The Project Gutenberg eBook of Palkankoroitus

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at book.klll.cc. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Palkankoroitus

1-näytöksinen pila

Author: Jalmari Finne

Release date: September 12, 2025 [eBook #76862]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Lilius & Hertzberg Oy, 1910

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PALKANKOROITUS ***

language: Finnish

PALKANKOROITUS

1-näytöksinen pila

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö, 1910.

HENKILÖT:

ANTTI, kansakoulunopettaja.
JAAKKO, kanttori.
JUHANNA, palvelijatar.

Antin asuinhuone kansakoulutalossa. Vasemmalla ikkuna. Oikealla ovi kouluhuoneesen. Taustalla oikealla ovi eteiseen, vasemmalla keittiöön.

Antti (istuu kiikkutuolissa sanomalehteä lueskellen. Hän vilkaisee tuon tuostakin ikkunaan päin. Hän on lihavanpuoleinen, noin 45 vuotias vanhapoika, pää hiukan kalju, tukka ohimoilta harmahtava, viikset alaspäin riippuvat. Hän puhuu harvaan ja varmasti kuten olisi aina opettamassa. Hän käy hiukan keinuttaen keskiruumistaan. — Luettuaan hetkisen hän nousee äkkiä, menee eteisen ovelle ja seisoo siinä odottamassa. Eteiseen tulee Jaakko, neljänkymmenen vuotias mies. Hän on laihanpuoleinen, vilkasliikkeinen, hyvin puhelias. Hänen takanaan näkyy Juhanna, tanakka kansannainen).

ANTTI. Jaha, siinä sinä olet?

JAAKKO. Aivan ilmielävänä ja koreana ja hyvällä humoorilla, kuten tavallisesti.

ANTTI. Astu sisään, astu sisään. — Juhanna menisi keittämään kahvia.

JUHANNA (eteisessä). No, kun kanttori tulee, niin tietysti minä parasta keitän. (Menee eteisestä kyökkiin).

JAAKKO. No, mitäs veljelle on tapahtunut, kun minua tänne haetti.

ANTTI. Olisihan hiukan keskusteltavaa ja tuumittavaa. Istutaan nyt ensin. Istu tuonne sohvaan. (Äänettömyys).

JAAKKO. Nyt on kuuma ilma.

ANTTI. Kuuma on.

JAAKKO. Oikein palava.

ANTTI. Oikein palava. (Äänettömyys).

JAAKKO. Ja se asia? Mikä se on?

ANTTI. Istutaan nyt ensin, kyllähän siitä vielä ehditään puhua. Eihän sinulla näin arkipäivänä ole kiirettä.

JAAKKO. Ei ole. Eikä sinullakaan, koska on kesä.

ANTTI. Koska on kesä. — Ja niin kaunis kesä.

JAAKKO. On niin kaunis, että tulee oikein runolliselle tuulelle.
Varsinkin illalla. Silloin kaipaa.

ANTTI. Niinhän sitä kaipaa.

JAAKKO. Ja tulee ajatelleeksi yhtä ja toista.

ANTTI. Niin, varsinkin yhtä.

JAAKKO. Hm. Niin, että olisi pitänyt mennä naimisiin.

ANTTI. Jaa — ah! Sitä siis sinäkin?

JAAKKO. Niin, noin vain ohimennen.

ANTTI. Minulla se ei ole ohimennen, se on jo pyörinyt jonkun aikaa. Onhan avioliitto sentään se suuri ja pyhä asia, jota kaikkien on edistettävä.

JAAKKO. Edistettävähän sitä olisi.

ANTTI. Ehdottomasti.

JAAKKO. Jollei se tulisi niin kalliiksi.

ANTTI. Kallistahan se meille kansakoulunopettajille oli ennen, mutta nyt on sen asian laita hiukan toisin.

JAAKKO. Kuinka niin?

ANTTI. Nythän naineella kansakoulunopettajalle on 500 markkaa enemmän palkkaa.

JAAKKO. Niinhän se on.

ANTTI. Ja silloin minä olen ajatellut vähän niinkuin täyttää kansalaisvelvollisuuteni ja mennä naimisiin.

JAAKKO. Siihen kutsuu ihmistä veren ääni.

ANTTI. Ja tuo summa.

JAAKKO. Ja tuo summa.

ANTTI. Ja se summa. Viisisataa markkaa opettajan palkkaan on suuri lisä.

JAAKKO. Tuntuva lisä.

ANTTI. Ja paitsi sitä rahallista etua, niin onhan avioliitosta aina jotain iloakin.

JAAKKO. On kai.

ANTTI. Kun vaan löytää sopivan vaimon.

JAAKKO. Joko sinä olet katsellut ketään.

ANTTI. Olenhan minä ajatellut tuota Juhannaa.

JAAKKO. Vai Juhannaa?

ANTTI. Onhan Juhanna pulska nainen. On kyllä. Ja sitten hän on ollut talossa niin kauvan, että tuntee kaikki asiat ja olot. Ja ruokaa hän osaa keittää. Ja millaista ruokaa! Ennen hänen tuloaan minä olin laiha kuin silakka, mutta nyt olen oikein pulska. Ja kun hän on vaimoni, ei mitään suurta muutosta tapahdu. Tulee vain säästöä sen kautta. Ensin tuo 500 markkaa, ja sitten ei tarvitse palkkaa suorittaa hänelle. Kymmenen markkaa kuukaudessa on iso summa. Sehän on vuodessa 120 markkaa.

JAAKKO. Onhan se siltä kannalta hyvä asia, mutta millainen hänellä on luonnon laatu?

ANTTI. No, se on aivan erinomainen. Hän on niin lempeä ja hyvä. Ja komea hän on katseitakin. Sellainen tukeva ruumis, näkee, että on se terve.

JAAKKO. Joko sinä olet hänelle puhunut?

ANTTI. Enhän minä vielä. Minä tahdoin ensin neuvotella jonkun kanssa.
Siksi minä sinua lähetin hakemaan.

JAAKKO. Jos mielesi tekee naimisiin, niin mene, herran tähden.

ANTTI. Eihän se naiminen niin kovasti houkuttele, mutta kun sen kautta saa huolettomamman elämän, niin olen sitä ajatellut. Se naiminen on itsessään vaarallinen asia, voi niin helposti valita väärin. Mutta kun Juhanna on jo viisi vuotta ollut täällä ja me olemme tottuneet jo toisiimme, niin voisihan sitä yrittää.

JAAKKO. Hm! Jollei passaa, niin ei passaa. Helpostihan sitä voi sitten erota.

ANTTI. Samaa minäkin olen ajatellut. (Äänettömyys). Koska sinäkin olet sitä mieltä, niin parasta kai olisi panna asia alulle. Olisi hyvä viettää häät ennen lukukauden alkua. Silloin syksyllä on aina niin kiire.

JAAKKO. Niin, ja sittenhän ehtii viettää hiukan kuherrusaikaakin.

ANTTI. Niin, no. Se nyt on pieni asia. Tuskin tässä paljoa talon tavoista muuttuu. Pysytään niinkuin ennenkin.

JAAKKO. No, no, vaimo on aina vaimo.

ANTTI. Onhan se, mutta kun on jo näin vanha, kuin minäkin olen, jo 45 vuotias, niin mitä sitä suotta kuhertelisi.

JAAKKO. Ei sitä ihminen tiedä, mitä tekee, kun luvan saa.

ANTTI. Eihän sitä tiedä, tottahan se on, ja heikkohan ihminen on — no, samahan se on, sittenhän on siihenkin aikaa.

JAAKKO. Sinä tarkoitat siis, että jo tänä päivänä.

ANTTI. Niin, tänä päivänä. Minä en niiden naisten kanssa osaa puhella, sinä saisit niinkuin panna sen asian alulle.

JAAKKO. Kyllähän sinä itsekin —

ANTTI. Ei, ei, sellaista ei saa tehdä niinkuin lehmän kauppaa. Siinä pitää olla hiukan runollisuutta, näetkös. Ja sinä sen osaat niin hyvin tuoda esiin. Minä pelkään sekaantuvani tällaisessa asiassa, kun en ole tottunut.

JAAKKO. Mikäs tottunut minä sitten olen?

ANTTI. Olet sinä ainakin vieras asiassa, etkä siis hätäänny. Kyllä minä sen sitten jotenkin sinulle korvaan.

JAAKKO. Ainahan sitä tilaisuuksia tulee.

ANTTI. Ainahan niitä tulee.

JAAKKO. Pääsen kai lastesi kummiksi?

ANTTI. Kummiksi? No, ei niistä lapsista niinkään tiedä. Voihan niitä tulla — mutta voi olla tulemattakin. Saa nähdä, kuinka nyt passaa.

JAAKKO. Alotetaan sitten toimitus.

ANTTI. Aloitetaan vaan.

JAAKKO (kyökin ovella). Tulisko Juhanna vähän tänne!

JUHANNA (kyökistä). Jokos kahvihammasta pakottaa? Kyllä minä tulen, juuri olen tulossa.

JAAKKO. Sillä on kaunis ja iloinen ääni.

ANTTI. Äänessä ei ole mitään vikaa. Ja sellainen se on kokonaan, ihan kokonaan.

JAAKKO. Niin sitä nyt sinäkin sitten onnesi löydät.

ANTTI. Niin, onhan ne 500 markkaa kaunis summa.

JAAKKO. Ja sellainen iloinen vaimo.

ANTTI. Niin, tärkeä asia sekin on. (Äänettömyys).

JAAKKO. Kyllä se nyt jo saisi tulla.

ANTTI. Tulisi, jos tietäisi.

JAAKKO. Nainenhan hänkin on. Tulisi, jos tietäisi.

JUHANNA (hyvin punakka, lihava, pystynokkainen noin 35 vuotias nainen tulee kantaen kahvitarjotinta). Tässä sitä nyt on herroille.

ANTTI. Pianhan se Juhanna sen kahvin keittikin.

JUHANNA. Kun oli kuumaa vettä, niin hätäkös silloin. Ottakaa nyt!
(Tarjottuaan aikoo mennä).

ANTTI. Jos Juhanna jäisi tänne.

JAAKKO. Me tahtoisimme niinkuin puhella Juhannan kanssa.

JUHANNA. Saattaahan tuota jäädä, vaikka olisihan siellä kyökissä työtä.
Tiskuuta ja —

ANTTI. No, annetaan sen tiskuun nyt olla.

JAAKKO. Eikös Juhannalla itsellään olekaan kahvia?

JUHANNA. Minä juon sitten, jos pannusta riittää.

ANTTI. Juhanna menisi nyt vaan ottamaan itselleenkin.

JUHANNA (Menee kyökkiin).

JAAKKO. Sillä on tanakka käynti.

ANTTI. On sillä, ei sitä juuri tuuli kaada.

JUHANNA (tulee kahvikuppi kädessään, aikoo istua perälle).

ANTTI. Juhanna tulee vaan tänne peremmälle, onhan täällä tilaa. (Juhanna tulee etualalle oikealle istumaan. Harras kahvinjuonti. Pitkä vaitiolo).

JAAKKO (kahvin juotua). Joko sitä nyt —?

ANTTI (Hiljaa). Jos jätettäisi sentään koko asia.

JAAKKO. Jätettäisi! No, niinkuin on tahtosi!

ANTTI. Mutta ne viisisataa! Kuule, en minä sentään jätä. Ala nyt!

JAAKKO (nousee, Antti samoin, kohta sen jälkeen Juhanna. Juhlallinen äänettömyys). Neiti Juhanna, tämä minun ystäväni Antti on pyytänyt minua edestuomaan teille hänen asiansa.

JUHANNA. Voi, hyvänen aika!

ANTTI. Hän on liikutettu!

JAAKKO. Hän on sellainen vakaa ja hiljainen ihminen —

JUHANNA. Niin on!

JAAKKO. Joka ei paljoa puhu, mutta syvästi tuntee.

JUHANNA. Voi, voi!

JAAKKO. Ja hän on jo kauvan hartaasti toivonut, että se hyvä suhde, joka teidän välillänne on ollut, tulisi vieläkin paremmaksi.

JUHANNA (huokaa syvään). Ah!

JAAKKO. Hän on huomannut, että ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla, että hän tarvitsee kotinsa sulostajan, olennon, joka lempeänä enkelinä —

JUHANNA. Voi, voi!

JAAKKO. Lempeänä enkelinä liitelee kodin seinien sisällä kylväen rauhaa ja rakkautta elämän orjantappuraiselle polulle. Niin, sellainen hän on, ja sellaisena hän teidät näkee.

JUHANNA. Voi, hyvänen aika!

JAAKKO. Jumala on avioliiton määrännyt. Kauvan on ystäväni Antti tätä sääntöä vastaan sotinut, mutta nyt on kouluylihallitus myöntänyt 500 markkaa —

JUHANNA. Minä tiedän sen.

JAAKKO. 500 markkaa palkanlisäystä kaikille naineille opettajille. Yht'äkkiä selvisi Antille hänen pyhä velvollisuutensa elämää kohtaan. Suurina laineina vyöryivät tunteet hänen rinnassaan, korkealle ne kohosivat ja olivat hänet aivan tuhota, mutta silloin hän uskalsi tehdä päätöksensä, uskalsi lausua vapauttavan sanan. Ja se sana oli: Juhanna.

ANTTI. Se on totta, Juhanna! Kun se kouluylihallituksen päätös tuli ja —

JAAKKO. Juhanna! Juhanna! huusi se hänen sielussaan kuten suloinen sävel, joka sielun lumoo ja hurmaa. Juhanna! hän se on se, joka minulle on opettava elämän suuren, pyhän salaisuuden. Juhanna! hän on minulle kuiskaava rakkauden arat lauseet korviini.

JUHANNA. Voi, voi!

JAAKKO. Ja hän rakensi tuota ainoata varten sieluunsa pyhätön, jossa hän, tuo yksi ainoa, oli ainaisena kuningattarena. Niin on minun ystäväni Antti ajatellut. Katsokaa, arkana ja ujona hän seisoo odottaen teidän huuliltanne sitä ihanaa viestiä, joka ilmaisee hänelle uuden elämän alkaneen. Mitä te vastaatte?

JUHANNA. Voi, voi!

JAAKKO. Mitä te vastaatte? Katsokaa nyt miten hän vavisten odottaa.

JUHANNA. Voi sentään —

ANTTI. Juhanna ei siinä huokaile, vaan vastaa.

JAAKKO. Hänen koko elämänsä on nyt teidän käsissänne.

JUHANNA (niiaten syvään). Kiitoksia!

JAAKKO. Asia on siis selvä. Ystäväni Antti, minä onnittelen sinua!
(Kättelee).

ANTTI. Kiitos!

JAAKKO. Ja teitä, Juhanna.

JUHANNA. Kiitos!

JAAKKO. Ja nyt jätän teidät keskustelemaan onnestanne! (Menee kouluhuoneesen, oikealla etualalla olevasta ovesta. Äänettömyys. Vähän ajan kuluttua kuuluu harmoniumilla soitettavan: "Sun haltuus rakas isäni.")

ANTTI (virren loputtua). Niin se nyt on, Juhanna.

JUHANNA. Vai sellaista se opettaja aikoo?

ANTTI. Kyllä Juhanna nyt saa sanoa minua Antiksi.

JUHANNA. Että se Anttikin vielä vanhoilla päivillään —

ANTTI (hiukan loukkaantunena). Mikä vanha minä olen? Mies paraimmillaan.

JUHANNA. Enhän minä sitä tarkoittanut. Ei Antti nyt suutu. Minä vaan arvelin, kun Antti niin kauvan on pysynyt naimattomana, niin kuinka sitä nyt yht'äkkiä sitten —

ANTTI. Kun se palkkakin kohosi sen tähden.

JUHANNA. Niin, onhan se hyvä asia. Naineilla on aina suuremmat menot.

ANTTI. Minä arvelin, että nyt —

JUHANNA. Niin, ne tavallaan kyllä pienenevät, mutta suurenevat myös.

ANTTI (vitkaan). Vai niin!

JUHANNA. Minä olen heti alusta alkaen pitänyt paljon Antista —

ANTTI. Kas, kun en minä huomannut.

JUHANNA. Minä salasin sen aina. Mutta enhän minä muuten niin pienellä palkalla olisi pysynyt. Kymmenellä markalla kuukaudessa, ja kaupungissa maksetaan kaksikymmentä tottuneelle keittäjättärelle. Niinhän se on, mutta kun se rakkaus tuli väliin. Se rakkaus! (Lähestyy Anttia).

ANTTI. Juhanna pysyy vaan sillä puolen huonetta.

JUHANNA. Voi, voi, kuinka se Antti on arka. Eihän sitä nyt, kun kihloissa ollaan, tarvitse niin kaukana seisoa.

ANTTI. Ei juuri, mutta —

JUHANNA. Ja sen vuoksi. (Lähestyy taas).

ANTTI. Jos Juhanna nyt sentään pysyisi tuolillaan istumassa, että me saisimme keskustella.

JUHANNA. Kyllähän minä — (Istuu näyttämön oikealle 'puolen).

ANTTI. Hm! — Mitä minä aijoinkaan sanoa?

JUHANNA. Koska me häitä vietämme?

ANTTI. Mitä sitä suotta, viivyttelee. Parasta, kun panemme heti kuulutuksiin.

JUHANNA. Sitä minäkin. (Äänettömyys).

JUHANNA (Huokaa).

ANTTI (on vaiti).

JUHANNA (huokaa uudelleen).

ANTTI. Mitä se Juhanna nyt?

JUHANNA. Kun ei se Antti vielä —

JAAKKO (näkyy kuuntelevan oven raossa).

ANTTI. Mitä niin?

JUHANNA. Onhan se kihlattujen tapana.

ANTTI. En minä tiedä, mikä on tapana, enhän minä ennen ole ollut —

JUHANNA. No, voi, voi, kun se Antti nyt osaa olla —

ANTTI. Juhanna sanoo nyt suoraan, mitä tästä puuttuu?

JUHANNA. Enhän minä ilkeä sanoa?

ANTTI. Mistä minä sen tiedän sitten?

JUHANNA. Antti koettaa ajatella. .

ANTTI (mietittyään). En minä tiedä.

JAAKKO (viittailee hänelle oven raosta ja venyttää huuliaan).

ANTTI (huomaa sen). Aha! Vai se! Nyt minä tiedän! (Rohkaisee mielensä ja lähestyy Juhanna, joka myöskin lähestyy). No, Herran nimeen sitten. (Suutelee häntä).

JUHANNA. Antti! (Molemmat seisovat vieretysten. Jaakko on kadonnut oven raosta. Luokkasalista kuuluu harmoniumilla virsi: "Koko mailma iloitkohon!")

ANTTI. Juhanna istuu taas paikalleen. Meidän täytyy tässä keskustella. (Istuvat eri puolilla näyttämöä). Meidän pitää ajatella, miten me tässä kaikki järjestämme.

JUHANNA. Kyllä minä jo sitä olen ajatellut.

ANTTI. Joko jo?

JUHANNA. Niin, arvasinhan minä, että kai se näinpäin menee.

ANTTI. Kuinka Juhanna sellaista voi ajatella?

JUHANNA. Kun se palkankorotuskin tuli, niin ajattelin, että tyhmä se mies on, jollei se minua ota.

ANTTI. Vai niin!

JUHANNA. Minä olen jo ajatellut, miten me mööpelitkin asetamme.

ANTTI. Se nyt on helppoa, mutta ne raha-asiat. Juhanna sanoi äsken, että avioliitto tulee kalliiksi.

JUHANNA. Mitä se tekee, jos se hiukan kalliimmaksi tulee, kun se 500 tulee lisäksi.

ANTTI. Se on nyt se hyvä asia.

JUHANNA. Mutta onhan sitä aina ylimääräisiä menoja —

ANTTI. Juhanna arvelee sitten myöhemmin, kun perhe —

JUHANNA. En minä nyt sitä heti, mutta noin muuten ylipäänsä.

ANTTI. Parasta on kai kun me teemme oikean tilin siitä. Juhanna odottaa, kun minä haen paperia ja kynää.

JUHANNA. Eihän sitä nyt heti kihlauspäivänä. Emmeköhän joisi ensin kihlajaiskahvia. Toisen kupin.

ANTTI. Ei, ei. Puhutaan ensin tämä asia selväksi. Minä pelkään tuollaisia odottamattomia menoja.

JUHANNA. Niinkuin Antti tahtoo. Kyllähän se kahvi hellalla kuumana pysyy. Ehdimmehän sitä sitten myöhemmin juoda.

ANTTI (on etsinyt paperia ja kynää, istuu laskemaan). Tämän naimisen kautta tulee minulle tuloja lisää 500 markkaa.

JUHANNA. Niin.

ANTTI. Ja vielä sen lisäksi Juhanaan palkka, 120 markkaa. Voitto on siis 620 markkaa.

JUHANNA. Sen 120 markan laita on hiukan toisin.

ANTTI. Kuinka niin? Eihän Juhanna minun rouvanani suinkaan palkkaa vaadi?

JUHANNA. En toki, mutta ei minun sovi rouvana palvelijattarenakaan olla. Koko kylähän sille nauraisi.

ANTTI. Ajatteleeko Juhanna sitten ottaa meille palvelijattaren?

JUHANNA. Se on selvä asia. Minä olen jo puhunut Siltalan Hilman kanssa siitä. Kyllähän Antti Hilman muistaa, joka kaksi vuotta sitten pääsi koulusta.

ANTTI. Milloinka Juhanna hänen kanssaan on puhunut?

JUHANNA. Jo kevättalvella.

ANTTI. Eihän. Juhanna silloin vielä tietänyt minun aikeistani?

JUHANNA. Arvasinhan minä, minnepäin se kääntyy.

ANTTI (nolona). Vai niin!

JUHANNA. Ja Hilma lupasi tulla. Se on rivakka ja hyvä tyttö.

ANTTI. Ja se tahtoo tietysti palkkaa?

JUHANNA. Tietysti.

ANTTI. Kai paljokin?

JUHANNA. Minä lupasin 5 markkaa kuussa.

ANTTI. Se on vuodessa 60 markkaa.

JUHANNA. Niin on, 60 markkaa ensi aluksi.

ANTTI. Eikö se siihen sitten lopu?

JUHANNA. Seuraavana vuonna hän kai pyytää lisää, ja täytyy antaa.
Palvelijat ovat nykyään niin kalliita.

ANTTI. Siis 60 markkaa. Juhannan palkasta jää puolet säästöön.

JUHANNA. Mihin säästöön. Tarvitseehan tyttö ruokaa.

ANTTI. Heti alussa yksi suu lisää!

JUHANNA. Hän syö noin 5 markan edestä kuukaudessa.

ANTTI. Riittääkö se?

JUHANNA. Saa riittää!

ANTTI. Mutta ei hän silloin paljoa saa.

JUHANNA. Mitä sitä nuori ihminen paljoa tarvitseekaan. Tulkoon vähemmällä toimeen.

ANTTI. Hänen ruokansa nousee siis 60 markkaan vuodessa. Se on yhteensä palkan kanssa täsmälleen Juhannan palkka.

JUHANNA. Niin on!

ANTTI. Jäähän se 500 markkaa sentään säästöön.

JUHANNA. Täytyyhän minun saada siitä osa.

ANTTI. Mitä varten?

JUHANNA. Vaatetukseen ja muihin menoihin.

ANTTI. Eihän Juhanna nytkään ole tarvinnut?

JUHANNA. Onhan minulla ollut palkkani sitä varten.

ANTTI. Se on totta, se.

JUHANNA. Ja tarkkaan se aina on mennytkin.

ANTTI. Siis 120 markkaa Juhannan menoihin.

JUHANNA. Tuskin se riittää.

ANTTI. Riittihän se tähänkin asti.

JUHANNA. Mutta silloin olin palvelijatar. Nyt, kun tulen opettajan rouvaksi, tarvitsen vähän enemmän.

ANTTI. Eiköhän ole parasta, että Juhanna heti sanoo, paljoko tarvitsee, niin minä sitten tiedän senkin.

JUHANNA. Eihän sitä kaikkea yht'äkkiä muista, mutta minä koetan.

ANTTI. Juhanna alkaa vaan, minä kirjoitan samalla ylös.

JUHANNA. Kai minä kaksi uutta hametta vuodessa tarvitsen!

ANTTI. Vallan kaksi.

JUHANNA. Niin, toisen keväällä, toisen syksyllä.

ANTTI. Eikö yksi riittäisi?

JUHANNA. Eihän nyt sentään.

ANTTI. Eikö niitä entisiä voisi korjata?

JUHANNA. Kyllähän voisi, ja tietysti ne korjataankin. Eihän sitä kahdella hameella tule toimeen.

ANTTI. Ja paljoko nuo hameet sitten maksavat?

JUHANNA. Syksyhame noin 50 markkaa, ja keväthame 40 markkaa.

ANTTI. Yhteensä 90 markkaa!

JUHANNA. Niin, eikä sillä vielä mitään hienoja saa.

ANTTI. Tyydytään nyt vaan me yksinkertaisiin. Siis 90 markkaa!

JUHANNA. Yksi miehen puku maksaa sen!

ANTTI. Mutta sitten se kestääkin monta vuotta.

JUHANNA. Ei se ole sanottu. — Ja 90 markan hameisiin ei juuri saa mitään karnityyriä.

ANTTI. Saavat ollakin poissa.

JUHANNA. Ja sitten päällysvaatteet.

ANTTI. No, niitä ei kai tarvita kaksia?

JUHANNA. Talvipalttoollako minä siis kesällä kuljen?

ANTTI. Ja mitä ne maksavat?

JUHANNA. Talvipalttoo 70 ja kesäkappa 30 markkaa.

ANTTI (parkaisten). Yhteensä 100 markkaa!

JUHANNA. Ei siitä kannata huutaa.

ANTTI. Mutta 100 markkaa päällysvaatteisiin, ja sitten vielä alusvaatteisiin lisää.

JUHANNA. Niihin ei mene paljoakaan. Noin 30 markkaa.

ANTTI. Johan minä merkitsin niitä varten 90 markkaa.

JUHANNA. Niin, mutta ne, jotka ovat niiden alla.

ANTTI. Kuinka paljon tavaraa siellä sitten on, kun niihin menee 30 markkaa vuodessa.

JUHANNA. No, ei Antti niitä nyt vielä tiedä. Antti kirjoittaa sinne vaan 30 markkaa. Kyllä Antti sitten näkee, kun häät ovat olleet.

ANTTI. Eikö Juhanna nyt sentään voisi hiukan lähemmin —?

JUHANNA. Voi, voi, sitä Anttia, kun se nyt on utelias. Eihän sitä nyt sovi tässä yht'äkkiä. Ja kun vieraitakin on talossa. Kyllä sitten, kun kanttori —

ANTTI. En minä sitä tarkoittanut. Mitä Juhanna vielä tarvitsee?

JUHANNA. Jaa! Mitäkö vielä? Hattuja.

ANTTI. Eihän Juhannalla' ole tähänkään asti ollut muuta kuin huivia.

JUHANNA. Mutta kun tulee opettajan rouvaksi, niin silloin täytyy.

ANTTI. No, ne hatut eivät mahda paljoakaan maksaa.

JUHANNA. Kyllä ne sentään maksavat. Ainakin 20 markkaa vuodessa menee niihin.

ANTTI (Huokaa). 20 markkaa!

JUHANNA. Jaa, en minä sitten tiedä juuri mitään muuta.

ANTTI. No, taivaalle kiitos, että loppu jo tuli!

JUHANNA. Kai me joka kesä matkustamme jonnekin. Minulla on sisaria pitkin maata. Ja täytyyhän sitä kesällä nauttia luonnon ihanuudesta.

ANTTI. Onhan sitä ihanuutta täälläkin.

JUHANNA. Mutta pitäähän katsella ympärilleen.

ANTTI. Mennään kesällä yhdessä marjaan, niin siitä on huvia ja hyötyä.

JUHANNA. Nyt se Antti laskee leikkiä.

ANTTI. Kyllä minä puhun täyttä totta.

JUHANNA. Leikkiä se on, kyllä minä ymmärrän. Olla mansikoita poimimassa. Aivan kuin herrasväen leikeissä.

ANTTI. Missä leikeissä?

JUHANNA. Panttileikeissä. Hihi! Se Antti onkin aika velikulta. Kyllä minä ymmärrän Antin meiningit.

ANTTI. Paljoko niihin matkoihin sitten menisi?

JUHANNA. Pannaan sata markkaa!

ANTTI. Häh!

JUHANNA. Kyllä se menee, kun yhdessä matkustamme.

ANTTI. Tämä on jo —

JUHANNA. Ja sitte noin 50 markkaa joululahjoihin.

ANTTI. Kenelle niin paljon?

JUHANNA. Tietysti minun omalle Antilleni.

ANTTI. Vai niin! Voisinhan ininä silloin itsekin ne ostaa.

JUHANNA. Mutta eiväthän ne sitten olisi mitään lahjoja.

ANTTI. Vieläkö Juhanna nyt tietää jotain?

JUHANNA. En muista mitään varmaa, mutta pannan 10 markkaa kuukaudessa ylimääräisiin menoihin.

ANTTI. Kyllä se on paljon.

JUHANNA. Ei se ole paljoa, eihän sitä tiedä, mitä sattuu eteen.

ANTTI. Mutta kyllä kai se nyt jo siihen päättyy. Tästä tulee, huomaan minä suuri summa.

JUHANNA. Sanoinhan minä, että avioliitosta on menoja.

ANTTI. Juhanna on nyt vähän aikaa hiljaa, kun minä lasken.

JUHANNA. Antti laskee vaan. (Äänettömyys).

ANTTI. Jahah!

JUHANNA. Paljoko se tekee?

ANTTI. Summa summarum 510 markkaa.

JUHANNA. Aijail

ANTTI. Jaa-ah! 510 markkaa! Siihen ne rahat menevät sitten.

JUHANNA. Siihen ne menevät.

ANTTI. Kaikki tyyni!

JUHANNA. Kaikki tyyni! Mutta entäs itse naiminen. Jäähän Antille naimisen ilo.

ANTTI. Kyllä sen ilon laita on vähän niin ja näin silloin, kun rahat ovat loppuneet.

JUHANNA. Kuinka Antti niin sanoo?

ANTTI. Minä puhun sitä, mitä ajattelen.

JUHANNA. Ei suinkaan Antti aijo tehdä takaperoa.

ANTTI. Eihän tässä sellainen tule kysymykseenkään.

JUHANNA. Sitähän minäkin.

ANTTI. Sillä eihän tässä ole vielä mitään alettukaa. On vain puhuttu, ja kun ei sovi, niin ei sovi.

JUHANNA. Herrajestas, kumminkin! Eikö tässä jo ole alettu, kun on laskettu menoja ja suudeltukin?

ANTTI. Se ensimäinen oli kyllä minun tahdostani, mutta toiseen on
Juhanna syypää.

JUHANNA. Vai minä, vai minä?!

ANTTI. Ja kun — ja kun — ja kun se raha — se viisisataa — tulee —

JUHANNA. Mitä siitä?

ANTTI. Kun se tulee vasta sitten, kun saamme lapsia, niin —

JUHANNA. Niin mitä?

ANTTI. Eiköhän anneta kauppojen raueta?

JUHANNA (kimmastuen). Nyt minä kysyn, mitä tällä kaikella on tarkoitettu? Minä kysyn vaan. Pilkata viatonta ja lempeää naista. Sitä tässä on tahdottu. Ja tässä minä olen odottanut pitkät ajat ja ollut lempeä, niin lempeä, että oikein kaduttaa. Luuleeko Antti, ettei se sellainen voimia kysy. Ja sitten saa tällaisen kohtelun omakseen! Mutta minä en viivy tuollaisen saiturin, tuollaisen kitupiikin luona, joka ei tahdo vaimolleen antaa edes vaatteita. Luuleeko Antti elävänsä paratiisissa. Tuollaisia miehiä ei sinne päästettäisi sisään pääsymaksustakaan. Ja tuollaista minä olen miehekseni ajatellut. Hyi! (Kävelee kiivaasti edes ja takaisin). Kuinka sen asian laita nyt on? Tuleeko siitä naimisesta mitään?

ANTTI (joka sanatonna on kuunnellut Juhannan puhetulvaa). Nyt minäkin tahdon puhua. Ja se on: ei, ei, ei!

JUHANNA. Hävytön mies!

ANTTI. Olenko minä hävytön?

JUHANNA. Roisto?

ANTTI. Olenko minä roisto?

JUHANNA. Kelmi?

ANTTI. Olenko minä kelmi?

JUHANNA. Kelmi, roisto. Kaikki pahat yhdessä. Hyi! Ja nyt minä menen.
Minä jätän tällaisen talon. Hyvästi! (Menee kyökkiin).

ANTTI. Minä jo melkein luulen olevani naimisissa, kun kuulen tuollaista puhetta.

JAAKKO (Tulee kouluhuoneesta). No, joko kyyhkyset ovat kuhertaneet?

ANTTI. Sano haukat.

JAAKKO. Mitä sinä puhut?

ANTTI. Oikea emähaukka tuo on. Se äsken iski kyntensä minuun.

JAAKKO. Ja missä hän nyt on?

ANTTI. Kokoaa kai tavaroitaan.

JAAKKO. Mitä on tapahtunut?

JUHANNA (tulee sisään ja menee pöydän luo). Tämä kahvikuppi on minun.
Minä olen sen omilla rahoillani ostanut. Ja minä vien sen pois.
Tuollaiset suut kuin tuolla, ja (osoittaen Jaakkoa) tuolla toisella,
eivät ole kelvollisia siitä hörppimään. (Menee).

JAAKKO. Mitä on tapahtunut?

ANTTI. Paha riivaa naista. Ei tässä muuta ole tapahtunut. (Katsovat pitkään toisiinsa).

JAAKKO. Sellaista se on, kun tahtoo mennä naimisiin.

ANTTI. Sellaista se on. — Ei naimisissa ole vikaa, mutta kyllä naisissa.