oli viimeistä kuosia ja kallista ainesta ynnä tekoa, ja paremminkin yhden tukholmilaisen hoviteikarin elikkä rahakkaan kauppamiehen kuin yhden köyhän ja kaukaisen seurakunnan Diaconuksen, joka oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa. Ja hänen samettikauhtanassansa oli kalliit nahkapäärmeet ruskeasta näädännahkasta ylt'ympärinsä, ja hänen hattunsa ylön iso ja leviä lieriltänsä niinkuin ukonsieni, ja siinä heiluvainen sulkatöyhtö.

Niin tämä mies näkyi minulle kuin kirsimarja elikkä kriikunainen, johonka lintu noukallansa kolon hakkaa, mutta joka kuitenkin kypsyy ja on muita makiampi kielelle ja sentään piloilla.

Ja minä hämmästelin hänen vaatepartensa prameutta ja näin itsekseni ajattelin:

»Totisesti, Catharina Wycken on oikiassa. Ei mahda tämä mies vapaasta tahdostansa Tukholmia Reigiin vaihtaa.»

Mutta koska Claret kerkesi kirvoittamaan Herra Diaconuksen kielen, niin hän alkoi meidän ja varsinkin vaimoni Catharinan mielenratoksi laulaa kaikenkaltaisia tuiki maallisia viisuja, ruotsin sekä franskan kielillä. Ja hän näytti, että hän oli tottunut kaikkiin kauniisiin taitoihin ja niissä mestari oli.

The creatur, foglar och diur, äro ey frij för hans tortur. Een lithen luur, then godhe Amor, öfwergåår den högsta muur medh sin figur till the jungfruur, som ära dock som ängla puur,

Rätzlig han kan som een tyran plåga bådhe qwinna och man. David, som wan Goliath försan, till kierleek han ingen rådh fan, hans macht förswan, hans sinne bortran, kierlecken bleff hans öfwerman.

Dröfflige såår mången man fåår för kierleek skull, at han gierna gåår fiortan åhr medh träldom swår i ödemarck och wacktar fåår. För hwijta låår och krusat håår legges mång cavaleer på båhr.

Niin minunkin nuoruuden vereni rynnistivät riehakasti päähäni, ja kaikki teiniaikuiset temput ja mellastukset näytettiin minulle. Sillä vaikka minä en ole milloinkaan mässääjä ollut, en minä ole myöskään nurkissa torkkunut, eikä edes Isä Lutherus maallista ilonpitoa kiellä.

Ja minä sieppasin kaikkein suurimman puukulhon, joka veti mitämaks vajaan kannun verran, ja sen yhdellä siemauksella tyhjensin, ilman henkeä välillä vetämättä.

»Remua, riemuitse ja vatsaas täytä,
Parempata pesää et sentään löydä.»

    »Der Teufel ist der ärgste Feind,
    Er reist
    Und treibt viel böser Tücken,
    In Gleisnerey
    So mancherly
    Er sich verbirget
    Viel Volcks erwürget,
    Wenn ers von dir thut zücken.»

Niin senjälkeen minä käskin tuoda pöytään yhden ison hevosenkengän ja taitoin sen kahdeksi kappaleeksi sormieni välissä, niin että rusahti, näin näyttäen, etten ollut unhoittanut Akatemian aikojani. Ja minä kerskuin voimillani ja kehuin taittavani vaikka Portugalilaisen elikkä kultatukaatinkin, sillä pääni höyrysi olvesta ja viinistä niinkuin saunan kiuvas.

Ja että minä päihtynyt olin, niin minä etsein riitaa Herra Diaconuksen kanssa ja aloin häntä hammastella ja sanoin:

»Onkos papit ja Herran paimenetkin Svean pääkaupungissa puetut niinkuin liukkaat hoviherrat, jotka keimailevat ja pokkuroivat suosiota etsien?»

Niin Jonas Kempe, se uusi Diaconus, vastasi säyseästi, sillä hänen päänsä oli vielä sangen selvä:

»Tosin käyskentelevät Tukholmissa papin vaimot ja tyttäretkin, niinkuin aatelisarmot kilpikankaisissa huiveissa, leveissä hihoissa, laahustimissa ynnä kultahytyröissä, ja sormukset heidän sormissansa. Eiköstä siis papitkin?»

Niin minä yhä pyöritin päätä ja riitaa haastoin, perin unhoittaen, että minun äsken oli ollut vaimoani Catharinaa surku hänen köyhyytensä takia:

»Ei näin ollut tosin Patriarkkain elikkä Midianin papin ja Philippus
Evankelistan tyttärillä! Pois se!»

Mutta minä näin vaimoni Catharinan aran ja säikkyväisen silmänluonnin loistavan Jonas Kempeä vastaan, ja hänen hiljaisen ja kauniin suunsa avautuvan niinkuin aurankukkaisen, koska hän sen Diaconuksen sanoja kuunteli.

Niin kiihko, kuin ei ollut vain viinan humalata, kipinöitsi verissäni, ja minä huusin:

»Miksis siis Tukholmin jätit, kussa kraatari on pappeinkin herra ja mestari? Mitäs tänne Reigiin tulit, kuin on Finis Terrae elikkä Maailman Loppu?»

Mutta Catharina, minun vaimoni, oli kahden synkiän miehen välissä niinkuin kahden ukkospilven välillä kaunis taivaankaari, joka kimmeltää hänen seitsemän värinsä kanssa, ja minä taisin nähdä, että hänen sydämensä lepatti niinkuin linnun.

»Jos Reigi tosin on Maailman Loppu, niin on täällä kuitenkin kristikunnan kaunein kukkainen, joka on suloinen kuin Sulamith ja kauniimpi kuuttakymmentä drotninkia ja kahdeksaakymmentä vaimoa ja epälukuisia neitseitä.»

»Catharina Wyckenin malja! Niin minä sinua katsoen, Catharina Wycken, niinkuin harhaan joutunutta huoneen päätyä.»

»Harhaan joutunut pääty sinä tosin täällä Reigissä olet, Catharina Wycken parka, — vieraitten talojen keskelle, oudolle kadullen, tuntemattomaan kaupunkihin. Kaukana ovat ne huoneet, jotka kaltaisesi ovat!»

Niin minun vaimoni Catharina nousi, niinkuin hämmingissä, meille hyvänyön toivotti ja poistui pirtistä, sillä oli jo myöhä.

Mutta minä tunsin, että hän kätki Jonas Kempen, sen Diaconuksen, sanat visusti sydämeensä, kussa ne itivät niinkuin otollisessa mullassa. Sillä ne sattuivat hänessä verekseen ja kipiään paikkaan, niinkuin salaiseen haavaan, josta hän apeutensa ja mielikarvautensa jo kauvan oli ammentanut ja kaikki hänen kärsimyksensä Reigissä.

Vaan me Herra Diaconuksen kanssa jatkoimme juominkeja, niin kauvan kuin oltta piisasi, näin hänen tulijaisiansa viettääksemme, ja minä vastoin tapojani join sangen vahvasti ja Herra Diaconus'takin juomaan yllytin, niinkuin olisin jotakin olvella poishuuhtoa halunnut, emmekä me ennen lopettaneet, ennenkuin olimme oltta täynnä niinkuin iiliäiset.

VII

Näin tapahtui siis, että Herra Jonas Kempe tuli minun huonekuntaani. Mutta niinkuin esi-isämme Adamin huoneessa ei ollut enempätä kuin neljä henkeä, ja yksi heistä oli veljenmurhaaja Kain, niin ei meitäkään tosin ollut Reigin pappilassa kuin kolme, ja yksi niistä oli Kiusaaja.

Sillä emmekös tiedä P. Kirjasta, ynnä siitä, mitä monikahdat noidat ovat kidutuspenkillä ynnä vesi- sekä tulikokeessa julkitunnustaneet, että Saatanalla ja hänen apureillansa on mahti mennä elävään ihmiseen ja käskeä hänen jäseniänsä, niinkuin ne hänen omansa olisivat, ja näin vaeltaa ihmisen hahmossa maan päällä? Emmekös näe tätä myös riivatuista?

Niin on myös minun uskoni luja, että Jonas Kempessä asusti yksi langenneista Enkeleistä, joka hänen kauttansa turmelusta maan päälle kylvi, ja Herra sallei sen tapahtua, estämättä.

Mutta alussa näkyi minullekin, että uuden Herra Diaconuksen kanssa oli uusi elämä Reigin pappilassa alkanut, ja kaikki vanhat uudeksi tulleet.

Sillä Reigin pappilassa, kuin oli tähän saakka ollut yksi murheenalainen ja hiljainen paikka, alkoi tosin tämän perästä toinen meno ja komento, niin että minä toisinansa epäilin, tokko minä olin enää Hiidenmaalla vaiko keskellä Tukholmia elikkä myös Tallinnan hälyä.

Niin vaikka tämä uusi Herra Diaconus ei laiminlyönyt, mitä hän virallensa velvollinen oli, niin piisasi häneltä kuitenkin ylön paljon aikaa kaikkinaiseen maailmalliseen himphamppuun, jota ei tosin tainnut suorastansa synniksikään sanoa, vaan pikemminkin Adiaphora oli.

Niin eivät joutaneet enää pappilan hevoset pilttuunsa seiniä pureskelemaan, vaan niillä oli yhtämittainen ajo, sillä Herra Diaconus halusi tutkiskella tämän Hiidensaaren, niinkuin pivossansa pitäen. Niin hän kävi vuoronsa perää Kõpun majakat ja Ristnan ja Tahkunan kärjet, mutta myös Pühalepat, Emastet ja Suuremõisatkin, vaikka tosin Valtamarski ja hänen kreivittärensä olivat matkoilla, ja pian saatettiin sanoa, että hän tunsi tämän saaren paremmin kuin moni mies, joka ikänsä kaiken oli sillä elänyt. Ja vielä hän souti Kõrgessaareenkin ja meren luodoille, ja yhtenä päivänä purjehti Sihvri Aadun kanssa itse Näckmansgrundillekin elikkä Suurelle Rahulle, jonne tosin tulee Reigin rannasta kaksi meripeninkuormaa. Ja on hän sen soutanut ristiin rastiin ja vielä antanut Sihvrin Aadun manata merenkoiraa ja vedenemoa, josta minä tosin häntä sangen vakavasti nuhtelin.

Mutta koska hän ei pitemmille retkille ennättänyt, niin hän vaelteli joka Jumalan ehtoo tulukset ja taulapala taskussansa kyläntakaisella karjanummella ja sytytteli katajapehkoja tuleen, usein monta yht'aikaa, niin että ne näkyivät niinkuin palavat tulisoihdut, ja lehmät kiitivät pakoon ynnä lampaitten kanssa, ja kyläläiset kävivät minullen valittamassa.

Vaan Herra Diaconukselle itsellensä tämä näkyi suureksi ratoksi, ja tällä hän on selkiästi osoittanut, että kaikista Elementeistä, joittenka puoleen itsekutakin vedetään (sen mukaan kuinka veremme on sekoitettu), olkoon se Vesi ja hänen kosteutensa elikkä Tuli ja hänen lämpönsä elikkä Maa ja hänen kuivuutensa elikkä vihdoin Ilma ja hänen kylmyytensä, häntä vedettiin juuri väkevästi tulen puoleen, joka oli hänen Elementtinsä.

Mutta ehtoot, jotka alati olivat minun aikanani Reigin pappilassa olleet pitkät ja sangen yksivakaiset, olivat nyt ylön rattoisat ja naljaa sekä naurua täynnä, niin että palkollisetkin panivat tähdelle tämän muutoksen. Sillä Herra Jonas Kempe, se Reigin uusi Diaconus, oli taitava sanoistansa, ja hänen kaskuillansa ei ollut loppua enempätä kuin Sareptan lesken öljyllä hänen kruukustansa. Niin hän näkyi tietävän tähdellensä kaikki, mitä kuulumisia oli hovissa kuin myös korkeitten kirkonmiesten ynnä ritarien ja vielä porvarienkin parissa. Ja hän tiesi myös paljon tarinoita kaikenlaisista kaukaisista maista ja vaelluksista ja muista ihmeellisistä asioista maalla ja merellä. Eikä hänen Historia'nsa, vaikka niissä tosin oli viljalta kryytiä sekä kruutia, olleet koskaan vallan säädyttömiä, vaan osasi hän sanansa sovittaa, niin että kaino naiskorvakin niitä vahingotta kuunnella taisi.

Niin minä ja Herra Diaconus usiasti keskenämme disputeerasimme, varsinkin hengellisistä asioista. Vaan näin minä tahallani tein, sillä minä ehdoin tahdoin yritin Herra Diaconus'ta sanoissa solmia ja eritoten hänen oikiaoppisuuttansa tutkistella, tokko siinä kerettiläisyyden hapatusta olisi. Sillä minä kaikessa hiljaisuudessa epäilin häntä harhaoppisuudesta, ja että hän sentähden oli lähetetty Tukholmista Reigiin. Mutta vaikka minä kuinka taitavasti kysymykseni ansat asetin, ei hän niihin langennut, eikä hänen saarnoissansa myöskään ollut mitään Jesuitain elikkä Paavin opeista.

Ainoastaan kerran, koska meidän välillämme kiristyi kiivas väittely Salomonin Korkiasta Veisusta, niin Herra Diaconuksen opinio näkyi minulle ratki kerettiläiseksi, etten sanoisi pakanalliseksi.

Ja tämä tapahtui yhtenä suviehtoona Juhannuksen aikaan, koska yöt vielä olivat valkiat niinkuin päivä, ja Catharina Wycken istui meidän kanssamme.

Niin minä sanoin, niinkuin kirkko tosin opettaa, että Korkia Veisu on yksi vertauskuvallinen puhe Kristuksen ja Seurakunnan välillä, niinkuin Yljän ja Morsiamen, kussa Morsian kiitetään, ja Kristuksen rakkaus julkituodaan.

»Ei näin, Paavali Lempelius, vaan se on maallisen Rakkauden ylistys, koska kaksi rakastavaista toisiansa ikävöiden halajavat ja rakkautensa ihanasta vaivasta sairaat ovat.»

»Ei laske aurinko tänä ehtoona, ennenkuin jo uuden aamun koitto on läsnä. Niin istu vielä, Catharina Wycken, äläkä lähde pois, sillä ei ole enempätä kuin kolme näin valkiata yötä vuoden ympärinsä. Ja kuulkaat tätä, ja kuule sinäkin, papin muori, ja sitten sanokaa, mitä tainkaltainen on!»

Niin Jonas Kempe, se Reigin Diaconus, alkoi ulkomuistista lukea
Korkiata Veisua:

»Minun ystäväni vastaa ja sanoo minulle: nouse, minun armaani, minun ihanaiseni ja tule!

»Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, kevät on tullut, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme.

»Ottakaat meille ketut kiinni, ne vähät ketut, jotka turmelevat viinamäet, sillä meidän viinamäkemme ovat röhkäleillä.

»Minun ystäväni on minun, ja minä hänen, joka kaitsee kukkaisten keskellä.

»Siihen asti, että päivä jäähtyy, ja varjot kulkevat pois. Palaja, ole niinkuin metsävuohi, minun ystäväni, elikkä niinkuin nuori peura Eroitusvuorilla.»

Ja hän sanoi, ja minulle näkyi, että hänen hengityksensä oli lyhyt ja kiivas hänen rinnassansa:

»Minä kuulen siinä Kristuksen ja hänen hengellisen morsiamensa elikkä kristillisen seurakunnan keskustelun ja Kristuksen rakkauden tätä morsiantansa kohtaan, ja siinä kaikki, Jonas Kempe.»

Vaan Jonas Kempe, se Diaconus, silloin kääntyi minun vaimoni Catharinan puoleen, joka ei vielä ollut yhtään sanaa virkkanut, ja kysyi:

Niin minä työlästyin heidän uppiniskaisuuteensa ja sanoin, sangen ankarasti:

»Lakatkaa jo jumalattomista puheista tässä kristillisessä huoneessa, ja sinä, Jonas Kempe, kavahda kerettiläisyyttä, sillä se sinua väijyy.»

Mutta minä panin tähdelle tänä ehtoona, minkä minä jo muutenkin tähdelle pannut olin, että vaimoni Catharina piti alati sen Herra Diaconuksen puolta, ja he puheissansa sangen hyvin yhteen sopivat. Sillä jos yksi heistä ylisti Tukholmia, niin toinen jo heti mitämaks Reigiä solvasi, ja näin kaikkinaisissa asioissa, niin että toinen vain kuin toista säesti.

Ja he olivat myös molemmat nuoria ja heidän ikänsä yksi, ja he olivat kaunokaisia katsoa silmälle, niinkuin kaksi kallista sormusta timanttein ja päärlyin kanssa, jotka samaan sormeen soveltuvat ja ovat tehdyt yhden mitan jälkeen ja saman kultasepän kädellä. Niin minä itseni perin usiasti ijälliseksi ja ylön yksivakaiseksi heidän rinnallansa tunsin, vaikka minä tosin olin vielä parhaassa miehuuteni ijässä.

Vaan koska minä elämästäni Jumalan johtolankaa etsin, sitä piskuista ja ohukaista rihmaista, millä Hän vastahakoista syntistä perässänsä pelastukseen vetää, niin minä hämmästyin omaa sokeuttani, jolla minun silmäni olivat lyödyt juuri kauvan aikaa. Sillä minä en hevillä äkännyt, mikä tuli se oli, kussa Herra Diaconus oli kotonansa niinkuin Salamanteri, enkä että Saatanan tuliset nuolet jo tietämättäni pääni päällitse viuhuivat.

VIII

Mutta näinä aikoina minä aloin taas tarkkailla vaimoani Catharinaa, että minä houkkuudessani luulin rukoukseni Jürinpäivänä Reigin rannalla kuulluksi tulleen, ja hänen minulle sydämensä alla lasta kantavan.

Sillä monet merkit näyttivät sinnekäsin, ja minä näin hänen usein kaivelevan ruokaa lautasellansa, niinkuin nirso ja sitä vierovan, ja hänen näköpäässänsä oli verenvaihdos ylön nopia, niin että hän toisena hetkenä hehkui kuin tuliheinä, mutta taas toisena sammui sangen kelmiäksi niinkuin lehdossa illakko.

Vaan tämä ajatus oli minun sielulleni rakas ratki, sillä minä tiesin, että lapsi on vaimon oikia vaimennus, ja minä olin tätä rukoellut perillistemme menetyksestä saakka ja uskoin, että se meidän elämämme hyvään päin kääntäisi.

Niin minä etsein hetkeä puhuakseni vaimoni Catharinan kanssa, ja koska me kerran kahden jäimme, niin minä sanoin:

»Catharina, kallis vaimo, kuinkas on laitas? Erhetynkös minä, vai oletkos raskaana minulle? Onko Herra kuullut rukoukseni?»

»Paavali Lempelius, minun on sinua surku, vaan älä turhia toivo, ettes pettyisi! Ei ole tämä syli enää koskaan lasta liekuttava, vaan marto on Catharina Wycken.»

Ja koska hän nämä sanat sanoi, niin hän kirstulle kumollensa heittihe ja siinä kipiästi nyyhki. Mutta kun minä häntä halata tahdoin, niin hän torjui minut tyköänsä, enkä minä häntä lohduttaa tainnut, sillä minä en tiennyt hänen murheensa oikiata syytä.

Mutta ehtoolla olivat hänen kyyneltensä lähteet ehtyneet, ja hänen harmaat silmänsä loistivat niinkuin virran kalvo, enkä minä ole häntä ennen niin riemullisena ja nauravaisena nähnyt. Eikä hänen kujeillansa ollut mitään rajaa, ja niin he ilakoivat sen Herra Diaconuksen kanssa niinkuin kaksi vallatonta lasta, ja Catharina Wycken sallei Herra Diaconuksen opettaa itsellensä uusimpia viisuja, joita he sitten yhdessä lauleskelivat, sillä Catharina Wyckenillä oli heliä laulunääni.

Vaan minun mielessäni alkoi viritä niinkuin hienoista levottomuutta, niinkuin viinamarjan mahlassa, koska se astioihin kootaan ja kannen alle seisomaan pannaan. Näin alkoi minunkin mieleni hiljaksensa käydä, niinkuin syvyydessä olisi salaa kuplinut ja poreillut, vaikka ei vielä päältäpäin mitään näkynyt.

Mutta tämä oli minun tuskani viina, kuin nyt käydä alkoi minun sydämeni astioissa.

Niin tapahtui yhtenä heinäkuun ehtoona uuden kuun aikana, että minä lähdin Reigin lahdelle tuulastamaan yhdessä Herra Diaconuksen kanssa.

Kivikkovedet olivat vakaat ja hämärtyväiset, ja ehtoo tuulastuleen sovelias, sillä pimeys oli pehmiä matalan lahden yllä, niinkuin silkin kuidut.

Niin minä hoidin ahingasta, mutta Jonas Kempe, se Diaconus, kohenteli tulta, joka paloi ruuhen kokassa tervaisissa männyn juurikkaissa rautaisen ristikon päällä.

Ja tämä tuulastaminen oli Herra Diaconukselle iso ilo ja ajanvietteistä rakkain, eikä hän koskaan siitä kyltynyt, sillä siinä hän sai olla Elementtinsä kanssa.

Vaan kivien kätköissä lymyilivät hauet ja muljottelivat liikkuvata tulenpaistetta, joka ei ollut niinkuin päivän kuvajainen, vaan ei myöskään niinkuin kuun kajo.

Niin minä nostin ahinkaallani tosin monta haukikalaa ja ankeriasta ja aivoittelin tästä sunnuntaisen saarnanaiheen saavani, sillä minä näin tulessa ja kaloissa yhden Metaphora'n elikkä vertauksen.

Ja yö oli niin hiljainen, että olisi luullut virvatulen pitkin vesiä hyppelevän, ja laakapohjainen ruuhi lipui vaiti niinkuin pilven varjo, koska hän kuun ylitse kulkee.

Mutta koska me kalasaaliimme kanssa pappilan pirttiin ennätimme, niin istui vaimoni Catharina yhä meitä odottamassa, vaikka oli jo sydänyön hetki, ja hänen edessänsä pitkällä pöydällä oli puinen kaljahaarikka.

Niin pirtti oli hämärä, ja minä jäin akkunan alle kalasaaliini kanssa askartamaan.

Mutta Catharina, minun vaimoni, vastasi, ja hänen äänensä oli sula ja hunajainen niinkuin kuhertavan metsäkyyhkyisen:

Niin minä näin Jonas Kempen, sen Diaconuksen, sangen nopiasti kaksin käsin haarikkaan tarttuvan ja siitä ratki ahnaasti kuin janoon nääntyvä juovan, niinkuin Herra Tristan lemmenjuoman.

Ja hän sanoi, tosin niin hiljaa, että henki tuskin kulki hänen kulkussansa, mutta Herran tahto oli, että minä sen kuitenkin kuulin, toiselle puolen pirttiä:

»Suloinen on sinun suusi sija, ja haarikka, kuhunka huulesi ovat kajonneet, papin muori. Nyt juo sinäkin vuorostasi, Catharina Wycken.»

Niin minun vaimoni Catharina otti vuoronsa perään hitaasti haarikan ja sen huulillensa nosti.

»Nyt me olemme siis samasta haarikasta huulillemme juoneet, ettäs sen muistat, Catharina Wycken, sinä Saronin ruusu.»

Mutta niin totisesti kuin autuutta toivon, eikös heittänyt Herra Diaconus hetkenä, koska hän haarikkata piteli, siihen yhden taikakalun elikkä sen yli synnillistä lukua lukenut, niin että tämä juoma oli polttava heidän sisuksiansa niinkuin hullukaalin elikkä myös keison juuri ja rakkauden päihtymyksellä heidät päihdyttänyt hamaan hulluuteen asti?

Sillä nämä kaksi kadotettua sielua kurkoittivat jo nyt kohti toisiansa ja synnin virvaa, niinkuin kalat Reigin lahdella tuulastulta, ja kohti sitä Helvetin lieskaa, joka oli heidät nielevä, kuten niin monta kurjaa sielua ennen heitä.

Exempla sunt, läheltä ja kaukaa: Israelin kuningas David ja Bath-Seba, Urian, sen Hethiläisen emäntä, myös Herra Tristan ja Isolde Heljähius, ynnä Liivimnaalta kirjuri Franz Bonnius ynnä jalosyntyinen neitsyt Barbara von Tisenhusen, kuin upotettiin surkiasti hänen lihallisilta veljiltänsä luvattoman rakkautensa takia.

Mutta nyt on näin, että niinkuin savu ajaa poies mettiläiset mesikennoista, niin myös Epäluulo ajaa poies ihmisten sydämestä P. Hengen ja kaikki P. Enkelit.

Niin minullen myös näkyi tästä ehtoosta saakka, ettei Reigi eikä Reigin pappila enää entisellänsä ollut, eikä myöskään minun oma viheliäinen sydämeni.

Sillä vaikka minä tosin en mitään varmaa tiennyt, ja kaikki vain minun omia ajatuksiani oli, niin ei kestänyt enää kauvan, ennenkuin Epäilyksen kyykäärme ennätti poveeni pesiä ja siellä seitsemän poikaansa siittää, kuin ovat nimeltänsä Epäluulo, Luulevaisuus, Mustankipeys, Mielikarvaus, Viha, Epätoivo ja Murhanhimo. Ja tämä viimeinen, ehkä heistä kyllä nuorin, on myös heistä väkevin. Vaan kaikki nämä seitsemän kyykäärmeen sikiötä heräsivät henkiin, ja itsekullakin oli myrkkyhampaansa, josta hän veriini myrkkyä vuodatti.

Niin minä aloin salaa vartioida vaimoani Catharinaa ja Diaconus'ta Jonas Kempeä, vaikka minä tosin visusti varoin katsannossani epäluuloani ulosnäyttämästä. Ja tästä koitui minulle paljon ruumiin sekä sielun levottomuutta, sillä Luoja on luonut minun luontoni yksivakaiseksi, niin että se kyllä päälle käydä ja ankarasti iskeä taitaa, niinkuin Hakkapeliitta, ja myös vihan puserruksen tuntea, vaan ei hevillä salaväijytykseen taivu.

Mutta en minä tainnut nähdä mitään sen eriskummallisempaa heidän välillänsä, vaan he paremminkin toisiansa välttivät ja perin harvoin keskenänsä haastelivat.

Vaan eräänä ehtoona minä näin vaimoni Catharinan hämärissä kirkolle päin menevän ja vyöliinansa alle jotain kätkevän. Ja koska minä salaisesti häntä seurasin, niin minä äkkäsin hänen askartavan sen pihlajan tykönä, jota maarahvas pyhäksi kutsuu ja sen oksille pakanallisia hepeniänsä ripustelee.

Niin hänen mentyänsä minä kiiruhdin pihlajan tykö ja katso! multaa oli juuri äsken pöyhitty, ja siinä kirkkaita Ruotsin hopiarahoja. Ja horribile dictu! pihlajan oksalla keikkui vähäinen vahasydän, jonka vaimoni Catharina sinne oli ripustanut, näin pakanoitten ja epäsaksalaisten taikauskoisia menoja seuraten.

Niin minun sydämeni täytettiin tästä häpiällä ja murheella, sillä miehen on tosin vastattava vaimonsa, sen vajavamman astian, hengellisestä tilasta.

Ja silloin minä sanoin vaimolleni Catharinalle, koska ehtoolla aviovuoteessamme lepäsimme:

»Catharina, miksis näin teit? Miksis kannat uhria pakanoitten jumalille, vaikkas hengelliseen säätyyn kuulut ja olet yhden kristillisen papin vaimo?»

»Minulla on ollut vaiva sydämessäni, ja se kipiästi tykyttää. Niin minä olen tästä rukouksessa Herralle puhunut, eikä siitä ole lievitystä ollut. Niin minä ajattelin, että ehkä maarahvaan jumalat minua avittaisivat.»

»Catharina, sinä puhut niinkuin yksi vaimonpuoli elikkä typerä lapsi! Ota paremmin yksi villainen vaate, kasta se viinaan ja aseta sydämesi kohdalle, vaan älä sieluasi vaaraan pane!»

Mutta minä kuulin hänen valvovan kauvan ja vääntelehtivän vuoteellansa, ja kun minä huomenena heräsin, olivat hänen silmänsä raukiat, ja varjot niitten ympärillä.

Mutta joutsenet ja harmaat hanhet lentivät tänä syksynä sangen varhain Kõrgessaareen ja Reigin ylitse, ja lumi myös tuli varhain elikkä jo lokakuussa, niin kuin maarahvas sanoo:

Niin Näckmansgrund elikkä Suur-Rahu oli ahnas tänä syksynä, ja kuului kuin koiran ulvontaa syysmyrskyjen aikana ulapalta, ja laivoja sekä ihmisiä hukkui paljon, vaikka reigiläiset minun kieltoni ylitse astuen uhrasivat viinaa ja oltta veden jumalille. Joulun alla ajoi kaksi Reigin miestä sulaan Heltermaan ja Haapsalun välillä ja samoin hukkuivat surkiasti ynnä hevostensa kanssa. Ja Pärnusta tiedettiin, että aallot olivat ajaneet rannalle yhden Valaskalan, joka tosin kuuluu Valtameren luomakuntaan eikä meidän meressämme mitään hyvää ennusta.

Niin yhtenä ehtoopäivänä joulun alla minun oli sangen kiireellisesti lähteminen Luitjan kylään yhtä heikkoa sairasta oppimaan ja hänelle ruumiin sekä sielun lohtua viemään, ja vaimoni Catharina jäi kotiin kahden kesken Jonas Kempen kanssa.

Vaan tuskin olin minä sairaalle jäähdyttävän juoman antanut, hänen sielunsa edestä rukoillut ja myös Pyhän Sakramentin jakanut, kun minua jo väkevästi vedettiin kotiani kohti. Ja tämä veto oli niin voimallinen, etten minä enää malttanut viipyä, vaikka kuolevan omaiset minua jäämään anoivat.

Vaan minun oli kotia lähteminen, niinkuin minua olisi vedetty sinne härkäparilla, vaikka sairas olisi henkensä heittänyt silmieni edessä. Sillä näin oli minulle tämä vaimonpuoli tärkiämpi kuin itse Jumala ja hänen pyhät käskynsä. Niin minä ajoin suoraa päätä takaisin Reigin kirkolle kuin henkeni edestä ja hevostani hoputtaen.

Vaan en minä tosin olisi tainnut edes itselleni selkiäksi tehdä, miksi minä näin ylöttömästi kiiruhdin.

Koska minä siis koputtamatta pirttiin astuin (ja minun oli syvälle kumartuminen, sillä oven kamana oli perin matala) ja oven suussa vaatteistani loppuja lumia pudistelin, niin minä näin vaimoni Catharinan ja Jonas Kempen, sen Diaconuksen, istuvan kahden lavitsalla talikynttelin valossa, ja vaimoni Catharina niisti kynttelin saksilla talikynttiläistä.

Ja vaikka he eivät likitysten istuneet, eivätkä heidän syntiset jäsenensä toisiinsa kajonneet, niin tajusin minä kuitenkin kirkkaasti hengessäni, niinkuin ihminen joskus taitaa salattujakin asioita tajuta, että ilma oli rakkaudesta raskas heidän ympärillänsä, ja heidän huulensa äsken vaienneet rakkauden sanoista.

Sillä nämä sanat, kuin he äsken toisillensa kuiskanneet olivat, yhä lentelivät ilmassa niinkuin polttavainen kipinäparvi elikkä niinkuin kukkaislehdet, koska puu kukoistuksensa karistaapi.

Niin minun kurkkuani kuristi, niinkuin en minä olisi heidän syntisen rakkautensa ilmaa keuhkoihini hengittää tainnut.

Ja minä otin Postillan, kuin heidän edessänsä pöydällä oli, ja avasin sen umpimähkään ja luin ääneen heille ja itselleni, kuin näin kuuluu:

»Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on? Respondit: ihminen on vähämielinen ja hullu usque ad annum 40 elikkä neljäänkymmeneen ikävuoteensa asti. Jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on narrien narri, mutta silloin on hänen Elämänsä jo ohitse.»

»Viisas mies on tosin Lutherus, se kallis Herran soturi! Mutta meistä on vain yksi yli neljänkymmenen, eikä hänkään ole hulluuttansa tähän asti älynnyt.»

Niin minä näin talikynttiläisen varjojen tanssivan vaimoni Catharinan kasvoilla.

Vaan tänä hetkenä putosivat minun silmäini suomukset, että minä näkeväksi tulisin. Ja minä näin, niinkuin rajuilma olisi ollut puhkeemaisillansa heidän päänsä päälle, niin nämä kaksi kurjaa syntistä paloivat rakkaudesta. Sillä lemmenjuoma, jonka he yhdessä olivat nauttineet, muutti heidän verensä polttavaksi tuleksi ja heitä synnilliseen sylinantoon veti.

Mutta tänä yönä en minä koskenut vaimooni Catharinaan, vaikka minä hänen vierellänsä lepäsin, vaan sydänyön hetkenä minä nousin ja hiivein lukukammiooni ja siellä tutkiskelin itseäni rukouksessa ja näin Jehovan puoleen huusin:

»Kuinkasta taitaapi tainkaltaista tapahtua? Enkös ole minä rakastanut tätä vaimoa, jonkas minulle annoit ja kylkiluustani teit, niin että ilolla olisin antanut henkeni enkä sitä paljoksi pannut, jos sillä olisin hänen elämänsä lunastaa tainnut! Minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja olisin valmis kantamaan häntä käsilläni hamaan vanhuuteen saakka, vaikka hänen hiuksensa olisivat harmaat niinkuin kalliojäkälä, ja nyt hän kääntyy sen puoleen, joka on ollut hänen silmäinsä edessä kuusi kuunkiertoa.»

Niin tämä oli minun mielestäni suuri vääryys Herralta, sillä minä olin jo oman mittani jälkeen kyllin vääryyttä tässä elämässä kärsinyt. Ja minä sangen pahasti napisin, vaikka minä nöyryydellä ja nurisematta olin sallinut maallisen varani ja virkani ynnä kanssaihmisten suosion itseltäni riistää.

Mutta tätä viimeistä, kuin minulle kallein oli, en minä olisi antanut, sillä Catharina Wycken oli luu minun luustani, liha minun lihastani ja sielu minun sielustani.

Mutta seuraava päivä oli lauantaipäivä, ja pappilan pirtissä oli makkaran teko parhaillansa, sillä kalliit Joulujuhlat lähestyivät kristikunnassa ja myöskin Reigin pappilassa, ja raavaat ja siat oli jo teurastettu.

Vaan Jonas Kempe, se Diaconus, oli jo huomenella lähtenyt
Sant-Andruksen kappeliin, kussa hänen saarnaaman piti.

Niin minä pirtissä lieden luona istuin ja kuuntelin aikani kuluksi trenkien ynnä palkkapiikaisten pakinoita, koska he itsekukin askareellansa olivat.

Mutta minun mieleni oli synkiä ratki, ja minun mietteeni muualla, ja murhanhimo poltti minun sydäntäni.

Ja minä katsoin vaimoani Catharinaa, kun hän verta sekoitti yhdessä isossa puukulhossa, helmat sonnustettuina ja hihat ylöskäärittyinä.

Ja minä olisin autuuteni antanut, että olisin taitanut katseellani tunkea sen piskuisen luulaattaisen läpitse, jonka takana hänen aivoituksensa lymysivät, niinkuin seitsemän sinetin takana.

Mutta hänen otsansa oli puhdas ja selkiä, eikä sillä ollut yhtään vakoa elikkä ryppyä vielä.

Niin minä kuulin palkollisten puhuvan Valtamarskista, Korkiasta
Herrasta Jacobus de la Gardiesta, Hiidenmaan valtiaasta, joka myös
Suomen ynnä maarahvaalta kutsutaan Laiska-Jaakko.

(Sillä tämä on alhaisen rahvaan mielenratto, että he saavat ylemmistänsä rupatella.)

Ja jokainen sana tästä puheesta kuului korviini, josko minä tahdoin elikkä en.

»Pidätkös, katala, suusi, sillä kuninkailla ei ole tosin porttoja, vaan lemmityisiä.»

Mutta nyt vanha kerjäläiseukko oven suusta tähän sanoa vätysteli hampaattomalla suullansa:

Tämä puhe pisti sydäntäni, ja minä katsahdin taas salaisesti vaimoni Catharinan puoleen. Hänen nuoret kasvonsa paloivat tulen paisteessa punaisina, ja hänen käsivartensa olivat yltä yleensä verissä, koska hän makkarapuikkoa ylön kiivaasti hypitteli. Makkarat puukulhossa pullistuivat ymmyrkäisiksi ja kauniin kiiltäviksi, ja vaimoni Catharina sitaisi ne nuoranpätkällä kiinni, niinkuin ei hän mitään kuullut olisi.

»Jos maarahvas elikkä vaikkapa kaupungin porvarikin tavoitetaan avionrikkomuksesta, niin totisesti, toinen on rangaistus. Näin on laki: syylliset mestattakoon miekalla Tukholmissa elikkä Tallinnassa Jerusalemin mäellä.»

»Sielläpä se on, siellä kaupungin portin ulkopuolella, kussa hevosiakin nyljetään. Ja katu, kuin sinne vie, on Suuren Rukousnauhan katu, koska Paavin aikaan kurjat syntiset ennättivät kerran heidän rukousnauhansa lukea, kun teilattaviksi vietiin.»

»Voi jumalattomia, voi jumalattomia! Ennen maailman aikaan, koska maarahvas vielä tässä maassa vallitsi, kaivettiin avionrikkojat pellon vakoon, ja pää auralla härkäin kanssa puhki kynnettiin, — niin tehtiin. Sillä salavuoteisilla pitää oleman osa siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa.»

»Puhkaiskaa, puhkaiskaa silmänne, etteivät ne täynnä himoa olisi!
Ottakaat oppia Hannalta, ettette vieraaseen ja muukalaiseen takerru!»

Mutta äkisti minä näin veren juuri korkialle kulhosta roiskahtavan, jota vaimoni Catharina sekoitti, ja pirskuvan hänen valkialle kaulallensa, kussa se paistoi niinkuin punainen viiru.

Niin minun vaimoni Catharina heitti nopiasti makkarapuikot palkkapiialle, niinkuin hänen olisi äkisti paha elämä tullut, ja lähti pirtistä. Mutta hänen katsannossansa oli hämmennys, ja minä näin hänen pyhkivän verta kaulaltansa.

Mutta minun sydäntäni purivat epäluulo ja mustankipeys, niinkuin olisin elävätä kärmettä pidellyt.

Ja koska minä taas yöni yksin lukukammiossa lepäsin, niin runteli minua painajainen mustan orhin muodossa, jolla oli tuliset sieraimet, ja se korskui ja kuopi kovasti, niin että minä havasin unestani likomärkänä hiestä ja suuresta ahdistuksesta.

Eikä minun tarvinnutkaan ylön kauvan odottaa, ennenkuin kaikki Herramme Kaikkivaltiaan tahdon jälkeen laukesi niinkuin solmu, joka aukaistaan, vaikka tämä köysi oli minulle paremminkin kuin hirttonuora.

Sillä tuskin olivat kalliit Joulunpyhät ohitse, kun minun Kolmen Kuninkaan päivänä oli lähteminen Kärdlaan Jonas Kempen, sen Diaconuksen, kanssa.

Mutta taivas oli tuiskuttanut kuivaa lunta niinkuin haljennut jauholaari viikon verran.

Koska minä siis huomenella varhain oven aukaisin, niin vihlaisi korviini kujan kulman takaa vihainen vinkaus, ja lumi sokaisi silmännäköni, niinkuin olisi hiekkaa kouralla heitetty.

»Eipä taida tosin lähdöstämme tänäpänä mitään tulla, sillä tie on tukossa, ja tuiskuttaa taivaasta sekä maasta.»

Ja nämä olivat ensimmäiset sanat, kuin minä olin Jonas Kempelle sanonut tuosta ehtoosta saakka, paitsi kaikkein tarpeellisimpia.

Vaan Jonas Kempe oli jo vaatteissa, ja hylkeennahkaiset saappaat hänen jaloissansa. Ja koska hän ei mitään vastannut, niin minä sallein valjastaa hevosen.

Niin me pääsimme miten kuten Kärdlaan, jonne on Reigistä puolitoista peninkuormaa, osaksi metsä-, mutta osaksi kylätietä, ja oli jo kuudes tiima läsnä ja pimiä meidän paluumatkalle kääntyessämme.

Niin minä tunsin hetken tulleen, että minun puhuman piti, ja minä sanoin Jonas Kempelle:

»Jonas Kempe, — minulla on sinulle tähdellistä puhuttavata, — josta en enää vaieta taida. Kuuletkos siis ääntäni tämän Herran ilman läpi, joka juuri ankarasti pauhaa?»

»Ettäs sinä minua puhuaksesi tavoitit, Paavali Lempelius, sen minä hengessäni tiesin. Niin puhu siis, mitä sinun puhuman pitää.»

Niin minä etsein soveliaita sanoja ja näin lausuin (sillä minä en heti saanut niitä sanoja huuliltani, kuin kielelläni kipinöitsivät):

»Jonas Kempe, kuinkasta on laitas? Miksis Reigiin tulit? Oletkos syyhyn vikapää?»

»Tätäkö sinä minulle puhua aivoit, Reigin pappi? Vaan turha oli sinun tätä Herran ilmaa odottaa näitä kysyäksesi, sillä en minä olisi siitä salaisuutta tehnyt. Eiköstä Gaaz sinullen tietää antanut, koska hän minut Reigiin ordineerasi? Minun esimieheni emäntä Tukholmissa, ehkä jo ijällinen, katsoi minun puoleeni ylön armollisesti, niinkuin Potipharin, sen hovinhaltian, emäntä Josephia Egyptissä. Nyt sen tiedät, Paavali Lempelius.»

Niin viha täytti ruumiini suonet niinkuin kiehuva vesi, enkä minä enää vaieta tainnut, vaan huusin:

»Niinpä sinä nyt, Jonas Kempe, itse katsot toisen miehen vaimon puoleen, häntä himoitaksesi! Vastaa, onkos näin?»

Ja vaikka minun vihani oli kuuma, oli minun pääni kuitenkin kylmä, niinkuin rauta pakkasessa.

Vaan minä ohjia tiukasti pitelin, eikä minun silmäni selittänyt muuta kuin hevosen pään, sillä ilma oli täynnänsä polttavia ja pyöriviä hiukkasia, joita tuuli piiskasi.

»Jos meidän tähän lumituiskuun hukkuman pitäis, niin tahdon minä totuuden, vaikka minun pitäisi se sinun luittesi ytimestä noutaa.»

»Mistäs tiedät, Paavali Lempelius, etteikös Catharina Wycken itse minullen pala?»

»Varokin sanojasi. Saatana, koskas herjaat, etten satuta sinuun kättäni ja lyö simia latuskaiseksi niinkuin kampeljaista, Herran kirottua.»

»En minä herjaa, vaan tämä on totinen tosi. Ja jollet sinä minun sanojani usko, niin kysy Catharina Wyckeniltä, ja sinä olet vastauksen saapa.»

Niin minä tunsin ensi kertaa, että tästä miehestä uhosi voimaa, joka ei tosin ollut ruumiin eikä jäntereitten väkevyyttä, vaan yhden palavan hengen.

»Meitä on kaksi, Reigin pappi ja hänen Diaconuksensa, ja Catharina
Wycken on vain yksi. Kenenkä meistä kahdesta kuoleman pitää?»

»Tämän minä sanon sinulle, Paavali Lempelius, autuuteni nimessä. Totisesti on Catharina Wycken oleva minun, niin totta kuin Jumala elää, sillä myöskin minä rakastan tätä vaimoa, ja hänen on valittava välillämme.»

Vaan minä hänen Jumalan pilkkaansa kauhistuin, että hän tohti
Korkeimman nimen syntiseen suuhunsa ottaa, ja näin sitä herjata.

»Anna Jumalan ja Hänen P. Enkeleittensä pysyä heidän korkeuksissansa äläkä heitä Helvetin juoniin sekoita, sillä sinä olet Saatanasta, eikä sinulla ole oleva muuta autuutta kuin ijankaikkinen tuli.»

»Aivotkos minut tähän paikkaan tappaa, Reigin pappi, niinkuin kerran sen poikasen tapoit?»

»En ole tosin minä sitä poikaista tappanut, vaan se on väärä syytös. Sine omni justa causa. Kristus, elävä Jumala, on todistajani. Enkä minä sinun henkesi perään tavoita, vaan yhtä minä vaadin: ettäs Reigistä lähdet ja juuri pian, Jonas Kempe.»

Niin me vaikenimme tähän, eikä kumpainenkaan meistä puhunut, vaan itsekukin aivoituksiansa hautoi, niin että kuului vain hevosen huohotus ja tuulten pauhua.

Mutta tie oli jo ammoin hankeen uponnut, niin että vain aidanseipäitten kärjet kahden puolen hangista paistoivat.

Niin hevonen pysähtyi hädässänsä, vaaraa vainuten, mutta minä hammasta purren sen lumeen pakoitin, sillä vereni oli kiivas tällä hetkellä, ja silmissäni lenteli niinkuin mustia lintuja.

Niin se ensin mahaansa myöten kinokseen upposi, mutta sitten selän näkymättömäksi, ja lopulta vain luokka ja korvat lumesta vilahtelivat.

Vaan reki kaiken aikaa huppelehti huimaavalla hangella niinkuin alus aallokossa, etupuoli pystyssä, mutta perä pahasti painuen.

Mutta minä reestä kinoksehen astuin, hevosen kuormaa helpoittaakseni. Eivätkä minun jalkani aluksi pohjanneet, vaan tienkamara väistyi altani, niinkuin viekas ja kavala muta, ja lumi tunki sisään saappaistani paljaalle iholleni purevaisen kuumana.

Niin minä lumessa rehkein uumiini saakka, ja minun jalannousuni oli työläs niinkuin olisin lyijyharkkoja liikutellut, ja rukoukset, mutta — häpiä sanoa! — myöskin kiroukset tunkivat huulilleni. Ja kaiken aikaa uhosi kinoksista viekoitteleva väsymys, niinkuin höyhenisistä patjoista, mutta kasvoni paloivat kuten suolavedellä priiskoitettuina.

Niin kuja oli miltei loppupäässä, kun minä äkisti kuulin Jonas Kempen, sen Diaconuksen, oudosti ja niinkuin henkihieverissä korahtavan, ja minä näin hänen päänsä vaipuvan yli reen laidan ja siihen hervottomana jäävän.

»Herra, jos se lie Sinun pyhä tahtosi, että tämän miehen kuoleman pitää, niin se tapahtukoon!»

»Anna hänen kuolla, Paavali Lempelius, — Saatanan apurin, joka rikkoo huonees rauhaa. Mitäs turhia haikailet? Nyt on hetkes läsnä! Tapa hänet tähän paikkaan!»

Ja minä tunsin vihani hirmuisuuden, ja että minä hänen sydänvertansa katsoa tahdoin. Ja minä sanoin itselleni: »Tosin ne miehet, jotka sinut kerran murhasta tuomita tahtoivat, tunsivat sinut paremmin kuin sinä itse.»

Sillä minun jäsenissäni oli suuri vavistus, ja minun mielessäni sekasorto, eikä yhtäkään selkiätä ajatusta enää, ja vain viholliseni veri olisi minut rauhoittaa tainnut.

Ja jos minun käteeni olisi sattunut puukko elikkä muu murha-ase, niin en minä tiedä, kuinka olisi käynyt.

Mutta jo toisena tuokiona minä Kiusaajan ja hänen kuiskutuksensa voitin ja sanoin:

Niin minä kahmaisin kämmenelläni lunta reen sivusta ja tukin Jonas Kempen suuhun, että hän virkoaisi, ja toisella kädelläni tuin häntä, koska toisella ohjia hoitelin.

XII

Sillä joskin Jonas Kempen oli kuoltava väkivaltaisella ja ennenaikaisella kuolemalla, niin ei sen kuitenkaan pitänyt tapahtuman minun kätteni kautta.

Mutta yö oli jo läsnä, koska me vihdoin Reigin pappilaan ennätimme, ja minä autoin Jonas Kempen pirttiin, sillä hän ei ollut vielä täysissä tajuissansa.

Vaan koska minä hänet peräsänkyyn laskemaisillani olin, niin juoksi toisesta tuvasta vaimoni Catharina kimiästi kirkaisten vastaani, niinkuin unenhorroksesta säikytettynä.

Niin minä sanoin sangen lyhyeen ja mitään selvittämättä (sillä aika oli täpärällä):

Vaan silloin minun vaimoni Catharina tykkänään unhoitti itsensä ja heittäytyi vuoteen jalkopäähän ja hoki, niinkuin hän olisi ollut menehtymäisillänsä ja hengenlähdössä:

Ja tainkaltaisena en minä ollut ennen ikänänsä häntä nähnyt enkä näin suureen rakkauteen häntä mahdollisena pitänyt.

Vaan kuhunkas rakkauden panet, o ihminen ja vaimosta syntynyt, koska hän herraudessansa tulee? Taidatkos sulkea hänet simpukan kuoreen ja vajoittaa merten vahvuuteen?

Niin oli tämäkin syntinen vaimonpuoli, joka kerran oli vihitty kristilliseksi aviovaimokseni, siinä lattialla niinkuin alasti riisuttu silmäini edessä, ja kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja hänen rakkautensa, jonka hän minulta juuri visusti kätkenyt oli.

Silloin hän katsoi minua peljästyneenä kuin paulaan sattunut lintu niillä säikkyväisillä linnunsilmillänsä, niinkuin hän olisi äkännyt sielunsa alastomuuden. Eikä hänellä ollut edes viikunanlehteä verhoksensa, niinkuin esiäidillämme Evalla syntiinlankeemuksen jälkeen Paratiisissa. Vaan hän ymmärsi kaiken ilmitulleen ja nousi hoiperrellen, otti kiuluisen ja toi sillä lunta pirttiin.

Ja sill'aikaa, koska minä riisuin Jonas Kempen ja hieroin hänen kangistuneita jäseniänsä lumella ja viinalla, niin vaimoni Catharina kuumensi liedellä oltta ja sekoitti siihen hunajata ja rintaruohoja, minun käskyni jälkeen.

Niin minä annoin kaikki minun käskyni yhtä lyhyesti, ja hän ne yhtä nopiasti ja ääneti täytti. Mutta hän varoi puuttumasta Jonas Kempeen eikä myöskään häneen katsahtanut.

Niin minä kaasin kuumaa oltta Jonas Kempen kurkkuun, niin että hän alkoi rykiä, ja hänen jäätynyt verensä uudelleen virrata, ja minä myös voitelin hänen jalkopohjiansa sulalla hanhenrasvalla, kunnes hän alkoi virota. Ja kaikessa tässä oli vaimoni Catharina apunani, mutta niin pian kuin Jonas Kempe silmänsä avasi, meni hän sanaa lausumatta toiseen tupaan.

Niin hän istui siellä aviovuoteemme laidalla, sudenvällyillä, kun minä astuin sisään, vaan ei sanonut yhtään sanaa.

Ja hänen suunsa oli taas kiinni ja vaitelias, ja hänen kaunis otsansa puhdas ja siliä, niinkuin aina, ja koko hänen sielunsa lukossa. Mutta hänen kätensä olivat niin kiintiästi ristiin liitetyt, että rystyiset olivat valkiat.

Ja jollen minä olisi äsken nähnyt häntä permannolla polvillansa ja omin korvin kuullut hänen vaikerrustansa, niin totisesti en minä olisi tästä vaimosta mitään tiennyt vaan uskonut unennäyn nähneeni, sillä hän on ollut minulle arvoitus hamaan loppuun saakka.

»Ei nyt enää auta, vaimo, vaikka sinä siliästä jäästä itsellesi suojuksen laittaisit, sillä minä olen nähnyt sielusi lieskan. Mutta parempi olisi tosin ollut tämän huoneen rauhalle ja sinullekin, Catharina Wycken, jollei Jonas Kempe koskaan olisi astunut tämän Reigin pappilan kynnyksen ylitse, vaan hevonen hänet portinpieleen kuoliaaksi ruhjonut, koska hän kujasta sisään kääntyi!»

Mutta kun ei hän tähän mitään vastannut, vaan yhä vain sormensa kiinteämmin risti, niin minä jatkoin:

»Tosin on Jonas Kempen tästä talosta lähteminen, niin pian kuin päivä valkenee. Ja minä tahdon syyttää häntä Korkian Oikeuden ja myös Consistorium'in. edessä mustasta noituudesta ja liitosta Perkeleen kanssa, ja hänet vielä roviolle saattaa, niin totta kuin minä olen Reigin pappi!»

Niin minä kuulin vaimoni Catharinan heikosti parahtavan, mutta se vain ärsytti vihaani, ja minä huusin:

»Mitäs sinun on Jonas Kempen kanssa tekeminen? Mitäs sinun häneen tulee, vaimo?»

Ja minä tartuin häntä ranteista ja puristin sormillani, jotka taisivat hevoskengän ja riikintalarin kahtia taittaa, ja yhä huusin:

Niin silloin minun vainioni Catharina, heikkona kivusta, äänteli, ja hänen äänestänsä oli heleys haihtunut, niinkuin lasista, kuhunka on tullut särö:

Niin minä hänen siihen permannolle jätin, kuhunka hän oli kyykähtänyt, ja menin talliin ja siellä puuskuttelin kauvan aikaa, hevosia lauteille taputtelin ja heidän lämpimien ruumiittensa huurua hengitin, että rauhoittuisin.

Ja luontokappalten mykkyys oli minun mieltäni myöten tällä erää, että he vain minua tutkiskellen tuijottivat kiiltäväisillä silmäkalvoillansa ja tavan takaa minun olkaani kostialla turvallansa nyhjäisivät, näin osanottonsa julkituoden, vaan eivät tainneet kysyä eivätkä turhia puhua.

Vaan koska minä näin pari tuntia olin tallissa hevosten parissa lymynnyt ja kiivauttani lauhduttanut, niin minä menin porstuaan ottamaan sieltä lammasnahkaturkit ja kuivat hylkeennahat.

Niin minä kuulin vaimoni Catharinan hiljallensa kamarissa sinne tänne liikuskelevan, niinkuin hän jotakin askarrellut olisi. Ja minun käteni oli jo oven rivassa, ja jokin ääni minun sisässäni kiivaasti kehoitti minua aukaisemaan oven. Mutta minä paadutin korvani ja sanoin: »Kylliksi olet sinä jo tämän hameen helmassa riippunut, Paavali Lempelius, niin että kunniasi ja vieläpä kuolematon sielusikin ovat vaarassa olleet.»

Vaan minä menin pellolle, kussa pyry oli tauonnut, ja suoja käsissä. Niin minä yhteen suureen olkiaumaan sijani laitoin ja siinä yöni makasin, ja Kristuksen kärsimys oli minun silmäini edessä ynnä haava hänen kyljessänsä, josta maailman pelastus on vuotanut.

Plinius, Plinius, totta sinä puhuit (vaikka tosin pakanana synnyit ja myös kuolit), koskas sanoit:

XIII

Vaan koska minä vihdoin uneen vaivuin, niin oli uneni ylön sikiä ja raskas, niin että minä havasin vasta myöhään, ja minun kylkeäni kylmäsi. Niin minä suureksi hämmästyksekseni äkkäsin talvisen päivän jo matalaisen kiertonsa alkaneen ja tiesin nukkuneeni kauvan.

Niin minä muistin, mitä eilen tapahtunut oli, ja nousin sijaltani olkiaumasta niinkuin mies, joka tietää päivätyön hänen eteensä pannun, että hän kuormansa hartioillensa sälyttäisi, vaikka se raskaskin olisi.

Mutta jo pihamaalla minä hämmästelin hiljaisuutta, eikä yhtään trenkiä näkynyt. Niin minä kuljin koko pappilan läpitse, väenpirtistä vierastupaan, sieltä lukukammiooni ja vihdoin kamariin, kussa meidän aviovuoteemme oli. Mutta minä äkkäsin vuoteen ynnä sen sudenvällyt ja säämiskäiset korvatyynyt koskemattomiksi, niinkuin ei kukaan olisi siinä yöllä maannut, eikä myöskään Catharina Wyckenin vaatekertoja ollut seinillä. Niin Jonas Kempen vuode vieraspirtissä oli samoin tyhjä, eikä häntä itseänsä eikä Catharina Wyckeniä missään näkynyt.

Niin tämä observatio tunki sieluuni kipiästi niinkuin vaaja, joka puun sydämen puhkaisee, ja minä riensin pihamaalle ja sieltä talliin ja navettaan, paha aivoitus mielessä.

Niin minä näin kaikkien hevosten olevan poissa paitsi yhtä laukkia, ja kolme palkkapiikaista seisoskeli lammaskarsinan ovella, niinkuin lampaat pelvoissansa.

»Mitäs tämä tietää? Kussa on papin muori, ja Herra Jonas Kempe, se Diaconus?»

Niin yksi vähä palkkapiika rupesi polviani halailemaan, suuressa hädässä, niinkuin maarahvaan tapa on, ja nyyhki:

»Herra, emme me ole tähän vikapäät. Vaan meidän maatessamme he ovat paenneet, ja me etseimme sinua emmekä löytäneet.»

»Voi teitä, ettette emäntäänne vartioineet, niinkuin toimellisten palkollisten tulee! Missäs trengit?»

»Ylentäköön Jumala sielukultaa ja alentakoon syntiä! Tänäpänä on Herran tuulispää sysännyt tätä huonetta, että se luhistuisi, niinkuin Jobin huone!»

Ja minä työntäisin vapisevan palkkapiikaisen jaloistani, kiiruhdin talliin ja hevosen selkään nousin.

Ja minä olen ratsastanut niinkuin kuolonratsastusta kirkolta Kärdlaan ja hätyyttänyt joka talon, niinkuin muinoin, koska sotakapula kyliä kiersi.

Niin jotkut päivittelivät ja huokasivat ulkokultaisesti niinkuin
Phariseukset:

»Kukas olisi tainkaltaista uskonut? Eikös hän näkynyt niinkuin kyyhkyläinen ja aina itsensä siveydessä muita parempana pitänyt?»

»Enköstä minä tätä aina ennustellut? Totisesti minä tämän jo edesnäin hänen hameensa jumalattomasta heilunnasta.»

Mutta minä pakenin heidän sadattelujansa ja heidän säälinsä sanoja, niinkuin ne olisivat tulikiveä ja palavata tervaa olleet.

Niin puolimatkassa Kärdlan tietä Ristimäen kohdalla tuli minua vastaan minun kaksi trenkiäni, ja heidän mukanansa reki ynnä hevonen, jolla pakenijat olivat taipaleelle lähteneet, sillä se oli tavattu tyhjiltänsä Kärdlan tiellä. Mutta pakenijat itse olivat niinkuin kinokseen kadonneet, eikä heistä ollut mitään tietoa.

Vaan koska minä olin trenkini visusti kuulustellut, niin minä käskin heidän ajaa Kõpuun ja Ristnaan käsin sanaa viemään, mutta itse minä jatkoin matkaani Kärdlaan. Näin meni minulta koko päivä, ennenkuin olin palkannut sanansaattajan Tallinnaan ja samoin kuulutukset kaikkiin Hiidenmaan kirkkoihin lähettänyt, ja oli jo myöhä ehtoo, koska minä lopen uupuneena kotiani Reigiin palasin.

Mutta päivän vaivat ja askarrukset olivat mieleni turruttaneet, ja vasta koska minä nyt yksin jäin murheeni kanssa, tuli ahdistus suurella voimalla päälleni, niinkuin väijyksistä hyökäten.

Niin minä nyt vasta tajusin, mitä minullen tapahtunut oli, ja että minä olin yksin jäänyt. Ja huoneitten autius painoi minun mieltäni alaskäsin niinkuin suuri paino.

Niin minä ehtoolla tyhjissä huoneissa ympärinsä kuljeskelin ja etsein, olisiko hänestä, jota minä rakastin ja vaimokseni nimittänyt olin, jotakin jälkeen jäänyt. Sillä minun sydämessäni oli kipiä ikävä ja vaiva, joka oli vihaanikin väkevämpi.

Ja minä pysähdyin aviovuoteeni eteen, ja minä sen tyhjyyttä kauhistuin ja näin sanoin, mieleni haikeudessa:

»O vuode, joka viheriöitsit minulle niinkuin autuuden niittu, — nyt olet sinä orjantappuroista ja skorpioneista koottu, eikä sinun patjasi suo minulle enää unen unhoitusta, vaan häijyjä painajaisia!»

Vaan kamarista minä löysin Catharina Wyckenin päähuivin ja vyöliinan, kussa oli vielä hänen hiustensa ja ruumiinsa tuoksu tallella, joka oli niinkuin orvokinjuuren, ei väkevä, vaan makia ja suloinen, niinkuin maan yrtit. Niin hulluudessani ja rakkaudessani minä peitin tämän päähuivin ja vyöliinan pielukseni alle, että edes mitämaks hänen tuoksunsa olisi tykönäni tyhjässä vuoteessani. Mutta jo huomenella minä kauhistuin lihani heikkoutta ja petetyn rakkauteni häpiätä.

Niin minä tartuin siihen vyöliinaan ynnä päähuiviin, ja ne niinkuin saastan vihassani suoraan palavaan pesään lennätin enkä tyytynyt, ennenkuin olin nähnyt niitten kärventyvän ja niitten makian tuoksun kitkeräksi käryksi vaihtuvan.

»Niinkuin palava vaate, vaikka hän mirrhaa olisi tuoksunut, tulessa, käryää, niin uskoton vaimokin sinulle sydänhaavaksi muuttuu, vaikka hän olisi ollut sula ja makia sielullesi niinkuin niinipuun hunaja.»

Mutta vaikka minä täten tosin päähuivin ja vyöliinan tulessa polttaa taisin, en minä kuitenkaan tuskaani poies polttaa taitanut.

XIV

Niin minä siis olen etsiskellyt, ja monet muut minun kanssani, tämän Dagön, kuin maarahvas Hiiumaaksi kutsuu, ristiin rastiin Kassarista Ristnan kärkeen, ja minä olen sen ristinyt Natt-ö, se on: yön ja surkiuden saari. Mutta tällä saarella on ihmisten asutus harva ja ainoastaan niinkuin pähkinäisen kuori hänen ympärillänsä, ja hänen sydämensä suota, hiekkaa ja korpimaata. Niin on tämä etsiskely tosin ollut yksi suuri edesottaminen ja vaiva.

Ja samoin on minun toimestani tutkisteltu kaikki saaret ja luodot Haapsalun ja Heltermaan välillä, niin myös Worms ja Nuckö, ja kaikki saaret Muhun salmessa ja myös Saarenmaa, mitään löytämättä.

Niin myös sanansaattaja lähti Tallinnaan minun käskystäni, ja näitä kahta kurjaa syntistä on peräänkuulutettu kaikissa kirkoissa ja kappeleissa, saarilla ja ylämaalla ja myös Suomessa ja Svean valtakunnassa ja luvattu iso palkinto heidän kiinniottajallensa elikkä sille, joka heistä tähdellisiä tietoja toisi.

Ja Tallinnan Raatihuoneen Turulla on Pyöveli, niinkuin Kuninkaallinen laki käskee, kadun kulmassa yhteiselle kansalle julkilukenut kuulutuksen kolme kertaa, ja näin julistanut Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen henkipatoiksi ja suojaa vaille sadaksi ajastajaksi ynnä yhdeksi päiväksi.

Niin on tämä sama kuulutus myös ollut naulittuna sangen kauvan aikaa monen ritarin ja porvarin oven päälle Toompäällä ja alakaupungissa, niin että itsekukin on puustaveilla lukea tainnut, ettei näillä kurjilla syntisillä pitänyt enää maan päällä rauhaa oleman, ei vesillä eikä maalla, ei niituilla eikä karjalaitumilla, ei kirkoissa eikä rukouskammioissa, ei saunoissa eikä omilla vuoteillansa.

Mutta kaikesta tästä ei ole mitään apua ollut, ja se on kaikki perin turhaksi näkynyt.

Sillä vaikka näin sekä kirkon että lain koura pakenijoita kohden kurkoitti, ei heistä mitään kuulunut, eikä kukaan ollut heitä ruumiillisin silmin nähnyt, senjälkeen koska he yön selkään Reigin pappilasta lähtivät. Niin oli niitä, jotka arvailivat heidän yrittäneen hevosella jään poikki Haapsaluun, mutta pyryn peittäneen jäljet. Vaan toiset kiven kovaan väittivät heidän yhä lymyilevän Hiidenmaalla avovettä ja kevääntuloa odottaen, meren ylitse Ruotsiin päästäksensä. Ja oli niitäkin ja näitä oli monta! — kutka uskoivat näitten kurjien syntisten mustaa noituutta käyttäneen ja itse Pimeyden Ruhtinaan siivillä läpi ilmojen lentäneen niinkuin noita-akat Valpurinyönä luudanvarrella.

Mutta minun seuranani oli öisin Diabolus, Belzebub, Leviathan, Behemot,
Asmodeus, Belial, Satanas, Defluens ynnä heidän heimonsa.

Sillä vaikka minä päivän aikaan tavalliset askareeni tein, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, niin että minä lapset kastoin, avioparit vihin ja sunnuntaina saarnasin, ja vielä metsänhakkuustakin ja muista talvitöistä huolehdin, niin alkoi minun vaivani niin pian kuin minä kammioni oven suljin ja yön kanssa silmä silmää vastaan yksin seisoin.

Niin Kiusaaja valvotti minua ja näytti minulle kuvia, joista pääni hiukset pystyyn nousivat, niinkuin kerran Pyhälle Antoniukselle, ja minun täytyi päältä katsoa heidän syntiänsä ja hekumatansa.

Ja vaikka minä koetin ruumistani raskaalla työllä uuvuttaa ja raadoin niinkuin päiväpalkkalainen, niin minä kuitenkin lyhykäisen unen jälkeen sydänyöllä heräsin, ja minun ajatukseni istuivat niinkuin oksalla kaarneet, odottaen minun heräämistäni, että he saaliinsa saisivat.

Niin minä olen näinä kärsimyksen öinä muistellut niitä päiviä ja öitä, jotka Bodeljen pahnoilla viruin, ja myös maallisen köyhyyteni aikoja, koska virkaheittona Tallinnassa vaelsin. Ja kaikki entinen näkyi minulle peräti vähäksi sen rinnalla, mitä minun nyt kestämän piti, ja minä olen Herran puoleen hartaasti huutanut:

»Anna minullen takaisin se aika ja ne päivät, joita kerran näillä kiittämättömillä huulillani kirosin, ja katso! minä olen siunaava sinua, Herra, mutta ota pois tämän päivän tuska!»

Ja näin menivät minun päiväni ynnä yöni, sillä heidän kulkunsa on sama, josko sydän rinnassamme autuudesta hyppää, elikkä kuuleeko korvissansa hyypiän ja ruovonpäristäjän huudon raunioilla.

Mutta tämän talven valta oli ylön ankara Hiidenmaalla, ja hankien vahvuus painoi raskaasti vainioita, niin että jo monet tuskastuneina huokailivat:

Niin oli Hiidenmaa erossa muusta maailmasta kauvan aikaa. Mutta huhtikuun lopulla aukaisi ankara koillismyrsky ulapat, ja Tallinnasta ynnä Haapsalusta saapuivat haaksillansa takaisin Hiidenmaalle kaikki, jotka rekikelillä olivat lähteneet.

Niin yhden Lillbyn miehen mukana tuotiin minulle kirje Tallinnasta, itseltänsä Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta.

Vaan tämä Jesuitain sikiö näki tosin hyväksi juuri ankarasti kirkon ja Consistorium'in nimessä nuhdella minua, Reigin pappia Paavali Lempeliusta, etten minä mukamas ollut katsonut paremmin huonekuntani puhtautta enkä pitänyt emäntääni tarpeellisessa kurissa, niinkuin miehen tulee, joka on huoneensa ylimmäinen pappi ynnä tuomari. Vaan minä olin huoneeni julkiselle pahennukselle alttiiksi antanut, niin että tainkaltaiset asiat olivat tainneet tapahtua kristillisessä seurakunnassa ja yhden Herran paimenen huoneessa ja itse hengellisessä säädyssä.

Koska minä tämän epistolan luetuksi sain, niin Vanha Adamini nousi sangen väkevästi verissäni, sillä minun silmilleni näytettiin tänä hetkenä myös vanhat vääryydet, kuin olivat osalleni tulleet tämän samaisen miehen tähden.

»Gaza, Gaza, viran sinä minulta veit ja ihmisten ylenkatseelle minut alttiiksi annoit, ja nyt et anna minulle rauhaa edes merten takana ja Reigin erämaassa. Murhasta te minua syytitten, sinä ja sinun öljysilmä kätyrisi, se Heinricius Bartholini, mutta mitäs itse olette minullen tehneet?»

Sillä suomalaisen sisu on senkaltainen, että se muistaa ja hampaankoloon kätkee, jos kuka hänen oikeuttansa polkee.

Niin minä kirje kädessä mörähdin pahasti kuin kontio, koska hiihtomiehet talvella keihäillänsä hänen pesäänsä hangessa penkovat eivätkä hänellen hänen talvilepoansa suo. Näin myös minua ilman syytä syytettiin ja minun niskoilleni sälytettiin, mikä oli noituuden ja Saatanan juonia, jotka ovat liikkeessä P. Kasteesta ynnä Sakramenteista huolimatta.

Ja vielä minä suureen nauruunkin rämähdin ja kauvan aikaa pirtissä yksikseni naureskelin, niin että seinät kaameasti kaikuivat tätä yksinäisen rähäkkätä, joka oli kuin korpin koikkumista, ja jolle ei kanssanaurajata ollut.

Mutta kyllin näin naurettuani, koska jo rintalihaani ja palleatani pisti, minä tartuin Herra Superintendentin nuhdekirjeeseen, jonka hän oli katsonut tarpeelliseksi minulle ojennukseksi lähettää, ja sen vihapäissäni suoraan pirtin pesään heitin, niinkuin olin kymmenen viikkoa takaperin vaimoni Catharinan päähuivin ja vyöliinan tehnyt.

Ja minä poltin kirjeen poroksi, ja vielä lieteen hänen jälkeensä sylkäisin, niin että hiilet ja tuhka sähähti. Niin suuresti tämä asia etoi sydäntäni, ja minä Tallinnan hengellisiä herroja ja heidän nuhde-epistoloitansa sieluni pohjasta ylönkatsoin.

Niin meni suvi, ja syksy hänen jäljissänsä, ja joutui jo joulukuu, ja yhä minä Reigissä yksin murhettani ja häpiätäni haudoin. Mutta vastaan Uudenvuoden pyhää yötä tuotiin minulle kiireellinen sana, että vaimoni Catharina Wycken ja Jonas Kempe, se Reigin entinen Diaconus, oli tavoitettu yhdellä luodolla Turun saaristossa, kussa he olivat piileskelleet, ja senjälkeen tuotu Tallinnaan tuomiotansa ja rangaistustansa saamaan.

Niin tänä Uudenvuodenyönä kiilui paljon ja kirkkaita tähtiä taivaalla, mikä tietää runsasta pähkinäsatoa.

Mutta minun rinnassani löivät tuntoni aallot ristikkäin niinkuin Näckmansgrundin hyrskyt, koska minä tämän sanoman sain, ja usiasti päänikin ylitse, ja itsekullakin oli hänen tahtonsa.

Sillä vaikka minä olin tätä sanomata varronnut vajaan ajastajan pelvossa ja vavistuksessa, ja se oli ollut ensimmäinen ajatukseni aamulla ja viimeinen ehtoolla, niin en minä kuitenkaan ollut valmis sitä vastaanottamaan.

Niin tätä myrskyn riehua rinnassani kesti, ja minulla oli aikaa aivoitella enemmän kuin minun rauhalleni hyvä oli, sillä ilma kääntyi suojalle ja tuli kelirikko, enkä minä päässyt lähtemään jään poikki mannermaalle ennenkuin lähes kolmen viikon päästä, ja monta kutsuttua todistajata Hiidenmaalta minun kanssani.

Mutta koska me Tallinnaan saavuimme, niin oli Linnanoikeus jo ennättänyt kahdesti istua, ja kaikki Suomen puoleiset todistajat, kuin myös osaksi syytetytkin kuulusteltu.

Vasta aamulla varhain minä majatalossani valmistin itseäni Oikeuden eteen mennäkseni paastolla ja rukouksella sekä myöskin etsein opastusta P. Kirjasta, ennenkuin läksin Oikeuden huoneeseen Toompäälle.

Mutta Oikeuden istuntoon oli saapunut sangen paljon rahvasta pakkasesta ja huonosta kelistä huolimatta, sillä totisesti ei taida joka päivä tapahtua, että kristillisen seurakunnan Diaconus karkaa esimiehensä emännän kanssa. Niin minä äkkäsin heidän seassansa monta muotoa, jotka olivat minullen tuiki tutut menestykseni ajoilta, mutta minä en ketään tervehtinyt, vaan sallein heidän supista ja silmiänsä killitellä. Niin myöskin Herra Heinricius Bartholini, se nykyinen Tuomiokoulun Herra Rector, istui siellä etumaisessa rivissä, ja hän oli tosin paisunut ylön mahtavaksi, niinkuin ei hän olisi enää vaatteisiinsa mahtunut pelkästä ihrasta ja mahdista.

Niin myös Herra Praeses sekä kaikki Herrat Assessores, joittenka seassa oli sekä ritareita että porvareita, olivat paikoillansa.

Mutta koska syytetyt sisään tuotiin heidän vartijoittensa välissä, niin minun viheliäinen sydämeni alkoi lyödä niinkuin kellon läppä.

Sillä minä en ollut nähnyt vaimoani Catharinaa yhteen ajastaikaan, siitä tiimasta ja hetkestä, koska hänet vihapäissäni permannolle vaikertamaan jätin.

Niin minä vastahakoisilla silmilläni näin yhden vaimonpuolen hahmon, kuin minulle oli niinkuin muukalainen ja sentään tutumpi kuin kaikki kuolevaiset. Sillä hänen suunsa ynnä silmänsä, leukansa ja hiuksensa olivat samat ja sentään toiset ratki, ja hänen laihat sormensa, jotka hän taas sangen kiintiästi helmaansa risti, olivat samat, joihin minä olin kerran kihlasormuksen painanut.

Mutta mies hänen vierellänsä, Jonas Kempe, se Reigin Diaconus, oli kelmiä muodoltansa niinkuin kalkkiuunissa poltettu kalkki, ja minä hänen näköpäästänsä päätin, että häntä oli kuulustelussa kidutettu.

»Mahtaakos Herras ja Ruhtinaas nyt avukses tulla, koskas häntä hädässäs huudat?»

Mutta minun ympärilläni kulkivat asiat sitä kulkua, kuin heille säädetty oli.

Niin Herra Praeses luki julki syytöksen suurella äänellä kaikkien kuullen.

Ja todistajat astuivat esiin heidän järjestyksensä jälkeen ja vannoivat valansa todistustansa antaaksensa.

Niin ensimmäisenä oli Napipärdin Jüri Kärdlan vallasta Hiidenmaalta, salakuljettajana tunnettu, joka ensin jyrkästi kielsi mitään tietävänsä. Mutta koska pyöveli oli häntä kahdesti tulisilla pihdeillä näpistänyt, niin hän Oikeuden huoneeseen takaisin tuotuna tunnusti, että Jonas Kempe ja Catharina Wycken olivat Kolmen Kuninkaan päivän jälkeisenä yönä edellisenä vuonna saapuneet hänen pirtillensä, jonka jälkeen hän seuraavana päivänä oli vienyt heidät kalapirttiinsä ja siellä heitä lymyttänyt kahdeksan viikkoa. Mutta meren auettua hän oli vienyt molemmat syytetyt yöllä purjevenheellänsä Suomen puolelle ja oli siihen myötätuulessa mennyt kaksi yötä ja päivää. Niin syytetyt olivat maksaneet tästä kaikesta kymmenen riikintalaria.

Niin Kristi, pappilan entinen karjapiika, otti valallensa, että hän oven raosta oli nähnyt, kuinka Herra Diaconus oli sekoittanut yrttejä elikkä jotain mustaa jauhoa kaljahaarikkaan ja tarinnut sitä papin muorin juoda. Mutta kun papin muori oli nostanut haarikan huulillensa, niin oli sinistä sauhua tullut hänen suustansa, ja sauhun seasta vähä tulenliekki, joka oli kaksihaarainen niinkuin kärmeenkieli. Ja tästä lähtein oli papin muori alkanut palaa synnillisessä lemmessä Herra Diaconukselle, niin että palkollisetkin olivat sen äkänneet.

Niin Sauna-Ann, joka asuu vähäisessä töllissä kirkon luona, todisti nähneensä Herra Diaconuksen antavan suuta papin muorille Reigin kirkkomaalla, mutta koska hän riensi lähemmäksi, niin kiireesti kuin lättäjalaltansa pääsi, ei hän nähnyt enää mitään, vaan kuuli kahden mustan peltovariksen rääkkyvän kiviaidalla.

Ja vielä monta muuta kristillistä todistajata kuulusteltiin tänäpänä, jotka kaikki ilman poikkeusta todistivat Catharina Wyckenin ja Herra Diaconuksen olleen synnillisessä lemmenliitossa keskenänsä.

XVI

Niin vihdoin oli siis kaikki todistajat kuulusteltu, ja heidän todistuksensa Oikeuden kirjureilta pöytäkirjaan ylösmerkitty, paitsi minua, joka olin jätetty viimeiseksi.

Mutta koska Herra Praeses minua nimeltä kutsui, kävi niinkuin humaus Oikeuden huoneen läpitse, ja minä näin ihmisten penkeissänsä liikehtivän.

»Paavali Lempelius, taidatkos nyt meille todistuksesi antaa totuudenmukaisesti ja oikeutta noudattaen, vaikka yksi syytetyistä on aviovaimosi, ja molemmat ovat vikapäät rikkomukseen sinua vastaan?»

Niin minä Korkian Oikeuden ja kokoontulleen kristillisen rahvaan edessä kaiken sen totuudenmukaisesti kerroin, niinkuin Jumalan edessä, minkä näille katoaville lehdillekin olen kirjoittanut. Enkä minä mitään salannut, paitsi mitä kristillisen papin ei puhua eikä kirjoittaa sovi.

»Minä vaadin korkeinta rangaistusta, kuin laki säätää, Herra Jonas Kempelle, Reigin entiselle Diaconukselle, että minä syyn tästä tosin hänen päällensä panen. Sillä niinkuin te todistajainkin suusta olette kuulleet, on hän käyttänyt mustan noituuden keinoja viekoitellaksensa minun aviovaimoani Catharina Wyckeniä ja itsensä Pimeyden Pääruhtinaan ja hänen trenkinsä avuksensa kutsunut.»

»Vaan Catharina Wycken on viatoin, sillä hän ei tiennyt mitä teki, ja on kulkenut niinkuin unissakävijä elikkä yhden väkevämmän mahdin pauloissa, kuin hänen päällensä pakoitettu oli. Niin jos Korkia Oikeus katsoo hyväksi tuomita miehen, joka on kuolemaan vikapää, ja vapahtaa vaimonpuolen, niin olen minä valmis ottamaan Catharina Wyckenin takaisin tyköni, pöytääni ja vuoteeseeni.»

Vaan Herra Praeses kääntyi tämän jälkeen syytettyjen puoleen ja kutsui nimeltä Jonas Kempeä, sitä Diaconus'ta, ja sanoi:

»Jonas Nicholaus Kempe, ennen Diaconus Reigin seurakunnassa, tunnustatkos itses syylliseksi avionrikkomukseen ynnä item karkaamiseen Paavali Lempeliuksen, Reigin kirkkoherran, aviovaimon Catharina Wyckenin kanssa?»

»Jonas Kempe, sinua on syytetty liitosta Perkeleen kanssa, ja ettäs mustan noituuden keinoin olet Catharina Wyckenissä synnillisen lemmen herättänyt. Vastaa tähän!»

»Tähän minä tosin jo vastasin eilen, koska Oikeuden pyövelit minun ruumistani runtelivat. Totisesti minä tämän kiellän Jumalan ja Hänen Ainokaisen Poikansa nimessä.»

»Jonas Kempe, älä unhoita, ettes ole vielä suurta kidutusta ja tulen uhkaa läpikäynyt! Vastaa, oletkos lemmenjuoman valmistanut ja sitä Catharina Wyckenille juottanut ja myöskin siitä itse juonut?»

»Ei ole tässä muuta taikaa elikkä noituutta kuin rakkauden, jonka mahti tosin on juuri salainen eikä kaikillen tietää annettu. Niin en minä taida niille rakkauden paloa selvittää, joittenka sydän on niinkuin vesihako, kuin ei tulta ota. Vaan minä tahdon ylistää rakkautta viimeiseen hengenvetooni asti, vaikka sen rovion sauhussa vetäisin elikkä pyövelin miekan alla.»

Mutta Herra Praeses kutsui tämän perästä nimeltä minun vaimoani
Catharinaa ja sanoi:

»Catharina Wycken, Reigin kirkkoherran, Paavali Lempeliuksen aviovaimo, tunnustatkos itses vikapääksi avionrikkomukseen ja itses karkaamiseen tämän Jonas Kempen, Reigin entisen Diaconuksen kanssa?»

»Nyt tunnusta meille ja pysy sanoissasi totuudessa, millä keinoin Jonas
Kempe sinut synnin tielle viekoitteli?»

»Ei millään keinoin, paitsi niitten kuin rakkauden ovat, sillä minä itse hänelle rakkaudessa sytyin, niin pian kuin silmäni hänet näkivät.»

»Kuinkasta olet niin peräti unhoittanut, että olet yksi kristillinen aviovaimo ja kristillistä tietoa ynnä opetusta saanut sekä vanhempaisi että aviomiehesi huoneessa?»

»Totisesti, jos minä olen syntiä tehnyt, niin minä rangaistuksenkin siitä kannan sekä maan päällä että tulevassa elämässä. Mutta tämä mies oli minulle rakkaampi kuin kristillinen tieto ja myös ijankaikkisen elämän toivo, ja hänen rakkautensa minullen kalliimpi kuin Paratiisin avaimet.»

Niin tuska tämän vaimon takia kouristi rintaani, sillä minä tajusin, että hän kuolemantuomiotansa kohti kulki, ja jokainen hänen sanansa oli niinkuin lyijy, kuin hänet syvyyteen veti. Ja minä tuskassani huusin täyttä kulkkua ylitse salin:

»Älkää kuunnelko häntä, Herrat Assessores, ja te kaikki, jotka tähän huoneeseen kokoontuneet olette, sillä totisesti tämä vaimo ei tiedä, mitä hän puhuu! Ettekös kuule, että tämä kurja syntinen on yhä vieläkin noituuden pauloissa! Catharina! Kuule minua, joka sinua rakastan! Sano, että hän on sinut vietellyt ja taikajuomalla sinussa synnillisen rakkauden herättänyt, sillä näin on asian laita! Ja syy tulkoon sen päälle, joka syyllinen on Herramme edessä!»

»Paavali Lempelius, pysy vaiti, sillä ei ole lupa syytettyä julkisesti neuvoa!»

»Herrat Assessores, te olette kaikki kuulleet, että syytetyt ovat tunnustaneet itsensä syyllisiksi avionrikkomukseen ja karkaamiseen, mutta kieltävät noituuden?»

Niin Herra Praeses julisti Korkian Oikeuden istunnon täksi päiväksi päättyneeksi.

XVII

Mutta seuraavana päivänä jatkoi Oikeus istuntoansa, ja kaikki olivat taas itsekukin paikallansa, niin syylliset kuin myöskin syyttäjät.

Niin Herrat Assessores alkoivat kiistellä keskenänsä rangaistuksesta ynnä tuomiosta, kuin tainkaltaiselle rikkomukselle lain jälkeen on tuleva.

Ja Herrojen Assessores seassa oli monta, jotka minä tosin hyvin tunsin niiltä ajoilta, koska vielä äveriäänä ja kunniassa pidettynä Toompäällä talossani istuin, ja monikin heistä oli vaimoni Catharinan kädestä lasillisen Claret'ia elikkä Malvasier'ia vastaanottanut.

»Herra Praeses, emmekös vielä tutkiskelisi edelleen tätä asiata, joka tosin minun aivoitukseni jälkeen ei ole selkiä, vaan täynnänsä salaisia ja ehkäpä mustan noituudenkin juonia? Mitämaks jos julkitulisi asioita, jotka takaisivat syytettyjen tuomiota joko huojentaa elikkä ehkä myöskin raskauttaa?»

»Asia on selkiä ja yksinkertainen. Syytetyt ovat tunnustaneet itsensä vikapääksi avionrikkomukseen ynnä karkaamiseen, ja tämän tunnustuksensa he ovat vapaaehtoisesti sekä ilman suurta kidutusta antaneet.»

»Vaikka tosin Ruotsin laki käskee tuomita hänet, joka toisen aviovaimon kanssansa karkaamaan viettelee, niinkuin kurjimman varkaan elikkä siis kuolemalla ja hengen menetyksellä, niin taitaa, niinkuin tiedämme, tuomari kuitenkin tätä pykälätä modeerata. Niin minun mielestäni on Diaconus karkotettava pois maasta (ja hänen papinarvonsa häneltä riistettävä), ja sama tapahtukoon myös vaimolle, joka on aviota rikkonut, ja tässä olkoon rangaistusta kylliksi.»

»Pois se, sillä näin he tosin pääsisivät ylön huokialla, eikä synti saisi rangaistustansa! Vaan pieksettäköön molemmat syytetyt, sekä Diaconus että vaimo Catharina Wycken, ensin julkisesti rahvaan nähden turulla kaakinpuussa, ja tapahtukoon tämä kolmena pyhäpäivänä perätysten, ei kuitenkaan niin, että he siitä henkensä heittävät. Ja tämän perästä lähetettäköön heidät vasta Exilium'iin elikkä maanpakoon, kuitenkin eri paikkoihin, hauvaksi toisistansa, etteivät he saisi syntinsä hekumata jatkaa.»

Vaan tämä puhe kuohutti minun kiukkuani, sillä minä muistin, kuinka samainen Vietinghoff oli minun vaimoni Catharinan kauneutta kumarrellut ja sanonut, että hän oli ihanin Tallinnan naisten seassa, vaikka olikin porvarissukua eikä aatelisia.

»Tämä on oikeus ja kohtuus, sillä kuolemanrangaistus ei ole enää in usu Ruotsin valtakunnassa avionrikkomuksen takia.»

Niin tässä otti Herra Praeses taas itse sananvuoron, ja huone oli hiljainen, koska hän näin lausui:

»Pysykäämme toki kiinni, Herrat Assessores, Jumalallisen, Ruotsin ynnä Yleisen Lain puustavissa. Sillä jollemme avionrikkomusta tahdokaan kuolemalla rangaista, niin on kuitenkin principaliter karkaaminen korkeimmalla rangaistuksella tuomittava. Älkäämme myöskään unhoittako, että syytetyt ovat hengellisestä elikkä Jumalan omasta säädystä, ja heidän rikkomuksensa sentähden kaksinkertainen.»

Niin Herrat Assessores tämän johdosta keskenänsä kiivailivat, ja olivat yhdet kuolemantuomion puolta, mutta toiset vastaan.

Vaan kaiken aikaa, koska tätä väittelyä kesti lain puustavista, mutta myös kahden kurjan syntisen hengestä, istuin minä paikallani, niinkuin olisin itse rikollinen ja vikapää ollut ja omaa tuomiotani pelvolla ja vavistuksella vartonut, niin raskas ja matalainen oli laki ylläni, ja kaulassani kuin rautakahle. Ja minun sielussani kävi suuri kamppaus, niin että minä vaivoin tähdelle panin, mitä ympärilläni tapahtui.

Mutta minun rakkauteni oli kuollut ja ristiinnaulittu rinnassani. Ja tämä rakkaus oli kuitenkin vielä äsken ollut väkevä niinkuin verenkäynti ja välttämätön niinkuin keuhkoille ilma.

Minä odotin joka hetki, milloin minun vuoroni tulisi, ja rukoelin lujuutta sielulleni, että vastaisin, niinkuin minun vastaaman piti, enkä heikkouden kiusaukseen lankeaisi.

Niin minä vihdoin näin Herra Praeseksen kääntyvän sinne päin, kussa minun sijani todistajien seassa oli, ja hän kysyi kaikuvalla äänellä:

»Onko Reigin pappi, Paavali Anteronpoika Lempelius, nimitetty myöskin
Lempelensis, läsnä?»

Mutta koska minä siinä seisoin kaikkien silmille alttiina, niin minä luin ihmisten ajatukset, niinkuin ne olisivat edessäni präntättyinä olleet. Niin minä myös tunsin vaimoni Catharinan katseen päälläni, ja se hämmensi minua sangen suuresti, sillä se oli täynnänsä kuolemantuskaa.

Ja niinkuin joskus ihmiselle tapahtua taitaa, koska hänen sielunsa on suuressa pinteessä, niin minultakin lyhyeksi tuokioksi pimitettiin tämä Oikeuden huone ynnä tuomarien ja Herrojen Assessores kanssa, kuin myös ihmisten paljous ja syytetyt heidän penkeissänsä. Vaan minulle näytettiin niinkuin salaman leimauksessa muuan ahonlaita ja siinä suuri naavakuusi, jonka sammaleisilta oksilta tippui raskaita sadepisaroita, sillä oli rankkasade. Vaan kuusen oksien varjossa seisoi Catharina Wycken, minun nuori kihlattuni, ja hänen hiuksensa ynnä silmäripsensä olivat täynnänsä sadepisaroita, ja hän kurkisteli minulle veikistellen kuusen oksien lomitse, koska minä rankkasateessa seisoin, ja hänen kasvonsa olivat viattomat ja ilman yhtään virhettä, niinkuin hänen sielunsakin.

Mutta tämä kuva katosi sangen nopiasti, ja minä kuulin taas Herra Praeseksen sanovan:

»Koska siis meidän tänään on julki julistettava tuomio Diaconus Jonas Nicholaus Kempen ja Reigin papin, Paavali Lempeliuksen, aviovaimon asiassa, niin kysyn sinulta, Paavali Lempelius, onkos sinulla mitään tähän sanomista, ja jos on, niin tee se pian.»

Niin minä en kohta tähän vastannut, sillä kieli ei kääntynyt kitalaessani, ja minä kamppailin tuntoni kanssa.

»Haluatkos uutta Inquisitio'ta syyllisille, sillä näin on oikeus, ettäs taidat sitä vaatia, elikkä tahdotkos muuten edestuoda heidän puolestansa elikkä vastaan ehkä myös anoa huojennusta heidän rangaistukseensa, sillä kaiken tämän taidat tehdä, jos tahdot.»

Niin minä katsomatta Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen puoleen vihdoin kokosin voimani ja lujitin sieluni enkä ajatellut ihmisiä ympärilläni, vaan yksin Jumalan tahtoa, joka on taivaissa. Ja minä avasin vastahakoisen suuni ja näin sanoin:

»Minä olen jättänyt tämän asian, jolle en mitään mahda, Jumalan ja Korkian Oikeuden käsiin, ja itse siitä tyyten luopunut, että tapahtuisi, ei minun tahtoni, vaan mikä oikein on Jumalan kasvojen edessä. Niin ei ole minulla enää tähän mitään lisäämistä eikä myöskään kysymistä, vaan minä olen sanani sanonut ja nyt vaikenen.»

Tämän jälkeen minä istuin paikoilleni. Mutta minun tuntoni oli kuten miehen, joka on murhan tehnyt, ja kaikki pimeni silmissäni.

Enkä minä enää kuullut, mitä Herrat Assessores keskenänsä vielä tästä asiasta väittelivät, vaan aika pysähtyi minun kohdallani eikä liikkunut.

Niin en minä hätkähtänyt hereille, ennenkuin Herra Praeses otti ja luki tuomion, joka näin kuului:

»Oikeuden kanteessa contra Jonas Nicholaus Kempe (Reigin seurakunnan entinen Diaconus Hiidenmaalla), kuin myös contra Catharina Wycken (Herra Paavali Lempeliuksen, Reigin kirkkoherran, nimitetty myös Lempelensis, aviovaimo), joita syytetään tapahtuneesta karkaamisesta ynnä avionrikkomuksesta, näkee Tallinnan Kuninkaallinen Linnanoikeus hyväksi, tutkittuansa tätä asiata juurta jaksain ja ahkeruudella ja molempain syytettyjen vapaaehtoisen Confessio'n jälkeen, että molemmat sanotut syytetyt, koska he ovat häpiällisesti rikkoneet Jumalaa, Herra Pastori Lempeliusta ynnä koko kunniallista Maailmata vastaan, heille hyvinansaituksi rangaistukseksi, mutta muille kauhistavaksi esimerkiksi, Jumalallisen, Ruotsin ynnä Yleisen lain jälkeen teloitetaan Pyöveliltä se 6 päivä helmikuuta elikkä ensi tiistakina, ja täten heidät elämästä kuolemaan ylitseviedään.»

Niin minä näin, että tämä tuomio kelpasi läsnäoleville. Mutta minä nousin nopiasti ja hiivein ulos, ettei kenkään minua näkisi ja pidättäisi, enkä katsahtanut tuomittujen puoleen, joista toinen oli oma vaimoni. Vaan tämä päivä oli kolmas helmikuuta ja lauantai, Saturnuksen päivä, ja tiistakiin oli tasan kolme päivää ja kaksi yötä.

XVIII

Niin tuli vihdoin se yö, jonka huomen Oikeuden päätöksen ja meidän
Herramme tahdon jälkeen oli oleva näitten kurjien syntisten viimeinen.

Mutta tänä yönä eivät minun luomeni laskeutuneet umpeen, vaan jo ehtoosta minä majataloni jätin ja vaeltelin kuin varjo pitkin alakaupunkia, sen jälkeen kuin Toompään portti oli suljettu.

Vaan yö on aina päivää tukalampi, sillä Saatanan, sen Pimeyden Ruhtinaan, valta on yöllä väkevämpi, niinkuin hän myös yöllä surmasi esikoiset Egyptissä.

Näin minä vaeltelin auringon nousua odotellen. Pakasti heikosti, ja minun jalkani usein lipesivät, sillä kadut olivat pilkkoisen pimiät ja täynnänsä kuoppia. Kadun kulmissa tuli vastaani yövartioita avainkimppujensa ja lyhtyjensä kanssa, ja he huusivat toisillensa ajan ja tiimain kulkua. Niin he joskus lyhdyllänsä myöskin minun kasvojani valaisivat, mutta eivät minua pidättäneet, koska he papinkauhtanani äkkäsivät. Ja myös moniaita vartioita seisoskeli vuorollansa kaupungin muureilla ja porteilla, ja minä näin heidän vaihtuvan, koska yö kului.

Ja minä ajattelin kaikkia, jotka nukkuivat vanhurskaan unta lukittujen luukkujen takana, ja joille huomen oli vain huomen muitten seassa eikä muuta mitään.

Vaan koska aamu alkoi valjeta, niin minä astuin yhdelle kummulle, josta minä eroitin selkiästi tornit, kuin ovat Hyvänpäivän torni, Paholaisen torni, Neititorni, Paksu Margareta, Kiek in de Kök ynnä Pitkä Hermann.

»Valvotkos elikkä nukutkos, Catharina Wycken? Koska sinun kuoleman pitää, muistatkos häntä, joka sai sinun neitsyytes?»

Ja minä olisin tainnut parahtaa tuskasta, sillä minun sydämeni oli vereslihalla ja niinkuin tulisien pihtien välissä.

Kadut olivat yhä vielä tyhjät, ja vain monikahdat leipurinsällit kiiruhtivat leivintupiin valmistaaksensa timpsaioja, koska kaupungin porvarit heräisivät unestansa.

»Joudutakin jalkojas, että ehtisimme aamutaikinan ajoissa tehdä, sillä tänään teilataan pappi ja hänen porttonsa.»

Mutta kun minä tulin Raatihuoneen Turulle, niin oli kuin olisi Bodeljesta Raatihuoneen takaa, kussa pyövelin asunto oli, luukkujen läpitse näkynyt heikkoa tulen paistetta.

Bodelje oli minulle tuttu, että sen seinien sisäpuolella olin kaksi yötä ja päivää itse virunut, ja niin minä hiivein lähemmäksi ja kurkistin sisään akkunaluukkujen raosta, kusta tuli loisti.

Minä näin tulen liedessä ja kaupungin pyövelin puhdistavan isoa miekkaa, joka oli hänen edessänsä pöydällä, ja sitä hiovan. Tämä miekka oli arvaten lähes kolme kyynärätä hänen pituudeltansa, ja sen kärjessä viisi läpeä. Niin näihin läpiin pyöveli asetti lyijynpalasia, kääräisi hihansa ja koetteli miekan painoa.

Vaan koska minä tämän näyn näin, niin minä hoipertelin niinkuin humaltunut ja vihdoin yhteen muurin loukkoon kyyristyin ja siinä istuin, sillä voima meni jalvoistani. Minä tutkiskelin ankarasti sydäntäni, tokko rakkaus oli siitä tyystin kadonnut, mutta minä löysin sieltä niinkuin elävän lähteensilmän, joka yhä kumpusi rakkautta ynnä kärsimystä.

»Jollet häntä yhä vielä rakastaisi, Paavali Lempelius, totisesti, et sinä myöskään näin kärsisi.»

Ja minä olin sangen viheliäinen siinä istuessani, ja minun desperatio'ni suuri.

»Ei ole viheliäisempätä luontokappaletta eikä matoa maan päällä kuin
Ihminen.»

Mutta vihdoin oli yö ja hänen valtansa ohitse, ja päivä nousi hänen herraudessansa. Minä näin Toompäällä talojen tiilikattojen kuin tulessa palavan, ja tiesin, että oli tulossa kirkas talvipäivä.

Niin Toompään linnan nostosilta laskettiin alas, ja kaupungin portit aukaistiin, ja myös talojen holviovet ynnä luukku-akkunat avautuivat, niinkuin makaajan silmät, koska hän herää. Kauppias alkoi kaupitella rihkamaansa, leipuri leipäänsä, savenvalaja kruukkujansa, nahkuri vuotiansa. Maarahvasta saapui paljon maalta ja kaupungin muurien ulkopuolelta, mutta myös monta neli- ynnä kuusivaljakkoa moisioista heidän kuomurekiensä ja vaakunoittensa kanssa, ja ritareita ratsujensa seljässä. Niin kadut ja Raatihuoneen Turku täyttyivät väestä, ja oli siinä miehen- sekä vaimonpuolta, mutta myös lapsia, kaupungin porvaria ja hantvärkkiä ja Suuren ja P. Kanutin Killan kauppamiehiä, ja pönkkähameisia moisionrouvia heidän palkollistensa kanssa. Niin kaikki tämä väenpaljous teki, niinkuin he olisivat jotain erinomaista ja tähdellistä odottaneet, jonka piti heille suurta mielenrattoa tuoman. Minä näin heidän vääntelevän ja kääntelevän kaulojansa ja kurkistelevan toistensa olkapäitten yli ja kiivaasti toisiansa tyrkkivän ja tappelevan, kuka etumaiseksi saisi, ja koko ajan pitävän senkaltaista sipinätä ja supinata niinkuin mettiäiset, koska he parveilevat. Niin minä ymmärsin ylön hyvin, että heille oli tuiki yhdentekevätä, josko he vartosivat yhtä karhuntanssittajata ja silmänkääntäjätä elikkä nuoralla kävijätä ja muuta konstiniekkaa elikkä myös kahden kurjan syntisen surkiata kuolemata, kun se vain heidän uteliaisuuttansa kutkuttaisi. Ja minä sangen suuresti halveksin heitä ja koko ihmisen sukukuntaa tämän takia, mutta sekaannuin heidän vilinäänsä, näin lymyten, ettei minua mitämaks vielä tunnettaisi. Niin minä kuljin väentungoksen mukana Raatihuoneen Turulle asti.

Siellä minä pysähdyin, Vaakahuoneen kulmaan, ja koska Luoja on minulle runsaasti pituutta mitannut, niin taisin selkiästi nähdä kaiken, kuin tapahtui, vaikka seisoinkin taampana.

Mutta koska Raatihuoneen iso kello kymmenen lyöntiänsä löi, niin tämä hälisevä väenpaljouskin hetkeksi hätkähtäen vaikeni, sillä kaikki tiesivät tämän merkiksi, että Pitkän Hermannin ovi aukeni, ja saatto läksi sieltä alas kaupunkiin. Mutta minun korvissani tämä kellon soitto kaikui niinkuin sielukellot.

Niin minä näin saaton saapuvan Raatihuoneen Turulle, ja siinä oli kuusi kaupungin vartiata, ja heidän keskellänsä molemmat kurjat syntiset. Mutta kaupunginpyöveli kulki heidän vierellänsä, paljas miekka kädessä, vaan pappia ei näkynyt, sillä he olivat jo ennen lähtöänsä viimeisen lohdutuksen saaneet.

Koska he Raatihuoneen eteen ennättivät, niin he alkoivat kolmasti kiertää turkua, tavan jälkeen. Mutta kurjain syntisten silmät olivat peitetyt liinasella, etteivät he näkisi.

Niin koska he ensimmäistä kertaa minun kohdalleni tulivat, niin minun raadollinen sydämeni kiertyi ympärinsä rinnassani niinkuin jauhinkivi, ja minä olisin maahan horjahtanut, jollen olisi seisonut väentungoksessa, ja takanani paksu olvenpanija. Sillä vaikka minä olin luullut vihaavani tätä vaimonpuolta sen vaivan takia, minkä hän minulle oli valmistanut, ja leikanneeni hänet pois elävästä lihastani, niin minä häntä yhä rakastinkin palavalla ja kipiällä rakkaudella, koska näin häntä viheliäisesti vietävän ohitseni teilattavaksi hänen syntiensä takia.

Niin minä tuiki unhoitin hänen synninkumppalinsa Jonas Kempen, joka hänen vieressänsä kuolemata kohden kulki, niin etten minä häntä nyt enkä myöhemmin katsonut, vaan hän oli minulle niinkuin tyhjää ilmaa. Niin minä myös unhoitin ihmiset ympärilläni, heidän uteliaisuutensa ja heidän julmuutensa.

Mutta hän ei näyttänyt kuulevan ääntäni sen hälinän takia, jota rahvas piti, sillä kompia ja herjauksia satoi ihmisten suusta, olivatpa he ylhäisiä elikkä alhaisia, saksalaisia, ruotsalaisia elikkä maarahvasta, ja itsekukin katsoi, että hänen oli heitä solvaistava. Ja jollei vartioita olisi ollut, niin he olisivat kai repineet kurjat syntiset kappaleiksi elikkä kivittäneet heitä.

Vaan minä ennätin juuri selkiästi nähdä vaimoni Catharinan huulet, kalpiat ja vailla verenpisaraista, ja hänen päänsä, joka oli kallellansa, ja hänen valloilliset hiuksensa. Ja minä myös ennätin nähdä hänen kaulansa sinertävät suonet, mutta side peitti hänen silmänsä minulta. Vaan kun minä katsoin hänen kahlehdittuja käsiänsä, niin minä muistin, kuinka hän kerran oli loitonnut tyköäni, että hän luuli pyövelin minuun kajonneen. Ja minun tuli häntä tällöin suuresti surku, sillä minä tiesin, että pyöveli oli häneen rupiava, juuri pian.

Niin koska hän toista kertaa kohdalleni tuli (sillä minä en enää nähnyt muuta kuin hänet yksin, ja kaikki muu oli minulle yhdentekevää ja turhaa ratki), niin minä uudellensa koroitin ääneni ja sanoin, mutta tällä kertaa selkiämmin, että hän kuulisi:

Niin hän tällä kertaa varmasti kuuli minun ääneni, sillä hänen jalkansa, jotka olivat kahleitta, pysähtyivät, ja hän käänsi päänsä minua kohden, ja hänen huultensa sopesta juoksi kuin tuskan juova, ja hänen vähä leukansa värisi. Mutta kaupunginvartija tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä kylkeen, ja hän vavahti ja meni eteenpäin.

Niin minut tällöin valtasi suuri sielunhätä, ja minä olisin antanut autuuteni, jos olisin vielä taitanut kuulla hänen äänensä, niinkuin se olisi ollut ainoa tärkiä asia maailmassa. Ja koska hän kolmannella ja viimeisellä kierroksella taas tuli kohdalleni, niin tunkeuduin minä väkijoukon läpitse etumaiseen riviin, ja nyt minä sanoin, sangen kuuluvasti:

Niin minä näin, kuinka hänen verettömät huulensa avautuivat, ja hän aikoi puhua, ja liinaisen alta, kuin hänen katsantonsa kätki, kierähti kyynel hänen poskellensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, eikä hän tainnut sitä poispyhkiä. Ja ennenkuin hän mitään ennätti sanoa, oli hän jo ohitse, ja saatto läksi kulkemaan Raatihuoneen Turulta Jerusalemin mäkeä kohden. Mutta väenpaljous, joka oli paisunut turulle kuin virta patoon, vyöryi nyt heidän jälkeensä, sillä itsekukin tahtoi mielensä ylennykseksi nähdä heidän päänsä putoavan pyövelin miekan alla. O ihmissukua ja hänen kataluuttansa! Ja vielä koko Tallinnan olvenkantajain ammattikunta liittyi saattoon, sillä tainkaltainen oli tapa.

Vaan minä jäin jalkaini sijalle seisomaan tyhjälle turullen enkä kuullut ympärilläni kuin kyyhkysten kuherruksen Raatihuoneen räystäältä. Ja niin ei pitänyt minun kuuleman Catharina Wyckenin ääntä enää tässä elämässä, eikä mitä hänellä olisi minulle sanottavata ollut ennen kuolemaansa. Kuka tietää, mitä yksi syntinen ja rikkonut vaimo mietiskelee mielessänsä, koska hän pyövelin vieressä viimeisiä askeleitansa astuu? Minä en sitä tiedä, sillä se on Jumalan Kaikkitietävän salaisuus.

Mutta Catharina Wycken ja Jonas Kempe haudattiin niinkuin henkipatot ja pahantekijät hirsipuun alle, jalat etelää, mutta pää pohjoista kohden. Ja pyöveli ynnä hänen vaimonsa jakoivat kurjain syntisten vaatteet keskenänsä, niinkuin laki sallei, samoinkuin sotamiehet kerran Golgatalla Jumalan Ainokaisen Karitsan, joka poisottaa maailman synnit.

XIX

Tämän jälkeen en minä enää Tallinnassa viipynyt, sillä minulla ei ollut enää siellä mitään tekemistä. Niin minä näin tämän kaupungin tornit ja muurit viimeisen kerran, joka oli puolestansa nähnyt minun kärsimykseni, häpiäni ja ahdistukseni. Kaunis olet sinä, Tallinna, kaupunkien seassa, mutta minulle sinä olet ollut niinkuin Sichemin kuoppa Josephille, s.o. tuskan ja vaikerruksen paikka.

Vaan koska minä Reigiin saavuin, niin odotti minua monet askarrukset, sillä minä olin ollut poissa yhteen menoon lähes kuusi viikkoa.

Niin seuraavana sunnuntaina tuloni jälkeen minä läksin kirkkoon saarnatukseni. Ja oli saapunut sangen paljon rahvasta metsä- sekä rantakylistä ja aina Ristnan ja Tahkunan kärjistä asti, niin että kirkon törmä oli täynnänsä väkeä, niinkuin suurina sapattijuhlina, ja heitä kiviaidallakin kiipeili, niinkuin hautuumaan jumalanpalveluksissa. Niin tämä oli ensimmäinen kerta, että minä julkisesti saarnasin, ja tieto minun paluustani oli levinnyt pitkin pitäjätä.

Mutta koska minä tämän väenpaljouden näin, joka minua vartoi, niin minä ajattelin:

»Miestä te tulitten kuulemaan, jolta vaimo teilattu on, ettekä ijankaikkisen Jumalan Sanaa, mutta sitä pitää teidän korvanne kuitenkin kuuleman, niin totta kuin minä olen Reigin pappi.»

Mutta koska minä alttarilta saarnastuoliin astuin, ja käteni sen laiteelle laskin, niin minä itsekin hämmästyin niitten laihuutta, sillä ne olivat ylön luiset ja suurirystyiset ja täynnänsä pullistuneita suonia niinkuin vanhuksen.

Sillä näin olin minä tosin laihtunut näitten viikkojen kuluessa, ettei lihaa ollut kylkiluitteni peitteeksi jäänyt.

Ja minä aukaisin P. Raamatun Jobin kirjan kohdalta ja sanoin Reigin seurakuntalaisille:

»Kuulkaatten kaikki ja avatkaa korvanne ottamaan vastaan Herran palvelijan Jobin todistusta, Jobin kirja, se 3 luku, kuin myös se 16 luku.

»Näin sanoo tosin ja vaikertaa hurskas Usin mies Job, koska Herra sallei hänet Saatanalta kiusattaa:

»Se päivä olkoon kadotettu, jona minä syntynyt olen, ja se yö, jolloin sanottiin, mies on siinnyt.

»Sillä, jota minä pelkäsin, se tuli minun päälleni, ja sitä kuin minä kartoin, tapahtui minulle.

»Enkös minä ollut onnellinen? enkö minä ollut rauhassa? eikö minulla ollut hyvä lepo? ja nyt tainkaltainen levottomuus tulee.

»Hänen ampujansa ovat piirittäneet minun, hän on reväissyt minun munaskuuni eikä säästänyt, hän on vuodattanut minun sappeni maan päälle.

»Minun kasvoni ovat sovaistut itkusta, ja minun silmilautani päällä on kuoleman varjo.»

Ja koska minä nämä sanat luin, niin minä selkiästi tunsin, että tämä tosin oli minun kielelläni sanottu, ja että minun viheliäinen sydämeni ynnä siinä huokasi Herran tykö.

Niin minä saarnasin tänäpänä Reigin rahvaalle Usin miehestä Jobista, joka Saatanan neuvosta syöstiin surkiuteen ja suureen vaivaan, että Jumala näin tahtoi koetella häntä ja hänen uskoansa. Sillä Herra sallei hänen seitsemän kukoistavata tytärtänsä ja kolme poikaansa sortua raunioitten alle ja näin hukkua, ja hänen karjansa ja kamelinsa ryöstettiin elikkä tuhottiin pitkäisen tulelta, ja hänen palvelijansa lyötiin miekan terällä, niin että hän oli alasti niinkuin äitinsä kohdusta tullessansa. Ja Herra sallei Saatanan lyödä Jobin pahoilla paisumilla, kantapäästä hamaan kiireeseen saakka, niin että hän istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun kappaleilla ja kirosi syntymänsä, siksi kunnes Herra ilmestyi hänelle tuulispäässä, neuvoi ja lohdutti hänet ja antoi hänelle kaksi sen vertaa kaikista, kuin hänellä ennen ollut oli.

Mutta koska minä tästä viimeisestä reigiläisille puhuin, niin minun sieluni napisi, ja minä itsekseni ajattelin:

»Jobin sinä lohdutit, Herra, mutta lohdutatkos Paavali Lempeliuksen,
Reigin papin?»

Vaan kun minun saarnani oli päättynyt, ei kukaan ottanut lähteäksensä kirkosta, ja minä tiesin, että vaikein vielä edessäni oli.

Niin minä tartuin paperiin, kuin oli kauhtanani povessa, ja suoristin sen ja rupesin lukemaan kuulutuksia seurakunnalleni.

Ja minä kuulin oman ääneni, koska se ylitse Reigin kirkon kiiri, mutta sen kaiku oli minullen outo ja tuli niinkuin kannen alta ja vieraasta rinnasta.

»Tämä olkoon tiedoksi Reigin seurakunnalle, että Herra Kaikkivaltias on kutsunut pois Reigin entisen Diaconuksen, Jonas Nicholaus Kempen, syntynyt Smålandissa, Ruotsissa, kahdeksankolmatta ajastajan vanha.

»Kuin myös Catharina Wyckenin, syntynyt Turun kaupungissa Suomessa, item kahdeksankolmatta ajastajan vanha.

»Jotka molemmat viimeksimainitut miekalla mestattiin Tallinnan kaupungissa Linnanoikeuden päätöksen jälkeen.

Mutta koska jumalanpalvelus oli ohitse, niin kokosin minä kirjani ja läksin takaisin pappilaan.

Niin minä äkkäsin väkijoukon tekevän minulle tietä kahden puolen, eikä yksikään seurakuntalaisistani yrittänyt lähestyä elikkä puhutella.

Vaan he antoivat minun mennä pidättämättä, ja minä ymmärsin, että he minua kaihtoivat, koska minulla oli suuri murhe.

Niin minä selkiästi tänä hetkenä hengessäni tiesin, että minä tämän perästä olin oleva yksinäinen mies.

Sillä kenenkä Jumala lyö murheella, sen hän myös lyö yksinäisyydellä. Hän on merkitty lammas laumassa, ja hänen poltinmerkkinsä on murheen, eikä ole hänen lähettyvillänsä hyvä olo hänen, jonka sydän vielä riemusta raikaa.

Mutta minun mieleni oli edelleen sangen levotoin, eikä minulla ollut rauhaa huoneessa eikä ulkosalla, ja Saatana kiusasi minua yötä päivää.

Niin yhtenä päivänä keväällä toivat kalamiehet minulle sanan, että iso joutsenparvi oli neljä yötä ja päivää pysytteleinyt salmessa, kuin on Kõrgessaaren ja Ninarahun välissä, odottaen sulaa. Ja kalamiesten puheen jälkeen oli heidän lukunsa viidettä sataa.

Isoomatta, janoomatta he siellä odottivat, ennen lähtöänsä pesimään pohjoiseen, Vienan ja Lapin vesille, ja joka ehtoo kuului Ninarahulta heidän ääntensä luilutus.

Niin jää salmessa yhä heikkeni heikkenemistänsä, mustuen ynnä haprastuen, koska virta uursi alta, ja päivänen päältä.

Koska minä joutsenista kuulin, tunsin niinkuin piston tunnossani, ja minä muistin, etten ollut yhtäkään joutsenlintua ampunut hamasta siitä päivästä saakka, koska ensimmäistä kertaa vaimoni Catharinan näin.

Niin tuli nyt ylitseni suuri himo, niinkuin verenkuume, jota en vastustaa voinut, ja minä sonnustauduin joutsenjahdille.

Viidentenä huomenena, koska minä kirkolta suoraan yli lahden jään kohti Kõrgessaarta läksin kaksi tuliputkea kanssani, venhettäni vetäen (sillä venheelläni oli jalakset niinkuin reellä), oli ilmassa kimmeltävä, sokaiseva kirkkaus, ja sulava lumi levitti hänen lemuansa ynnä kostian puunkuoren kanssa kilpaa.

Mutta koska minä Kõrgessaaren rantaan ennätin, niin katso! salmi oli sula edessäni. Rannalle oli ajautunut likaista ahtojäätä, ja jäälohkareita uiskenteli vedessä, mutta joutsenia ei vielä näkynyt.

Niin minä ahtojään kappaleista majan pystytin, kuhun itseni kätkin ja vielä valkialla raidilla itseni verhoitin, niin ettei minua olisi lumen väristä eroittaa tainnut. Mutta joutsenenkuvat minä päästin kellumaan sulaan.

Koska minä jäämajässäni joutsenia vartosin niin minun sieluni ynnä ruumiini läpitse kulki niinkuin riuduttava hivellys, niinkuin koska mies ikävällä lemmityistänsä vartoo, joka tuleva on. Ja tähän hivellykseen sekosi vielä toinenkin tuntemus, joka oli kuin koston makeutta, imelä ja katkera yht'aikaa. Niin minä muistin vaimoani Catharinaa, ja että hän oli antanut minulle suuremman autuuden kuin yksikään toinen ja taas muita suuremman murheen pääni päälle koonnut.

Enkä minä loppulta lopulta itsekään tiennyt, odotinko minä ulapalta joutsenia, vai luulinko minä vaimoni Catharinan meren selältä saapuvan.

Mutta yht'äkkiä minun korvani selkiästi eroitti poikajoutsenten äänen, kuin on kouk-kouk-kouk. Minä hätkähdin unistani hereille tästä koukotuksesta ja vapisin ruumiissani, ja minun käteni, joka tuliputkea piteli, samoin vapisi.

Ninarahun ja Külalaidin väliltä tuli meren ulapalta niinkuin valkia ja tihiä pilvenlonka, koska joutsenten vanhimmat etumaisina lentivät, mutta perimmäisinä poikaset, menneen vuoden ja sitäkin edelliset, ruskiat ja kellahtavat.

Vesi ynnä taivas oli täynnä valkioita ja hohtavaisia siipiä, niinkuin Pyhien Enkeleitten, koska he Korkeimman Istuimen edessä polvistuvat ja siipensä levittävät, ja ilmassa kävi suuri suhina, niinkuin soitto.

Koska he olivat vartijansa asettaneet, niin he kuin käskystä yksi toisensa jäljestä päistikkata pohjaan syöksyivät, niinkuin kauloistansa lummekukkaisten ynnä meriruovon juuriin kiinni, kuin heille Luojan neuvosta ravinnoksi säätty on.

Niin minä sallein joutsenten tulla sangen lähelle, niin että mitämaks olisin heidän siipiensä hohtavaan valkeuteen käsilläni kajota tainnut, koska he rivissä uiskentelivat. Ja minä tartuin pyssyyni, eikä minun käteni tosin enää vapissut, ja tähtäsin heidän kaulojansa, heidän kallistelevia kaulojansa minä tähtäsin, ja minun sydämeni löi rajusti niinkuin raivosta elikkä rakkaudesta, ja siinä paloi suuri tuska ja himo.

Niin laukaus pamahti, ja kolme elikkä neljä joutsenlintua vaipui jään reunalle.

Mutta toiset suurella havinalla sulasta ja jäältä lentoon ponnistivat, vaaran älyten, ja merellä oli kuin lumipyry elikkä valkia sekasorto ja sakeus, joka pimitti auringon.

Niin minä toiseen tuliputkeeni tartuin ja taas ammuin, mieleni kiihkossa, sillä tätä näkyä oli sydämeni himoinnut, palaessansa tuskansa tulessa unettomina öinä, ja joutsenia putoili jäälle sekä railoon.

»Seitsemän joutsenta jäi jäljelle, koska loput pääsivät pakoon
Külalaidin taakse, Ristnan kärkeä kohden.

Niin minä, sulassa meloen, nostelin joutsenet venheeseeni. Kuusi heistä oli kuollutta, mutta seitsemättä oli sattunut siiven juureen, ja hän oli yhä hengissä ja pieksi juuri raivoisasti jäätä terveellä siivellänsä, ja yritti noukallansa minua hakata.

Mutta koska minä katselin tätä kuolevata joutsenlintua, niin minä kauhistuin hengessäni, ja pääni hiukset nousivat pystyyn, niinkuin henki olisi ohitseni kulkenut.

Sillä joutsenen silmistä, jonka kuoleman piti, katselivat minua vaimoni Catharinan silmät, niinkuin ne olivat hänen neitseellisessä nuoruudessansa, arat ja untanäkeväiset, ja niinkuin armoa anoen.

Niin minun mieleni kiihko hupeni niinkuin viinan haihtuva humala, ja minä nopiasti haavoittuneen joutsenen puukollani lopetin, ettei minun pitänyt hänen silmiänsä enää näkemän.

Mutta minä näin hengessäni selkiästi kaikki, kuin tapahtunut oli, ja minä lankesin sieluni ahdistuksessa kumolleni jään reunalle tapettujen joutsenien rinnalle, kaukana ihmisistä.

»Voi sinuas, Catharina Wycken, — miksis menit, miksis minun hyljäsit! Katso, he rupesivat sinun valkiaan kaulaasi, ja sen miekallansa katkaisivat.»

Ja nyt minä vasta selkiästi tiesin, etten minä milloinkaan ollut herjennyt tätä vaimoa rakastamasta.

XXI

Näitten tapausten jälkeen, kuin tässä kirjoittanut olen mitään lisäämättä ja mitään salaamatta, on minun elämätäni jatkunut vielä alun neljänäkymmentä ajastaikaa, lähellen sitä rajaa, jonka Jumala ihmiselle hänen ikänsä määräksi asettanut on. Enkä ole minä koko tämän ajan kuluessa kertaakaan käynyt Tallinnassa, saati sitten Turussa elikkä Tukholmissa, enkä edes etäämmällä Hiidenmaalla, paitsi omaa pitäjätäni. Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.

Ja Svean valtakunnassa ovat kruunut putoilleet ja valtikat vaihtuneet tämän ajan kuluessa, ja Gustavus Adolphusta on seurannut hänen korkiasti oppinut tyttärensä Drotninki Christina, jonka tosin Paavi sai puoleensa vietellyksi. Niin hänen jälkeensä on astunut valtaistuimelle hänen lihallinen orpanansa Carolus X Gustavus, Pfalzin huoneesta, joka kuitenkin hallitsi vain kuusi ajastaikaa, ja häntä taas seurannut meidän Kaikkein Armollisin Kuninkaamme, Hänen Majesteettinsa Carolus XI, joka tosin vielä on lapsukainen.

Mutta vaikka näin valtakuntien päämiehet ovat vaihtuneet, niin on
Reigin pappina kaiken aikaa ollut hän, joka tähän hanhensulallansa
puustaveilla kirjoittaa nimeksensä Paavali Lempelius elikkä myös
Lempelensis.

Sillä minä en ole tästä enää minnekään pyrkinyt elikkä toisia virkoja ja pitäjiä kokotellut, vaan olen tähän paikoilleni vanhentunut ja ijälliseksi tullut, niinkuin kerran istutettu puu juurtensa sijalle jää ja vuosirenkaita kasvaa.

Eikä kenenkään sanoman pidä, että minä mukamas laiminlyönyt olisin, mitä minun virkaani tulee, vaan olen minä sen uskollisesti täyttänyt.

Mutta tämä on totuus, ettei minulla enää iloa työstäni eikä muustakaan ollut.

Ensimmäisinä aikoina, koska haavani vielä oli veres, minä ehdoin tahdoin etsein kuolemata, unhoittaen tykkänänsä, että minun elämäni lanka on Korkeimman käskystä kehrätty ja mitattu jo äitini kohdusta saakka. Näin minä synnin sokaisemana etsein kuolemata meuruavissa myrskyissä ja heikoissa jäissä ja uskalsin niihin henkeni kuten houkkio ja yltiöpää. Minä haudoin mielessäni tuumaa mennä Ruotsin voittoisain lippujen alle, koska he Lech-joen varsilla liehuivat, ja siellä taistelun tuoksinassa kenenkään huomaamatta kadota. Mutta kun Kaikkein Armollisin Kuninkaamme Gustavus Adolphus kärsi sankarikuolemansa Lützenin tantereella, luovuin minä tästä aivoituksesta. En minä myöskään peljännyt oppia ruttoisia elikkä pitaalisia ja heille viimeistä lohdutusta viedä, vaan minä hain heidät heidän kurjilta vuoteiltansa, koska he kaikkein hylkääminä viruivat, ja rupesin heidän haavoihinsa, niin että minutkin taudilta tartutettaisiin. Kuolemantarve oli minussa väkevä ja kaikkivaltias kuin on unentarve. Mutta vaikka minä näin alati itseni vaaroille alttiiksi annoin, pysyin minä kuitenkin yhtä vahingoittumattomana kuin profeetta Daniel jalopeurain luolassa elikkä kolme miestä, Sadrach, Mesech ja Abednego, pätsissä. Sillä vaikka minun henkeni oli elämästä kyllänsä saanut, niin kuolema kuitenkin pakeni minua, että minun hetkeni ja tiimani ei ollut vielä läsnä.

Ja joka kerta, kun minä kuulin kuoleman kohdanneen jotakuta, kuin minullekin nimeltä tunnettu oli, eritoten jos hän sattui olemaan vähä lapsukainen elikkä nuoruuden ijässä, niin minä Herraa herjasin ja sanoin:

»Miksis et leikkaa tunkeutunutta viljaa, joka jo kumartuen sirppiä huokaa, vaan viheriään kätes kosketat?»

Niin olen minä myös aikojen mennen vastaanottanut sekä Herra Superintendentti Nicholaus Gazan ynnä myös Tallinnan Tuomiokoulun Herra Rector'in Tohtori Heinricius Bartholinin kuolinsanoman.

Ja tätä viimeistä vaivattiin sangen ankarasti ennen hänen lopullista lähtöänsä, sillä Herra lähetti hänelle saman taudin, minkä kerran Herodekselle, ja hänen ruumiinsa oli täynnä haavoja ja paisumia, ja madot söivät hänet, jo ennen kuin hän multaan pantiin.

Vaan ei mikään koston makeus sieluani virvoittanut, koska tästä kuulin, vaikka minä hyvin muistin, mitä tämä mies oli minulle tehnyt aikoinansa, koska hänellä vielä mahti käsissänsä oli. Sillä minun sieluni oli paljosta vaivasta turraksi tullut ja kaiken turhuuden tuntoa täynnä, niinkuin Salomon Saarnaajan, ja minä vain itsekseni ajattelin:

»Toisille, toisillepa sinunkin, Heinricius Bartholini, täytyi virkas ja mahtis jättää, koskas täältä erkanit, vaikka sen kerran niin kalliiksi katsoit, ettäs sen takia yhden miehen kunnian ja maallisen menestyksen tomuun tallasit! Mitäs olet nyt saanut? Et yhtään mitään!»

Ja minä kadehdin häntä, en tosin hänen kunniansa enkä virkansa vuoksi, vaan koska hän oli päässyt pois elämisen vaivasta.

Mutta kaikella tällä napinalla minä koettelin Jumalan pitkämielisyyttä, ja Hän näki hyväksi ojentaa minua, sillä Hän ei ollut minua unhoittanut Reigin erämaassakaan.

Niin sitten tapahtui, että minä kerran muutamana helmikuisena päivänä — ja tästäkin tapahtumasta on jo toista kymmentä ajastaikaa — läksin jäälle hylkeitä pyydystämään. Ja vaikka minua oli vakavasti varoitettu, niin läksin tälläkin kertaa ypösen yksin, vain koira mukanani, niinkuin tapani oli jo ollut pitemmän aikaa, että ihmisiä vieroin ja heidän seuraansa karsaasti katsoin.

Mutta juuri koska minä olin heittämässä iskukeihääni emähylkeen niskaan, kun se avannosta esille syöksähti, niin tapahtui Jumalan tahdosta, että köysi takertui.

Minä silloin nopiasti yritin hypätä hylkeen selän taakse, mutta katso! se oli jo liian myöhäistä. Mylvien kuin ärsytetty, äksyniska sonni ja juosten lyhyillä takakäpälillänsä hylje hyökkäsi koko painollansa minua kohden.

Niin minä kaaduin seljälleni jäälle, ja hylje, purstosta turpaan seitsemättä jalkaa, pitkä kuin aikamies, minun päälleni.

Mutta peto repi ja kiskoi minun lammasnahkaturkkiani hurtanhampaillansa ja kynsin, jotka olivat teräväiset ja käyrät kuin havukkalinnun, ja halkaisi puolet helmasta.

Silloin minä Reigin pappi, Paavali Lempelius, luulin jo viimeisen tuntini tulleen.

Ja vaikka minun ruumiini oli sangen pahasti ruhdottu, oli minun ajatukseni selvä, ja minä hyvin tiesin, että jos minä hiventäkään hievahtaisin, niin olisin kuoleman oma.

Ja vaikka minä olin kuolemata vuosikausia toivotellut ja huutanut Herraa vapahtamaan minut elämisen vaivasta, niin minä nyt kuitenkin sen läsnäoloa kauhistuin enkä ollut valmis astumaan ijankaikkisuuteen.

Minä makasin juuri hiljaa, jäsenet kankeina hylkeen alla, eikä minun henkeni kulkiessansa kurkun solmua koskettanut.

Eikä mistään ollut apua tulossa, sillä minä olin parin peninkuorman päässä lähimmästä rannasta, ja ajojää oli aukia ja autio, ja minä kuulin vain kaukaa oman koirani uikuttavan ulinan.

Niin minun karvareuhkani oli kaatuessa kirvonnut päästäni jäälle, ja tuuli pääsi löyhyttämään hiuksiani.

Silloin peto raivoissansa kävi niihin käsiksi, kiskoen niitä kynsin ja hampain, minun harmaita haiveniani, harmentuneita sielun hädässä ja vaivassa.

Koska minä siis ajojään autiudessa makasin, päälläni hylje, ja kasvoillani sen hengen löyhkä ja vaahtopärske, kuoleman varmuus silmäini edessä, niin minun elämäni ikäänkuin näytettiin minulle niinkuin peilistä tapauksessa.

Sillä niinkuin minä nyt makasin jäällä hylkeen alla, niin minä myös olin maannut vihani ja katkeruuteni kiivauden alla monta ajastaikaa.

Ja minä muistelin minun horoskooppiani ja minun synkiätä kohtalontähteäni, kuin on Saturnus, joka oli vienyt minut yksinäisyyteen ja autiuteen, että minä itseäni tutkiskelisin, ynnä Skorpionia, jonka merkeissä minun elämäni oli kulunut, ja Aurinkoa, joka minun syntymähetkelläni oli Kuoleman huoneessa asustanut.

»Veristä vääryyttä on sinullen tehty, Paavali Lempelius, nimitetty myös Lempelensis! Karsittu olet sinä niinkuin kulohonka, viheriäiset oksasi ovat karrelle palaneet, eivätkä istu enää oksillasi ilmain linnut. Miksistä siis et ole altis kuolemalle, koskas hänet kohtaat, kaivattusi?»

Mutta ei yhtäkään ääntä kuulunut minun kähiästä kurkustani, kun siinä hiljaisessa kuoleman sylinannossa lepäsin, merenpedon kanssa lähekkäin. Kitalakeani vain alkoi oudosti kuivata, ja jäseneni kontistuivat niinkuin kuoleman edellä.

Ja niin minun ajatukseni hetkiseksi hämärrytettiin niinkuin hienolla harsolla.

Mutta kun minä taas tajuihini tulin, niin pelastuskin äkisti näytettiin minulle.

Minä rupesin hitaasti peukaloni avulla hivuttamaan kinnasta toisesta kädestäni, kunnes sain sen irti, ja viimeisin voimin sen kauvas jäälle kimmahutin. Ja oli kuin joku olisi korvaani kuiskaissut, että minun näin piti tekemän.

Vaan samassa tuokiossapa hylje, nähdessänsä jäällä kieriskelevän kintaan, vyöryi päältäni kuin vuorenmöhkäle elikkä kiviharkko ja syöksyi mukamas uutta saalistaan kohden.

Mutta se oli hänen viimeinen rynnistyksensä, sillä minä olin heti pystyssä ja heitin keihääni takaapäin hänen niskaansa ja lopetin hänet tuuran iskulla.

Minä mittasin sen hylkeen, ja se oli kuusi jalkaa ja kaksi vaaksaa pitkä. Mutta en minä häntä nylkenyt, sillä ruumiini oli ylön ruhdottu, vaan lihoinensa, ihroinensa minä hänet jäänreunalle jätin, avoveden viedä.

Mutta koska minä tulin kotia tältä hylkeenpyynniltä, joka oli oleva myös viimeiseni Herramme tahdon jälkeen, niin minä tulin niinkuin mies, joka tulee kuoleman kidasta, runnelluin jäsenin ja uudestisyntynein sydämin.

Sillä Herra oli avannut minun silmäni tajuamaan, että kuolemanhetki on tutkimaton, ja että itsekunkin on varrottava, kunnes hänen kahleensa kirvoitetaan.

Niin minä tajusin, etten minä vielä ollutkaan kuolemaan kypsä, vaikka niin oli uskoni ollut, vaan että Jumala oli säästänyt minua, että minä oikiaksi leikkuuajaksi tuuleentuisin.

Ja minä kauhistuin hengessäni, kun minä ajattelin, että minut mitämaks olisi kutsuttu pois ajallisesta elämästä äkillisellä kuolemalla, koska sydämeni vielä oli vihasta ylitsevuotavainen.

Vaan minä myös tajusin, että tämä armon aika oli annettu minulle, että minä sydämeni kuntoon saattaisin, Herran Hengen sisälle käydä.

Niin minä rupesin sydämestäni vihaa pois juurittamaan, niinkuin vanhaa tervaskantoa, jonka juuret ulottuvat maan syvyyteen.

Ja se tosin pani vastaan kaikkein konsteinsa kanssa, niinkuin olisi vähä paholainen joka juuresta kanssani väkikapulata vetänyt, mutta ulos hänen piti tuleman, vaikka sydän rinnassani olisi riekaleiksi revennyt.

Niin olen minä myös vihdoin sydämessäni Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen anteeksi antanut, ja kaikki, mitä he minua vastaan rikkoneet ovat.

Mutta tästälähtein en minä myöskään enää etsiskellyt kuolemata, vaan minulla oli rauha Jumalan ja ihmisten kanssa, ja Saatana lakkasi minua kiusaamasta.

Eikä tämän tapahtuman jälkeen ole enää minun elämästäni, joka tosin aikoinansa on ollut yksi ihmeellinen ja opettavainen Historia, paljoa kertomista. Mutta riistanajo ja kaikkinainen metsästys ynnä myös hylkeenpyynti jäi minulta sikseen, sillä minä arvelin Herran minulle varoituksen antaneen, ja minun pyssyni sekä hyljerautani ruostuivat paikoillensa. Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja ratto.

Ja minun mieleni, koska minä vanhenin, kävi leppoisaksi ja lempiäksi kaikille kanssaluoduilleni, olivatpa ne ihmisenlapsia elikkä halveksittuja luontokappaleita ja maan matosia. En minä ehdoin tahdoin syksyisenä huomenena lukinseittejä katajapehkojen välissä karjanummella särkenyt enkä astunut maantiellä seljällänsä sätkyttelevän sittiäisen ohitse, etten olisi kumartunut ja häntä taas jalvoillensa avittanut, että hän taitaisi elää sen lyhykäisen elämän, kuin hänen Luojansa hänellekin säätänyt oli.

Niin rakkaat reigiläiseni alkoivat pitää minua ilmatarkkana, koska minä säätä ennustelin mustain muurahaisten, varisten ja teerien merkeistä ja myös kivien kosteudesta. Ja viimeisinä ikävuosinani on minun tykönäni yhtä perää käynyt neuvonpyytäjiä, kuka kala-onnea, kuka metsäonnea kysyen.

Näin ovat siis minun pitkän ja murheellisen elämäni keskipäivän myrskyt ja helteet vihdoin ehtoon lauhkeaksi kuulloksi kirkastuneet.

Ja koska minä äsken näin kaksi kaarnetta kinastellen kirkolle päin lentävän, niin ei taida minun lähtöni tosin enää etäällä olla, sillä se on kuoleman merkki.

Mutta kun minun tiimalasini hieta vihdoin on oleva tyhjiin juossut, ja minun ajallinen elämäni päässyt mittansa määrään, niin uskon lujasti kuolevani autuaan ja levollisen kuoleman. Sillä vaikka Saatana, se Helvetin Nuottamies, onkin minua vihanverkkoonsa pyydystellyt, niin olenpa luikertanut läpitse liukkaasti kuin ankeriainen, ja Saatanan verkonsilmät minun kohdaltani rikki revenneet.

Niinpä myös toivon, että sieluni kerran P. Enkeleitten käsin ijankaikkiseen illoon kannetaan.

Haec est navigatio nostra, näin harhaa, näin taas satamaan saapuu elomme haaksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK REIGIN PAPPI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at book.klll.cc/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at book.klll.cc. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (book.klll.cc), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at book.klll.cc.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at book.klll.cc/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit book.klll.cc/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: book.klll.cc/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: book.klll.cc.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.