Title: Ristimiekka
Author: Jussi Snellman
Release date: September 9, 2025 [eBook #76847]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1929
Credits: Tuula Temonen
language: Finnish
Kirj.
Jussi Snellman
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.
Tulin laulaneeksi
Joskus — useinkin.
Se mulle, ystäväni,
Anteeks' suokaa.
Vaikk' eivät lauluni
Lie hengen ruokaa,
Niin ääntä mahtuu
Toki maailmaan:
Samassa kuorossahan
Huudetaan — — —
Ristimiekka.
Elämän valot.
Pimeydestä.
Kuoleman kautta.
Vanha puu.
Lumpeenkukka.
Tähdet, te korkeat, kirkkaat.
Inferno.
Vain yksi kieli lakkaamatta soi.
Kehää umpinaista kiertää aatos.
Elämän pellossa.
Mieletön.
Katumuksentekijä.
Onneni saari.
Metsätiellä.
Laskeva päivä.
Julma ampuja.
Yöhön myöhään vuoteellani.
Sun pääsi alla.
O, beata solitudo.
Eri suuntiin.
Ihminen — peto.
Vangittu joutsen.
Keväistä lentoa.
Maa kaunis allani kukoistaa.
Anarkisti.
Isoäiti.
Kauas, korkealle.
Kuvanveistäjä.
Sun kanssas, ystäväni.
Suvi.
Kukka rukka.
Kurkistaja.
Kellokäki.
Istun rattailla juopon rentun.
Itserakkaus.
Jokainen meistä.
Etsijä.
Mahatma Gandhi.
Isä meidän.
Sain käteheni säilän hirveän,
se välkähtää kuin pedon silmä yössä.
— Sun kosketukses tunnen jäätävän,
sä julmuriksi paaduit verityössä.
— Vihitty konnan töihin kavaliin
oot, surman rauta, syntymästäs asti,
ja monen nuorukaisen sydänhurmeisiin
sun kantajasi syyttömästi kasti?
— Joit verta, hurtta, huulin viiltävin
ja ahmit innokkaasti ihmislihaa.
Sua kantoi käsi synkän sankarin,
toit maailmaan vain kuolemaa ja vihaa.
— Nyt kärkes käännän omaan sydämeen,
näin terälläsi oudon taian teen,
kas, kohti veljeä on kahvan risti:
mä sillä siunaan, vihamies kun pisti.
Eessäsi, korkea Viisaus,
ihminen nöyränä taipuu.
Viileän alttaris viereen
vavisten polvensa vaipuu.
Mahtava, oi, olet, vapaa,
valtas ei ääriä tapaa.
Voima, sun patsaasi säilyy
elämän aamusta yöhön.
Olkasi, kantava kaiken,
kyllästy, uuvu ei työhön.
— Kaikki kun nukkuu kerran,
astut sä rauhaan Herran.
Lohtuni kallis, ah, Kauneus,
kuinka on pylvääsi sorja!
Etsijä eksynyt, kurja
sun olen onnekas orja:
ihailla itseäs annat,
kruunua kauneinta kannat.
Viisaus, Voima ja Kauneus,
kolmesti kunnia teille!
Rakkaus, oi, olet suurin
jumalten lahjoista meille:
yössäni vilkkuva valo,
rintani pimeän palo.
— Herra, oon edessäs halpa, niin pieni,
sieluni etsii Sua!
Minne nyt kääntyy pimeä tieni?
Peikot saartavat mua,
peittyvät tähdet taivahalla,
syvyys aukee jalkaini alla.
— Herra, mun oletko heittänyt yöhön?
Vahvista vaivattua!
Puolestas Sun olen kelvoton työhön,
ah, en tunne ma Sua!
Kuuma on suonissa verteni palo,
himojen virvat vaivaisen valo.
— Herra, ma olen halpa, niin pieni,
henkeni huutaa Sua!
Lähemmäs luoksesi johdata tieni,
varjele poikaas, mua!
Veriin juosta jalkani saavat,
piinaten polttavat tuntoni haavat.
— Herra, mua ethän hylkää yöhön?
Isoan, janoan Sua!
Vaikk' olen, Isä, arvoton työhön,
ymmärrät luotuas, mua.
Vielä en pääse ma pimeydestä,
— kasvojes kauneutta nähdä en kestä.
Niinkuin autio maa,
paljas ja musta,
ikävöi mennyttä kukkeuttaan,
niinkuin lehdetön puu
uneksii, janoaa
auringon armoitusta,
— niin minun sieluni
Sairas on, alakuloinen.
Odotan, odotan päivin, öin,
aamusta iltaan ikävöin
sinun tuloas, ylimpäni,
minun ainoa ystäväni.
Oi, olen kuihtunut kurjaksi,
uskoni vaihtunut hurjaksi
synnin työksi.
Kohtalon salama
minut maahan syöksi,
langetti kuoleman kynnykseen.
Miksi niin myöhään saavut
oi, pelastajani,
minun valkea vapahtajani?
Oon katuvieren vanha puu,
on sairas sydämeni.
Syysmyrskyn tullen tuhoutuu
mun viime kukkeuteni.
Tien liejuun, likaan tallatkaa,
— jos kulkenette ohi —
nää lehteni! Ne kuolemaa
jo kauan, kauan poti.
Vaikk' alle rauta-anturan
ja vasten kivitystä
ma kauneuteni karistan,
en tunne kärsimystä.
Noin runneltuna värjöttää
ma tahdon taivasalla,
viel' luiset käsivarret nää
ma kannan korkealla.
Ne puoleen öisen taivallan
ma äänetönnä kurkoitan.
Kun tuisku multa peittää pään
ma suvestani unta nään.
Syvällä piilin, uneksin
ma uumenissa maan.
Syvälle juuret kiinnitin,
kun imin rintojaan.
Maaemo neuvoi: — Aika on
pääs nostaa päivän valohon.
— On puhki vesiholvien
sun pakko löytää tie.
Päin päivää, halki aaltojen
sua kutsumukses vie.
Kun kuohun alta kohoat,
et tiedä, mitä saavutat.
Näin sukellan ja ponnistan,
pään nostan valohon:
Oi ilon ihme! Ihanan
näen itse auringon.
Siis kukkalehdet auki luon:
— Sun säteilysi tulta juon.
Mut tunnen, alle syvänteen
mua juuret kiinnittää:
Syvälle äidin sydämeen
ne ainiaaksi jää.
— Maan, pimennon ma lapsi oon.
Miks' ikävöinkään aurinkoon?
— Tähdet, te korkeat, kirkkaat,
katsotte puoleeni illoin.
Äärettömyyden rannat
liitätte yhteen silloin.
Helmassa eetterimeren
maailmat helminä hohtaa,
ylhäällä, alhaalla aatos
tähtiä uusia kohtaa.
Ei ole mittaa, määrää,
loppua löydy ei laisin:
äärettömyyden päähän
iäti pyrkiä saisin —
— Maa, minun tähteni tämä,
on vain mitätön muru!
Siksikö rintaa täällä
painaa paatinen suru?
Miksi tään tähteni nurjan
vangiksi olen ma luotu?
Miksi ei tähdestä tähteen
sieluni siirtyä suotu?
— Tähdet, te korkeat, illoin
ivaten ilkutte mulle:
— Ihminen, iloton maasi
liiankin suuri on sulle —!
— Taas tulet, yö,
taas tulet, piinan hetki!
Te, unet julmat, unet kauhun,
kammoan teitä!
Kiivaasti liian sydämeni lyö —
Ah, liian näännyttävä,
tuskainen on elon turha retki.
Mua, säikkyväistä, kaartaa lauma
pimeyden ilkkuvia perkeleitä.
— Te, hornanhenget, kylliksenne saatte!
Siis alkakaa, —
oon uhrinne, sen tiedän!
Tuot' inhoittavaa
käärmeparitusta siedän, —
siis limaisaa
vain leikkiänne jatkakaatte!
En itselleni armahdusta myönnä,
pois saastan viittaa harteiltain en työnnä.
— Te, pirut, hirviöt,
te henget helvetin,
jo liiton lujan kanssanne oon lyönyt!
Jo ammoin autuuteni menetin,
esikoisoikeuteni pantannut oon, myönyt
ah! liian suureen sääliin eläväin:
siks' ikuiseksi
seuraksenne jäin — — —
— Kai joskus, luoja,
joudat katsomaan,
me kuinka toivotonna kamppailemme?
Oi, näe: riemuja
sun laumas autuaan
vain kartuttaa tää tuli tuskiemme.
On ylpeytemme:
ilo taivaisiin
tuskalla tuomittujen ostettiin.
On syksy, lehdettömät lehdon puut,
jo kalvennut on kesän kaunein muisto.
On sielussani laanneet soinnut muut,
on lauluton se niinkuin syksyn puisto.
Vain yksi kieli lakkaamatta soi
ja kertoo yksinäistä ikävääni:
Et ennen, sielu, tyytyä sa voi,
kuin lepoon kallistaa saan raskaan pääni.
Myös paljas, paleltunut rinta maan
kuin runneltuna kammoo rumuuttaan
ja pyytää päästä alle hangen lauhan.
Miks sain ma kaipuun sammumattoman,
tään palon, sydäntäni polttavan?
— En vaipua voi yöhön valherauhan.
Kehää umpinaista kiertää aatos
niinkuin kiinnisaatu kotka häkissään,
missä joka rautaan siipi lyö.
Kivipaita painaa rinnan yllä,
sydän kituu vuoren kahmalossa.
Inha maailma tää, iljettävä,
täynnä piruja on, kääpiöitä.
Nouse, vihan, raivon tuulispää!
Tuhon vesitulva, vyöry, paisu!
Tulivuori, syydä tuhkaa, tulta!
Meri, pilviin kuohu, jälki puhdas jätä!
Hävitköön tää maa, nää asuinpesät,
täynnä himoa ja saastaa, syöpäläistä!
Pirunkeksintönsä horna periköön,
rahamyllyt, orjain pyörittämät,
tornit, kirkot, pilvenpiirtäjät
vedenpaisumuksen pauhuun hukkukoot — — —
Shiva! Shiva, julmin jumalista!
Iske meihin tuhos taivahista!
Oi, elämän valtias hyvä,
sinä, kylväjä ylhäisin,
olen peltosi siemenjyvä,
jonka istutit multihin.
Jätit kanssani siementä monta
tänne toukoosi itämään,
tokko toista näin mahdotonta,
— moni kantaa jo tähkäpään.
Sain yhden vain valjun idun,
joka yritti päivään päin,
vaan itse juuretta kidun,
näen painajaisnäkyjäin.
Oli aikomus totinen mulla
unihaaveeni täyttää töin,
elonleiväksi puhtaaksi tulla,
suven suuren kun heilimöin — — —
— Tule, kuoleman toukka, tule,
jyvä kelvoton korjaa pois!
Elon virrat siinä ei kule,
ei tähkää se tehdä vois, .
Mieletön mun sydämeni miksi
liian, liian kiihkeästi lyö?
Yksinäisen pääni ympärillä
henkii, värähtelee vieras yö.
Korvaa vihloo kadun hoilotus,
rintaa polttaa kuuma kaipaus.
Miksi, sydän, olet jännitetty
villiin viritykseen korkeimpaan?
Aavistanko, että vihdoin, vihdoin
ikäväni ihmeen nähdä saan?
— Hullu piinaa suotta huumaa sua;
muut' et saavuta kuin sallittua.
Vasten kasvojani miksi löivät
julmat, kateelliset jumalat?
Hermes-Afroditeen ihanuutta
liiaks', sydämeni, kumarrat.
Venus yllättää sun kostollaan:
okakruunun otsalleni saan.
— Voi! te, jumalat, te ette tunne
täyttä kaipausta kauneuden.
Armoitetut veriinsä vain saivat
hulluuden sen oudon, suloisen:
Täydellistä pyytää, tavoittaa;
janon ikuisen tään siitä saa.
Kammioni pimeyteen
olen katuvaisena paennut,
taakseni salvat tarkalleen
olen ovien lukinnut.
— Maailma ulkoinen,
sinusta eroon pääsin,
luotani harhasi lukuiset
armotta hääsin.
— Joku jumala jossain!
Sinulle haastan,
vaatteeni kurjat
ruumiini yltä raastan,
tunnen syvällä rinnassa
sydämenlyönnit hurjat.
Pyhimyslampun
himmeän valossa
käteni kurttuiset, vanhat näen,
syntiä tehneet julki ja salassa.
Ne jäykästi ristiin
nyt rinnalle nostan.
Näen pöhöisen, poimuissa
roikkuvan mahan,
sääret kelmeät, laihtuneet,
monilla retkillä harhailleet
teossa hyvän ja pahan.
— Paljaana synnyin maailmaan,
yhtä paljaana, alastomana
tiliä turhaa laatimaan
käyn yönä rauhaisana
sinulle — olematon jumala —
— Miserere — — — Miserere — — —
Unteni mailla
onneni saari on oma.
Saaressa siellä
honkainen huone on soma.
Sielläpä armas
astuvi aamusta iltaan,
vastaani rientää,
kun lasken laivani siltaan.
Yhdessä illoin
istumme rannalla rinnan.
Painuva päivä
kultaa ulapan pinnan.
Joikuva joutsen
aalloissa ystävän kohtaa,
sinessä siivet
hopeanvalkoiset hohtaa.
Yllämme taivas
ääretön, hiljainen, hyvä,
ympäri meidän
meri on rannaton, syvä.
Yö yli luonnon
hämärän huntunsa heittää.
— Ystävä, meidät
yö sama siunaten peittää.
Poljen metsän polkua nopsasti,
menen kohti armastani.
Mikä nauru on mulla rinnassa,
mikä laulu on huulillani?
Hihhei, tuolla portilla Tapiolan
punapusero välkkää ja vilkkaa,
hame hauskasti tuulessa hulmuten,
lyö vasten paljasta nilkkaa.
Hollaa! Holihuu! minä huhuilen,
niin että hongikko kaikaa.
Voi ihmettä! Metsä käy laulamaan
kuin kuorossa yhtäaikaa.
Sitä ääntä ja laulua, riemua
nyt riittää pilviin asti,
minä tyttöni sieppaan sylihin
niin rajusti — rakkahasti.
Kirkkaan selvät on sillat veen,
siintävän autereen
alla unteni kallis maa
kiehtoen kangastaa.
Mulla jos vihurin orhit ois,
karkaisin kauas pois,
— Ilmojen lokki, siipiäs, oi,
etkö sa lainata voi?
Piiriin illan pilvien näin
nousisin pyörryttäväin,
sieltä läntisen päivän luo
alkais lentoni tuo.
Ystävän siellä vuottavan nään,
sinne ma luokseen jään.
— Rakkaani, siellä sun rinnallas,
ah, olen autuas — — —
Sinne en koskaan pääse, en!
Kaihoni kuumeisen,
voi, minä vankina kylmän maan
salata rintaani saan.
Armas, rakastan sua, tumma-kulma,
jonka alta silmäs leimahtaa,
nuoles sydämeeni sinkoaa:
sairaaks' saat mun, ampuja oi julma!
Huules, täyteläiset, humalaa on mulle,
jolla juovutat mun tainnoksiin,
valat tulta suoniin, polttaviin;
armoa et anna voitetulle.
Syöksymme näin hurjaan syleilyyn,
hukumme kuin yöhön alkusyyn,
— kunnes lyö taas heräämisen hetki.
Tuntohon kuin synnin tunto jää.
— Aamu ikkunasta hämärtää,
alkaa jälleen päivän arkiretki.
Yöhön myöhään vuoteellani
valvon, vuotan ystävää.
Liian nuorta lintustani
elon virvat viehättää.
— Orja leikin, turhan lelun,
ansoihin käyt imartelun.
— Naura! Nauti pohjaan asti
maljan myrkky humalaa!
Huulensa ken siihen kasti,
tyhjentää sen tyystin saa,
kunnes rintaan käärme salaa
hiipii, polttaa sydänalaa.
— Silloin, silloin muistat varmaan
vuottelevaa ystävääs.
Vasten sydäntäni armaan
piiloittaa saan sairaan pääs,
onnellisna oikoo käsi
runneltuja siipiäsi.
— Sun pääsi alla on käteni,
sen tuoksun, lämmön tunnen.
Nuo verenkirkkaat huulesi
niin vangitsee mun oudosti.
Oi, niiltä nautin polttavaa
ens' kerran tätä hekkumaa
ja juovun, juovun, juovun!
— On ovet kaikki lukossa,
tää vuode uskollinen.
Ma hukun joka jäsenees,
ma kasvan kiinni ruumiisees,
minussa joka atomi
jo ilmiliekkiin leimahti:
tuhoova olen tulilies,
ma huima, hullu mies.
— Oi, rakkaani! Oi, rakkaani!
niin mull' on sinuun jano!
Mut saavutanko, — oi mulle sano,
myös — sielusi?
Sieluni surullista ikävää
syyssade, lakkaamaton, säestää,
matala taivas makaa pääni päällä.
Suurkaupungissa kuljen harhaillen,
kasvoihin tuijottelen vierasten:
ah, ainoaa ei ystävää oo täällä.
Mun kaltaistani monta kulkijaa
Kai sama, outo kaipaus ahdistaa — — —
— O, beata solitudo, noin
mulle korvaan kuiskaa mykkä yö.
Onnen purteen astua siis voin,
unelmaini herkin hetki lyö:
Tuolla saapuvat jo noutajat,
valmiit airoissa on soutajat.
— Virka, armas, minne matkataan?
— Maahan kauneimpahan saatan sun.
— Siellä suruuniko lääkkeen saan?
— Tyydytyksen täyden, kaivatun:
Siellä yhtyväthän taivas, maa,
Muut' ei murhetta kuin — rakastaa.
Lakeus alla on taivaan taajan,
alaston, viluinen piilipuu
kituu keskellä virran laajan,
joka nyt haleten haaraantuu.
Erossa kuljimme kumpaakin rantaa,
seurasin sua, sinä seurasit mua.
Kättä ei voinut kumpikaan antaa,
tullut ei siltaa toivottua.
Vasempaan sinä, oikeaan minä,
painumme ääneti uomaan omaan.
Yhäti outoina, etäisinä
vierimme loppuumme lohduttomaan.
Tuijotan taakseni piilipuuta,
synkkänä seisoo se taivasta vasten.
Ei ole tähteä, ei ole kuuta
soihtuna hämärän lasten.
Sua katsoa niin on hyvä,
sinä puhdas ja hiljainen.
Valon taivaista ilmestyvä
olet rauha jok' iltainen.
Minut hymylläs hyväksi lumoat,
minun onneni ehjäksi rakastat.
En toivo, en mitään muista,
kun istun sun rinnallas.
Tulin taistoista voitetuista,
— peto pelokas, raatelias.
Sinut hukutin sieluni hurjuuteen:
minut loihdit ihmiseks' uudelleen.
Olet yössäni valvova valo!
— Taas aamu kun kavahtaa,
mun verteni kiihtyy palo,
peto pystyyn taas kavahtaa — — —
Kuka voittaja on tään taiston:
Onko ihminen, vai peto vaiston?
Voi, valkea vartija, miksi
olet öitteni määränpää?
— Olen omiaan kulkuriksi,
joka yöksikin korpeen jää:
siellä soraista poljen santaa,
meren kuolleen kolkkoa rantaa.
Voi, tekolammen joutsenparkaa, mua,
oon tuomittu ma tähän mutaveteen!
En lentoon siipeä saa leikattua,
on rautaverkot lyöty tieni eteen.
Huviksi huolettomain kulkurein
oon joutavoinut täällä kaiken kesän.
Ma kahlekumppalini kanssa tein
vierasten nähden kurjan lemmenpesän.
On selvä pääni päällä ilman tie,
soi siellä muuttolintuin lähtöääni:
syysviimoista pois heidät vaisto vie;
— ma värjötellen siipeen kätken pääni.
Lyön siivilläni turhaan, onneton,
oi! miltei pakahtua sydän on,
ohitse villit joutsenet kun soutaa.
— Vartija minut vankikoppiin noutaa.
Terve! Terve, tää
kevät, kruunupää!
Aallot kohisee,
tuulet tohisee,
kiurut, pääskyt palaa.
Tää on ihanaa!
Aatos siivet saa,
kauas, kauas halaa.
— Lentokoneeseen!
Ensi retken teen,
linnunsiivin liikun.
Väljät tuulten tiet — — —
— Minne, kotka, viet?
Harteillas ma kiikun
puhki pilvien
ilmanmerehen — — —
— Aurinko on tuo!
— Lennänkö sen luo?
— Vaiko Venukselle?
Ei! Mua vanha maa
luokseen houkuttaa
kotitanterelle.
Sinne leijailen
syliin keväimen — — —
Maa kaunis allani kukoistaa,
mun päälläni aurinko palaa.
— Oi, Herra, sua henkeni janoaa,
Sua sieluni hartaasti halaa,
kun ihmeesi ihanat nään.
— Oi, pilvet ja tuuli ja matonen maan
Sun viestiäs viisasta kantaa.
Kun pääskynen ruokkii poikasiaan,
kun aalto lyö kalliorantaa,
— näen, Elämä, sydämees.
— Oi, Kaikkein Korkein, mun osani on
myös viejä Sun viestis olla.
Vaikk' olen vain kulkuri arvoton
Sun linnasi kartanolla,
ma koroitan ääneni heikon.
Anarkisti,
kas, kuinka vilpitön idealisti!
Vääryyttä, valhetta,
sortoa vihaa,
kärsi ei kahletta:
ampuu, tappaa, jos tarvitaan,
— armotta ilmaan vaan!
— Säälikö syntistä lihaa?
Enää ei veitsillä,
miekkojen terillä,
pommeilla, peitsillä,
uhrien verillä — — —
Onni saapuu vain hiljaisella
rakkaudella.
— Veljeni, miksi niin hoppu?
Vielä ei maailmanloppu.
Siinä istut sukkapuikkoinesi,
katsees kaunis uppoo hämärään.
Tuolla kartanoissa muistojesi
kuvat herkät karkaa leikkimään:
raisut ratsut kiitää kilparataa,
kukkaisihme pääsi ylle sataa.
Finalissaan elos symfonia
seestyi kuulakkaaseen koraaliin:
teema tuttu, harras harmonia
sulle soi jo lapsuusunelmiin,
pauhas pasuunoilla fortessansa,
repi, riemastutti kiihkollansa.
Niinkuin kirkastettu yli aineen
seuraat nousua tuon sävellaineen
sinisiipi rauhan temppeliin.
Vuodet uurtaneet on otsan vakoon,
syksy kauneuden löi liljat lakoon;
nuoruus säilyi silmiin kirkkaisiin.
Siinä istut illan varjot ylläs.
Vielä, vanhus, hurmaat hymyilylläs,
osaat olennollas valloittaa.
Sukkapuikot soutaa selkeästi,
lankaa kerällä on riittävästi,
jotta lapsenlapsenlapsi sukat saa.
Varjoako vain on menneisyys,
tulevaisen peittää pelkkä sumu?
Karkaa käsistämme nykyisyys,
soi vain korviimme sen kiire humu.
Näyttelijä, mitä työstää jää,
unhon mereen uppoaa niin varhain.
Kauneinkin sun haavees häviää,
hautaan hukkuu pyrkimykses parhain.
— Taide sukua ei sumun, maan,
työs ei, taiteilija, turhaa unta!
Sadon siitä korjaa aikanaan
elon aittaan hengen valtakunta.
Annettu on itse iäisyys
tehdä kylvöämme maailmalle.
Valoon, onneen halaa ihmisyys,
kaiho meiss' on kauas, korkealle — — —
Oot, taiteilija, luoja kauneuden,
jumalten joukkoon kuulut oikeudella.
Maan tomua on ainees savinen,
vaan elon saa se kätes kääntehellä;
sun haavees kivessä kuin hengittää,
ihmeenä jälkimaailmalle jää.
Mit' Ainos allapäin tuo aattelee,
oi, mitkä tunteet kätkee kivirinta?
Marmori tuo sen liikkeet vangitsee,
niin viileä on patsaan kidepinta.
— Mut on kuin olennossaan pyyntö ois:
»Oi, jospa ihmisenä elää vois!»
Tuo, puhdas varreltaan kuin vaahto veen,
jos verten kierron suonihinsa saisi,
irstaiden katseet iskis ihmeeseen
ja myrkkyilmallaan sen saastuttaisi.
Kauneuden asunnoks' ei kelpaa maa;
vain taide ihanteita heijastaa.
— Jumalten maljasta sa juoda sait,
oi, taideniekka, siitä kaipauksesi.
Sa syntysanat Hadeksesta hait,
kai kerran toteutuu sun haavehesi.
Todistaa uskoasi taidetyöt.
Kas, taltoin tulikipunoita lyöt.
Sun kanssas, ystäväni, yhteisesti
kauneimmat sadut nuoruuteni näin.
En tiedä, kauanko nuo unet kesti,
mun vangitsivat niin ne viehättäin.
Sun kanssas riemun, murheen leivän jaoin,
niin riehakkaasti sydän silloin löi,
avaimet taikalinnaan kanssas taoin,
ihmeiden meret meitä ympäröi.
Viritti yhteen rinnat suvi-ilta,
kun rauhan suloisen soi päiväntyö.
Kauneudenjanon saimme jumalilta,
niin kiihkeän toi kaipuun tähtiyö.
— Oi, nuoruutemme kruunupäinen kevät,
sun öittes valkeudessa valvottiin!
Ah, liian joutuin syysyöt lähenevät,
luo talvi luntaan kukkiin kuihtuviin!
Jos jälkees jään, sun luomes umpeen suljen
ja muiston raunioilla unelmoin,
maanpaossani hiljaisena kuljen,
ma kunnes vuorostani muuttaa voin.
— Syvälle painan vasten sydäntäni
sun yksinäisen soihtus, ystävyys:
näin sulta saan ma viime lämpimäni,
kun viimallaan mun jäätää kuolon syys.
Suvi, suvi, suuri suvi
parhaillaan on päällä.
Huvi, huvi, hurja huvi
juosta poutasäällä
alas uimarantaan.
Koko perhe taitaa
ilman paitaa,
riekaletta,
pienintäkään siekaletta
hautautua santaan.
Häpeemättä
kukin vääntää kättä,
kääntää selkää, vatsaa, jalkaa
kunnes polttaa
liiaks' alkaa
ahjo auringon.
Hurii! suoraan aaltohon.
Ui, ui, ui!
Ai, ai, ai!
— Paikat kastui kai —
Hahahaa!
Loiskis! Roiskis!
Paras suoraan sukeltaa —
Syvemmälle,
seljemmälle —
tuonne paaden nyppylälle
metriä on sata:
kiivas kilparata.
Suvi, suvi, suuri suvi
parhaillaan on päällä.
Huvi, huvi, hurja huvi
uiskennella täällä — — —
Kukka rukka
kukkulalla
katsoo ylös aurinkoon,
mesikannut
kukkuralla
säästi sydänkammioon.
Siihen lentää
mettiäinen,
herkkusuu tuo suuripäinen.
Säälimättä,
säästämättä
pyrkii peto pyhimpään.
Uhriansa
päästämättä
rosvo vast' on mielissään,
kun on, juutas,
juovuspäissään,
mässää niinkuin hurja häissään.
Vainion
laidass' on
pärekatto talo.
Sieltä näin
syksyöin
vilkkaa myöhä valo
Kumarrellen,
kurkistellen
alle ikkunan
harppaan matalan.
Mitä nään:
sängyssään
kontillaan on akka.
Viimeisen
hiilloksen
huokuu tiilitakka.
Katsos saitaa!
Ilman paitaa
kykkii villi noita,
tappaa lutikoita.
Pöydältään
vierestään
joskus jotain haukkaa,
tirkistää,
irvistää,
päälle ryypyn naukkaa,
päätä raapii,
rintaa kaapii,
haukotellen: haaa!
tuikun sammuttaa.
Kuule, kuule: seinäkello
kuinka käy ja kukkuu!
Aivan niinkuin metsän käki,
yölläkin, kun talonväki
nukkuu,
kellokäki
kukkuu, kukkuu, kukkuu!
Kiire, kiire kaikkialla!
Voi, voi! Hetket juoksemalla
ajan mereen hukkuu — — —
Tarttunut on kiire vereen,
hetket uppoo ajan mereen — — —
kellokäki
kukkuu, kukkuu, kukkuu!
Kellot suuret, pienet soivat,
laivat, junat, autotorvet
kuni hullut huutaa voivat
vihloen jo puhki korvat,
kaikki villit
höyrypillit
soivat, soivat, soivat — — —
Lempo, kuka
ihmiskunnan vitsaukseksi
kiireen hurjan keksi?
Niinkuin muka
hyvinkin ois hyöty tuosta!
— Mitä, houkka, sillä voitat,
että kiirehtiä koitat,
juosta, juosta, juosta?
Jokainen myös meistä kerran
iäisyyteen hukkuu — — —
— Malta, malta hiukan verran,
turha tuo on vauhti kiivas!
Miks' et ole viisas?
Mukaudu vain elon mahtiin,
taivu siihen tahtiin.
— Kuule, kuule, kellokäki
Kukkuu, kukkuu, kukkuu — — —
Istun rattailla juopon rentun,
valjaissa vaivainen koni.
Eessä on pitkä ja taloton taival,
kiihtynyt hermostoni.
Veljeni huokuu viinaa ja likaa,
miehessä monta lie vikaa.
Täytyy sietää mun siivotonta,
vaikkakin luonto on vastaan.
Kaveri outo kirkuu ja kerskaa
kaupasta parhaimmastaan.
Suussa on kuolainen sikarin sätkä:
mikä lie hirveä jätkä.
Poikanen ohjissa, miehenalku,
ruoskii ruunaansa selkään.
Korvessa hongikko kahden on puolen,
ihmekö, hiukan jos pelkään?
Jos olen matkassa rosvon pahan,
vieköön viimeisen rahan!
Pullo on taskussa toverin roiman,
ryyppää naukun ja kaksi.
— Ruuna hoi! laukkaa, mies tämä naukkaa
hullua hurjemmaksi.
— Voi sua nättiä herraslasta,
kurkkuas hienoa kasta!
Puolessa pullo, puolessa matka,
kumppali pyörällä päästä.
— Ryppäänkö rattailta hullun raivon,
enää ei henkeä säästä?
Mitä? — Hän äkkiä vaikenee,
itkee, itkee ja siunailee.
Yhdestä pullosta ystävinä
ryyppäämme viimeisen tilkan.
— Piruko piittais, perillä vaikka
joudumme aiheeksi pilkan?
Kaksi on matkalla hullua miestä,
tietoa tuskin on tiestä.
Rakasta muit' en
niinkuin itseäin.
On itserakkaus
syvin sisässäin.
Ma alttareita
sille pystytin
ja uhrit parhaat
niillä uhrasin.
— Oon hourupäinen!
varmaan arvioit.
Mut yhtäläinen
itse olla voit.
— Jos intoon sytyt
eestä ihanteen,
ma luulen: lankeet
itsepetokseen.
— Oi, tunne itses
oppi vanha on:
Tie itses kautta
kulkee valohon.
Jokainen meistä lyödään ristinpuuhun,
etikkaa, sappea vain työnnetähän suuhun
ja pilkan piilut rintaan isketään
ja ivan vasamilla viskellään.
Kun riiput ristinpuussa verissäsi,
kun naulain piikit pistää käsiäsi,
voi tuskanhuuto nousta rinnastaa,
— mut kukaan kuuntele ei huutoas.
Elon korpeen etsijä matkallaan
pois pyörteestä maailman astuu.
Hän Herraa huutaa tuskassaan,
hänen silmänsä kyynelin kastuu:
Yö kauhujen yllättää,
ei valon hän pilkettä nää,
ei tuiki tähtönen ainoa täällä,
hän kirottu lie maan päällä.
— Mitä etsin? Alkua olemuksen,
elon tärkeintä arvoitusta.
Minä tahdon tuntea totuuden,
sitä vaadin — yö sysimusta!
Oi, kaihoa polttavaa!
Ken janoni sammuttaa?
Niin, ken minä olen — ja mistä ja mihin
näin harhailen eksyksihin?
— Ah, turhaa, turhaa kaikki on vain,
tää maa mitä päällään kantaa.
Sua, Jumala, paastoten palvoin, hain,
siis etkö voi vastausta antaa?
Ellet — niin parasta ois
mun tyhjiin raueta pois!
Sua silloin, ihminen, sääli on vasta:
Oi, kurjaa ihmisen lasta!
— Epätoivo on julmempi kuolemaa,
yön katse mun vereni hyytää — — —
Oi, Luoja, on aika Sun armahtaa,
verikyynelin poikasi pyytää:
Saat — antaja elämän —
mun henkeni mitättömän;
mut henkeni hinnalla pyyntöni täytä:
Oi, kasvosi minulle näytä!
Mikä valkeus etsijän ympäröi,
yö auringonnousulta näyttää?
Sydän tyyntyy, joka niin rajusti löi:
Pyhä, Suuri, Sanaton sielunsa täyttää.
»Olet poikani rakkakin!»
soi kuiskaus salaisin.
»Oi, nouse, valaise veljies yötä,
käy, suorita rakkaustyötä!»
Hän nöyränä nousee, kulkee pois,
on saanut hän tehtävän jalon.
Ja on kuin sielunsa harput sois,
käy eellään leimaus valon — — —
Oman kansansa eksyneen
hän johtavi valkeuteen.
— Ole siunattu, etsijä! Kansasi kerran
sinut huomaa mieheksi Herran.
— Gandhi, Intian tumma mies,
sielusi suuri on, jalo!
Maatasi painaa vieraan ies,
sorretun kansasi luo käy ties,
mahatma, Aasian valo.
— Viidakon viisaus voittamaton
kauttasi haastaa yöstä:
— Voittaja vihan vain rakkaus on.
Oommehan lapsia auringon;
yöhön ei meitä saa syöstä.
— Mutta et, vieras valkoinen,
ymmärrä Intian mieltä.
Valtikan toit sinä hurmeisen,
hiellä, verellä hindujen
aarteesi anastat sieltä.
— Heiltä veit helmet, viljain ja maan,
maksuksi myrkkyä juotat.
Tehtaasi jauhavat turmiotaan,
kurjuutta peittelet rihkamillaan,
mammonaan, miekkaan luotat.
— Nää, miten poikamme haltioissaan
luopuvat aseistansa!
Brahma, Vishnu huulillaan
syöksyvät peitsiäs uhmaamaan
kauniina kuolossansa.
* * *
Kaksi on valtaa vastakkain,
— kumpiko kruunaama voiton?
Toisella paino on kanuunain,
heikompi vahva on hengessä vain,
uskossa huomisen koiton.
— Gandhi, Intian ihana mies,
heimosi nostaja jalo!
Vankilan koppiin kulki sun ties.
— Virka, oi, viisas murheen mies:
Milloin voittavi valo?
Oi Isä meidän, Isä taivahissa,
Sun nimes pyhä, pyhä olkohon!
Maan päällä, syvyyksissä, korkeuksissa
Sun tahtos yksin tapahtuva on.
Suo sieluillemme virvoittava manna
ja tahrat tuntojemme pyyhi pois.
Oi Isä, syntimme sa anteeks' anna
kuin mekin veljelle, mi velkaa ois.
Oi Isä, lankeemasta meidät estä,
meit' ahdingoissa auta voittamaan.
Ei liikaa koetusta lapses kestä;
pahasta päästä meidät aikanaan.
Oi, itse oomme haihtuvaista unta,
me turvaudumme Sinuun, totuuteen.
On kunnia ja voima, valtakunta
vain Sinun yksin iankaikkiseen.