The Project Gutenberg eBook of Narrien yhteiskunnasta, by August Strindberg

Onnellisten saari.
Korkeampia tarkotusperiä.
Kaarle XII:n ruumiin ääressä.
Urakoitsijamme.
Satuja:
   Lokit.
   Pyhä härkä eli valheen riemuitseminen.
   Miten pappi, joka uskoi Jumalaan, tulee käännetyksi
      mehiläisen nokkeluuden kautta.
   Omistusoikeutta.

ONNELLISTEN SAARI

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kolmimasto "Ruotsin Leijona" oli nostanut purjeet keulamastossa Älfsborgin linnotuksen ulkopuolella ja oli juuri nostamaisillaan ankkuria, kun muuan tullin soutuveneistä lähti maista ja antoi merkin, että laiva ei saisi vielä lähteä; mutta tuuli oli jo täyttänyt etupurjeen, ja laiva painoi ankkuriköyttä. Tullimiehet sousivat minkä jaksoivat; pätkä heitettiin laivasta ja pian kiskottiin tullivene suuren rungon viereen. Veneestä kapusi kaksi nuorta miestä ja hinattiin kanuunaportin kautta laivaan; heidän jälkeensä heitettiin nahkasäkki, joka näytti olevan heidän ainoana matkatavaranaan, ja sitte pistihe tullivene taas ulos; mutta "Ruotsin Leijona", joka oli nyt saanut ankkurin teljolle, purjehti pikkupurjeillaan merelle kajauttaen oikean sivustan kanuunoistaan iloisen laukauksen, mihin vastattiin linnotuksesta.

"Ruotsin Leijonalla" oli lastina rautatakeita, vaatteita ja kappaletavaraa; sen lisäksi 500 matkustajan, enimmäkseen rikoksellisia, joita eli tuotu ankkuripajoista, vankiloista ja kuritushuoneista, ja se oli määrätty lähtemään Uuteen Ruotsiin Pohjois-Amerikassa.

Senjälkeen kun nuoret herrat olivat kunnialla tulleet välikannen kautta ja seisoivat kannella, kääntyivät he, ja ikäänkuin yhteisen ajatuksen kannustamina, ojensivat kieltään joko linnotukselle tai maalle kokonaisuudessaan, joka sinersi heidän takanaan, sitä oli vaikea ratkaista. Senjälkeen kun he täten olivat antaneet isänmaallisten tunteittensa pulputa näkyviin, menivät he kapteenin kajuuttaan perässä näyttääkseen paperinsa ja antaakseen selityksensä.

Siitä selityksestä, jonka he nyt antoivat, kävi ilmi, että he olivat ylioppilaita Upsalan yliopistossa, Dominus Lasse Hulling ja Peter Snagg, molemmat syytettyinä siitä, että he niinhyvin kaupungin kellarissa kuin myös osakunnan kemuissa olivat käyttäneet moitittavaa puhetapaa kuninkaan professorista, Serenissimus Olaus Rudbeckiuksesta ja tämän äskettäin painosta ilmestyneestä vuosisataisteoksesta Atland eli Manhem, jossa isänmaan kunnia oli tähän saakka kuvittelemattomalla ja aavistamattomalla tavalla tullut kohotetuksi, sanottu Serenissimus kun oli täydelliseksi varmuudeksi todistanut ja johtanut, että Svean valtakunta ei ollut vähempää kuin ihmiskunnan kehto. Surkuteltavain ja sopimattomain epäilystensä takia oli sanotut Hulling ja Snagg pantu karsseriin, mutta kun he tässä enemmän ahtaassa kuin terveellisessä oleskelupaikassa olivat käyttäytyneet taitamattomasti ja rangaistavasti, oli heidät tuomittu kujanjuoksuun ja kuritushuoneeseen.

Kuninkaallisen majestetin erikoisen suosion kautta armotettuna olivat he saaneet luvan lähteä valtakunnasta ja matkustaa "Ruotsin Leijonan" kanssa Uuteen Ruotsiin.

Kapteeni vastaanotti selityksen kelpo irvistyksellä. Hän ei ollut kuullut puhuttavan Atlantica kirjasta, mutta kun hän kuuli, että se käsitteli jotakin semmoista, kuin että Ruotsin valtakunta olisi sama kuin vajonnut Atland eli Onnellisten saari, asettui hän heti ylioppilasten puolelle ja selitti jokaisen merimiehen tietävän, että Atlantica oli Suuressa Meressä, joka juuri samasta saaresta oli saanut nimensä, eli Atlantinmeressä. Ja sitte hän lausui oppineet herrat tervetulleiksi ja tuli heidän hyväksi ystäväkseen.

Matka sujui hyvien tuulten vallitessa yli Pohjanmeren, Kanaalin läpi ja ulos Espanjan merelle. Kun haaksirikon varalta ei uskallettu pitää vankeja sidottuina ja muuten ei pelätty pakoa tai kapinaa, kaikki kun olivat selittäneet olevansa tyytyväisiä siihen että saivat matkustaa, kulkivat he vapaina ja käyttäytyivät sopivasti ja siivosti. Naineet olivat saaneet takasin vaimonsa ja lapsensa, joita he eivät olleet nähneet vuosikausiin, ja he olivat julman ilosia ja onni teki heidät hyviksi. Mutta he eivät muuten olleetkaan niinkään vaarallisia. Jotkut olivat humalapäissään vetäneet puukkonsa esille, toiset olivat paenneet sotapalveluksesta ja jotkut olivat poimineet hedelmiä toisten puista, senvuoksi ettei heillä itsellään ollut niitä. Päästyään ulos pimeistä, epäterveellisistä vankiloista, nauttivat he täysin siemauksin nähdessään suuren meren, joka kietoi heidät valoon. Kaikki oli heille uutta ja he leikkivät kuin lapset kannella. Milloin oli heidän nähtävä delfini, joka tanssi aalloilla, milloin katsottava, miten merimiehet pyydystivät haikalan tai lentokalan.

Työstä vapautettuina oli koko matka heille ikäänkuin pyhäpäivä, ja he tulivat ilman mitään toimeentulohuolia katetun pöydän ääreen, vajavaisen tosin, mutta riittävän.

Molemmat ylioppilaat, joilla oli ollut nuora kaulassa, mutta olivat päässeet irti, tunsivat tavallaan olevansa kanssarikoksellisia ja tekivät tuttavuutta vapautettujen kanssa, joiden tuli heidän tavallaan uudelleen alkaa elämänsä taistelu uudessa maassa, uusissa oloissa. Lasse oli luonnostaan ja kasvatuksen kautta tullut siihen maailmankatsomukseen, että kaikki mikä tapahtuu, on paraaksi; Peter sensijaan oli sitä mieltä, että kaikki oli auttamatonta. Ja monasti joutuivat nämä toverukset riitaan näistä maailmankäsityksistään, jolloin aina tapahtui, että kumpikin sai puolet kuulijoista puolelleen, mikä kerran antoi laivalääkärille aiheen ratkasta riidan siten, että hän tunnusti kummankin olevan oikeassa. Elämä on sekä mustaa että valoisaa, sanoi hän. Se, joka sattuu näkemään ainoastaan mustan puolen, luulee että kaikki on mustaa; se joka sattuu näkemään ainoastaan valoisan puolen, luulee että kaikki on valoisaa. Ja siihen se jäi.

Siten saapuivat he Azorien yhdeksälle saarelle. Täällä saivat he mennä maihin ja ojennella koipiaan. He luulivat tulleensa paratiisiin, sillä täällä kasvoi viiniä, maissia, appelsinia, ananasia ja melonia ulkona paljaan taivaan alla. Eräs veitsenleikkaaja, joka oli istunut ankkuripajassa kuusi vuotta, tuli niin iloseksi, että hänet täytyi sitoa, ja sidottuna makasi hän erään puron reunalla ja söi appelsinia niin että nenä oli keltasena, ja huusi että hän on Aatami. Hän tahtoi senvuoksi myös riisuutua alastomaksi, puettuna pelkkään tupakanlehteen, mutta laivapappi otti hänet käsiinsä ja selitti, että oli syntistä käydä alastomana. Mutta mies todisti pyhän kirjan ja Piplian historian avulla, että Aatami syntiinlankeemuksen jälkeen kävi viikunalehteen puettuna, jonka vuoksi hän katsoi olevansa oikeutettu käymään tupakanlehdessä. Mutta silloin todisti pappi kirkkoisäin ja Flora Exotican avulla, että viikunalehti ei ollut tupakanlehti.

Vihdoin vietiin matkustajat laivaan; kulettiin täysillä purjeilla ja suunta oli Antiguamia kohti. Tähän saakka oli kaikki käynyt rauhallisesti ja hyvin, paitsi että oli saatu kestää pieni myrsky Pohjanmerellä. Mutta kun he olivat siirtymäisillään pasativyöhykkeeseen, saivat he tyyntä. Meri oli ympärillä ikäänkuin elohopeahorisontti, jonka päällä laiva liikkui magnetineulan tavoin. Kuumuus tuli sietämättömäksi, terva juoksi kaikesta seisovasta tavarasta ja laivan saumoista. Huuhdottiin kantta kaiken päivää ikäänkuin olisi pelätty sen tarttuvan tuleen. Siten kului kahdeksan päivää.

Silloin, aikasin eräänä aamuna, huomasi kurkistaja etumastossa, että pilviä näkyi pohjosessa. Kapteeni, joka tiesi mitä tämä merkitsi, antoi heti sitoa kanuunat ja kaiken irtaimen, sulkea luukut, ja antoi väen olla valmiina pahinta vastaanottamaan.

Muutamien tuntien jälkeen, aamiaisen aikaan, näkyi musta juova taivaanrannalla; muutamia tunteja myöhemmin kuului jyskettä, ikäänkuin laineet särkyisivät rantaa vastaan tai ikäänkuin vaunun jyrinää kaupungissa; ja veden yli syöksyi myrsky. Ennenkuin purjeitten avulla oli onnistuttu ohjata laivaa, olivat raa'at ja mastonhuiput meressä, ja pelkillä alapurjeilla antoi "Ruotsin Leijona" mennä myötätuuleen eteläänpäin, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä mihin oltiin menossa.

Myrsky raivosi kolme päivää ja joka hetki odotettiin saatavan kuulla kölin raapivan pohjaa. Pappi luki, saarnasi ja selitti, että muuta ei voitu odottaakaan, kun laivalla oli rikoksellisia. Hän muistutti Joonasta ja ehdotti kapteenille, että profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla heitettäisiin kaikki rikokselliset laidan yli, jotta vanhurskaat pelastettaisiin, mutta kapteeni ei suostunut. Kun vaara oli suurimmillaan, meni Lasse Hulling papin luo ja ehdotti hänelle, että yleinen rippi- ja rukouspäivä oli toimeenpantava, sillä, sanoi hän, ainoastaan katumattomat synnit painavat vaa’assa. Ehdotus hyväksyttiin ja alkoi rippi, josta rikokselliset vapautettiin, koska heillä ei ollut mitään tunnustamattomia syntejä.

Tapahtuneessa tutkimuksessa ei havaittu ketään vanhurskaaksi. Mutta myrsky jatkui siitä huolimatta. Silloin kuultiin hiljaista napinaa eturuumasta. Joukko oli tuuminut sinne tänne ja vihdoin oli eräs neropatti saanut päähänsä, että papinkin oli tunnustettava syntinsä, sillä hän oli nyt ainoa, joka ei ollut syntejään tunnustanut. Ehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä ja senjälkeen oli vaan löydettävä rippi-isä.

Peter Snagg ilmottautui lopulta, sanoen tentanneensa hepreaa papintutkintoa varten. Pappi pani vastaan, mutta turhaan. Hän sidottiin suurmastoon ja saatuaan sekä ankaria uhkauksia ja ystävällisiä kehotuksia, tunnusti hän kyynelten viljalti vuotaessa, että hän nuoruudessaan oli vietellyt erään rippikoululapsen.

Nyt syntyi neuvottelu, johon matkustajatkin ottivat osaa, ja kun pappi oli äänestänyt sen puolesta, että heidät kaikki viisisataa oli heitettävä mereen, lankesi tuomio pian siten, että papin oli jouduttava mereen profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla. Ja suoritettuaan viimeisen rukouksensa syöstiin hänet mereen.

Mutta myrsky lisääntyi yhä. Vihdoin seitsemäntenä päivänä koiravahdin aikana törmäsi laiva. Kiljahdus vastasi rungon kolinaan. Laiva oli ajautunut keulallaan eräälle vedenalaselle karille, niin että se joutui ylösalasin. Kanuunat irtaantuivat siteistään ja putosivat välikannen läpi. Päivän koittaessa alkoi laiva vajota. Mutta silloin nähtiin maata tuulen puolella.

Useimmat olivat ennättäneet veneisiin, mutta ennättämättä ottaa mukaansa jälkeäkään ruokatavaroista, vaatteista tai aseista. Kun aurinko nousi, huomasivat he kaikki kuusisataa henkeä tulleensa pelastetuiksi ja nousivat maihin hyvässä järjestyksessä, mutta laiva upposi kiven tavoin kun he astuivat jalallaan maihin.

TOINEN LUKU.

Seitsemän päivän vaivojen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat niin rasittuneet, että he heti laskeutuivat maahan nukkumaan niiden puiden alle, joita kasvoi rannalla; mutta Lasse Hulling ja kapteeni läksivät tutkimusretkelle.

He eivät olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen kaunista maata; se oli heidän ensimäinen havaintonsa senjälkeen kun heidän kuumuuden takia oli täytynyt heittää päältään vaatteensa. Mikä heitä enimmin kummastutti, oli se, että he näin pohjosella leveysasteella, sillä he olivat vielä kaukana päiväntasaajan pohjospuolella, tapasivat näin lämpimän ilmanalan; mutta he löysivät pian syyn tähän siinä tulivuoressa, joka hiljalleen ikäänkuin vallituksena kohoutui pohjatuulta vastaan ja samalla maanalaisen lämpönsä kautta muutti maan kasvitarhaksi. Kaikkialla näkivät he palmuja, joissa oli taateleja ja kokospähkinöitä, leipäpuita, bananeja tai pisangeja, eräitä oranssin tapaisia hedelmiä, ananasia, viikunoita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko kantoivat tai tulisivat kantamaan hedelmiä. Että maa oli saarta, siitä ei ollut epäilystäkään. Purot kiemurtelivat tamarindien varjoisten holvien alla ja punasessa granitissa löysivät he lähteitä, joissa oli jääkylmää vettä, mikä hämmästytti heitä, kun he tiesivät maaperän olevan tulista.

Papukaijoja, hunajalintuja ja tukaneja punaisissa, viheriäisissä, sinisissä, keltasissa ja kullanvärisissä höyhenissä lenteli ympäri puissa laulaen miellyttävästi, ei niinkuin ne kirkuvat lajit, joita he olivat nähneet häkeissä; mutta ne olivatkin ainoita eläviä mitä he tapasivat. Heidän vaelluksensa tapahtui puiden siimeksessä, kukkivien niittymaiden kautta, jotka ulottuivat aina meren rantaan saakka. Lämpö tuli yhä painostavammaksi, niin että heidän täytyi jättää vaatekappale toisensa jälkeen pois. Päivällisen aikaan nousivat he tulivuorelle, joka näytti olevan sammunut, ja illan suussa voivat he sen juurella mennä levolle, kumpikin palmulehvänsä alle, turvassa sekä eläinten että ihmisten hyökkäyksiltä, sillä heillä oli nyt varmuus luuloonsa, että he olivat saarella, jolla ei ollut vaarallisia eläimiä eikä ihmisiä.

Kun he seuraavina päivänä päivällisen aikaan tulivat maallenousupaikalle, tapasivat he matkatoverinsa pitkällään puiden alla, kylläisinä, puolialastomina ja valveillaan uneksien. Lasse, joka oli sekä tietorikkain että taitavin heistä, valittiin puheenjohtajaksi siinä neuvottelussa, joka nyt pidettiin. Saari tosin havaittiin suloisemmaksi kuin sitä kuvata voi, mutta oli ajateltava tulevaisuutta. Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä odotettiin talvea. Lasse vastasi heti tähän kysymykseen, että kaiken olettamuksen mukaan oltiin juuri keskitalvessa. Ne jotka tahtoivat asua ummehtuneissa majoissa, voivat huvitella itseään menemällä katkasemaan puita ja kuorimaan niitä kynsillään, sillä kaikkia työkaluja puuttui. Ne, jotka ennemmin pitivät rauhasta ja levosta, voisivat tyytyä rakentamaan vajoja puiden alle. Toinen pelko koski ruokaa. Lasse vakuutti, että senmukaan kuin hän oli havainnut puista ja yrteistä, ei täällä tulisi puuttumaan ruokaa koko vuotena, sillä kun yksi puu lakkasi kantamasta hedelmiä, alkoi toinen. Kolmas väite tuli naisten puolelta, jotka pelolla odottivat sitä päivää, jolloin heidän oli pakko käydä ilman vaatteita. Lasse kiinnitti heidän huomiotaan siihen, että he ensiksikin jo nyt keskitalvella kävivät puolialastomina, ja että heidän siis, kun kevät tuli, täytyi kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko he tahtoivat tai eivät.

Kun siten oli huomattu oltavan turvassa ruu'an, vaatteiden ja asumuksen puutetta vastaan, oli vaan jälellä sovittautua oloihin. Ja he sovittautuivat. Mutta yhden neuvon antoi Lasse heille: että he eivät pysähtyisi yhteen paikkaan, vaan levittäytyisivät yli saaren. Kun heillä oli jotakin yhteisiä asioita, antaisi hän kutsua heidät kokoon torven avulla, jonka hän kyllä tulisi hankkimaan. Ja senjälkeen erosivat he tällä kertaa, senjälkeen kun Lasse oli huudettu päälliköksi ja semmosena pitänyt puheen, jossa hän oli kehottanut heitä syömään, juomaan ja olemaan ilosia, sillä nyt he olivat tulleet eräälle Onnellisten saarista, siitä ei ollut epäilystäkään, ja hän toivoi vaan, että hän olisi täällä professori Rudbeckin kanssa kahdenkesken, niin hän kyllä olisi saanut tämän syömään Atlanticansa nahkakansineen kaikkineen.

Yöllä asettui jokainen asumaan muutamien lehväin alle, joita oli ripustettu puiden oksille.

Mutta seuraavana aamuna kutsui Lasse kokoon lähimmät ystävänsä, kapteenin, Peter Snaggin ja lääkärin. Senjälkeen kun he ravistamalla taatelipalmua olivat hankkineet itselleen aamiaisen, otti Lasse keskusteltavaksi muutamia tärkeitä kysymyksiä, jotka tulevaisuus varmimmin tulisi vastaamaan. Ensimäisen kysymyksen kohdisti hän lääkärille: voisivatko he elää ilman liharuokia ja suolaa? Lääkäri luuli, että senmukaan kun hän oli lukenut matkakertomuksista, he eivät edes voisi syödä liharuokaa näin kuumassa ilmanalassa, ja mitä suolaan tuli, niin oli hedelmissä niin paljon suoloja, että enempää ei tarvittaisikaan.

Tästä neuvotellessaan kuulivat he huutoa lähimmistä pensaista. Muuan mies tuotiin esiin, kalpeana kuin ruumis, ja selvien myrkytysoireiden alasena. Tapahtuneessa tutkimuksessa kävi selville, että hän haluten lihaa oli kivellä tappanut linnun, jota hän oli koittanut syödä, mutta että hän samalla oli tuntenut inhoa ja vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi hänelle, ettei hän enää saisi syödä lihaa, ja sillä oli tämä tärkeä asia ratkastu.

Toisen kysymyksen esitti Peter Snagg, ehdottaen julkisen jumalanpalveluksen käytäntöönottamista, mantalikirjotusta ja laillisia viranomaisia. Hän tunsi ihmisten pahuuden ja kun nämä monet kelvottomat olivat jonkun aikaa käyneet jouten, tultaisiin pian näkemään miten heidän yhteiskuntaansa tulisi rauhattomuus häiritsemään. Hän ehdotti senvuoksi, että käytäisiin lävitse kirkon käsikirja, jonka hän erään lakikirjan kera oli pelastanut.

Lasse väitti, että nyt kun kaikki riidanaiheet, nimittäin ruu'an, vaatteiden ja asunnon puute olivat poistettuina, tulisivat rikoksetkin lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun hänellä oli tarpeeksi päivän varalta eikä hänen tarvinnut kerätä varastoon? Kuka tahtoisi murhata, kun ei ollut mitään aihetta kateuteen, koska kerran kaikki olivat yhtä rikkaita ja mahtavia? Kuka tahtoisi tehdä lapsenmurhia, kun lapsilla oli riittävästi ruokaa, eikä kenenkään tarvinnut pelätä tulevansa yhteiskunnalle rasitukseksi? Hän tahtoi kokeen vuoksi ottaa lakikirjan ja summamutikassa käydä lävitse muutamia kohtia.

"Ensiksi: Maakaari! Sen voimme aivan huoletta pyyhkiä, koska meillä ei ole maanomistajia. Hyväksytäänkö?"

"Toiseksi: Perintökaari! Mitä olisi perittävä? Viikunalehti tai kokospähkinä? Pyyhitäänkö? Hä?"

"Kolmanneksi: Rakennuskaari! 1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä ja tilukset jaettava. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakentaminen! Kun nyt ei ensinkään rakenneta tai jaeta, niin pyyhitään koko tämä kaari myöskin, vai kuinka?"

"Neljänneksi: Kirkkokaan! Koska meillä ei ole kirkkoa, niin saamme pyyhkiä senkin?"

"Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään, sen nojalla mitä olen esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun kerran aiheet ovat kadonneet."

"Kuudenneksi: Naimakaan! Tahtooko kokous lykätä sen kysymyksen, kunnes tulevaisuus tulee antamaan joitakin kokemuksia? Sillä naiminenhan riippuu maasta ja kun ei mitään omaisuutta ole, ei ole avioliittoakaan."

"Nyt", keskeytti Lasse, "olemme siis pyyhkineet koko lakikirjan, ja kannet vaan ovat jälellä! Ne saa Peter Snagg muistoksi, vai kuinka?"

"Kuulehan Peter", vastasi Lasse. "Lait ovat tehdyt auttamaan yhteiskunnan puutteita; yhteiskunta, jossa ei puutteita ole, ei tarvitse mitään lakeja! Onko se oikein?"

"Mutta Peter Snagg", jatkoi Lasse, "haluaa kernaammin puutteellisen yhteiskunnan lakineen kuin täydellisen ilman lakeja".

"Jätän kysymyksen porvarillisesta laista, olkoon sen laita miten tahansa, mutta yhteiskunta ilman uskontoa ei voi seistä pystyssä!"

"Oikein", sanoi Lasse, "siinä sinulla on oikein! Meillä täytyy olla uskonto! Mutta tarkastelkaamme, kelpaako vanha uskontomme meidän uusiin oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?"

"Minä alan alusta", sanoi Lasse, "eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset kävivät alastomina yrttitarhassa eivätkä tehneet työtä. Hyvä! Sitte söivät he tottelemattomina tiedon puusta ja heidät ajettiin ympäri maailmaa työtä tekemään! No niin! Me olemme löytäneet uudelleen paratiisin, mutta paratiisin ilman tiedon puuta. Me emme siis voi tehdä syntiä, vaikka kuinka kernaasti haluaisimme. Ja jos me voisimmekin, ei meitä voisi karkottaa, sillä emme voi mennä mihinkään, eikä myöskään pakottaa tekemään työtä, sillä meillä ei ole mitään tehtävänä. Siis raukeaa syntiinlankeemus, eikä sitä voi soveltaa nykyisiin oloihin. Tunnustetaanko tämä?"

"Jaa", vastasi kokous ja raapi päätään, mutta kapteeni veti paidan pois päältään ja meni rantaan kylpemään.

"Siis", jatkoi Lasse, "koska ei ole mitään tiedon puuta, ei ole mitään syntiä, ei tarvitse sovitusta, ja senkautta raukeaa koko oppi. Hyväksytäänkö tämä?

"Todistelu hyväksytään", sanoi Peter, "mutta ihmisen synnynnäistä uskontarvetta ei voi juurruttaa pois".

"Myönnetään", vastasi Lasse, "mutta jos kirkossakäyminen ja uruilla soittaminen olisi synnynnäinen tarve, niin se olisi tavattavissa kaikilla kansoilla. Nyt sitä ei kuitenkaan ole villeillä kansoilla, siis ei tarve nukkua kirkoissa, soittaa urkuja, panna taululle virren värssyjä ja kerätä kolehtia ole mikään synnynnäinen tarve, vaan hankittu. Hyvä! Minkä on hankkinut, sen voi myöskin menettää. Saamme nähdä, emmekö menetä tarvetta saada kyytiä ryypiskelevältä papilta, antaa pois viimeinen lehmämme, kun papin on luettava ääneensä ruumiin ääressä, ja niin edespäin, saammepa nähdä, sanon minä."

"Mutta", väitti Peter Snagg, "armonvälikappaleet, pyhäpäivät, kaikki nämä autuaan levon hetket!"

"Ei", vastasi Lasse, "silloinhan täytyisi olla piispa, eikä, meillä ole. Muuten meillä ei ole viiniä, sillä en ole nähnyt viiniköynnöksiä."

"Mitä tähän viimeksimainittuun tulee", väitti Peter, joka jo kylpi hiessään, "niin voisi viinin korvata kokosmaidolla, ananas- tai viikunamehulla."

"Mahdotonta", sanoi Lasse, "sillä silloin täytyisi väärentää teksti. Huomaa: Jesus sanoi opetuslapsilleen: Minä olen viinapuu ja te olette oksat; hän ei sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät, tai minä olen ananas ja te olette piikkejä, tai minä olen viikunapuu ja te olette lehdet. Jos nyt alkaa väärentää tekstiä yhdessä paikassa, täytyy väärentää kaikki tyyni, Sitten ei meillä ole leipääkään. Silloin saisi ottaa pisangin ja ananasin ja muuttaa kaava tämmöseksi: Ottakaa ja syökää tämä pisangi…

"Ei", sanoi Peter, "nyt alkaa tulla liian lämmin. Nyt menen minä kylpemään, tuletko mukaan?"

"Ali right", sanoi Lasse, "ja sitte jätämme teologian!" Ja sitte he menivät kylpemään.

KOLMAS LUKU.

Vuosi oli kulunut. Ei mitään ollut tapahtunut siitä kaikesta mitä oli pelätty. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat toisistaan vaan niiden hedelmien kautta, joita ne tuottivat, ja näiden kypsymisajan mukaan oli Lasse tehnyt kalenterin. Kaikki yksipuolisuus ruo'assa oli siten vältetty ja kaikki olivat paraassa terveydessä. Siten oli neljä vuodenaikaa, kussakin kolme kuukautta: Pisangi, leipähedelmä, taateli ja kokospähkinä. Pisangia, eli tammi—maaliskuuta, seurasi ananas ja oranssi; leipähedelmää, huhti—kesäkuuta, seurasi jättiläismansikoita ja viikunoita; taatelin, heinä—syyskuun mukana, tulivat persikat ja kirsikat; kokospähkinän, loka—joulukuun kanssa seurasivat aprikosit ja metsäviikunat. Senlisäksi hankittiin alituista vaihtelua melonien, granatiomenain, maissin, herneiden ja papujen avulla, niin että ruokalista aina oli uusi ja voitiin vaihdella lakkaamattomiin. Kun kukaan ei tehnyt työtä ja lämpö oli suuri, voitiin syödä ainoastaan hiukan. Ja kun laivaruokana oli ollut pääasiallisesti suolasta ruokaa, olivat hedelmät pitkäaikaisena parannuskuurina keripukkia vastaan, ja tämän kuurin kautta tuli kasviksien syönti vähitellen tavaksi. Muutamat yksityiset lihansyöntiyritykset tulivat rangastuiksi vatsataudeilla. Muuan vanha juoppo oli keksinyt antaa kokosmehun käydä väkijuomaksi, mutta hän tuli niin sairaaksi, ettei hän tehnyt sitä uudelleen, eikä kukaan muukaan. Näiden yksinkertaisten ravintoaineiden kautta lievennettiin intohimoja ja ainoastaan ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateutta ei voinut syntyä, kun kaikilla oli hyvä olo, eikä mitään epäjärjestystä sattunut. Kiukku ja viha katosivat, ja "oli liian kuuma", jotta viitsisi vaivata itseään, sanoi kapteeni. Senjälkeen kun oli totuttu olemaan ilman vaatteita, jotka muuten olivat kuluneet rikki, totuttiin käymään puolialastomana ja lopuksi pukivat miehet ja naiset ylleen ainoastaan hienosti palmikoiduista lehdistä tehdyn vyön. Lapset kävivät aivan alasti.

Ajan kuluttamiseksi keksittiin leikkejä, pallopelejä, kävelyjä, souturetkiä, ja erittäinkin osottivat lapset suurta halua kiipeillä puihin, missä taidossa ne pian saavuttivat suuren taituruuden. Vielä oli Lasse toimittanut neljä suurta juhlaa jokaisen vuodenajan alkaessa. Ja vilpittömällä ilolla käytiin tervehtimään jokaista uutta elonkorjuuaikaa, sillä ilo vaihtelun saamisesta ruo'assa oli todella sangen luonnollinen. Silloin keräännyttiin yhteen ja leikittiin koko päivä. Miehet, naiset ja lapset tanssivat vastanoukituista hedelmistä tehdyn suuren rovion ympärillä, ja esikoiset uhrattiin kaiken hyvän antajille, niinkuin jo Abel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja tämä tapa oli kaikkien mielestä, Peter Snagginkin, sekä kaunis että raamatullinen.

Peter Snagg oli yrittänyt perustaa vapaakirkon ja hän koitti lukea saarnaa sen jäsenille, mutta kaikki tuntui niin hullunkuriselta, ja kun hän rukoili esivallan puolesta ja sotalaitoksen puolesta, niin ei sillä ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ja synnintunnustuksessa ei ainoakaan voinut olla avomielinen, sillä kellään ei ollut syntiä tunnustettavana.

Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kaikkia kovia sanoja lakattiin käyttämästä ja annettiinpa lopulta toisilleen hyväilynimiäkin. Kun lapsi syntyi, tuli suuri riemu, ja se otettiin yhteiskuntaan leikkien ja laulaen, luonnon lahjana, joka ei vanhempien käsissä saanut pääoman raakaa sivumakua eikä näille tuntunut myöskään taakalta tai rangaistukselta. Kun joku nuorukainen ja tyttö tahtoivat yhdessä synnyttää lapsia ja tulla ystäviksi, ilmottivat he tästä Lasselle, joka heti vietti ilosta tapahtumaa juhlana, ilman että nuorikot kirjotettiin mihinkään kirjaan, tai heiltä vaadittiin mitään lupauksia totella toisiaan, niin että jos toinen tahtoi syödä viikunoita ja toinen pisangia, ei mikään laki voinut pakottaa heitä syömään samaa. Kun ei myöskään ollut mitään huoneita siivottavana, ei mitään astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla miehelleen alamainen; ja pesä- sekä vuode-ero oli pakollinen, koska ei ollut pesiä eikä vuodetta, vaan ainoastaan lehtikasa jonkun puun juurella.

Kaikki oli siten niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin mahdollista, ja äitien ei tarvinnut vartioida tyttäriään, sillä heidän ei tarvinnut pelätä, että vävyt ottaisivat tyttäriä rahojen vuoksi tai että tyttäret hommaisivat itselleen lapsia, sillä lapsen saamista pidettiin suurena siunauksena, ja sitä tilaa, jossa tyttö oli ennenkuin sai lapsen, kutsuttiin senvuoksi, "siunatuksi". Oli ainoastaan yksi asia, joka hämmensi rauhaa tällä Onnellisten saarella, nimittäin menneisyyden muisto, joka esiintyi erittäinkin unissa. Siten kuultiin usein nukkuvain huudahtavain unissaan. Muuan vanha mies uneksi usein ankkuripajasta ja tunsi vanginvartijan herättävän hänet potkulla kylkeen. Muuan tynnyrintekijä, joka oli varastanut, senvuoksi että hänellä oli liian paljon lapsia, uneksi öisin, että lapset huusivat leipää, ja kun hän heräsi ja näki auringon valasevan alati kantavia puita, itki hän ilosta, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä; mutta sitte tuli ajatus tulevaisuudesta hänen mieleensä. Silloin eivät mitkään lohdutukset auttaneet. Tämä oli tämän muuten onnellisen yhteiskunnan painajaisena: ajatus tulevaisuudesta. Kun he näkivät miten mainiosti heillä nyt oli, eivät he vavistuksetta voineet ajatella minkälaista he tulisivat saamaan, jos esimerkiksi jokin laiva tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävää ei kenelläkään heistä ollut syytä tuntea, sillä heidän takanaan oli joko kuritushuone tai sotapalvelus, ja niitä ei kukaan kaivannut. Menneisyyden muisto ja pelko tulevaisuudesta olivat niinä peikkoina, jotka häiritsivät heidän ihanaa rauhaansa, ja sekä Lasse että lääkäri ajattelivat sinne tänne keksiäkseen apua, mutta menestyksettä. Mutta mitä he eivät voineet keksiä, sen antoi sattuma.

Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään vilvottelemaan unettoman yön jälkeen. Eräässä kallionrotkossa keksi hän pensaan, jossa oli sinisiä marjoja ja jota hän ei ollut emien nähnyt. Hän otti muutamia käteensä ja söi. Ne eivät maistuneet erityisemmin hyviltä, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitte meni hän kotiinsa, se on sen pensaan luo, jossa hänellä oli lehtikasansa yötä varten. Siellä tapasi hän vaimonsa. Seppä oli erinomaisella tuulella ja puhui hullutuksia.

"Luulen sinun ottaneen naukun liiveihisi", sanoi vaimo, jolla vielä oli muisto menneisyydestä jälellä.

"Paloviinaa? Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavankaan; mitä se on?" sanoi seppä kummissaan.

"Ellet muista, mitä se on, niin muistat kai varmasti että istuit putkassa Karlskronassa!"

Ja juuri niin sepän oli käynytkin ja sillä oli keksintö selvä. Lääkäri keräsi heti marjat ja antoi koko seuralle niitä syötäväksi, unettomuutta vastaan, kuten hän sanoi, ja kaikki söivät, lääkärikin, mutta Lasse antoi marjainsa pudota mäelle, sillä, ajatteli hän, ei sitä tiedä mitä voi oppia menneisyydestä ja tulevaisuutta ei kukaan tunne.

NELJÄS LUKU.

Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lasse eräänä päivänä matkusti kauemmaksi saarelle tutkiakseen vielä kerran sen mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta ja saadakseen selville, jos se voisi kestää sitä vahvaa väenlisäystä, mikä kahden viime vuoden kuluessa oli tapahtunut. Hän oli ottanut pienen kanootin, jolla hän oli melonut ylös puroa bananipuiden tiheän holvin alla ja tullut muutamia penikulmia sisämaahan. Väsyneenä soudusta astui hän veneestä ja nautti aamiaisensa erään kirsikkapuun alla, jonka jälkeen hän asettui nukkumaan.

Hän ei ollut vielä nukahtanut montaakaan minuuttia, ennenkuin hän heräsi kahinaan ylhäällä bananissa, jonka oksien alle hän oli asettunut. Hän kurkisti ylös lehvien välitse ja sai nähdä ylhäällä aivan latvassa apinan, kuten hän otaksui, joka istui oksalla ja pitkillä kynsillään kaiveli siemeniä bananin paloista, joita se sitte pisti kokonaan parran peitossa olevaan suuhunsa. Lasse tuli levottomaksi, sillä tämä oli odottamaton kilpailija, joka kyllä, jos sillä oli seuraa, kuten oli luultavaa, tulisi tekemään heille melkoista haittaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa se kiven avulla. Hän meni pois ja etsi itselleen melonin, suurinta keltapunervaa lajia, ja tämä yhdessä ja kivi toisessa kädessään lähestyi hän puuta, jossa apina istui.

Ensin alkoi hän maiskuttaa kieltään: apina kuunteli ja paiskasi bananilla Lassea päähän.

Mutta apina ei vastannut, vaan juoksi puun latvaan, joka jousen tavoin taipui painon alla.

Mutta Coco ei tullut, vaan kääntyi selin ja käyttäytyi sopimattomasti, niin ettei Lasse ennättänyt pois alta, vaan kuohuen raivosta huusi: Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!

Näitä sanoja kuullessaan istahti Coco oksalle ja tuntui olevan syvän liikutuksen vallassa. Se hieroi nenäänsä puun kuorta vastaan ja kyyneleet tippuivat partaa myöten. Lasse kuuli sen huokailevan, mutta pysyttäytyi vielä sopivan välimatkan päässä.

"Kuuletko, sen tuhannen vietävä, etkö tahdo tulla alas ja maistaa minun meloniani, senkin tuhannen vietävä!"

Apinan liikutus tuntui kasvavan ja Lasse ei ollut vähemmän liikutettu, kuullessaan ihmisäänen ylhäältä bananista.

"Kotimaansäveliä, isänmaata ja ystäviä: minun silmäni itkevät sinun siemenesi vuoksi; ei milloinkaan ole Norrönan murre kaikunut niin suloiselta minun korvissani ja minun sydämeni on täynnään niinkuin kurpitsi, kun syksyn aurinko täyttää sen maidolla ja ytimellä!" "Luulenpa, piru vieköön, että siellä on pastori Axonius", puhkesi Lasse sanomaan. Ja sanoen: "minä se olen", syöksyi pastori alas bananista ja yhtyen pitkään syleilyyn makasivat molemmat maamiehet toistensa karvasilla rinnoilla, kylpien papin kyynelissä.

"Miten Herran nimessä te olette tullut tänne", oli nyt Lassen ensimäinen kysymys. "Mehän heitimme teidät mereen, vai kuinka? Onko joku valaskala niellyt teidät ja oksentanut maalle?"

Pappi kuivasi kyyneleensä pisangin lehdellä ja istahti kivelle. Sitten alkoi hän kertomuksensa.

"Ikäänkuin unessa muistan nyt senjälkeen kun sinä, minä sanon sinä, koska me tapaamme toisemme tällä tavalla, senjälkeen kun sinä minua siitä muistutit, että minut heitettiin mereen, syytä en enää muista."

"Ahaa", ajatteli Lasse, "hänkin on syönyt marjoista! − Anna mennä vaan ja anna Aristoteleen olla", sanoi Lasse.

Pappi jatkoi: "Senjälkeen kun olin uinut ympäriinsä määräämättömän ajan, muistan että tapasin pohjaa jalkaini alla, jonka jälkeen vaelsin maihin saarelle, joka muistutti tätä. Syötyäni marjoja ja juotuani vettä, paneuduin makaamaan. Herättyäni tunsin omituista rauhaa ja lepoa, jota en ennen ollut tuntenut. Luonto oli minulle ikäänkuin avoin kirja ja yhteys luonnon ja luojan välillä tuntui niin yksinkertaselta. Minä tunsin, että takanani oli jotakin mustaa menneisyyttä, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, eivätkä mitkään miettimiset rasittaneet minua. Ilosena mieleltäni, jommosena en ollut koskaan ennen ollut, vaelsin saaren sisäosiin. En ollut tullut kauas tielläni, ennenkuin näin miehen, joka oli polvillaan epäjumalankuvan edessä, jota hän palveli. Haha! ajattelin, olen tullut pakanamaahan, sillä minun ajatuksiini oli vielä ikäänkuin sekotettuna vanhoja, hämäriä kuvitteluja.

"Poissa suunniltani raivosta nähdessäni semmosta sielun halpamaisuutta, joka voi ryömiä ihmiskäsien valmistaman kuvan edessä, otin kiven ja löin alas epäjumalankuvan. Olisitpa ollut kuulemassa! Mies huusi ja repi tukkaansa ja kutsui minua pakanaksi. Kun hän oli rauhottunut, kysyin häneltä mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa lempeätä nicealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se oli tuhmin oppi, mistä olin kuullut puhuttavan. Se olikin hyväksytty ainoastaan neljän äänen enemmistöllä suuressa Nicean kirkonkokouksessa. Minä pyysin saada selityksen, mitä jumalaa he palvelivat, sekä oliko useampia kuin yksi jumala! Ei vastasi hän; he palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, sanoin minä, silloin me palvelemme samaa yhtä jumalaa! Mutta mitä hänellä silloin oli epäjumalankuvan kanssa tekemistä, joka oli ripustettuna hirsipuuhun? Joo, se oli jumalan poika! Sepä oli huono jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, arvelin minä. Silloin vastasi hän, että sitä en minä ymmärtänyt. Minä myönsin sen kernaasti, ja hän lausui toivovansa, että kun pyhä henki saa vallan minun sydämessäni, tulisi asia paremmaksi. Pyhä henki; teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä ohjasi minua, mutta että asia tulisi paremmaksi, kunhan minä joutuisin pois tämän kynsistä! Haha! Teillä on neljä jumalaa! Jos perkele, maailman ruhtinas vallitsee minua, niin pyydän saada pitää hänet. Jos hän (joka minua johti) oli luonut kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli maailman ruhtinas, niin tahdoin tunnustaa häntä, Ja minä lankesin kasvoilleni ja rukoilin maailman ruhtinasta. Mutta silloin päästi mies huudon ja kutsui kokoon koko joukon kannattajiaan. He sitoivat minut käsistä ja jaloista. Senjälkeen johtivat he minut pieneen ihmeelliseen taloon, jossa oli hirsipuu katolla. — Kuka täällä asuu? kysyin minä. — Täällä asuu jumala, sillä tämä on herran huone, vastasi eräs mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puettuja. — Oi jumalani, maailman ruhtinas, huudahdin minä, lyö alas heidän hävyttömyytensä ukkosellasi! Sinä joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautanasi, sinäkö asuisit tässä hökkelissä! — Nyt tuli vanhin mustista luokseni ja tahtoi puhua ystävällisesti kanssani. Hän sanoi, että nicealainen oppi oli lempeyden oppi, ja senvuoksi tahtoi hän voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta, tahtoisinko minä rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut tämän opin puolesta. Siihen vastasin minä ei, koska en ensiksikään tuntenut ketään juutalaista, enkä toiseksi tahtonut rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin suuttui hän ja sanoi että tulisin menemään helvettiin. Kun minä luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan olisi joku hyvä paikka, vastasin: kernaasti! — Kuinka, puhkesi hän sanomaan, sinä tahdot mennä helvettiin? — Tottakai, vastasin minä. — Silloin veivät he minut jumalan huoneeseen! Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessään ja tahtoi rahaa. Minä kysyin näyttikö hän jumalaansa rahasta? Silloin tuli eräs palvelija ja löi minua päähän kepillä. Minä pyysin häntä olemaan lempeän, sillä olin juuri ottamassa selvää lempeyden opista. Senjälkeen veivät he minut erään suuren taulun tuo. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha kärtynen ja pitkäpartanen äijä, hänen yläpuolellaan kyyhkynen ja hänen jalkainsa juuressa lammas; näiden ympärillä koko joukko muita siivekkäitä epäjumalia, ja heidän allaan helvetti. Se ei näyttänyt ensinkään houkuttelevalta. Joukko mustia epäjumalia nipisti pihdeillä miehiä, naisia ja lapsia arimmista paikoista ja vyörytteli niitä senjälkeen tulirovioon. — Se oli häijysti, sanoin minä, ja minut valtasi sokea into kääntää kaikki nämä onnettomat epäjumaluudestaan. — Onko tämä lempeätä nicealaista oppia, kysyin, ja jos helvetti on tämänlainen, en tahdo olla nicealainen! — Ja silloin lankesin polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan! Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso alas näiden onnettomien sydänten puoleen ja pehmitä heidän kovia hairahtuneita mieliään… Mutta pitemmälle en ennättänyt, ennenkuin minut paiskattiin nurin, ja kannettiin ulos.

"Seuraavana päivänä piti minut poltettaman elävältä senvuoksi etten uskonut nicealaista oppia. Minä kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö heidän lempeässä opissaan ollut mitään lempeämpää rangaistusta semmosesta rikoksesta kuin minun. Vastattiin ei. Rovio oli pystytetty, ja puettuna pukuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailman ruhtinaasta, jolla oli sarvi päässä ja joka ojensi kieltään, (ajattele semmosia pilkkaajia!) vietiin minut puupinon päälle. Lauluja laulamalla ja pitämällä epäjumalankuvia minun edessäni valmistivat he minua kuolemaan. En ollut milloinkaan luullut, että semmosia villejä ihmisiä voisi olla meren saarilla. No, hetki oli lyönyt, ja minä luulin että kaikki oli lopussa.

"Silloin meni taivas pilveen ja pilvestä singahti salama, useampia salamoita, alas jumalan huoneeseen, alas epäjumalankuvien joukkoon. — Näettekö, näettekö, huusin minä, jumala lyö alas oman huoneensa. Vieläkö nyt uskotte, että hän asuu siellä sisällä! — Mustat miehet hajaantuivat ja minä riistin itseni irti. Otettuani rannalta veneen, pakenin merelle, sillä kernaammin halusin kuolla jumalan kuin näiden pakanain kädestä. Ja nyt olen täällä, ja nyt tahdon kehottaa teitä lähtemään minun kanssani kääntämään näitä pakanoita ainoaan oikeaan oppiin."

Lasse oli huomaavaisesti kuunnellut papin ihmeellistä kertomusta, mutta lopulla olivat hänen silmänsä vielä suuremmalla huomaavaisuudella olleet suunnattuina tulivuorta kohti, joka etäisyydessä puhalsi itsestään heikon savupilven.

"Lähtekäämme ensin puhumaan ystävillemme", sanoi hän, "ennenkuin lähdemme käännytysretkelle."

He menivät veneeseen ja soutivat kotiinpäin, opettavaisesti keskustellen erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten synnystä. Kun he tulivat kotiin, oli taivas aivan mustana savusta ja heikkoa jyrinää kuului etäisyydestä. Levottomuus oli kaikkien mielessä, eikä tiedetty mitä oli tuleva. Papin takasintulo ei herättänyt mitään huomiota, sillä nyt oli muuta ajateltavana. Koko yö valvottiin ja puuhailtiin veneiden kanssa, jotka oli oltu tarpeeksi varovaisia säilyttämään ja pitämään varalla.

Taivas oli punanen kuin tuli, ja ne jotka kiipeilivät puihin keräämään ruokavaroja, voivat tulivuoren loisteessa nähdä mitä he tekivät. Koko seuraava päivä jatkettiin veneiden täyttämistä vedellä, hedelmillä ja lehdillä, sillä nyt oli pelättävänä sekä nälkää että vilua. Jyrinä suureni ja maa keinui. Kolmantena päivänä kuului ukkosen jyrähdyksiä ja tulivuoresta puhkesi vesiryöpyn tavoin sulava, hehkuvanpunanen laavavirta.

Nyt syöksyivät kaikki veneisiin ja surulla, itkien ja huo'aten lähdettiin pois Onnellisten saaresta, missä kaikkea antava luonto oli ruokkinut heitä ja vaatettanut heitä kolmen vuoden ajan, missä he olivat eläneet levossa ja onnellisuudessa, ilman riitaa ja toraa, ja joka heidän nyt oli jätettävä mennäkseen tuntemattomia kohtaloja kohti.

Kun he olivat tulleet ulos merelle, alkoi saari vajota. Puut laskeutuivat veden alle ja latvat huojuivat laineiden heitteleminä. Alemmat töyräät vajosivat vähitellen; vihdoin alkoivat aaltojen tyrskyt huuhtoa itse tulivuoren aukkoakin. Jokainen laine, joka löi aukosta sisään, ruiskutettiin ulos höyrypilvenä, hohtavan laavan piinaamana, palavan tulikiven sinertämällä ja viheliäisenä kuparin ja muiden metallien vaikutuksesta, jotka sulivat tässä mahtavassa uunissa.

Ja sitte hävisi Onnellisten saari näiden onnettomien silmien edessä, jotka nyt jättivät itsensä laineiden ja tuulen kuljetettaviksi, mennäkseen kuolemaa tai ehkä jotakin vielä pahempaa kohti.

VIIDES LUKU.

Kun matkustajamme vihdoinkin viiden päivän harhailemisen jälkeen saivat maata näkyviin, olivat he melkein menehtyneitä vilusta. Uusi maa, joka aukeni heidän silmiensä edessä, tuntui olevan mannermaata tai ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maihin, olivat heidän ruokavaransa lopussa, ja he heittäytyivät ahneudella syömään muutamia simpukoita, joita oli ajautunut rannalle, ja tästä traanisesta ruo'asta saivat he vähitellen takasin ruumiinlämpönsä. Maassa tuntui olevan kylmänpuoleinen ilmanala ja Onnellisten saaren kaikista hedelmäpuista ei näkynyt jälkeäkään. Metsänä oli pyökkiä, tammia, koivuja ja korkeammilla vuorilla mäntyjä sekä kuusia. Nälkäsiä kun olivat, koittivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta niistä ei vatsa täyttynyt, ja ne maistuivat sitäpaitsi vastenmielisiltä. Mutta puiden välissä juoksenteli jäniksiä, petoeläimiä, villiä vuohia ja pukkia, ja pensaissa kuherteli teiriä ja metsoja. He huomasivat senvuoksi heti, että täällä oli elettävä metsästyksestä ja kalastuksesta, ja että niin pian kuin mahdollista oli hankittava lämpimiä vaatteita eläinten nahoista, ellei tahdottu kuolla viluun.

Ensimäisenä päivänä sai kukin mennä rannalle ja elättää itseään simpukoilla sekä etsiä rotkoja ja onttoja puita yösijaansa varten. Mutta niiden, jotka olivat löytäneet itselleen luolan tai rotkon, täytyisi heti senjälkeen hankkia simpukoita ja vettä joillekin niistä, jotka valmistivat jousia otusten ampumista varten, sillä koko näiden aika menisi tähän. Valmistavana työnä jousien valmistamiseen kehotettiin etsimään teräviä kiviä, joita voitiin käyttää veitsinä.

Yön saapuessa ei oltu päästy pitemmälle kuin terävien kivien keräämiseen, ja yöksi ryömittiin makaamaan luoliin, rotkoihin ja ylösalasin käännettyjen veneiden alle. Seuraavana aamuna alkoi jousien valmistaminen, senjälkeen kun yksi ja toinen oli kiviä heittämällä yrittänyt tappaa jonkun otuksen, joiden taljat heti nylettiin ja käytettiin vaatteiksi alaikäisille lapsille. Kun senjälkeen kolmantena päivänä osa jousia oli valmiina, menivät miehet metsälle, ja nekin naiset, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lapsia hoidettavana, seurasivat mukana. Tämä tapahtui hädän viime hetkellä, sillä kaikki simpukat, joita myrsky oli heittänyt rannalle, olivat syödyt. Metsästyssaalis ei ollut suuri. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat keskenään riitaan siitä kuka sen oli tappanut, ja he olisivat tapelleet, ellei Lasse olisi tullut väliin ja ratkassut asian siten, että he saivat jakaa saaliin.

"Nyt alkaa tappelu", sanoi Lasse itsekseen, ja kohtaus teki läsnäoleviin synkän vaikutuksen.

Otukset täytyi syödä raakana, mikä oli vastenmielistä. Mutta aterialle, johon nyt käytiin, tulivat kaikki raskaat naiset ja ne naiset, jotka olivat saaneet pysyä kotona lasten takia, ja pyysivät hekin syödäkseen. Ei kukaan tahtonut jakaa omastaan. Silloin täytyi Lassen taas astua välittämään, ja hän määräsi jokaisen miehen, joka oli syntyneiden tai syntymättömien lasten isä, jakamaan saalistaan naisten kanssa. Mutta oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä kolmen vuoden aikana Onnellisten saarella olivat miehet ja naiset sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitoja. Lassen täytyi käydä välittämään. Ja senjälkeen kun hän oli jakanut miehet ja naiset kahteen joukkoon, kehotti hän jokasta naista valitsemaan itselleen miehen. Sitte täytyi jokaisen naisen luvata olla harjottamatta yhteyttä kenenkään muun miehen kanssa niin kauan kun mies hankki hänelle ja hänen lapsilleen ruokaa ja vaatteita. Tämä oli kaikkien mielestä aivan oikein. Mutta Peter Snagg, joka aina tahtoi panna vastaan, esitti kysymyksen, mitä miehen olisi tehtävä, jos nainen olisi uskoton, johon Lasse vastasi, että hänen velvollisuutensa elättää naista lakkasi silloin, se on, miehellä olisi oikeus erota naisesta tai ajaa hänet pois, sillä luonto ei ollut tarkottanut, että toinen saisi työllään maksaa toisen huvin.

Kaikki keskenkasvaneet lapset saivat syötyjen otusten luista tehdä ongenkoukkuja, ja kierrettyä ruohoa siimanaan voivat he alkaa hiukan kalastaa.

Siten eli nuori yhteiskunta sangen vaivaloista elämää jonkun aikaa.
Talvi oli julma rotkoissa, sillä vielä ei ollut tulta.

Kun kevät tuli huomattiin kauhulla, että riista väheni. Retket tulivat yhä pitemmiksi ja pitemmiksi metsiin, saatiin maata poissa kotoa ja riistan kotiinkantaminen oli raskasta työtä. Riita saaliista alkoi tulla yhä yleisemmäksi ja rauha oli rikottu. Silloin oikealla hetkellä, kun yhteiskunta jo uhkasi luhistua, tuli pastori Axonius kylään, tuoden kauan kaivatun tulikiven mukanaan. Se oli kappale rikkikiisua. Mutta hän oli kateellinen löydöstään. Ja Lasse, joka oli ainoa, jonka muisto oli tallella, kävi yhtiömieheksi Axoniuksen kanssa aarteesta. He olivat kauan nähneet, miten kansa oli tyytymätöntä; he olivat huomanneet miten oli syntynyt vastenmielisyyttä vaivaloista metsästystä kohtaan ja miten kansa ikävöitsi takasin niihin onnellisiin päiviin, jolloin ei kenenkään tarvinnut tehdä työtä. Kiihko oli yleinen ja halu vetäytyä pois työstä levisi kuin synti läpi koko yhteiskunnan. Lassella ja Axoniuksella, joilla oli täysi työ keksiä parannuksia jousien valmistamisessa, vaatteiden laittamisessa ja riitojen ratkasemisessa, ei ollut paljon aikaa metsästykseen, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa toisilta, jotka ainoastaan vastenmielisesti antoivat omastaan. Nyt oli hetki käsissä, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he vastapalvelukseksi siitä suuresta palveluksesta, jonka tulisivat suorittamaan yhteiskunnalle, voivat vaatia ruokaa ja vaatteita. Talvi lähestyi ja tulen tarve oli suurempi kuin konsanaan.

Lasse kutsui kaiken kansan koolle. Senjälkeen esitti hän heille miten välttämätöntä oli mennä eri haaroille ja etsiä uusia metsästysmaita. Se voi tapahtua viemällä asuntoja mukanaan, sillä luolan löytäminen joka ilta oli epävarmaa. Jos siis voitaisiin saada muutettavia telttoja, olisi koko kysymys ratkastu. Mutta voidakseen asua teltoissa, täytyisi olla tulta. Se joka voisi hankkia tulta milloin tahansa, se olisi nykyajan suurin mies. Pastori Axonius oli luonnon jumalilta saanut suurempia tietoja luonnon alaisuuksista kuin kaikki muut, ja Lasse oli, käyttämällä pastorin tietoa, yhdessä hänen kanssaan keksinyt keinon saada tulta. Nyt kysyi hän yhteiskunnalta, tahtoiko se ruokkia hänet ja pastorin saadessaan tulikiveä.

Senjälkeen antoi Lasse valmistaa rovion. Heitti mäyrän nahan papin pään ylitse ja ketunnahan hänen hartioilleen. Senjälkeen mutisi hän kääntyneenä aurinkoon päin, jota hän tervehti valon lähteenä, muutamia heprealaisia sanoja, joihin pappi vastasi muutamilla käsittämättömillä sanoilla. Senjälkeen käski hän kansan laskeutumaan polvilleen. Sitte iski pappi tulta ja rovio oli ilmiliekissä.

"Nyt", sanoi Lasse korkealla äänellä, "on uusi aikakausi alkanut. Tulen avulla voimme vaeltaa ympäri maata ja metsänriistaa ei milloinkaan tule puuttumaan. Hell, hokus, pokus, baraschit, baraj, Mahomet!"

Ja kaikki kansa tanssi ikäänkuin humalaisena kauniin roihun ympärillä. Mutta pappi, jota tahdottiin palvella, kääntyi nopeasti takasin luolaan, johon hän piilottautui.

Kun Lasse oli ottanut lupauksen kaikilta, että he määrättyinä aikoina toisivat veronsa, jakoi hän tulikiveä ja käski kansan heti valmistamaan itselleen telttoja, jakaantumaan viiteen joukkoon ja hajaantumaan. Kun he tarvitsisivat enemmän tulta, oli heidän tultava takasin.

Seitsemässä päivässä oli heillä teltat valmiina ja sitte menivät he menojaan metsiin, mutta heille sanottiin, että paitsi silloin kun he tulivat tuliveroa maksamaan, oli joka vuosi määrättynä päivänä talvipäivän seisauksen aikana niin monen kuin mahdollista keräännyttävä suurella roviolla viettämään auringon palaamista ja tulen keksimistä, Senjälkeen selitti Lasse, että pastori Axoniuksella läheisen kanssakäymisen takia jumalain kanssa ei enää ollut kunniaa nähdä heitä niin usein kuin tähän saakka; jonka lisäksi tämä Lassen kautta antoi tietää, ettei hän enää ollut nimeltään Axonius, vaan tahtoi tulla kutsutuksi yksinkertasesti nimellä Uffka, syvämerkityksinen sana, jonka oikeata merkitystä Lasse ei vielä ollut saanut selville, sillä se oli niin syvä, että tarvittiin kuusi ihmisikää sen selville saamiseksi. Ja sitte he hajaantuivat.

Mutta Lasse ja Axonius, eli niinkuin häntä nyt kutsuttiin, Uffka, joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona tulen ääressä ja herkuttelivat. Kun heillä oli enemmän ruokaa kuin he voivat syödä, lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut halua juosta ympäri metsissä, hoitamaan heidän tiiltään, paistamaan heidän ruokaansa ja neulomaan heidän vaatteensa.

"Nyt on meillä herroja ja palvelijoita myöskin", sanoi Lasse itsekseen; "saa nyt nähdä miten tämä loppuu".

KUUDES LUKU.

Aika kulki eteenpäin ja Lasse istui kaikessa rauhassa vastaanottaen veroa. Mutta seuraavana vuonna suuren uhrin jälkeen odotti hän turhaan, ja nälkäkuolema oli lähellä. Silloin lähetti hän Uffkan, puettuna pitkään takkiin, joka oli valmistettu korpin höyhenistä, tiedustelemaan ja pelottamaan uppiniskaisilta veroaan. Kun, Uffka palasi, oli hän rikkirevitty ja pahoin pidelty. Kansa ei enää kauemmin uskonut häneen ja se ei enää tarvinnut Lassen tulikiviä, senjälkeen kun Peter Snagg oli keksinyt, mistä niitä sai. Mutta Lassella oli muuta varalla, sillä hän oli viisas mies ja hänellä oli muisto tallella. Heimojen kokoonkutsuminen ei maksanut vaivaa, mutta hän meni Peter Snaggin ja hänen heimonsa luo, sillä hän tahtoi lyödä hänet omalla maaperällään ja todistajain läsnäollessa. Kun hän vihdoin rasittavan päivämatkan jälkeen oli tullut Snaggin telttakylään, meni hän kunnioittaen tervehtimään Peteriä, ja pidettyään yhteisen keskustelun olivat he muodostaneet yhtiön erään toisen keksinnön varalle. Heimo kutsuttiin koolle ja Snagg piti seuraavan puheen.

Metsästäjän elämä ei ollut vailla ponnistuksia ja vaivannäköä. Toisinaan oli liialti lihaa, niin että se oli maannut mätänemässä, toisinaan sitä puuttui. Oli tosin tehty heikkoja yrityksiä säilyttää liikoja lihoja kuivaamalla, mutta puutteelliset menettelytavat olivat tehneet heidän toiveensa turhiksi. Nyt olivat kuitenkin Peter Snagg ja Lasse Hulling keksineet erään salaisen kiven, joka voi säilyttää lihaa, kaloja ja nahkoja mätänemiseltä. Tämän, nykyisen aikakauden suurimman keksinnön seuraukset olivat aavistamattomat. Nyt voi metsästää määrättyinä aikoina ja sitte istua rauhassa, ja rauhassa istuminen oli kuitenkin elämän suurin, puhtain ja varmin nautinto. Tahtoiko heimo nyt maksaa Lasselle ja Peterille veroa, niin saisi se heidän keksintönsä.

Peter jakoi senjälkeen valkosta, pieneksi muserrettua kiveä, jota kutsuttiin suolaksi, ja kehotti kansaa joka viikko tulemaan noutamaan varastonsa veronmaksua vastaan, Ja sitte Lasse palasi takasin kotiinsa.

Mutta vero ei tullut erittäin suureksi, sillä kapteeni Skägg oli heimonsa keskuudessa jo ottanut käytäntöön lihansavustusmenettelyn, joka oli tehnyt hänet veronottajaksi, ja Skäggin heimo ei tahtonut suolaa.

Senjälkeen kun suola oli otettu käytäntöön oli ihmisillä parempaa aikaa, ja ne alkoivat istuskella paikoillaan. Mutta nyt oltiin niin tottuneita ankaraan työhön, että täten saatiin tilaisuutta ajatella uusia keksintöjä. Siten oli esimerkiksi lääkäri, joka oli erään heimon veronottaja, löytänyt erään punasen metallin, jota helposti voi muokata ja jota edullisesti voi käyttää nuolien kärkinä. Metalli ei ollut mitään muuta kuin kuparia, ja sen käytäntöönottamisen jälkeen kävi metsästys vielä paremmin, jonka lisäksi siitä tehtiin veitsiä ja kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta nyt alkoi kaikkialla kuparin etsiminen. Sitä ei voitu löytää. Toiset heimot lähettivät lähettejä tohtori Gaddin luo ja pyysivät saada tietoonsa kuparin löytöpaikan. Hän kieltäytyi ilmasemasta salaisuutta, mutta möi veitsiä ja nuolenkärkiä, suolaa ja tulikiviä vastaan, joita häneltä puuttui, mutta piti hinnan niin korkeana, että toiset heimot suuttuivat, ja eräänä kauniina päivänä ryntäsi seppä Knip, joka oli erään heimon päällikkö, hänen kyläänsä ja otti kapteenin ja hänen heimonsa vangiksi. Kapteeni ja hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja saivatkin sen pitää, kun työskentelivät sepän ja hänen väkensä hyväksi eli tulivat näiden orjiksi.

Mutta uhkaavan vaaran pelottama oli Lasse, joka myös oli kateellinen sepälle ja kapteenille, mennyt ulos ja etsinyt käsiinsä erään uuden metallin, joka oli terävämpi kuin kupari eikä taipunut iskuista, ja rautakeihäillä ja kirveillä varusti hän heimonsa, joka nyt otti sepän ja kapteenin heimot vangiksi. Mutta nyt sai Lasse enemmän ajateltavaa kuin hän milloinkaan oli voinut kuvitella, sillä oli vaikeata ruokkia ja vaatettaa niin paljon ihmisiä yhdellä paikalla, ja metsästys oli vähentynyt. Täytyi ajatella uusia ravintoaineita, joita voi pitää silmiensä alla tarvitsematta juosta metsissä. Tätä varten antoi hän vangita muutamia villiä härkiä, lampaita ja vuohia, jotka sidottiin puihin niityillä, ja joiden maitoa ja lihaa mielensä mukaan voi ottaa, ja nyt hänellä oli paimentolaiskansa käskettävänään. Mutta talvella täytyi elukoita ruokkia, ja sitä varten täytyi rakentaa navettoja ja latoja sekä kerätä heinää.

Mutta pian ikävystyttiin tähän yksitoikkoseen ravintoon ja vanhat muistot ihanasta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua vatsoissa. Lasse joka oli hyvin käyttänyt aikansa, oli keksinyt pari ruoholajia, joiden siemenet maitoon sekotettuina olivat herkullista ruokaa. Sitäpaitsi oli hän löytänyt paksujuurisia kasveja, jotka olivat karvaita, kun ne kasvoivat laihassa maassa, mutta makeita, kun ne kasvoivat lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa tai kesytettyä vetojuhtaa, antoi hän kaataa metsää ja kasketa. Tuhkaan kylvi hän ruohon- ja nauriinsiemeniään, ja siten oli maanviljelys käynnissä. Kaikki heimot eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat seurasivat. Mutta metsän kaatamisen ja polttamisen vaikutuksesta katosi metsänriista. Valituksia vaarallisen savun johdosta alkoi kuulua naapurien taholta, jotka myöskin alkoivat tuntea viljeltyjen yrttien maun, mutta eivät halunneet luopua metsästämisestä tai hävittää metsiään. Ne tekivät senvuoksi silloin tällöin hyökkäyksiä Lassen alueelle, eivätkä tunnustaneet hänen omistusoikeuttaan niin pitkälle, että olisivat antaneet hänelle oikeutta kaskeamalla hävittää maata ja metsästystä. Lassen täytyi karkottaa ne asevoimalla, mutta sillä aikaa kun kansa oli sodassa, ei se voinut tehdä työtä. Siten täytyi toisten ruokkia ja vaatettaa heitä, sillä aikaa kun he olivat ulkona suojelemassa peltoja. Senvuoksi asetti Lasse yleisen puolustusveron.

Nyt alettiin rakentaa taloja ja kuljeskeleminen oli hyljätty. Mutta paikallaanistumisen nautinto oli kalliisti ostettu, ja Lassella ei enää ollut ainoatakaan ilon päivää, sillä hän sai lakkaamatta istua ratkasemassa riitoja ja keksiä lakeja ja asetuksia.

SEITSEMÄS LUKU.

Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Liikkuva elämä metsissä oli vaikuttanut jonkun verran elvyttävästi mieliin, ja mahdottomuus säilyttää riistaa kauemman aikaa, teki ihmiset suvaitsevaisiksi. Nyt kun voitiin piilottaa, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi. Ne metsästäjäheimot, jotka vielä liikkuivat lähellä olevissa metsissä, pitivät häpeällisenä toimena ryöstää lehmiltä maitoa, jonka luonto oli määrännyt vasikoille, ja muutamat jalommat sielut päättivät kerran väkivallalla estää tämänkaltasta eläinrääkkäystä. Metsästäjät halveksivat kauan näitä "vasikoita", kuten he niitä kutsuivat; mutta vielä enemmän halveksivat he niitä, kun he saivat nähdä teurastuksen, jolloin mitä raaimman käsittelyn kautta sidotut eläimet pistettiin kuoliaaksi ilman vastarintaa, ja niiden veri juoksutettiin ulos. Tämä oli vastenmielinen näkö metsästäjille, jotka harvoin näkivät kuolintaistelua, eivätkä milloinkaan verenvuodatusta. Peter Snagg, joka oli metsästäjien päällikkö, ei voinut riittävästi ilmaista suruaan ja halveksumistaan raakuuden edistymisestä. Pahemmaksi muuttui asia vielä kun alettiin polttaa metsiä ja ihmiset alkoivat syödä ruohoa "niinkuin eläimet". Ensiksikin katsoi Peter Snagg, että metsien hävittäminen tulisi pilaamaan maan; lisäksi oli hänen mielestään hullunkurista viljellä ruohon siemeniä, jolloin niin äärettömät alat tulivat täyteen kuivia korsia.

"Mikä likanen, kurja, eläimistynyt kansa!", huudahti hän, kun hän näki heidät kumartuneina kuokan ja lapion varressa kävelevän ja tonkivan maata, joka, sadon annettuaan, täytyi lannottaa sonnalla. "Niin pitkälle on raakuus edistynyt, että he syövät likaa! Eivätkö he laahaa sitä ulos navetoistaan pellolle, ja eivätkö he taas laahaa viljaa, joka on siitä kasvanut, takasin latoihin. Hyi helkkari, semmoista kansaa! Ja sitte rakentavat he tiiviitä tupia hirsistä, niin ettei ilmaa pääsee sisälle; ja siellä istuvat he ja haisevat ja lämmittävät, niin että kun he tulevat ulos raittiiseen ilmaan, voivat he pahoin. Ja sitte eivät he koskaan saa nähdä maailmasta muuta kuin poltettuja peltotilkkasiaan ja rakkaita lantatunkioitaan navetan nurkkauksen takana. Niistäpä tulee reippaita ja hauskoja tällä tavalla!"

Lasse, joka vielä jonkun kerran kohtasi ystävällisesti Peteriä, tapasi keskustella hänen kanssaan ja väitti aina, että maanviljelys teki ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla on laiho paljaan taivaan alla, varoi hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka voisivat ottaa häneltä sadon hänen nukkuessaan.

Mutta Peter väitti puolestaan, että ihminen, joka jotakin omisti, ei voinut koskaan maata rauhassa ja että semmonen ihminen elää aina pelossa jotakin menettävänsä. Ja, jatkoi hän, miten maahan sidotuksi tuntisikaan hän itsensä, miten vaikea olisikaan hänen erota tästä kurjasta elämästä, jolloin hän saa jättää omaisuutensa sattuman varaan. Rankkasade, raesade ja kaatunut aituus voi milloin tahansa tehdä tyhjäksi hänen työnsä hedelmät. Pelokas sukukunta tulisi tästä kaikesta syntymään, orjamaisen, eläimistyneen kansan tulisi hän saamaan näistä maatonkijoista, jotka lopuksi kasvaisivat siihen luuloon, ettei koko maailmassa muuta ollut kuin nämä heidän maatilkkunsa.

Lasse sai pian nähdä seuraukset. Orjat, jotka olivat vaikeita elättää ja vaikeita vartioida, täytyi vapauttaa. Nämä menivät heti metsiin ja kaskesivat. Ja pian oli koko Lassen maakunta täynnä maanviljelijöitä. Syntyi riitoja metsäpalstoista ja syöttömaista. Toisen elukat menivät toisen pelloille ja sotkivat ne. Silloin tuli huuto sopimuksesta yleiseksi ja Lasse näki olevansa pakotettu taas vetämään esiin lain ensimäisen kaaren eli maakaaren, jonka kautta jokainen sai omistusoikeuden siihen maahan, minkä hän oli itselleen ottanut. Mutta pian nähtiin että lakia ei toteltu. Täytyi senvuoksi keksiä rangaistuksia. Kun liikakansotus jo uhkasi ja vankeus olisi tullut epäoikeutetuksi veroksi syyttömille, ja kun lisäksi kaikki halusivat päästä vankilaan saadakseen ruokaa ja asuntoa tarvitsematta tehdä työtä, katsottiin yksinkertaisimmaksi tappaa lainrikkojat. Elämä ei ollut vielä kenellekään niin suunnattoman rakas, sillä verratessa nykyistä ja mennyttä ihanaa elämää Onnellisten saarella, oltiin yleensä sitä mieltä, että elämä oli rasitus. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin senvuoksi riemulla ja Rikoskaari oli taas otettu käytäntöön.

Mutta uudet selkkaukset uhkasivat. Lasse näki että asiat alkoivat sotkeutua, mutta ei ollut mahdollista selvittää niitä; oli vaan jatkettava niin kuin oli alettu.

Parin vuoden kuluttua, alituisten riitojen ja lainsäädännön jatkuessa aitausvelvollisuuksista, vesijaksoista, jotka muutamat olivat sulkeneet myllyillä, minkä kautta toisten kalastus kärsi, teiden tekemisestä toisten maalle, kun ihmiset eivät voineet tulla omalle maalleen ajamatta toisten maan kautta, ja muusta semmosesta, tapahtui eräänä päivänä, että eräs talonpoika, kuten nyt kutsuttiin niitä, jotka olivat asettuneet peltojen ja syöttömaiden läheisyyteen, äkkiä kuoli. Hän jätti jälkeensä vaimon ja kuusi lasta, joista kolme poikaa ja kolme tytärtä. Kaikki tahtoivat he ottaa talon, mutta jaettuna ei se voinut elättää kaikkia, ja Lasse halusi kernaammin pitää yhden talonpojan kuin kuusi torpparia, senvuoksi täytyi Lassen ottaa esiin vanha perintökaari, jonka kautta vanhin pojista tuomittiin istumaan talossa ja elättämään äitiä. Muut sisarukset saivat mennä ulos maailmaan ja etsiä palvelusta. Tämän varottamina alkoivat muut talonpojat tulla varovaisemmiksi lasten siittämisessä, ja harvoin nähtiin talonpojan siittävän enempää kuin kaksi lasta, sillä kukaan ei tahtonut lapsistaan palvelijoita. Mutta nyt alkoi niistä, jotka jo olivat syntyneet ja joille ei maata riittänyt, syntyä tyytymättömien luokka. Ne olivat kovin vaarallisia, sillä kun niillä ei ollut mitään menetettävänä, eivät ne pelänneet mitään. Ne muuttivat metsiin, sillä ne eivät voineet nähdä mitään syytä, minkävuoksi heidän täytyisi käydä toisten orjina, jotka ottivat heidän työnsä hedelmät. Lasse sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa papin kanssa ja koetti keksiä syytä, minkävuoksi muutamien täytyi tehdä työtä ja toisten syödä, mutta he eivät voineet keksiä mitään syytä.

Kuitenkin, kun maata ei saanut jakaa, sattui toisinaan hyvinä vuosina, että sato tuli niin suureksi, että jäi ylijäämää ja talonpojalla oli enemmän yhtä lajia kuin hän voi syödä. Silloin keksi hän vaihtaa tavaraansa toisten kanssa näiden liikaan tavaraan, ja pian tiedettiin tarkalleen minä aikoina ja missä paikoin voi tavata niitä, joilla oli jotakin vaihdettavana. Markkinapaikoilla tavattiin toisiaan, ja sinne tulivat metsästäjät turkiksineen, suolan, kalan ja riistan kera ja vaihtoivat sitä viljaan, juustoon, voihin ja karjaan. Vaihdon helpottamiseksi keksittiin käyttää sinkkiplootuja, jotka leimattiin numeroilla ja jotka kävivät vaihtovälineistä. Mutta kun tällä tavalla rikkauksia alkoi kerääntyä, tuli kateus perinnöttömien ja osattomien keskuudessa niin suureksi, että nämä antautuivat ryöstämään ja rosvoamaan.

Nyt oli yhteiskunta äärimmilleen uhattu ja Lassen täytyi näistä uusista tyytymättömistä pestata sotajoukko vakinaisine soturineen, jonka kautta vanha sotajoukko vielä enemmän lisääntyi ja uusia veroja täytyi asettaa. Talonpojat maksoivat kernaasti veroa kunhan he vaan olivat suojassa. Mutta nämä kelvottomat, jotka istuivat vastarakennetussa tornissa, söivät, joivat, pelasivat ja tanssivat. Ei heillä ollut mitään tehtävänä ja he saivat senkautta päähänsä, että he olivat jotakin parempaa kuin maantonkijat. Heidän tapansa olivat raa'at ja heillä ei ollut kunnioitusta Lassea kohtaan. He menivät ulos teille ja poluille ja rosvosivat vaihtokaupalla käyviä matkustajia, kun nämä tulivat markkinoilta.

Kauan kuului kovaa tyytymättömyyttä talonpoikien taholta, joilla ei ollut halua ruokkia itselleen tyranneja. Kuolemanrangastus ei pelottanut ketään, sillä he odottivat kaikki kuolemansa jälkeen tulevansa Onnellisten saarelle, ja he menivät kuolemaan niinkuin pitoihin. Lasse oli nyt pakotettu keksimään jotakin, joka pelotti heitä kuoleman suhteen. Ja hänen ei tarvinnut etsiä kauan.

Uffka, eli entinen pappi Axonius, joka oli vajonnut jonkinlaiseen nautamaiseen horrostilaan, herätettiin nyt ja lähetettiin ulos saarnaamaan valtiollista eli helvettiuskontoa. Tämän kauniin opin pääkohdat olivat seuraavat: kaikki ihmiset, jotka eivät ole saaneet maata, ovat lurjuksia; jumala on luonut heidät, mutta he olivat tottelemattomia ja tottelemattomuus esivaltaa vastaan on suurin synti, senvuoksi pitääkin kaikkien, jotka eivät ole saaneet maata, ja jotka eivät tahdo tehdä työtä toisille, kuolemansa jälkeen tulla helvettiin, jossa heitä ijankaikkisesti elävältä korvennettaisiin. Tämä päättömyys ei alussa tehnyt mitään vaikutusta kansan turmeltumattomiin mieliin, mutta tottumuksen voima on suuri ja vähitellen onnistui Uffkan maalattujen taulujen avulla pelottaa naisia kuoleman suhteen. Se oli ensi askel. Mutta soturit vaan kujeilivat papin kanssa ja olivat parantumattomia. Vihdoin täytyi Lassen käyttää toista menettelytapaa heitä vastaan. Hän lahjoi heidät.

Maa jaettiin lääneihin, joiden päälliköksi pantiin soturi. Nyt voitiin jotakuinkin pitää talonpoikia kurissa, sillä jokaisella lääninpäämiehellä oli torni ja soturia. Mutta nämä päämiehet harjottivat rajatonta sortoa talonpoikien suhteen ja keksivät myöskin ottaa veroa jokaiselta kauppamieheltä, joka kulki heidän alueensa läpi. Tätä veroa kutsuttiin tulliksi, ja sen sanottiin olevan kaupan suojelemista varten ("suojelijain" rosvousta vastaan nimittäin).

Lasse oli mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Hänen menonsa lisääntyivät ja hänen täytyi ottaa uusia veroja. Mutta silloin valittivat talonpojat. Heillä oli itsellään niin paljon lapsia elätettävänä, sanoivat he, että he eivät halunneet elättää toisten lapsia; ja pojat ja tytöt tekivät lapsia aivan hillittömästi. Lasse näki olevansa pakotettu ottamaan käytäntöön uuden säännön, jonka mukaan henkilöitä, joilla ei ollut maata tai muuta omaisuutta, kiellettiin suuren sakon uhalla tekemästä lapsia. Ja ankaran tarkastuksen ylläpitämiseksi niiden suhteen, jotka synnyttivät lapsia, määrättiin jokainen, joka tahtoi mennä naimisiin, ilmottautumaan Uffkan luona, jonka ensin tuli antaa heille esitiedot helvettiopissa, johon uskomista jokaisen miehuuden ikään tulleen miehen ja naimakuntoisen tytön oli valalla luvattava. Vanhemmat valittivat ja ruikuttivat, mutta se ei auttanut, sillä sotilasmahti ratkasi nykyään kaikki omantunnonasiat ensimäisessä ja viime kädessä. Lisäksi tuli eräs toinen seikka.

Naiset, jotka olivat asettuneet miesten suojeluksen alaisiksi lastensa vuoksi, olivat senkautta joutuneet riippuvaisuuteen, joka lähenteli palvelijain asemaa. Nainen teki kaikki pikkutehtävät kotona, ja sisaret, jotka olivat perinnöttömiä, palvelivat veljiään. Kun kuitenkin jokainen talonpojan poika, joka tahtoi mennä naimaan, pelkäsi tulevansa huonoihin oloihin lisääntyneiden menojen takia, olivat tytöt jäädä naimattomiksi. Vanhemmat alkoivat silloin antaa tyttärilleen huomenlahjoja ja antoivat lopuksi heille puolen perintöoikeutta. Ne, joilla oli suuri perintö, tulivat siten helpommin naiduiksi kuin ne, joilla oli vähänen. Tämän kautta toimivat maanomistajat yhdessä niitä vastaan, joilla ei ollut maata, ja siten syntyi maa-aateli raa'an väkivallan eli varas-aatelin ohella, mutta sen alapuolelle.

Mutta varas-aateliset olivat rauhattomia herroja, joiden mielissä iloset muistot metsästysajoilta vielä elivät, ja saadakseen jotakin huvitteluaan varten, ottivat he huostaansa ne harvat metsästysmaat, jotka vielä olivat jälellä, ja talonpojilta kiellettiin aseiden käyttö. Eräs toinen näiden vaikeiden tekemä keksintö, joka herätti kaikkien talonpoikain oikeutettua harmia, oli kesyttää susia, jotka eivät kuitenkaan koskaan tulleet kesymmiksi, kuin että ne tottelivat herraansa, mutta purivat kaikkia muita. Niiden ilmotettiin olevan metsästyksen vuoksi, mutta ne olivat oikeastaan suojelemassa varasomaisuutta sillä aikaa kun varkaat makasivat humalaansa pois. Tämä varkaiden kumppanuus villien eläinten kanssa harmitti talonpoikia tavattomasti, mutta nyt ei heillä enää ollut mitään toivoa saada ääntään kuuluviin.

Lopulta alkoi herrain metsästysinto suuntautua toisiaan vastaan ja he tekivät pieniä hyökkäyksiä toistensa torneja vastaan. Talonpojat tulivat aina kärsimään tästä, sillä herrain hevoset tallasivat heidän peltonsa; näidenkin, voimissa heitä itseään voimakkaampien eläinten kanssa olivat herrat liittoutuneet. Talonpojat, jotka olivat aseettomia, eivät mahtaneet mitään asestettuja miehiä ja villiä eläimiä vastaan. Mutta he valittivat Lasselle. Tämä, joka oli nähnyt asiain yhä enemmän sotkeentuvan, ei keksinyt muuta neuvoa kuin asestaa talonpojat ja näiden sekä oman soturijoukkonsa avulla kurittaa herroja. Ja hän teki niin.

Tämän jälkeen tarvitsi vaan ottaa askel kokonaan, ja hän antoi huudattaa itsensä kaikkien päällikköjen päälliköksi eli kuninkaaksi. Antaakseen enemmän loistoa hommalle pani hän toimeen suuret kruunaukset. Puettuna punaseen, siilinnahalla reunustettuun sudennahkaturkkiin sekä majavannahkaseen lakkiin närhinhöyhenineen, antoi hän ulkona suurella niityllä Uffkan voidella ympäri suunsa tervaa, jonka jälkeen koko kansan täytyi vannoa helvettiopin kautta että Lasse oli jumalan lähettämä sekä että hallitsijahuone Hulling polveutui Japhetista, Noan pojasta, jonka vuoksi kaikkien muiden tornipäälliköiden tuli olla hänelle alamaisia ja maksaa hänelle veroa. Tämä viimeksimainittu velvollisuus ei ollut näille mikään vaikeus, sillä he panivat vaan uuden veron talonpoikiensa maksettavaksi. Ja siten oli Lasse I Hullingien suvusta voideltu kuninkaaksi Jumalan armosta. Mutta antaakseen enemmän arvokkuutta kuninkaan nimelleen, antoi hän kirjottaa sen tästälähin; Lasse I Hugo, Hulling von Japhetinpoika.

Nyt seurasi melkosen rauhallista aikaa. Helvettioppi oli nimittäin levinnyt ja kuolemanpelko oli niin suuri, että harvoja rikoksia tehtiin.

Mutta uusi maataviljelemättömäin luokka oli syntynyt. Muutamat näistä, jotka eivät saaneet rauhassa retkeillä ympäri maata, sillä nyt oli sakko maankiertämisestä, olivat asettuneet lääninpäällikön tornin ympärille ja valmistivat vaatteita ja kenkiä laiskalle sotaväelle. He saivat kohtalaisen maksun, mutta nauttivat päällikön suojaa, se on: he saivat maksaa veroa siitä, että tekivät työtä laiskureille. Mutta ihmisten mielet olivat jo niin harhaanjoutuneet, että räätäli- ja suutariparat eivät huomanneet tätä petosta, ja helvettiopin käytäntöönottamisen jälkeen oli kuolemanpelko tullut niin suureksi, että kernaammin elettiin mistä hinnasta tahansa, minkä painon alla tahansa ja minkälaisten nöyryytysten alaisina tahansa, ennenkuin uskallettiin kuolla. Mutta suutarien ja räätälien täytyi myös syödä ja juoda, eikä tornin ympärillä kasvanut mitään.

Talonpoikien täytyi senvuoksi tuoda heille ruokaa, vaihtaen sitä kenkiin, vaatteisiin ja rahaan. Mutta herrat rakensivat muurin, joka aidotti alueen tornin ympärillä, ja muuriin panivat he portin, portin luo kirjurin, sillä jo kauan oli ollut kirjureita, jotka ottivat maksun talonpojilta siitä, että hän sai tuoda kaupunkiin ruokatavaroita ja myydä. Talonpojat eivät voineet ymmärtää, minkä vuoksi heidän täytyi maksaa siitä, että he vaivautuivat tuomaan ruokaa kaupunkiin, eikä kukaan muukaan sitä ymmärtänyt, mutta "se oli niin kirjotettu".

Lopuksi menivät eräänä kauniina päivänä muutamat viekkaat kauppiaat Lassen luo ja saivat hänen päähänsä, että maanviljelys rappeutui, jos talonpojat matkustaisivat kaupunkiin myymään; senvuoksi ottivat he ostaakseen talonpojilta, luvaten siitä maksaa veroa "majavahatulle"; niin kutsuttiin nyt Lassea. Hän suostui ehdotukseen, mutta silloin kieltäytyivät talonpojat myymästä. Kaupungissa syntyi nälänhätä, ja talonpojat määrättiin kuolemanrangaistuksen uhalla myymään kauppiaille. Silloin asettivat talonpojat pahuuttaan niin korkeita hintoja tavaroilleen, että Lasse heti antoi kirjotettuja taksoja, jotka määräsivät hinnan talonpojan karjalle ja viljalle, ja nyt oli kaupungin ja varkaiden tulevaisuus turvattu, ja rauha ja onni vallitsi viiden pitkän kuukauden kuluessa, jonka vuoksi Lasse sotilailtaan sai nimen Lasse Navetanlukko, koska hänellä ikäänkuin oli avain talonpojan navettaan, jonka hän avasi ja sulki mielensä mukaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Rauha oli kuitenkin vaan näennäinen eikä siihen ollut luottamista. Vanhoilla talonpojilla, jotka olivat olleet mukana kaiken kehittyessä, ei ollut tosin minkäänlaista kunnioitusta Lassea kohtaan, jonka kanssa he kerran olivat olleet sinät ja veljet, mutta nyt hänellä oli valtaa suojella heitä sotamahdin avulla, he olivat väsyneitä selkkauksiin ja antautuivat. Mitä oli tehtävä? kysyivät he itseltään, ja kun ei mitään ollut tehtävissä, totuttiin vaikenemaan ja kärsimään.

Mutta ei ollut yhtä helppoa kesyttää nuorta sukupolvea, joka ei tahtonut totella isää tai äitiä, vielä vähemmin vieraita henkilöitä. Turhaan koetti Uffka pelotella heitä helvetillä. Heidän ajatuksensa olivat vielä terveitä, niin että he käsittivät koko valehistorian järjettömyyden ja nauroivat Uffkalle. He tulivat rajuiksi ja hillittömiksi, eivät sietäneet istua sisällä epäterveellisissä ja pahaltahaisevissa tuvissa, vaan juoksentelivat ympäri metsissä ja kedoilla seikkailuja etsien. Vanhemmat antoivat heille selkään, mutta pojat pistivät tulen tupiin ja heinäsuoviin ja karkasivat metsiin. Yhteiskunta oli tällä kertaa vakavasti uhattuna ja joku ehdotti tosissaan, että joka toinen poika oli salvettava, että vastaisuudessa saataisiin työväkeä. Mutta Lasse inhosi tätä äärimmäistä, luonnotonta toimenpidettä. Hänellä oli toinen menettelytapa, jonka hän oli säästänyt mahdollisimman kauan, koska hän itse paheksui sen luonnottomuutta ja epäinhimillisyyttä, sillä hän oli itse nuorena läpikäynyt saman kuurin, ja sen muistot kummittelivat vielä hänen mielessään kaameimpina, mitä hän oli kokenut. Jokaisen kylän oli kustannettava rangaistuslaitos, johon lapset ennen kuudetta ikävuottaan oli suljettava ja jossa heitä joka päivä puolinälkäsinä ja kepin uhatessa oli totutettava orjuuteen, sekä kuuntelemalla vuosikausia helvettioppia ja erästä uutta siveysoppia, jonka Lasse ja Uffka olivat keksineet, vähitellen oli saatava itseensä imeytymään sen kunnioituksen ja kuuliaisuuden, jota he luonnostaan eivät olleet velkapäät herroilleen osottamaan. Menettelytapa oli suurimmassa määrässä tunnoton, mutta sillä oli sama vaikutus kuin salvamisella.

Joku aika tosin kului oppikirjojen kirjottelemiseen, mutta oli liian paljon voitettavana, jotta ei olisi uhrattu aikaa ja huolta uuden laitoksen aikaansaamiseksi.

Kun laitos oli valmis, osottautuikin päämäärä tulleen saavutetuksi. Lapset sulettiin huoneeseen aikaisin aamulla, ja ensimäinen asia, minkä he oppivat, oli vaitioleminen. Se oli tärkeintä kaikesta, sillä nyt ei tarvinnut yläluokan, kuten se kutsui itseään, koska "Jumala" oli pannut sen alaluokan yläpuolelle, pelätä mitään arvostelua alaluokan taholta. Toinen opittava asia oli totteleminen: se on taito tehdä toisen tahdon mukaan ja olla omaamatta omaa tahtoa. Monien lasten sulkeminen samaan huoneeseen tuotti loistavan menestyksen, sillä epäterveellinen ilma pilasi terveyden, ja terveyden kadotessa katosivat voima ja tahto. Mutta tottumus suunsa kiinnipitämiseen, se on totuuden vaikenemiseen, tuotti erään vaikeuden, jota ei oltu otettu laskuihin. Lapset huomasivat nimittäin, että vastaamalla jaa, silloin kun piti vastata ei, voi hankkia itselleen etuja, kuten palkintoja tai vapautuksia rangaistuksesta, ja senvuoksi alkoi valhe kukostaa. Tottelevaisuus taas puolestaan synnytti kavaluutta. Lasten mielestä oli väärin pidellä kiinni toveristaan, sillä aikaa kun opettaja piiskasi häntä, mutta he toimivat vastoin sitä minkä katsoivat olevan oikein, ja tottuivat vähitellen toimimaan vastoin vakaumustaan. Niitä, jotka valehtelivat paraiten ja olivat kavalimpia, kutsuttiin kilteiksi lapsiksi, ja ne saivat pipari- ja hunajakakkuja, ne, jotka puhuivat totta ja olivat rehellisiä, saivat selkäänsä ja jäivät ilman ruokaa. Senkautta oli kasvatuksen perustus laskettu. Lasse hämmästyi toisinaan tuloksia, mutta mitä voi hän tehdä kun hän kerran oli lähtenyt liukkaalle jäälle.

Kuitenkin oli lastenpiiskurien vaikea täyttää pitkää oppiaikaa pelkällä kepillä, ja senvuoksi täytyi keksiä uusia oppiaineita. Koulussa opetettiin senjälkeen, paitsi valetta ja kavaluutta, kokonaista valeläjää, jota "siveysopin" yhteisellä nimellä istutettiin kalpeisiin ja sairaaloisiin lapsiin. Ensimäinen siveysoppi kuului: Jumala on luonut talonpojat ja käsityöläiset tekemään työtä niille, jotka eivät tahdo tehdä työtä. Toinen siveysoppi: Ole tyytyväinen osaasi! Tämän käskyn täyttäminen ei ollut vaikeaa niille, joiden kadehdittavana osana oli vapautua työnteosta, mutta niille, joiden kovana osana oli työnteko, oli se mahdoton. Kolmas siveysoppi: Sinä et saa harjottaa sukupuoliyhteyttä, ellei sinulla ole kaksitoista tynnyrinalaa maata tai Uffkan lupa. (Eräs suuri poika, joka väitti, että tämän käskyn olisi pitänyt kuulua seuraavasti: Sinun on täytynyt olla mukana hakkaamassa kaksitoista tynnyrinalaa maata, saadaksesi harjottaa sukupuoliyhteyttä! — pantiin pimeään kellariin.) Neljäs siveysoppi: Älä ota toisen omaisuudesta! (Muuan tyttö, joka sanoi muistavansa, miten hänen isänsä otti omaisuutensa kaikkien yhteismaasta, sekä että hänen isänsä siis oli rangaistava, saatiin kuudella parilla vitsoja vakuutetuksi siitä, että hän oli väärässä.) Viides siveysoppi: Älä tapa ketään! (Eräs alaikäinen, joka kysyi, tarkotettiinko tällä myöskin Lassea ja pyöveliä, jotka tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet tappaa metsästäjäkansaa metsissä, pantiin jalkapuuhun.) Kuudes siveysoppi: Sinä et saa edes ajatella, että se mikä nyt on, voi olla huonoa. (Tämä oli hienoin kaikista siveysopeista, sillä se tappoi kaiken ajattelun ja senkautta vastustuksen siemenessään!)

Mutta se ei sittekään auttanut. Nuoriso teeskenteli ja valhetteli, mutta toisinaan tunkeutui totuus esiin ja silloin oli yhteiskunta taas uhattu. Ikävystyttiin niin elämiseen, että annettiin työn ja kaiken mennä menojaan; nähtiin itse nälkää, mutta silloin alkoi yläluokkakin nähdä nälkää ja menestyä huonosti ja se ei käynyt päinsä. Helvetinpelko katosi, sillä oltiin sitä mieltä, että nyt maan päällä jo oli helvetti, ja pahempaa ei voitu saada. Lasse ja Uffka olivat pian pakotettuja, tekemään joitakin ajanmukaisia muutoksia helvettioppiin, ja nyt alkoivat papit enemmän puhua taivaan tulevista iloista kaikille niille, jotka elämässä olivat kärsineet ja olleet huonossa asemassa. Se seikka, että muutamat vastustushaluiset silloin esiintoivat otaksumisen, että Lasse ja yläluokka, joilla elämässä oli ollut hyvä olla, johdonmukaisesti tulisivat helvettiin, ei vaikuttanut asiaan, sillä vastustusmiehet poltettiin roviolla ja heidän kysymyksensä jäivät vastaamatta. Mutta mahdollisuus päästä taivaaseen löyhensi kuria ja täytyi keksiä uusia keinoja. Ja nyt viekoitteli Lasse muutamia nahjuksia, jotka eivät tahtoneet tehdä työtä, tekemään viisuja alaluokan valistamiseksi. Ja nyt tuli joukko runoilijoita. Nämä pukeutuvat huonosti, vaikka heidän ei olisi tarvinnut, sillä heillä oli valtion palkka, mutta heidän tuli ulkonäkönsä kautta luulotella alaluokalle, että he olivat lähteneet "syvistä riveistä". He kulkivat ympäri ja lauloivat, että elämä oli ihana; että oli uskottava kaikista ihmisistä hyvää; että kaikki Lasset, Uffkat, lääninpäälliköt, vanhemmat, sukulaiset, holhoojat ja kasvattajat olivat niin kovin hyviä ja tahtoivat alaluokalle hyvää; että kaikki tyytymättömyys siitä, että jotkut tekivät työtä ja toiset söivät, oli vaan kateutta ja huonoutta; että kunhan vaan jokainen hoitaa tehtävänsä, käy kaikki hyvin, vaikka mikä meitä kohdanneekin; että maanviljelys ja käsityö ei ollut työtä, vaan että todellisen työn, raskaimman työn oli Jumala laskenut hallituksen, sotamahdin ja Uffkain kannettavaksi; että täytyi ottaa maailma semmosena kuin se oli (myöskin semmosena miksi se oli muuttunut Lassein ja Uffkain koiranjuonien kautta). Tämä naula veti. Ensin opittiin laulut ulkoa ja sitte ne kaikuivat korvissa ja siirtyivät lopuksi ajatuksiin.

Mutta pian huomattiin alaluokankin alkavan käyttää viisuja jyristäkseen yläluokkaa vastaan. Lasse näki kauhulla tämän uhkaavan pilven, mutta hän ei ollut huvikseen oppinut menneisyydestä. Hän koetti ensin antaa viisunlaulajille valtion palkkaa. Se auttoi jonkun aikaa, mutta pian oltiin vallan hukassa viisunlaulajilta, jotka tahtoivat palkkaa, ja verot lisääntyivät. Silloin kun ei mikään muu auttanut, näki hän olevansa pakotettu muodostamaan pienen nurkkakunnan. Seitsemäntoista pahimmista viisunlaulajista valittiin ja selitettiin olevan erehtymättömiä. Kaikki muut, jotka tahtoivat tehdä viisuja, selitettiin kelvottomiksi. Sillä oli asia autettu. Kansa, joka maksoi näille seitsemälletoista siitä hyvästä, että sai niiltä moitteita, tottui pian kouluissa pitämään näitä seitsemäätoista erehtymättöminä, ja kaikkia muita pidettiin kelvottomina. Ja sen kautta saatiin kaikki tyytymättömät viisuniekat vaikenemaan, sillä kukaan ei tietysti tahtonut olla saamatta edes kiitosta näiltä seitsemältätoista, ja siitä johtui, että sittemmin kaikki viisut laulettiin samassa äänilajissa.

Kun nyt koulut lisääntyivät ja vaikeus saada siveysoppikirjoja kaikille tuli suureksi, täytyi Lassen vihdoin — sillä hän pelkäsi päästää irti niin vaarallista keksintöä — panna pystyyn kirjapaino. Mutta jotta ei tätä vaarallista laitosta käännettäisi häntä ja hänen tekojaan vastaan, antoi hän asettaa sen kuninkaallisen valvonnan alaiseksi.

Kuninkaallisen kirjapainon ensimäinen painotyö oli Painovapauslaki. Salaisessa seurassa Tyytymättömät oli eräänä iltana kokous heinäparvella, juuri siihen aikaan kun uusi Painovapauslaki ilmestyi. Metsästäjä Paul oli saanut yhden kappaleen sitä ja hänen tuli lukea se tarkastusta varten. Asetuttiin järjestykseen kuuntelemaan. Paul alkoi lukea:

"Painovapauslaki. 1 §. Jokaisella kansalaisella on oikeus lausua ajatuksensa painotuotteissa!"

"2 §", luki Paul. "Puhdasta helvettioppia, joka on jumalasta, ei saa alistaa tarpeettoman arvostelun alaiseksi ".

"Ohoo", sanoivat Tyytymättömät. "Juuri sitä olisi ensinnä ollut arvosteltava."

"3 §", luki Paul. "Jokainen kirjailija olkoon velvollinen kirjottamaan kunnioittaen Lasseista, Uffkoista, lääninpäälliköistä, sotilaista, kirjureista ja lastenpiiskureista, ja näiden tuttavista ja ystävistä."

"4 §. Seura keskinäistä ylistystä varten eli 17 erehtymätöntä ovat oikeutetut tukahuttamaan jokaisen kirjotusyrityksen, joka on suunnattuna siveysoppeja vastaan". Tässä keskeytti Rudolf hiilenpolttaja: "Muistelkaamme mitä siveysopeilla tarkotetaan!"

Paul metsästäjä muisteli: "Siveysoppi, se on 1:o että kaikki talonpojat ja käsityöläiset ovat syntyneet tekemään työtä Lasselle, Uffkalle, j.n.e.; 2:o ettei kukaan saa harjottaa sukupuoliyhteyttä omistamatta kaksitoista tynnyrinalaa maata tai saamatta Uffkan suostumusta".

"Riittää, riittää", huusivat Tyytymättömät, "se muistetaan liiankin hyvin. Jatka!"

"5 §. Ei kukaan, paitsi seura keskinäistä ylistystä varten, saa lausua mitään jostakin kuolleesta Lassesta".

"6 §. Jokaisella kansalaisella on täysi oikeus ilmaista ajatuksensa painotuotteissa!"

Tyytymättömät erosivat vahvasti päättäen käyttää hyväkseen uutta painovapautta ensimäisessä paraassa tilaisuudessa. Lastenpiiskurit olivat ensimäisiä, jotka saivat painovapauden tuotteita, ja Siveyskirjaa painettiin tuhansissa kappaleissa, naulattiin tupien seinille ja jaettiin alaluokan keskuudessa, sillä yläluokka, joka oli keksinyt Siveyskirjan, osasi sen ulkoa. Mutta Lasse väsyi ja vanheni ja hän tunsi loppunsa lähenevän. Senjälkeen kun hän oli kutsunut kokoon kaksituhatta soturia, antoi hän näiden valita perintöruhtinaan. Ja katso vaali lankesi hänen poikansa päälle, jota kunnioitettiin nimellä Lasse II Axel. Lasse itki liikutuksesta näin suurenmoisesta kansan rakkauden osotuksesta hänen huonettaan kohtaan, ja hän käytti hyväkseen etsimättä tullutta tilaisuutta ehdottaakseen, että majavannahkalakki ja tuoli tulisivat perinnöllisiksi hänen suvussaan. Kun tämän johdosta syntyi tyytymättömyyttä lääninpäälliköiden kesken, esiintyi Uffka ja vetosi kansaan, joka seisoi kaukana metsässä soturien takana. Kansa, joka vihasi sotureita eikä ollut kuullut muuta kuin että nämä vastasivat ei, huusi luonnollisesti jaa, ja nyt täytyi soturien perääntyä. Lasse kiitti tästä uudesta kansan rakkauden osotuksesta, ja hänen mielestään oli tämä "syvistä riveistä" lähtenyt huuto ikään kuin Jumala itse olisi puhunut, sillä Kansan ääni on Jumalan ääni, ja Lasse II riensi ottamaan yhtä kauniin kuin valheellisen vaalilauseen: Kansan rakkaus lähinnä palkkaani!

Lasse, joka oli niin monien vaihtelevien liikkeiden järkyttämä, laskeutui kuolinvuoteelleen kylläisenä vuosista ja kunniasta. Kun hän oli antanut kaikille vihollisilleen näiden rikokset anteeksi ja otettuaan Uffkalta vastaan vakuutuksen taivaaseen pääsystä, nukahti hän. Kaikki 17 erehtymätöntä kirjoittelivat ylistyslauluja hänen toimintarikkaasta elämästään, ja Uffka piti hautapuheen tekstistä: autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa kuolevat. Lasse II kuivasi kyyneleensä ja astui valtaistuimelle.

YHDEKSÄS LUKU.

Lasse II Axel oli lempeä herra, joka ei rakastanut sotia, vaan piti sivistyksestä ja tieteistä. Hänen ensimäisenä hallitustoimenpiteenään oli antaa kirjottaa Lasse I:n historia. 17 erehtymätöntä kävivät työhön käsiksi ja onnistuivat he aikaansaamaan oikein mestariteoksen, jonka arvo tuli pysyväiseksi. Lassea kutsuttiin siinä Suureksi, ja syystä, sillä hän oli pannut perustuksen koko uudelle yhteiskuntamuodolle, ja hänellä oli aina ollut kansan menestys korkeimpana silmämääränään. Mutta Tyytymättömien seura kirjotti toisen historian Lassesta, jossa häntä yksinkertasesti ja suoraan kutsuttiin "Tyhmäksi Hullingiksi". He selittivät, että hän oli pannut toimeen nykyisen orjuuden, jossa oli elättäviä ja elätettäviä, veroja työtä tekeville ja verovapaus työstä vapautetuille. Lisäksi, että hän oli turmellut nuorison ottamalla käytäntöön vankilat ja lastenpiiskurit; että hän oli aasi ja hänen yhteiskuntansa hullunkurinen. Kirja otettiin takavarikkoon ja se poltettiin yhdessä tekijäinsä kanssa, jonka jälkeen Seura keskinäistä ylistystä varten asetti palkinnon, jona oli 6 naulaa sinkkiä, sille, joka kirjottaisi kauneimman kunniamuistomerkin Lasse I Hugosta, jota kutsuttiin Suureksi.

Kun Lasse II Axel kuitenkin huomasi, ettei tyytymättömyyttä yhteiskunnassa voinut yhtäkkiä tukahuttaa, antoi hän laatia valtakunnan historian, jossa isä Lassen jälkeenjättämän kappaleen nojalla Rudbeckin Atlanticaa täydellisesti todistettiin, että nykyinen valtakunta todella oli täydellisin kaikista valtakunnista sekä että se itse asiassa oli Atlantica eli Onnellisten saari. Sitä saarta, jossa heidän esi-isänsä olivat asuneet ja jossa he olivat kuvitelleet olleensa onnellisia, ei ollut milloinkaan ollut olemassa. Se oli vaan Tyytymättömien keksintöä saattaakseen kansan tyytymättömäksi. Ja nyt ottivat lastenpiiskurit käytäntöön uuden oppikirjan, jonka nimi oli Nykyajan Ylistys eli Täydellisin Yhteiskunnista.

Sillävälin oli joukko kirjurien ja soturien lapsia kasvanut täysikäisiksi. Samoinkuin kuninkaan vaalissa, otettiin riidan ja hajaannuksen välttämiseksi tässäkin käytäntöön se tapa, että toimet tulivat perinnöllisiksi, mutta kun kirjurit ja soturit jatkoivat sukuaan estelemättä ja ilman kahtatoista tynnyrinalaa maata, sillä he olivat luonnollisesti sen lain yläpuolella, jonka he olivat laatineet, niin oli maa pian tulvillaan yläluokan lapsia, joilla ei ollut työtä. Valtio niitä elätteli apurahoilla ja palkinnoilla, palkinnoilla siitä, ettei niiden tarvinnut varastaa tai murhata, ja niin monelle kuin mahdollista perustettiin toimia. Mutta kun toimettomilla oli vaikeaa olla mitään tekemättä, keksivät he kaikenlaisia hassutuksia, enemmän tai vähemmän typeriä. Muuan otti kerätäkseen nappeja, toinen kuusen, männyn ja katajan käpyjä; kolmas hankki itselleen matka-apurahan matkustaakseen ulos maailmalle. Viimemainittu oli palannut takasin keksittyään kuolleen kielen, jonka hän oli löytänyt puutauluista. Kun kielen avain seurasi mukana, oli sitä helppo lukea, ja keksijä, joka kutsui kieltä Schoscho-kieleksi, oli kovin ylpeä osatessaan kieltä, jota ei kukaan muu osannut. Se, joka oli kerännyt nappeja, oli saanut kokoon aivan kauhean kokoelman. Kun hän ei tiennyt, missä hän lopulta olisi sitä säilyttänyt, sai hän valtion kassasta varoja rakentaakseen talon kokoelmansa säilyttämistä varten. Täällä hän ryhtyi järjestämään nappejaan. Oli monta tapaa jakaa niitä: voi jakaa ne alushousunnappeihin, housunnappeihin, takinnappeihin j.n.e., mutta meidän miehemme keksi paljon taiteellisemman ja senvuoksi vaikeamman järjestelmän. Mutta tähän tarvitsi hän apua. Hän kirjotti ensin tutkielman Nappien Tutkimisen Välttämättömyydestä Tieteelliseltä Näkökannalta. Senjälkeen esittäytyi hän Verotuskamarissa anoen professorinpaikkaa Nappilogiassa, sekä kahta apulaisen paikkaa. Anomukseen suostuttiin, pikemmin jotta hankittaisiin toimettomille jotakin hommaa, kuin itse asian vuoksi, jonka arvoa ei vielä voitu arvostella. Kun miehellä, hänen nimensä oli Hylling (luultiin hänen syntyneen jostakin Hullingista ilman Uffkan lupaa), sattumalta oli kaksi aviotonta poikaa, joiden piiskauskasvatusapua hänellä ei ollut varaa maksaa, ei apulaisten paikkoja tarvinnut julistaa avonaisiksi. Hylling oli pian tuleva hämmästyttämään maailmaa ensimäisellä täydellisellä tieteellisellä järjestelmällä. Kahdessa vuodessa oli hän saanut sen valmiiksi ja se oli ihmeellinen jättiläistyö, sillä sen luokkien alaiseksi voi kaikki maailman napit luokitella. Järjestelmä oli seuraavan näköinen:

NAPPIA:

Lävellisiä; 1 luokka: 1:llä lävellä j.n.e. 2 " 2:lla " 3 " 3:lla " 4 " 4:llä " Lävettömiä: j.n.e. 1 luokka: Ilman 1 läpeä 2 " " 2 " 3 " " 3 " 4 " " 4 "

  Hakasilla varustettuja: j.n.e.
  a) pyöreillä hakasilla
     a) rihlattuja
     b) ilman rihloja
  b) pitkulaisilla hakasilla
     a) rihlattuja
        1) lyhytrihlasia
        2) pitkärihlasia
     b) ilman rihloja
        1) avonainen
        2) avonainen

Mutta se joka oli kerännyt käpyjä, ei tahtonut olla huonompi, ja hän hämmästytti pian maailmaa suurella taiteellisella järjestelmällä, jossa kaikki kävyt jaettiin 67 luokkaan, 23 sukuun ja 1,500 lajiin.

Jo kauan oltiin oltu aikeissa laajentaa opetuskursseja ja kun pidettiin sopimattomana, että alaluokan lapset saisivat oppia yhtä paljon kuin yläluokan lapset, päätettiin perustaa yliopisto. Oli jo kolme tiedettä: Schoscho-kieli, nappologia ja käpylogia, mitkä tieteet tästälähin tulivat pakollisiksi. Mutta kun varakkaat talonpoikain lapset ja käsityöläisten lapset myöskin lähettivät lapsiaan yliopistoon, pantiin toimeen yksityisiä keskusteluja, joihin ainoastaan yläluokan lapset pääsivät ja joita ilman ei voinut ottaa tutkintoa. Jos joku alaluokan lapsi siitä huolimatta jonkun kerran keinotteli itsensä tutkinnosta läpi, ei hän silti saanut tointa, sillä toimet olivat perinnöllisiä.

Lasse II Axel, kuoli — sitä ei voitu estää, mutta sai kuoltuaan nimen
Lasse Viisas.

KYMMENES LUKU.

Poika, joka astui valtaistuimelle, kutsui itseään yksinkertaisesti Andreas VII:ksi, mistä syystä, ei tiedetä, mutta luullaan sen tapahtuneen vissien historiallisten edellytysten vuoksi. Hänen hallitusaikanaan syntyivät kaunotaiteet. Muuan leipurin oppipoika sotki nimittäin eräänä päivänä taikinaa; hänen tuli tehdä rinkilä, mutta hän teki sen sijaan vuohen. Schoscho-kielen professorin, joka sattumalta astui sen ikkunan ohitse, missä poika seisoi työtä tehden, silmät avautuivat näkemään tämän suuret taipumukset ja hän antoi pojan tehdä vuohen savesta taikinan sijaan ja poltti sen sitte uunissa.

Maalaustaiteen synty tapahtui toisella tavalla. Eräässä eristetyssä seudussa saarella oli kauan huomattu, että joukko toimettomia hiilimiilunpolttajapoikia otti hiiliä ja piirteli tukeille. Ensin piirtelivät he ruokottomuuksia, mutta sitte piirustelivat he kaikkea mitä näkivät. Luultiin ensin tämän olevan jonkinlaista hulluutta tai matalajärkisyyttä, mikä oli puhjennut raivoamaan, sillä oli todella hassua nähdä joukon nuorukaisia juoksentelevan ympäri harakkain tavoin ja perustelevan kaikkea mitä näkivät. He piirustelivat pöytiä, pöydänjalkoja, taloja, puita, kiviä, porkkanoita, työntökärriä, koiria, kissoja, kaikkea mahdollista mitä vaan näkivät. Turhaan koettivat vanhemmat saada heitä luopumaan näistä päähänpistoistaan ja tekemään jotakin hyödyllistä, mutta se oli mahdotonta. He itkivät ja sanoivat että he kernaammin tahtoivat nähdä nälkää ja kuolla, kuin jättää piirustelemisen. Se oli todellakin hulluutta.

Kun asia tuli Andreaksen tietoon, tuli hän ensin hyvin murheelliseksi, sillä hän rakasti kansaansa, niinkuin ainoastaan ruhtinas voi tehdä. Hän antoi sitte sulkea heidät erääseen taloon, missä he häiritsemättä saivat antautua hulluuteensa kuninkaallisen suojeluksen alaisina. Hän kokeili heillä ja eräänä päivänä antoi hän viidenkymmenen piirustelijan piirustaa samaa tuolinjalkaa. Mutta kas, ei ollut kahta samanlaista piirustusta. Filosofit, joita kutsuttiin saapuville, selittivät sen riippuvan erilaisesta personallisesta käsityksestä. Andreas, joka ei ollut luullut, että tuolinjalan personallinen käsittäminen voisi olla jotakin filosofista, huomasi nyt erehdyksensä ja uskoi piirustamisen syvään merkitykseen tekijänä henkisessä elämässä, ja hän antoi nimittää taitavimman piirustajan professoriksi. Tämä kirjotti heti tutkielman piirustuksen sisällöstä ja muodosta. Hyvin valitusta esimerkistä, tuolinjalasta, joka oli kilpailuaiheena, johti hän: tuolinjalan sisältö, se oli personallinen käsitys; tuolinjalan muoto, se oli piirustus. Kun sisältö ja muoto tarkalleen peittivät toisensa tahi täysin sulautuivat toisiinsa, silloin oli piirustus täydellinen piirustus eli kaunis. Kaikki mikä oli piirustettua oli kaunista; sontiva lehmä oli ruma itsessään, sillä luonto oli ruma, mutta piirustettu sontiva lehmä oli kaunis, sillä siihen oli painanut leimansa personallinen käsitys sontivasta lehmästä.

Eräänä päivänä löydettiin ruma piirustus Andreas VII:stä piirustushuoneen ulkoseinällä. Ohikulkeva kansa nauroi. Piirustaja kutsuttiin esiin ja hänet määrättiin piirustamaan kuningas Andreas, mutta kauniilla tavalla. Piirustaja väitti, että hänen piirustuksensa oli kaunis, sillä se oli hänen Andreas VII:stä saamansa personallisen käsityksen leimaama ja sen herättämä. Piirustaja määrättiin rangaistuksen uhalla muuttamaan personallista käsitystään Andreas VII:stä. Kun piirustajalle luvattiin professorin palkka ja nimi, muutti hän heti personallista käsitystään Andreas VII:stä ja nimitettiin senjohdosta hovimaalariksi.

Andreas nukahti kahdeksantena hallitusvuotenaan ja häntä kutsuivat 17 erehtymätöntä Piirustuksen suojelijaksi. Häntä seurasi hallituksessa Per Erik I. Tämä oli rajuluontoinen herra, joka ei voinut istua hiljaa. Hän kävi sotaa metsästäjäin kanssa ja löi kuoliaaksi niin monta kun hän taisi. Mutta kansa valitti sotaverojen takia eikä voinut huomata näiden teurastusten hyötyä. Näiden pimeiden järkien valistamiseksi antoi Per laatia uuden oppikirjan kouluissa käyttöä varten. Sitä kutsuttiin Kuninkaankirjaksi ja se sisälsi kaikkien kuninkaiden kehumisia, alkaen Lasse I:stä Per Erikiin asti; erittäinkin ylistettiin kaikkia hyökkäyksiä vieraisiin valtioihin ja näiden ryöstämisiä.

Sotaretket jatkuivat kuitenkin Per Erikin aikana, sillä soturit rakastivat kunniaa ja etenkin toisten omaisuuden, kuten kellojen, pöytäkalustojen ja rahan ryöstämistä. Tyytymättömät kirjottivat tämän johdosta lentolehtisen: "Vertaamista erilaisten varkauksien, Yksityisen ja Julkisen kesken, eli Varkaus Valtio-oikeudelliselta kannalta ynnä taulu Kansainvälisistä Varkauksista viimeisten Hulling-suvun kuningasten aikana". Lentolehtinen poltettiin, kuten tavallista tekijöineen. Per Erik kuoli juoppouden takia sekä (historiankirjottajina täytyy meidän pysyä tuskallisessa totuudessa) ehkä myös jonkin muun irstailun johdosta. Häntä itkivät kaikki soturit ja kutsuivat häntä Sankarikuninkaaksi eli Verrattomaksi.

Häneen sammui Hullingien suku, joka oli alkanut Suurilla Lasseilla. Kun jo oli ennätetty nuijia kasvavaan polveen käsitys, että kuninkaat olivat Jumalasta, oli kiusallista nyt valita kuningas oman kansan joukosta, sillä sitä ei kuitenkaan voitu uskotella kansalle, että jonkun, joka eilen oli sotapäällikkö, kansa tänään voisi valita olemaan Jumalasta. Lähetettiin senvuoksi lähetystö kaukana asuvien heimojen luo, ja sieltä tuotiinkin todella esine, joka kaikessa kiireessä kastettiin ja kruunattiin. Jotta hänestä tehtäisiin rakastettu, kutsuttiin häntä Lasse III:ksi, ja hänen sanottiin olevan Hulling-suvun kaukaista haaraa. Kun hän ei osannut maan kieltä eikä tiennyt mitään siitä maasta, jota hänen tuli hallita, joutui valta Uffkan käsiin (eräs upsalalaisen pastori Axoniuksen jälkeläisistä). Tämä teki kaikkensa helvettiopin opettamiseksi ja antoi piirustushuoneen professorien tehtäväksi maalata helvetti, joka ripustettiin kaikkiin kirkkoihin. Lasse kuoli ja kutsuttiin kuolemansa jälkeen Lasse Pyhä.

Hänen jälkeläisensä Per II Erikin aikana puhkesi kauhea uskonsota maakuntien välillä. Muuan haaveilija oli nimittäin esiintynyt ja selittänyt, että kadotettuja helvetissä ei nipistetty pihdeillä, vaan pistettiin kahveleilla. Suuri koncilium kutsuttiin koolle ja kuutenatoista päivänä ja kuutenatoista yönä väiteltiin pihdeistä ja kahveleista, jonka mukaan puolueet saivat nimen Pihdit ja Kahvelit. Kysymys ratkaistiin Pihtien eduksi. Mutta Kahvelit pysyivät lujana uskossaan, eivätkä luopuneet edes rovionkaan uhatessa, Mutta nyt alkoivat Kahvelit, jotka eräässä maakunnassa olivat saaneet ylivallan, puolustautua Pihtien ylivaltaa vastaan. Pihdit joutuivat pulaan ja lähettivät pyytämään apua Per II Erikiltä. Per Erik kutsui kansan koolle ja kyyneleet silmissä vannoi hän puolustavansa oikeata helvettioppia tai menettävänsä siinä henkensä. Ja sitte lähti hän sotaan. Sitä kesti viisitoista vuotta ja kellolaatikko toisensa jälkeen lähetettiin kotiin; väen ja verojen kirjotuksia pantiin toimeen toinen toisensa perästä. Mutta Kahvelit puolustivat itseään urhoollisesti. Vihdoin tuli kauhea kuolonsanoma, että Per Erik oli kaatunut. Mutta suru laskeutui jonkun verran, kun kuultiin että Pihdit olivat ottaneet kaksi maakuntaa, kuusituhatta lippua ja rumpua, viisisataa kelloa ja kolme miljoonaa kullassa ja hopeassa. Per Erikin ruumis tuotiin kotiin ja hänen tomunsa yläpuolelle rakennettiin kirkko, jossa oli kirjoitus: Sankarikuninkaalle, Puhtaan Helvettiopin puolustajalle, kuoli pihtinsä puolesta. Sielu luultavasti Jumalan luona!

Tämä oli kaunein lehti Hullingien ylistyskirjassa. Mutta kahvelit jatkoivat uskossaan kiinnipitämistä ja saivat lopulta vapaan uskonnonharjottamisoikeuden. Niin, olipa ihmisiä (tyytymättömien joukossa), jotka väittivät, että oli riidelty aivan joutavasta asiasta, sillä joko helvetissä nipistetään kahveleilla tai pihdeillä, oli se aivan samantekevää, kun tiedettiin ettei ollut mitään helvettiä.

Per Erikiä seurasi Jöns I Philip. Hän toimeenpani näytäntöjä pitääkseen tyytymättömiä hyvällä tuulella. Mutta kun tyytymättömätkin tekivät näytelmiä, selitettiin heidän näytelmiensä olevan syntisiä ja rakennettiin kansallinen näyttämö, jossa näyteltiin kappaleita ylistyskirjasta ja Pihtien sodasta uskottomia vastaan. Senkautta totutettiin kansaa kunnioituksella katsomaan "suuriin muistoihinsa."

Jälkeläisen, Jöns II Petterin aikana alettiin julasta Valtiolehteä. Se oli osaksi kuohuvan tyytymättömyyden aiheuttama, osaksi aiheutti sen tarve saada yläluokan mielipiteet levitetyiksi niinpian kuin mahdollista. Valtiolehden tehtävänä oli: alituisesti selittää, että kaikki mitä alaluokka ajatteli, puhui ja kirjotti, oli valetta; että kaikkiin alaluokan toimiin oli syynä huonot vaikuttimet, itsekkäisyys, kateus ja pahansuopuus; selittää nykyisen yhteiskunnan olevan täydellisimmän ja johtavan kaikkien onnellisuuteen; saarnata että helvettioppi oli lempein, syvällisin ja nerokkain kaikista opeista sekä että sitä ei milloinkaan mikään muu voinut korvata; että kaikki muut opit olivat tyhmiä ja siveettömiä j.n.e. Tätä keksintöä tervehdittiin riemulla ja Valtiolehti otti senvuoksi nimekseen Yleinen mielipide eli Siunattu Paikallaanpysyminen.

YHDESTOISTA LUKU.

Yhteiskunta oli nyt saavuttanut huippukohdan eli takaperoisuuden ihanteen. Hyödyllinen oli tullut halveksituksi ja hyödytön kunniaan. Siten oli kunniakkaampaa piirtää omena, mistä toimesta voi tulla professoriksi ja ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, josta tuli ainoastaan verovelvolliseksi. Kappaleen näytteleminen oli paljon mainehikkaampaa ja kunniakkaampaa kuin kappaleen kirjottaminen, ja yleisön nähtiin toisinaan menevän jonkin näyttelijättären vaunujen aisoihin ja vetävän häntä teaterista, kun oli nähty oikein hyvä kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat estää oikeutta, vastustaa kurjan olotilan selvittelyä, lisätä hätää, rangaista syytöntä, kunnioitettiin viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.

Ihanteellisimmaksi kehittyi elämä kaupungeissa. Kuninkaan kaupungissa asui kolmesataatuhatta ihmistä, alalla, joka ei ollut muutamaa tynnyrinalaa suurempi. Voi niin ollen heti tämän kivihaudan nähdessään laskea kuinka monen likakuorman päällä se lepäisi, sillä kaupunkia ei puhdistettu joka päivä.

Tämä aiheutti hajua, jota kaupungin asukas ei huomannut, mutta joka synnytti tauteja. Tähän oli ihanteellinen rakennustapa myös suuressa määrässä avullisena. Sensijaan että olisi asetettu talot rinteille etelää kohti, oli ne rakennettu pitkiin linjoihin, joiden välissä kulki kävelypolkuja, ja nämä olivat niin kapeita, että ainoastaan harvoilla asukkaista oli valoa huoneessaan. Samoinkuin muutamien kansojen keskuudessa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden vuorien välissä, syntyi täälläkin tauti, joka kretinismin nimellä muuttaa aivojen toimintaa ja tekee epattomaisuuden perinnölliseksi.

Kaupunkilaiset tulivatkin niin tämän taudin tartuttamiksi, ettei talonpoika ymmärtänyt mitä he puhuivat. Heidän käsitteensä olivat myöskin niin menneet sekasin, että ne, joilla oli varaa, makasivat päivällä ja joivat yöllä, mikä luonnollisesti synnytti vielä useampia tauteja.

Tungettuina yhteen pienellä alalla olivat he alituisesti toistensa tukassa, mikä ei ollut ihmeellistä, kun heidän suorastaan täytyi häiritä toisiaan, tyrkkiä toisiaan, polkea toisiaan. Kasvavan kretinismin ohessa seurasi saamattomuus, joka lähenteli lapsuuden aikaista olotilaa. Monia tuhansia markkoja täytyi siten maksaa vartijoille, jotka poliisin nimisinä vaelsivat katuja pitkin, kulettivat kotiin liiaksi nauttineita, kantoivat kotiin yliajettuja, juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selville katunumeron, sanoivat missä parturi asui, missä ilotyttöjä oli tavattavana, missä tuli oli irti ja niin poispäin.

Näihin epattokoteihin virtasivat maalaisväestöstä kaikki pojat ja tytöt, joilla ei ollut maaomaisuutta perittävänä. Pojat otettiin orjiksi ja tytöt etsivät paikkaa orjattarina tai odottivat tilaisuutta tullakseen raiskatuiksi. Kaupungeissa oli nimittäin nuorille miehille vaikeata mennä naimisiin ja senvuoksi raiskattiin poliisin ja tyttöjen omalla suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapset eivät voineet vaatia mitään tointa tai jotain virkaa.

Kun kaupungeissa oltiin onnettomia, etsittiin siellä alituista parannusta alkoholipitoisissa juomissa, joita nautittiin julkisilla paikoilla. Aina kun nautittiin suurempia määriä alkoholia, mikä tapahtui ainoastaan miesseurassa, tavattiin juoda lasi alkoholia kotona olevan naisen puolesta, joka ei voinut olla poissa lasten luota, sekä lasi kodin puolesta, missä vuode ja vaimo odottivat. Oikein suurissa juopotteluissa juotiin suuri lasi alkoholia kuninkaan puolesta.

Koko tämän kolmensadantuhannen henkilön ihanneyhteiskunta väitti tekevänsä työtä kansan hyväksi. Mutta jos meni tullien luo sekä torille aamusin, jolloin talonpojat kulottivat heille ruokaa, niin näki kuka heitä elätti. Korvaukseksi saivat talonpojat vähän rahaa, mikä kului veroihin; lisäksi saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla luentoja, nähdä näytäntöjä, joita heillä ei milloinkaan ollut aikaa kuulla, mutta se oli heidän oma vikansa, sillä heillä oli vapaus kuulla niitä milloin tahtoivat, erityistä maksua vastaan tietysti; lisäksi saivat he opettajia, jotka opettivat heille helvettioppia ja ylistyskirjaa, erityistä maksua vastaan tietysti, sekä sunnuntaisin paljon haukkumisia papilta, joka sanoi heille, että he olivat suuria lurjuksia ja että heidät salvettaisiin, elleivät he maksaisi verojaan. Kaiken tämän, jota kutsuttiin sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, saivat he (erityistä maksua vastaan tietysti) siitä, että he veivät kaupunkiin ruokaa niille, jotka olisivat kuolleet nälkään, jos talonpojat jonakin aamuna olisivat laimiinlyöneet tulla torille. Ja tämä meni talonpoikiin!

Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja niitä täytyi lopulta hoitaa, sillä ne tulivat vaarallisiksi. Senvuoksi perustettiin yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita kutsuttiin vankiloiksi ja joissa kokeiltiin miten vähällä ihminen voi elää. Ja kun se oli saatu selville, oli keksitty, että työläiset herkuttelivat. Kun työmiehet kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työnteko oli vapaata, tehtiin työnteko pakolliseksi, ja heitä pakotettiin asevoimalla tekemään työtä.

Kun vihdoin tyytymättömyys ja kuohunta tulivat liian suuriksi, verot sietämättömiksi ja kaikki syy pantiin hallituksen niskoille, keksi tämä lopulta uuden hallintojärjestelmän, joka paljon vaivan perästä hyväksyttiin parlamentarisen järjestelmän eli vastuunalaisuusjärjestelmän nimellä. Samoinkuin painovapauslaki pakotti suuren joukon sanomalehtimiehiä kiertämään sitä panemalla sijaansa niinkutsuttuja vastaavia, valitsi kuningas nyt ministerejä, jotka ottivat vastatakseen hänen tyhmyyksistään, ja senkautta oli kuningas suojassa kaikilta moitteilta. Mutta vastuunalaisuus ei ollut vaarallisempaa kuin että ministeri, joka oli ollut syntipukkina jonkin kuninkaallisen tyhmyyden vuoksi, sai ottaa eron lääninpäällikkönä tai kerubimiritarina. Nämä vastuunalaisuuspaikat olivat senvuoksi sangen mukavia ja haluttuja.

Lähimmässä yhteydessä tämän kanssa oli lörpöttelyjärjestelmä eli parlamentarinen hallitusjärjestelmä. Joukko rikkaita kokoontui kerran vuodessa ja koetti hiuksiahalkovan puhumisen kautta valita seuraavan uhrin, jonka niskoille uusi vero oli vyörytettävä. Kun he olivat toisilleen liian viisaita, sopivat he hyvällä joko olla vyöryttämättä toistensa niskaan veroa tai sitte vaihtoivat ja kaupittelivat he verokuormaa.

Soma ja laatuaan hyvä esimerkki tästä hallitustavasta oli se parlamentarinen päätös, joka koski nahkuri-ammattia. Kuusi nahkuria oli kahtenakymmenäviitenä vuotena tehnyt huonoa nahkaa huonosta hinnasta. Eräänä kauniina päivänä alkoivat metsästäjät, jotka vielä asuivat naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa hyvästä hinnasta. Kansa riemuitsi uutuudesta, mutta nämä kuusi nahkuria, jotka istuivat lörpöttelyhuoneessa eli eduskunnassa, esittivät anomuksen saada kantaa tullia metsästäjäin nahasta. Kotimaista teollisuutta oli suojeltava, maan lapsia ei saanut nylkeä j.n.e. He saivat tullin metsästäjäin nahalle. Näiden kuuden nahkurin takia täytyi kansan edelleen ostaa huonoa nahkaa kalliilla hinnalla. Tätä tapaa kutsuttiin suojelukseksi, koska sillä tavalla yksityisiä etuja suojeltiin yleisön kustannuksella. Vastuunalainen ministeri näki kuitenkin paraaksi hakea lääninpäällikön paikkaa, teeskenteli suurta suuttumusta ja erosi; hän sai paikan samalla kerubimiritariston tähden, joka tavallisesti annettiin palkintona suurille miehille.

Mutta kaikista surullisinta oli että epattomaisuus vähitellen tuli perinnölliseksi samoinkuin ruumiillisetkin heikkoudet. Epatot, jotka kutsuivat itseään intelligenssiksi (sanasta intelligere, huomata), senvuoksi että he eivät huomanneet epattomaisuuttaan, olivat vähitellen niin lajistaan turmeltuneet, että he olivat kadottaneet tietoisuuden aivojensa pehmentymisestä ja päinvastoin pitivät itseään viisaimpina yhteiskunnassa. Kun heillä oli sotavoima käytettävänään, joutui yhteiskunta lähimain vastaamaan hulluinhuonetta, missä sairaat ovat tehneet kapinan ja sulkeneet sisään hoitajansa ja lääkärinsä. Tämä antoi aihetta mitä hullunkurisimpiin kohtauksiin. Siten voi lörpöttelyhuoneessa kuulla semmosia mielipiteitä täydellä todella puolustettavan, kuin että Atlantica, se oli nyt valtakunnan nimi, jossa oli ainoastaan 50,000 sotilasta, voisi puolustautua Aqviloniaa tai mitä muuta valtakuntaa vastaan tahansa, jolla oli 20 kertaa enemmän sotavoimaa. Toisella kertaa puolustettiin menestyksellä semmoista mielipidettä, että yhteiskunta tulisi luhistumaan, ellei kansa tahtoisi maksaa veroa muutamille komelianteille. Toisella kertaa tulisi valtio luhistumaan, ellei kansa tahtoisi antaa palkkaa ja professorinpaikkaa eräälle herralle, joka oli pistellyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.

Seurauksena siitä että näki epattomaisuutta vuodesta vuoteen hoidettavan, palkittavan ja haluttavan, oli, että moni onneton toivoi joutuvansa epattomaisuudesta osalliseksi, koska se antoi kunniaa ja rahoja. Ja nyt sitä oli levitettävä koulujen avulla, mutta se ei käynyt nopeasti, sillä kansan mielet riippuivat muistojen kautta vielä vanhassa, jossa oli ollut paljo järkevää, vaikkakin se oli monessa suhteessa ollut huonompaa. Mutta kun he aina ja kaikkialla näkivät, että ainoastaan se antoi arvoa, että omasi mahtavien mielipiteen, täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin tunnustaa näitä hyväksyttyjä mielipiteitä, vaikkeivät niitä omaksuneet, ja kun he lopulta olivat tulleet samaan mielipiteeseen kuin ylemmät, olivat nämä ajatukset jo vanhoja.

Syntyi siten lakkaamaton tavottelu, ikuinen ristiriita ja levottomuus yhteiskunnassa ja alati väsymätön tyytymättömyys. Ja kun voimattomat nousivat joukoissa mahtavia vastaan ja ryöstivät näiltä vallan, nähtiin heti vanhan uudistuvan, niin että ne, jotka juuri olivat olleet sorrettuja, jokaisen kapinan jälkeen huomattiin olevan sortajia, mistä he eivät milloinkaan olleet uneksineet.

Silloin heittäytyvät kaikki ajattelevat raivolla pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta ja syntyi joukko lahkoja, joita tulistuttaa pyhä into mihin hintaan tahansa tehdä loppu onnettomuuksista, hädästä ja kiistasta.

Muuan lahko, jota kutsuttiin molskikouluksi, taisteli sen mielipiteen puolesta, että yhteiskunnan oli saatava kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ruokapaloista silläkin uhalla, että rikkaruoho voimakkaampana tulisi voittamaan.

Eräs toinen, joukko jota kutsuttiin yhdyskuntalaisiksi eli pikkulintukouluksi, tavotteli kaikkien pienien, sairasten, heikkojen, tuhmien ja laiskojen yleistä yhteenliittymistä, jonka kautta heikompien oikeus sortaa vahvempia olisi saanut perustuslain pyhyyden.

Kolmas lahko, jota kutsuttiin boschmanneiksi, ei nähnyt ainoata pelastusta semmosten kysymysten ratkasemisessa, jotka olivat ratkasemattomia, vaan koko Tellus taivaankappaleen yleisessä räjähdyttämisessä, jonka, tyhjästä luotuna, oli palattava alkuperäänsä.

Ja sillä aikaa kun nämä ja useat muut lahkot taistelivat ylivallasta, jatkoi yhteiskunta vanhallaan olemista, etsien menneisyydestä todistuksia nykyisyyden erinomaisuudesta kaikissa suhteissa, ottaen käytäntöön vanhoja poisheitettyjä muotoja, sanellen päätöksiä ja laatien lakeja, niin että ei milloinkaan ennen ollut vallinnut niin suurta yksimielisyyttä hallitsevien kesken, jotka sentakia olivat sitä mieltä ja antoivat todistaakin sen, että tämä oli todellinen Onnellisten saari, sillä aikaa kuin hallittavat yhä lujittuivat vanhassa uskossaan, että se todellisuudessa oli onnettomain saari.

KORKEAMPIA TARKOTUSPERIÄ

Pienessä maakirkossa oli niin kylmä, että henki läksi savuna papin ja niiden poikain suusta, jotka lauloivat kuorossa. Seurakunta, joka seisaaltaan kuunteli messua; oli saanut olkia maapermannolle, ettei sitä paleltaisi liian paljon polvilleen laskeutuessaan, mikä uudistui aina kun kuoripojat soittivat pientä kelloa. Messussa oli paljon kansaa tänään, sillä jumalanpalveluksen loputtua odotettiin tavallisuudesta poikkeavaa näytelmää. Papin tuli nimittäin varottaa kahta keskenään eripuraista aviopuolisoa, jotka eivät tahtoneet pitää rauhaa keskenään eivätkä saaneet erota, koska mitään syntiä ei ollut tapahtunut eikä kumpikaan tahtonut jättää kotia ja lapsia ja ottaa kantaakseen hairahduksen häpeää. Messu-uhri oli lopussa ja litania, miserere [Miserere ("armahda meitä"), katolilainen kirkkolaulu.], kaikui rikkiraatelevasti kylmästä värisevillä äänillä. Aurinko punasi jäisiä ikkunoita ja sytytetyt vahakynttilät eivät valasseet ensinkään, olivat vaan keltasten pilkkujen näkösiä, joiden yläpuolella ilma väreili ikäänkuin aitain kimaltelu keväällä.

Agnus Dei, qui tollis peccata mundi, lauloi pappi, ja pojat vastasivat misererellä ja seurakunta yhtyi; syvät, matalat miesäänet ja korkeat, jännitetyt naisäänet, miserere, armahda meitä.

Viimeinen Miserere kaikui ikäänkuin epätoivon huudahdus, sillä samalla hetkellä astuivat molemmat puolisot esiin siitä piilossa olevasta paikasta, mikä heille ovensuussa oli osotettu, ja menivät suurta käytävää pitkin alttarille. Mies oli pitkä, karkearakenteinen, ruskeine kokopartoineen, ja hän ontui hiukan; nainen, pieni, hentovartaloinen, pehmeäpiirteinen ja pehmeine, miellyttävine liikkeineen. Naisen kasvot olivat puoliksi huivin peittämät, niin että näkyvissä oli ainoastaan pari kalpean sinisiä silmiä, joissa oli kärsivä ilme, sekä ylempi osa kalpeista poskista.

Pappi suoritti hiljasen rukouksen ja kääntyi senjälkeen seurakuntaan päin. Hän oli nuori mies, joka ei vielä ollut täyttänyt kolmeakymmentä ja jonka terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät näkyneet sopivan pitkään pukuun ja niihin suuriin, ankariin sanoihin, joita hän lausui. Hän oli vastaanottanut molempien aviopuolisojen synnintunnustuksen paljon aikasemmin, ja ainoastaan piispan käskystä hän nyt saneli rangaistussaarnansa. Nämä eripuraset aviopuolisot olivat nimittäin olleet piispan luona pyytäen saada purkaa avioliittonsa, mutta tämä ei nähnyt olevan syytä suostua heidän pyyntöönsä, koska kanoninen laki ja dekretalit eivät sallineet avioeroa muusta syystä kuin synnin tähden, hedelmättömyyden vuoksi muutamissa tapauksissa ja toisen puolison poistumisen vuoksi kodista.

Pappi alkoi puheensa kuivalla, soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin hän ei itse uskonut mitä hän sanoi.

Avioliitto, sanoi hän, oli itse Jumalan perustama, joka miehen kylkiluusta oli luonut naisen miehen takia, että hän olisi miehen apuna. Mutta koska mies oli ensin luotu ja nainen vasta senjälkeen, täytyi naisen olla miehelleen alamaisen ja miehen olla naisen herrana.

Miehen taasen tulisi puolestaan kohdella naista kunnioituksella, sillä nainen oli hänen kunniansa, ja hän senkautta kunnioitti itseään vaimossaan. Siten Paavali kirjeessään Korinttilaisille, seitsemäs luku, kolmas värsy, mikä kohta juuri on pohjana Gratianuksen dekretiin, sanoo: Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä.

Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luokse ja kysyivät saavatko aviopuolisot erota, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt älköön ihminen sitä erottako, ja tämän vuoksi ei kirkko sallinut avioliiton purkamista. Se että maallinen laki salli toisenlaisia myönnytyksiä, oli tullut ainoastaan ihmisten pahuuden takia, eikä kirkko voinut sitä hyväksyä.

Elämä ei ollut mikään ruusutarha eikä meidän tullut pyytää siltä liian paljoa. Se joka tänään tässä saarnasi, oli itse avioliitossa. (Se oli nimittäin siihen aikaan, jolloin katoliset papit vielä saivat mennä naimisiin). Hän tiesi siis arvostella tässä asiassa; hän tiesi miten toisen täytyi olla toiselle myöntyväinen, jotta ei riitaa ja toraa syntyisi. Hän oli vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt heidän ensi lempensä onnen; hän oli kastanut heidän lapsensa ja nähnyt vanhempien ilon pyhittävän heidän rakkauttaan. Hän muistutti heille näitä unohtumattomia hetkiä, jolloin elämä antoi heille parastaan ja tulevaisuus oli heidän edessään ruusuisen kevätpäivän tavoin. Hän vannotti heitä tämän muiston nimessä ojentamaan toisilleen kätensä ja unohtamaan kaiken mitä oli tapahtunut senjälkeen kun epäsovun henki oli astunut heidän sydämiinsä; hän pyysi heitä tämän kristillisen seurakunnan nähdessä uudistamaan sen liiton, jonka he nyt itsekkäisyydessään olivat koittaneet purkaa.

Nyt syntyi hetken syvä hiljaisuus ja jännitys, jonka kestäessä seurakunta ilmasi kärsimättömyyttään siirtymällä eteenpäin niin pitkälle kuin tungos salli.

Silloin näytti pappi tulevan kärsimättömäksi, ja äänellä, joka vapisi surusta ja vihasta, alkoi hän taas puhua.

Hän puhui nyt vanhempain velvollisuuksista lapsiaan kohtaan, Jumalan vihasta sovintoon taipumattoman mielen vuoksi, ja hän sanoi suoraan, ettei avioliitto ollut ensinkään tarkotettu huvitukseksi kahdelle lämminveriselle ihmiselle, vaan keinoksi ei ainoastaan suvun — hän painosti sitä — lisäämiseksi, vaan myöskin kasvattamiseksi. Hän antoi senjälkeen heille ajatusaikaa ensi sunnuntaihin saakka ja käski heidän menemään rauhassa.

Hän oli tuskin sanonut viimeisen sanansa ja tehnyt kädellään torjuvan liikkeen, kun nuori nainen kääntyi ja meni. Kylmänä ja tyyneenä kävi hän seurakunnan muodostaman kujan läpi ja katosi suuren sisäänkäytävän kautta.

Mies viipyi hetken, jonka jälkeen hän etsi pienemmän portin, ristikäytävän päässä.

Kun pappi meni kotiin vaimonsa kanssa, joka oli kuunnellut messua, sanoi tämä hänelle lempeällä mutta soimaavalla äänellä:

"Uskoitko sinä mitä sinä sanoit? Sinä tunnet ripin kautta, että näiden molempien aviopuolisojen yhteys ei ole oikeata avioliittoa, sinä tiedät, että tämä nainen on martyri, jonka elämä voi pelastua ainoastaan senkautta, että hän pysyy kaukana tästä miehestä; tämän sinä tiedät ja sinä kehotat häntä menemään kohti kadotustaan."

"Kirkolla, näetkös ystäväni, on korkeampia päämääriä kuin pienten ihmisten hyvinvointi."

"Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, jota sinä kutsut heidän autuudekseen, oli kirkon korkein päämäärä? Mikä on sitte kirkon korkein päämäärä?"

"Jumalan valtakunnan kasvaminen maan päällä", vastasi pappi jonkun aikaa ajateltuaan.

"Ajatelkaammehan nyt", vastasi vaimo. "Jumalan valtakunta? Jumalan valtakunnassahan tulee ainoastaan autuailla olemaan asuinsijansa. Siis tulee kirkon tehdä ihmisistä autuaita?"

"On, alempi ja korkeampi. Muuten voi pieni hupakko kysyä paljon enemmän kuin seitsemän viisasta voi vastata."

"Silloin on viisaiden viisauden laita huonosti, sillä mitä tulee heidän vastata, kun joku viisas kyselee, kun maailman kaikki viisaat tulevat kysymään", jatkoi pikku hupakko.

He pudistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaan, missä heidät vastaanotti kaksi piskuista, jotka tahtoivat suudella isää ja äitiä, jotka olivat niin sydämellisen tervetulleita, ei vähimmin senvuoksi, että herkullinen sunnuntaipäivällinen odotti uunissa.

Pappi pani pois pitkän kirkkotakin ja otti päälleen porvarillisemman puvun, jossa hän ei kuitenkaan koskaan näyttäytynyt muille paitsi omaisilleen ja kyökkipiialle. Pöytä oli katettu. Permanto oli niin valkea ja hakatut kuusenoksat tuoksuivat niin hyvältä. Isä siunasi hyvän päivällisruo'an, ja pöytään asetuttiin niin iloisina ja tyytyväisinä maailmaan ja toisiinsa, ikäänkuin ei milloinkaan muutamia sydämiä olisi särkynyt korkeampien tarkotusperien vuoksi.

Lumi oli sulanut, maa savusi ja kuohui synnytyshaluaan. Pappila sijaitsi keskellä sitä rumaa lakeutta Upplandissa, joka kuuluu Rasbon pitäjään. Mihin tahansa silmä kääntyi, näkyi ainoastaan kivinen maa, savinen pelto ja muutamia katajapensaita, jotka näyttivät pelästyneiltä jäniksiltä ikuisessa tuulessa. Kaukana taivaanrannalla näkyivät metsänreunan korkeimmat huiput ikäänkuin mastot merellä uppoavasta laivasta. Tuvan eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja kuokkinut hiukan maata, mihin hän oli kasvattanut kukkia ja yrttejä, jotka, ollen tottumattomia tähän kovaan ilmanalaan, täytyi peittää oljilla talveksi. Pieni joki, joka tuli pohjoisista metsistä, juoksi pappilan ohitse ja oli paraiksi niin suuri, että siinä voi soutaa ruuhta, jos pysytteli keskellä väylää.

Dominus Peder Rasbossa oli herännyt auringon noustessa, tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, pyhittänyt päivän työn ja mennyt kotiin takasin niin loistavan ilosena ja elämänhaluisena. Leivot, jotka varmaankaan eivät ymmärtäneet erottaa kaunista rumasta, olivat laulelleet kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin olisivat siunanneet laihan laihon. Vesi lorisi ojissa, missä keltaisia rentukoita loisti pientareilla. Hän oli tullut kotiin ja juonut aamumaitonsa eteisessä, ja nyt hän seisoi mekkosillaan puutarhassa ja vapautti kukkiaan talvipeitteistä. Hän otti kuokan ja alkoi käännellä nukkuvaa maata. Aurinko poltti lämpimästi; työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä liikkeeseen. Hän hengitti kiivaasti voimakasta kevätilmaa, ja hän tunsi hyvinvointia, ikäänkuin hän olisi herännyt uuteen elämään. Vaimo oli avannut ikkunaluukut auringon puolella ja seisoi puoleksi pukeutuneena katsellen miehensä työtä.

"Enhän saanut, rakkaani! Voi miten hyvältä tuntuu rinnassa ja selässä. Minkävuoksi luulet Jumalan antaneen meille kaksi pitkää kättä, ellei sitä varten, että niitä käytettäisiin."

"Ei! Vaan lumenluontiin, halkojen hakkuuseen, maan kaivamiseen, lastensa kantamiseen ja itsensä puolustamiseen, sitä varten ne on saatu, ja se rankasee itsensä, ellei niitä käytä. Me hengen miehet emme saa koskea syntiseen maahan."

"Otsasi hiessä pitää sinun leipääsi syömän, sanotaan sanassa. Voi miten hauskasti minä hikoan. Se on toista kuin tuska siitä, ettei voi löytää hämärän sanamuodon ajatusta, ajaa kylmän hien hiusrajaan, taikka kun epäilyksen henget polttavat mehun verestä, niin että se kuuman hiekan tavalla ryömii suonissa. Näetkö, miten liha käsivarressa hyppii ilosta saadessaan liikkua; katsohan miten siniset suonet paisuvat samoin kuin kevätpuro silloin kun jää sulaa; voi, rinta tulee niin suureksi, että takin saumat ratkeavat; tämä on todella toista…

"Hiljaa", sanoi vaimo, taas varottaen, ja lisäsi, johtaakseen toisaalle keskustelun vaarallista kulkua: "Sinä olet vapauttanut kukkasi pakkoröijystä, mutta sinä olet unohtanut elukkaparat, jotka ovat seisseet kytkettyinä navetassa koko talven."

"Niin olenkin", sanoi pappi ja pani pois kuokan, "mutta silloin pitää lasten olla näkemässä."

Viipymättä meni pappi navettaan, joka oli ulommaisena siinä rakennusrivissä, mikä muodosti talon; siellä irrotti hän molemmat lehmät, avasi lammaskarsinan ja vasikkakopin sekä meni senjälkeen mäelle ja avasi sikolätin luukun. Ensin tuli kellokaslehmä ulos ja asettui navetan ovelle; valo näkyi häikäisevän sitä kun se kurotti kaulaansa ja haisteli aurinkoa; senjälkeen kiipesi se varovasti sillalle, vetäsi muutamia syviä henkäyksiä, niin että pötsi paisui; sitte haisteli se maata, ja ikäänkuin viimekesäisten muistojen riivaamana ojensi se häntänsä ilmaan ja loikkasi ulos mäelle, hyppäsi kivien ja pensaiden yli ja lähti sitte kiivaasti laukkaamaan kaivonkannen ylitse. Ulos tuli kantava lehmä, ulos tulivat vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat. Mutta niiden jälkeen tuli pappi keppineen, sillä hän oli unohtanut panna puutarhan veräjän paikoilleen, ja nyt syntyi kilpajuoksu, johon molemmat tenavat ottivat pian sydämensä halusta osaa ajaakseen elukat aitauksesta. Mutta kun vanha kyökkipiika näki dominuksen laukkaavan mekkosillaan mäellä, tuli hän intoihinsa siitä, mitä ihmiset sanoisivat, ja syöksyi ulos ikkunan luukusta, silläaikaa kun vaimo seisoi rappusilla ja nauroi niin helkkyvästi ja makeasti. Mutta nuori pappi, hän oli niin irtaimenaan ja iloisena ja nautti lapsen tavalla nähdessään elukkain iloa talvivankeuden loppumisesta, että hän unohti sekä seurakunnan että piispan, ja juoksi kauas maantielle ottamaan vastaan elukoita santapellolla.

Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan nimeään ja kun hän kääntyi ja näki hän erään vieraan naisen seisovan vaimonsa vieressä eteisessä. Häveliäänä ja itsekseen suutuksissa järjesteli hän pukuaan, silitti tukkaansa lakin alla ja kääntyi kotiin päin, ottaen juhlallisen ilmeen kasvoilleen.

Kun hän tuli lähemmäksi, tunsi hän naisen samaksi pieneksi ihmiseksi, jota hän oli varottanut kirkossa eripuraisuudesta avioliitossa. Hän ymmärsi, että tämä pyysi keskustelua, ja kutsui naisen käymään sisään; hän tulisi pian jälestä kun hän saisi toisen takin päälleen.

Toisessa takissa ja toisessa mielentilassa astui hän vähän ajan kuluttua tupaan, missä eripurainen puoliso odotti häntä. Hän kysyi tämän asiaa. Nainen selitti sopineensa miehensä kanssa, että hän tulisi lähtemään kodistaan, koska ei kirkko suostunut avioeroon toisilla ehdoilla. Pappi tuli kärsimättömäksi ja aikoi juuri marssia esiin dekretaleineen ja Korinthilaiskirjeineen, kun hän avoimen tuvanikkunan kautta kuuli hiekan kitisevän puutarhakäytävällä; hän tunsi niin hyvin nämä kevyet, pehmeät askeleet, ja hiekkajyvästen kitinä tunkeutui hänen omaantuntoonne.

"Se ei ole mikään rikos, ainoastaan te kutsutte sitä siksi", vastasi nainen niin varmasti, ikäänkuin hän olisi epätoivoisina öinä ja päivinä läpikotasin ajatellut tekoansa.

Pappi tuli ärsytetyksi ja etsi mielessään jo joitakin surmasanoja, kun hän taasen kuuli muutamia teräviä, pieniä huutoja kiusatusta hiekasta ulkona.

"Mitä sanoo mies siitä? Teillä ei ole mitään oikeutta lapseen, kun te hylkäätte kodin."

"Silloin ei Salomon viisaus riitä ratkasemaan tätä riitaa. Mutta minä ratkasen sen, jos minä voin tehdä lopun tästä. Minä tulin teidän luoksenne pyytämään valoa, ja te johdatatte minut pimeään käytävään, missä te sammutatte valon ja menette tiehenne. Yhden seikan tiedän: missä rakkaus on loppunut, siinä on jälellä ainoastaan synti ja alennus; en tahdo elää synnissä, senvuoksi rikon minä."

Kiivaita hengenvetoja, ikäänkuin pidätetyistä tunteista johtuneita, kuului läheltä ulkoa; pappi taisteli taistelunsa; senjälkeen sanoi hän:

"Kirkon palvelijana on minun seurattava ainoastaan Herran sanaa ja se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan mitä sydämeni minulle ilmasee, mutta mikä mahdollisesti on syntiä, sillä ihmissydän on särkyväinen astia. Menkää rauhassa, älkääkä purkako mitä Jumala on yhdistänyt!"

"Ei niin, ei mitä Jumala on yhdistänyt, vaan minkä puolisoiden vanhemmat ovat aikaansaaneet. Teillä ei ole sanaakaan sanottavana minulle lohdutukseksi sillä raskaalla tiellä, jolla minä tulen vaeltamaan."

"Toivottavasti te ette milloinkaan tule saamaan kiviä, kun te pyydätte leipää", sanoi nainen melkein uhkaavalla äänellä ja meni ulos.

Pappi heitti jälleen takin päältään, huokasi ja koetti karkottaa niitä epämieluisia tunteita, joita kohtaus oli hänessä herättänyt. Kun hän tuli ulos, kohtasi hän vaimonsa, huomauttaen että hän sydämestään sääli tätä naisparkaa.

"Minkävuoksi et sanonut sitä hänelle?" huomautti vaimo, jolla asia tuntui olevan selvillä.

"Kenelle? — Kirkko, samoinkuin valtiokin ovat jumalallisia ajatuksia, mutta heikkojen ihmisten toimeenpanemina epätäydellisiä toimeenpanossaan; senvuoksi ei saa tunnustaa heikoille ihmisille, että nämä laitokset ovat epätäydellisiä, sillä senkautta tulisivat nämä epäilemään niiden jumalallista alkuperää…"

"Mutta jos ihminen näkemällä niiden epätäydellisyyden alkaisi epäillä niiden jumalallista alkuperää, ja tutkimuksen kautta näyttäyisi, että niiltä puuttuu jumalallinen alkuperä…

"Luulenpa kaikkien pyhimysten nimessä, että epäilyksen perkeleet leijailevat tämän ajan ilmassa! Etkö tiedä, että ensimäinen kysyjä syöksi ihmiskunnan kadotukseen? Eipä paavillinen lähetti tosiaan ilman syytä ole paraikaa tapahtuvassa kirkonkokouksessa kutsunut tätä maata turmelluksi."

Vaimo silmäsi häntä ikäänkuin katsoen laskiko hän leikkiä, mihin mies vastasi hymyilyllä.

"Älä laske leikkiä sillä tavalla", sanoi vaimo; "voinhan niin helposti joutua uskomaan, mitä sinä sanot. Muuten en koskaan tiedä, milloin sinä puhut totta, milloin lasket pilaa. Sinä uskot kyllä osittain siihen mitä sanot, mutta sinä myöskään et usko siihen: sinä olet niin horjuva, ikäänkuin sinuun itseesi olisivat tarttuneet nuo ilmassa leijailevat henget, joista sinä puhuit."

Jotta eivät tulisi syvemmälle kysymyksen selvittelyssä, jonka hän kernaimmin tahtoi pitää selvittämättömänä, ehdotti pappi, että he menisivät veneellä erääseen kauniiseen paikkaan, missä oli muutamia lehtipuita, ja siellä syötäisiin päivällinen.

Pian istui pappi airoissa ja viheriä ruuhi liukui eteenpäin tyynellä vedenpinnalla, silläaikaa kun lapset koittivat temmata ylös entisvuoden ruokoja, joiden kuivuneiden lehtien kautta kevättuuli kuiskasi heräämistä talviunesta. Pappi oli heittänyt pois pitkän takkinsa ja ottanut päälleen mekon, jota hän kutsui vanhaksi ihmisekseen, ja airoja käytteli hän voimalla, ikäänkuin vanha tottunut soutaja, koko puolen peninkulman matkan pieneen koivumäkeen saakka, joka saaren tavalla oli keskellä kivimerta. Silläaikaa kun vaimo kattoi ruoan, juoksi mies ympäriinsä poikien kanssa ja poimi valkovuokkoja ja esikkoja.

Hän opetti heitä ampumaan jousella ja hän vuoli pajupilliä. Hän kiipeili puissa ja vyörytteli ruohossa pojan tavoin, ja hän antoi ajaa itseään hevosena ohjakset suussa, lasten raikuvasti nauraessa. Hän tuli yhä rajummaksi, ja kun pojat ampuivat maaliin pitkään takkiin, jonka hän oli ripustanut erääseen koivuun, purskahti hän semmoseen nauruun, että hän tuli siniseksi kasvoiltaan. Mutta vaimo katseli varovaisesti ympärilleen, tulisiko joku ihminen ja näkisi heidät.

"Voi, anna minun olla ihminen edes ulkona Jumalan luonnossa", sanoi mies. Ja vaimo ei voinut väittää mitään tätä asiaa vastaan.

Päivällinen oli katettu ruohikkoon ja pappi oli niin nälkänen, että hän unohti siunata ruoan, jonka vuoksi hän sai huomautuksen lapsilta.

"En minä näe mitään pöytää", vastasi hän ja pisti peukalonsa voihin.
Tämä huvitti niin tavattomasti.

"Pidä jalkasi hiljaa pöydän alla, Pekka", sanoi hän. "Älä pane jalkojasi pöydälle, Niilo", sanoi hän. Ja pienokaiset nauroivat, niin että ruoka oli tarttua kurkkuun. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa, sillä eivät he koskaan olleet nähneet isää niin ilosena, ja hänen täytyi sanoa hauskuutensa uudelleen kerta kerralta, ja ne otettiin, aina vastaan samanlaisella ihastuksella.

Mutta ilta lähestyi ja täytyi ajatella kotimatkaa. Koottiin tavarat ja mentiin veneeseen. Vielä oli iloa jonkin aikaa, mutta pian vaikeni nauru ja pienen nukahtivat äidin polvelle. Isä tuli hiljaseksi ja vakavaksi, ja mitä lähemmäksi kotia lähestyttiin, sitä suljetummaksi tuli hän. Hän koetti toisinaan sanoa jotakin iloista, mutta se kuulosti niin leikkaavan surumieliseltä. Aurinko heitti vinoja säteitään äärettömien kenttien ylitse, tuuli oli mennyt levolle ja koko luonnossa vallitsi synkkä hiljaisuus ja rauha, jota silloin tällöin häiritsi elukkain ammunta tai käen intohimoinen kukunta.

"Pohjan käki, surun käki", sanoi pappi, ikäänkuin siten haluten kauan etsityllä tavalla ilmaista ahdistavan mielialansa.

"Se ei pidä paikkaansa muuta kuin ensi kerran kun sen kuulee", lohdutti vaimo, "ja aamulla kukkui se lohdutusta idässä."

Nyt näkyi navetan katto ja sen yläpuolella pisti esiin kirkon torni. He laskivat siltaan ja nyt otti isä molemmat nukkuvat lapset ja kantoi heidät tupaan. Senjälkeen sanoi hän hyvästit vaimolleen ja kiitti hyvästä seurasta; nyt menisi hän kirkkoon lukemaan iltamessua.

Hän otti kirjansa ja meni. Kun hän meni tielle, soittivat kellot iltahartauteen. Hän kiirehti askeleitaan. Kirkkomäellä näki hän jo kaukaa ihmisiä liikkuvan. Tämä oli jotakin tavatonta, sillä ei kukaan muu kuin lukkari tavallisesti kuunnellut iltamessua. Hän ajatteli, että joku oli nähnyt hänet koivumäellä. Hän ihmetteli itsekseen, olisiko kuultu hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Hän tunsi oikein ahdistusta sydämessään, kun hän tuli lähelle kirkon porttia ja erotti siinä kaksi loistaviin varustuksiin puettua hevosta ja arkkidiakonin Upsalasta häntä seuraavine palvelijoilleen. Diakoni näkyi odottaneen, sillä hän meni heti papin luo ja pyysi saada keskustella tämän kanssa messun jälkeen. Tämä ei milloinkaan ollut rukoillut iltarukoustaan niin palavalla sydämellä, ja tuska mielessään rukoili hän pyhien suojelusta tuntemattomia vaaroja vastaan. Hän heitti silloin tällöin silmäyksen oven luo, missä hän näki diakonin seisovan pyövelin tavoin, joka odottaa uhriaan, ja kun hän oli sanonut amenen, meni hän raskain askelin vastaanottamaan iskua, sillä nyt oli hän varma siitä, että jokin onnettomuus oli kohtaava.

"En tahtonut tavata kotona", sanoi arkkipiispan lähetti, "koska minun asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhotettua paikkaa ja niiden pyhien esineiden läheisyyttä, jotka tekevät meidän sydämemme vahvaksi. Minulla on nimittäin ilmotus kirkonkokoukselta, joka tulee koskemaan syvästi yksityiselämän suhteisiin."

Tässä keskeytti hän, nähdessään uhrinsa tuskan, ja ojensi pergamentin, jonka nuori pappi kääri auki ja luki.

"Dilectis in Christo fratribus! Rakastetut veljet Kristuksessa…" luki hän; "Episcopus Sabinensis, apostolicae sedis legatus… Sabinan piispa, romalaisen istuimen lähetti…"

Silmät lensivät tiheiden kirjainrivien ylitse, kunnes ne yhtäkkiä pysähtyivät riviin, joka tuntui olevan palavalla tulella kirjotettu, sillä nuoren miehen kasvot ja katseet muuttuivat ikäänkuin tuhaksi.

"Kuten näkyy, ovat kirkon vaatimukset ankaroita: vuoden kuluttua tulee kaikkien pappien avioliittojen olla purettuja; sillä oikea Herran palvelija ei voi elää lihallisessa yhteydessä naisen kanssa, saastuttamatta niitä pyhyyksiä, joita hän käsittelee, ja hänen sydäntään ei voi jakaa Kristuksen ja ensimäisen naisen syntisen jälkeläisen välillä."

"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman", vastasi pappi, tultuaan ensin tajuihinsa.

"Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa; mutta kun Kristuksen kirkon korkeammat tarkotusperät vaativat, silloin tulee rikoksesta laki. Ja huomatkaa tarkoin ero: ihminen ei saa erottaa. On siis vaan kysymys ihmisen esiintymisestä erottajana; mutta tässä esiintyy Jumala palvelijansa kautta, ja erottaa mitä Jumala on yhdistänyt: siis ei tässä tapauksessa pidä paikkaansa, mikä muuten pitää paikkansa kaikkiin tapauksiin nähden."

"Aivan, niinkuin jo sanoin, ja senvuoksi on hänellä myöskin oikeus se purkaa."

"Lempeä Jumala ripusti oman poikansa ristille! Maailma ei ole mikään huvitarha! Turhuutta, katoovaista! Ja te voitte lohduttaa itseänne dekretaleilla…"

"Ei, kaikkivaltias Jumala, ei mitään dekretaleja; herra diakoni, taivaan tähden, antakaa minulle hitunenkaan toivoa; kastakaa sormenne pää ja sammuttakaa se epätoivon tuli, jonka te olette sytyttäneet. Sanokaa, ettei se ole mahdollista, kuvitelkaa uskovanne, että tämä kaikki on vaan ehdotus, jota ei ole hyväksytty."

"Presentibus consulentibus et consentientibus… se on jo ratkastu ja vahvistettu. Ja mitä dekretaleihin tulee, nuori ystäväni, niin on niissä semmoisia viisauden aarteita, että ne hyvin soveltuvat sokaistun mielen valaistukseksi, ja jos minä tahdon antaa hyvän neuvon hyvälle ystävälle, niin sanon: lukekaa dekretaleja, lukekaa niitä aikasin ja myöhään, ja te tulette näkemään, että te tulette rauhottumaan ja voimaan hyvin."

Onneton pappi ajatteli niitä kiviä, joita hän oli antanut epätoivoiselle vaimolle saman päivän aamuna, ja hän taivutti päänsä iskun alla.

"Siis", sanoi diakoni, "nauttikaa lyhyestä ajasta; kesätuuli on puhaltanut, kukat ovat nousseet maasta ja tunturikyyhkystä kuullaan meidän maassamme. Sylvesterin päivänä, joulukuun lopussa tulen jälleen, ja silloin täytyy teidän talonne olla laastu ja koristettu ikäänkuin itse Herra Kristus astuisi sinne sisään, ja tämä pitää olla tapahtunut pannaan julistamisen uhalla. Te voitte tutkia tätä kirjettä lähemmin siksi. — Hyvästi! — Ja älkää unohtako lukea dekretaleja."

Hän nousi valkean hevosensa selkään ja ratsasti pois, ennättääkseen seuraavaan pitäjään ennen yötä ja levittääkseen siellä surua ja kurjuutta samoinkuin ilmestyskirjan hevosmiehet.

Herra Peder Rasbosta oli muserrettu. Hän ei uskaltanut heti mennä kotiin, vaan syöksyi kirkkoon, missä lankesi alttarin juurelle. Kullatun alttarikaapin ovet olivat avoinna, ja Vapahtajan vaellusta Golgatalle valaisivat ilta-auringon punaset säteet. Pappi ei ollut tällä hetkellä uhkaava ja rankaiseva Herran tuomari, vaan hän makasi kuritetun seurakunnan tavoin polvillaan ja rukoili armoa. Hän katsoi ylös Kristukseen, mutta ei löytänyt ensinkään sääliä. Tämä vastaanotti kalkkiinsa tarjotusta kädestä ja tyhjensi sen pohjaan saakka; hän kantoi ristiään raadellussa selässään ylös jyrkkää mäkeä, missä hänet oli ristiinnaulittava, mutta ristiinnaulitun yläpuolella avaantui taivas. Näiden kärsimysten takana ja yläpuolella oli siis jotakin. Hän alkoi tutkia syitä tähän suureen ihmisuhraukseen, joka nyt tulisi tapahtumaan koko maassa. Kirkko oli nähnyt, miten ihmiset olivat alkaneet epäillä pappien sopivaisuutta olla tuomareina ja pyöveleinä, sillä ihmiset olivat huomanneet tuomarinsa olevan täynnä inhimillisiä heikkouksia. Nyt oli papiston näytettävä, että he itse voivat Kristuksen asian vuoksi reväistä sydämen rinnastaan ja laskea sen alttarille. Mutta, jatkoi hänen kapinallinen järkensä, kristinuskohan oli poistanut ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omaa rataansa ja ajattelivat: ehkä vanhain pakanain uhreissa oli jokin ajatus. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta ja hänhän oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät marttyrit oli uhrattu, minkävuoksi oli siis häntä säästettävä? Siihen ei ollut mitään syytä, ja hänen täytyi tunnustaa, että jos kansan oli edelleen uskottava hänen saarnoihinsa, he myöskin vaatisivat nähdä hänen uhraavan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja vaimonsahan olivat yksi. Hänen täytyi tunnustaa tämä, ja hän tunsi ajatuksissaan omituista nautintoa ajatellessaan niitä hirveitä kärsimyksiä, jotka olivat edessä, ja siihen tuli lisäksi ylpeys viittaillen marttyrikruunulla, joka kohotti hänet yläpuolelle tätä seurakuntaa, johon hän oli ylemmältä alttarilta tottunut katsomaan alas, mutta joka nyt oli alkanut nostaa päätään ja uhmaillen uhannut rynnistää tälle korotetulle paikalle.

Tämän ajatuksen vahvistamana ja herättämättä meni hän alttariaitauksen sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu synnintekijä, vaan vanhurskas, joka oli ansainnut seistä Kristuksen sivulla, koska hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin tämä. Hän katsoi ylpeästi alas rukoustuoleihin, jotka hämärässä olivat polvistuneiden ihmisten näköisiä, ja hän sinkautti vanhurskaan rangaistuksia heidän päihinsä, senvuoksi että he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnoihinsa. Hän repäsi auki takkinsa ja näytti heille verisen rintansa, missä oli tyhjä sija sydämen paikalla, jonka hän oli lahjottanut Jumalalle. Hän käski heikkouskoisia pistämään kätensä hänen kylkeensä ja tulemaan vakuutetuiksi. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksien alasena ja hänen liiaksi kiihottunut mielikuvituksensa saattoi hänet kiihottuneeseen tilaan, niin että ajatusten toiminta hetkeksi lakkasi ja hän kuvitteli olevansa yhtä Kristuksen kanssa. — Pitemmälle ei hän voinut tulla, ja hän putosi läjään niinkuin tuulessa rikkoutunut purje, kun kirkonvartija tuli sisään ja tahtoi sulkea.

Kotimatkalla tunsi hän itsensä onnettomaksi kiihotustilaansa katoomisen johdosta ja hän olisi kernaasti palannut kirkkoon, ellei jokin selittämätön, esiintyen heikon velvollisuudentunnon tavalla, olisi kutsunut häntä kotiin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä heikommaksi tulivat hänen tunteensa ja sitä pienempi tunsi hän olevansa. Mutta kun hän astui oven sisäpuolelle ja vaimonsa otti hänet vastaan avoimin sylin ja levottomasti kysyen, minkävuoksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi hauskan lämmön säteilevän itseään kohtaan takasta ja näki lasten nukkuvan niin rauhallisesti ja kukoistavina, silloin tunsi hän kaiken sen arvon, minkä hän nyt tulisi luovuttamaan, ja hän avasi sydämensä, mihin kaikki hänen nuori verensä virtasi, ja hän tunsi ensi rakkauden koko maailmaa uhmaavaa voimaa, joka voi kantaa kaikkea, herätä uudestaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan tulisi hylkäämään sitä sydäntä, jota hänen sydämensä rakasti, ja molemmat puolisot tunsivat itsensä taasen rauhallisiksi, ja he istuivat toistensa rinnalla keskiyöhön saakka, ja he puhuivat tulevaisuudesta ja miten he voisivat välttää uhkaavaa vaaraa.

Kesä kului onnellisilta puolisoilta kauniin unen tavalla, jonka kestäessä he unohtivat, että herääminen oli edessä.

Sillävälin oli seurakunta saanut tietää paavillisen käskyn ja jollakin vahingonilolla se sen kuuli, sillä se soi hengelliselle valtiaalleen kernaasti pienen kiirastulen, osaksi, koska se toivoi saavansa pappinsa tästälähin huokeammalla, kun heidän täytyi elää ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita, jotka vastaanottivat kaiken mikä tuli piispalta tai paavilta, ikäänkuin se tulisi taivaasta. He keskustelivat kysymyksestä edestakasin, ja jäivät siihen mielipiteeseen, että lihallisen yhteyden papin ja naisen välillä täytyi olla syntisen. Nämä hurskaat, jotka olivat odottaneet näkevänsä pappilan puhdistetuksi synnistä heti ilmotuksen tultua, alkoivat nurista, kun he eivät huomanneet paimenensa ensinkään osottavan merkkejä siitä että hän aikoi totella. Napina kasvoi erään sattuman jälkeen, kun ukkonen oli iskenyt kirkontorniin. Sitte syksyllä tuli huono sato. Silloin kohotettiin huuto ja hurskaat lähettivät valitun joukon pappilaan, ja siellä nämä selittivät, että he eivät aikoneet ottaa vastaan sakramenttia papilta, joka eli synnissä. He vaativat, että hän heti ryhtyisi vuode-eroon vaimostaan, jonka kanssa hänellä ei ollut oikeutta siittää lapsia, koska nämä tultaisiin selittämään äpäriksi, ja he uhkasivat puhdistavansa pappilan tulella, ellei se olisi puhdas vanhan vuoden loputtua.

Osottaakseen seurakunnalle, ettei hänen avioliittonsa ollut lihaa varten, antoi herra Peder kantaa suuren vuoteen ulos mäelle, ja makasi tästä lähin kyökissä.

Sitte tuli hiljaista joksikin ajaksi, mutta papissa näyttäytyi huomattava muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin hänen oli tarve, ja viipyi siellä myöhäseen iltaan. Hän muuttui suljetuksi ja kylmäksi vaimoaan kohtaan, ja ikäänkuin pelkäsi kohdata häntä. Lapsia voi hän pitää sylissään useita tunteja ja hyväillä heitä puhumatta sanaakaan.

Martinmessun aikana marraskuussa tuli tuomiokapitulin diakoni käymään ja hänellä oli hyvin pitkä keskustelu herra Pederin kanssa. Yöllä makasi tämä ylhäällä ullakolla, ja hän jatkoi makaamistaan siellä tästä lähtien. Vaimo ei sanonut mitään, mutta hän näki koko asiain kehittymisen ilman mahdollisuutta voida muuttaa mitään. Hänen sielunsa ylpeys esti häntä lähestymästä, ja kun miehensä alkoi syödä ateriansa omilla määräajoillaan, tapasivat he harvoin. Mies tuli tuhanharmaaksi ja silmät vajosivat pään sisään; hän ei syönyt milloinkaan iltasin ja makasi paljaalla lattialla hylkeennahan alla.

Tuli joulu. Herra Peder tuli eräänä iltana kahta päivää ennen joulua tupaan ja istahti takan ääreen. Vaimo laitteli lasten vaatteita. Pitkän aikaa vallitsi hirvittävä hiljaisuus; vihdoin sanoi mies:

"Minä lähden", vastasi vaimo, "mutta minä otan lapset mukaani. Tahdotko niin."

"Olen rukoillut Herraa, että kalkki otettaisiin minulta pois, mutta hän ei ole tahtonut, ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun."

"Minä matkustan huomenna isän ja äidin luo, jotka odottavat minua", sanoi vaimo soinnuttomalla, mutta varmalla äänellä.

Pappi nousi ylös ja meni nopeasti ulos, ikäänkuin hän olisi kuullut kuolemantuomionsa. Ilta oli säkenöivän kylmä, tähdet tuikkivat sinisenvihreällä taivaalla, ja äärettömänä lepäsi lumipeitteinen aavikko epätoivoisen vaeltajan silmien edessä, jonka tie näkyi kulkevan suoraan niihin tähtiin, jotka olivat alimpana ja näkyivät nousevan ylös valkeasta maasta. Hän vaelsi ja vaelsi, pois, pois; hän tunsi olevansa ikäänkuin sidottu hevonen, joka juoksee, mutta joka temmastaan alituisesti takasin nuorasta joka kerran kun se luulee olevansa vapaa. Hän kulki majojen ohitse, mistä loisti valoa, ja hän näki miten pestiin, laastiin, keitettiin ja leivottiin lähestyvää joulua varten. Hänessä heräsi ajatuksia omasta lähestyvästä joulustaan. Hän ajatteli kotiaan tyhjänä, lämmittämättömänä, ilman valoa, ilman häntä, ilman lapsia. Jalat polttivat hänen allaan, mutta hänen ruumistaan palelsi. Hän kulki ja kulki tietämättä mihin. Lopulta seisoi hän erään tuvan edessä. Luukut olivat suljettuina, mutta valonsäde tunkeutui ulos ja heitti rikkikeltasen loisteen lumelle. Hän meni lähemmäksi ja pani silmänsä rakoseen. Hän katsoi huoneeseen, missä penkit ja pöydät olivat täynnä vaatteita: pieniä lasten liinavaatteita, sukkia ja mekkoja. Kirstu oli avattuna ja sen kannella riippui valkea hame, jonka solakat uumat herättivät hänen huomiotaan; sen etupuolella tuntuivat neitseellisten rintain jäljet; toiselle olkapäälle oli kiinnitetty viheriä seppele. Oliko se käärinvaate vai morsiuspuku. Hän ihmetteli, että ruumiita ja morsiamia puetaan samalla tavalla. Hän näki varjon kuvastavan seinälle; toisinaan oli se pitkä, niin että se taittui ja katosi kattoon, toisinaan ryömi se lattialla. Vihdoin pysähtyi se valkealle hameelle. Pieni pää sidottavine myssyineen näkyi selvästi vaaleata pohjaa vastaan. Tämän otsan, tämän nenän, tämän suun oli hän nähnyt ennen. Missä hän oli? Varjo hävisi arkkuun ja valoon astuivat kasvot, jotka eivät voineet kuulua elävälle, niin kalpeilta, niin sanomattoman kärsineiltä ne näyttivät, ja ne katsoivat häntä silmiin niin että niitä poltti ja hän tunsi miten, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja sulattivat lumen ikkunalaudalla. Ja silloin tulivat katseet tuolla sisällä niin lempeiksi, niin rukoileviksi, että hän luuli näkevänsä Pyhän Katarinan teilattavana rukoilevan keisari Deciukselta armoa. Niin, sama nainen se oli, ja hän oli keisari. Antaisiko hän tuolle naiselle armoa? Ei, antakaa keisarille, mikä keisarin on, sanoo sana, ja taivas ja maa hukkuvat, mutta minun sanani ei tule katoomaan. Ei mitään armoa! Mutta hän ei voinut kestää näitä katseita, jos hän tahtoi edelleen olla vahva; senvuoksi täytyi hänen mennä. Ulos puutarhaan, missä lumi oli laskeutunut hänen peitetyille pensailleen, niin että ne näyttivät pieniltä lastenhaudoilta, sinne hän nyt vaelsi. Ketä makasi näissä pienissä haudoissa? Hänen lapsensa? Hänen terveet, punakat lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt hänen uhraamaan, niinkuin Abraham uhrasi Isakin. Mutta Abraham pääsi pelästyksellä. Se oli helvetillinen Jumala, joka voi olla niin epäinhimillinen. Sen täytyi olla huono Jumala, joka saarnasi rakkautta ihmisille, mutta käyttäytyi itse pyövelin tavalla. Hän lähtisi heti etsimään tätä Jumalaa, etsimään häntä omassa huoneessaan, ja hän tulisi puhumaan hänelle ja vaatimaan selitystä. Hän tuli ulos puutarhasta halkomäelle. Siellä tapasi hän suunnattoman suuren ruumisarkun, mutta se oli kahdelle hengelle. Ei, se oli sänky; se oli täytetty mitä pehmeimmällä, vastasataneella lumella, joka lepäsi niin valkeana kuin haahkan untuvat, ja tuntui niin lämpimältä kuin elävän linnun untuvat. Sepä oli houkutteleva vuode. Tässä olisi Cleopatran pitänyt viettää häitään Goliathin kanssa. — Hän purasi sängyn laitaan koiran tavalla, kun sen nuorissa hampaissa kutiaa. — Mustaihoinen Cleopatra valkeata lunta vasten! Sepä olisi näky! Hän kahlasi edelleen lumikinoksissa ja sai käsiinsä pienen kuusen, joka seisoi halkovajan luona. Se oli joulukuusi, semmonen, jonka ympärillä lapset tanssisivat, jos he olisivat eläneet. Nyt muisti hän, että hänen oli etsittävä käsiinsä Jumala, joka oli ottanut hänen lapsensa ja asetettava hänet edesvastuuseen. Kirkko ei ollut kaukana, mutta kun hän tuli sinne, oli se sulettu. Silloin hän raivostui. Hän kopeloi lumen alla, kunnes hän sai käsiinsä kiven, ja sillä hän alkoi lyödä ovelle, niin että kirkon sisältä tuli ukkosen jyrinän tapainen vastaus hänen ääneensä huutaessa:

"Ulos, Molok, joka syöt lapsia, niin revin mahasi auki! Ulos Jesus Kristus ja pyhä Katarina, ulos kaikki pyhimykset ja perkeleet, niin saatte tapella keisari Deciuksen kanssa Rasbosta! Haa! Te tulette selästä päin, te helvetin legionat!"

Hän kääntyi takasin kirkkomaahan päin ja raivoavan voimalla taittoi hän nuoren lehmuksen; ja tämä aseenaan hyökkäsi hän pienten hautaristien sotajoukkoa vastaan, joka hänen mielestään tuli häntä vastaan käsivarret levällään. Ne eivät väistäneet ja hän astui eteenpäin niinkuin kuolema viikatteineen, eikä lopettanut, ennenkuin oli kaatanut jokainoan, niin että maa oli pirstaleitten peittämä.

Mutta hänen voimansa eivät olleet vielä tyhjentyneet. Nyt tulisi hänen ryöstää ruumiit ja koota kuolleet ja haavottuneet, Kuorman kuormalta kantoi hän kirkon seinämälle ja latoi erään ikkunan alle. Kun tämä oli valmista, kiipesi hän ylös, löi rikki erään ikkunaruudun ja astui kirkkoon. Siellä sisällä oli aivan valoisaa revontulista, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle piilossa kirkon korkean katon peittäminä. Uusi hyökkäys ahdistavia rukoustuoleja vastaan, jotka hän murskasi kasaksi puupirstaleita. Hänen katseensa pysähtyivät nyt alttarille, missä piinakohtauksen yläpuolella Jehova istui valtaistuimellaan erään pilven päällä, kädessään lain ukkonen. Hän pani käsivartensa ristiin rinnoilleen ja tarkasteli halveksuen ankaraa miestä siellä pilven yläpuolella.

Kun hän näki, ettei hänen vaatimukseensa suostuttu, otti hän halon ja heitti vihollistaan vastaan. Räiskeellä kohtasi se erästä kipsikoristusta, joka syöksyi alas ja repäsi irti pölypilven.

Hän otti uuden halonkappaleen ja heitti pettymyksen nousevalla raivolla. Pilvet putoilivat alas pala palalta hänen äänekkäästi nauraessaan, lain ukkonen temmastiin kaikkivoivan kädestä; lopuksi syöksyi raskas kuva hirvittävällä räiskeellä alas alttarille, murskaten kynttiläkruunut pudotessaan.

Päivää ennen jouluaattoa, aamulla, oli eräs pitäjän asukas nähnyt ihmeellisen näyn pappilan pihalla. Reki oli tullut ulos pappilasta ja siinä oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki, ja se oli ajanut länteen päin. Idästä päin, neljännespeninkulmaa reen perässä oli seurakunnan pappi tullut juosten ja kovaa huutaen käskenyt rekeä pysähtymään. Tämä oli kuitenkin jatkanut matkaansa maantietä pitkin ja kadonnut eräässä mutkauksessa. Silloin oli pappi langennut lumikinokseen, puristettu nyrkki kohollaan taivasta kohden.

Myöhäisemmät tiedonannot tiesivät kertoa, että pappi oli vaikeasti sairastunut kuumeeseen ja että perkele, kiukuissaan siitä, ettei hän ollut saanut valtaansa Herran palvelijaa vasta käydyssä taistelussa avioliiton purkamisesta, oli mitä hirvittävimmin raivonnut kirkossa; mutta päästäkseen sisälle ja saadakseen valtaa siellä, oli se ensin särkenyt kaikki ristit kirkkomaalla. Mikä kaikki yhteen asetettuna kohotti herra Pederin maineen entiselleen ja vieläpä antoi hänelle pyhyyden loistetta, mikä sai hurskaat sangen tyytyväisiksi, sillä he olivat olleet pakottavana voimana pappilan puhdistamisessa.

KAARLE XII:N RUUMIIN ÄÄRESSÄ TISTEDALISSA

"Smak! pani se ikäänkuin silloin kun heitetään kivi mutaan, ja samalla oli lopussa se suuri elämä, jota kutsutaan Kaarle kahdenneksitoista! Herra meitä kaikkia suojelkoon!"

Sillä tavalla kertoi jo kymmenennen kerran luutnantti Carlberg tämän suuren tapahtuman henkilääkäri Neumannille sisällä tuvassa Tistedalin kylässä, jossa nämä molemmat uskotut valvoivat ruumiin ääressä.

"Ja silloin sanoi kenraali Maigret: La pièce est finie. Allons souper!" [Kappale on lopussa. Lähtekäämme illalliselle.] lisäksi henkilääkäri ikäänkuin itsekseen. "Jaajaa! — Allons souper! — Nyt saadaan nähdä kuka maksaa viulut. Görtzin satatuhatta hopeataalaria, jotka tulivat sotakassaan eilen, on perintöruhtinas jakanut korkeimmalle päällystölle. Se tulee tekemään mitä se voi. Tehköön sen!"

Kavionkapseen kuuluessa ulkoa nousi henkilääkäri ja meni talikynttilöineen eteisen ovelle ottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Ulkona oli aivan pilkkosen pimeää ja putoava lumi suli liaksi samalla kun se putosi. Mutta kuusimetsän yläpuolella, korkealla taivaalla näkyi ikäänkuin revontulia Fredrikstenin huipuilla, missä vihollinen oli sytyttänyt ilotulia.

Kavionkapse läheni ja pian näkyivät kuriirin keltaset nahkahousut neljän mustan hevosjalan välissä huristavan ohitse, ratsastajan piiskan paukkuessa pistoolinlaukausten tavoin.

"Se oli perintöruhtinaan lähetti Tukholmaan!" mutisi henkilääkäri taaksepäin luutnantille, joka oli pysähtynyt sisälle eteiseen.

Taas roiskui lumirännässä, lyömämiekka kalisi, nahkalaukku sinisen, keltanappisen takin päällä vilkkui ohitse ja hävisi.

"Vannopa että se oli holsteinilainen, joka meni Uddevallaan! Tulee enemmänkin, luota siihen! Joo, minä kuulen niiden tulevan, sillä ne tulevat miehissä!"

Kolme mustaa liehuvaa viittaa, läpättäen purjeiden tavoin käännöksissä, sekä kolme paria drabanttimiekkoja vilahti ohitse.

"Ne olivat kuoleman husaareja, jotka menivät Strömstadiin panemaan kiinni Görtziä, niin totta kuin arvaan oikein. Yhden on kuoltava kansan puolesta, eikä siinä riitä hän, sillä siihen ne eivät uskalla, eivät edes hänen kuolleeseen tomuunsa, mutta oikein se ei ole. Jaajaa, on nähty paljon ja enemmän tullaan näkemään! Täällä koittaa aikoja, luutnantti Carlberg, täällä koittaa aikoja."

"Aina on koittanut aikoja, henkilääkäri, ja aina on tahdottu kaivaa kuolleet ylös mullasta, senjälkeen kun heidät on heitelty hylyiksi, eläessään, mutta tällä kertaa ihmettelen…"

"Mitä!" korotti henkilääkäri ääntään, mutta ainoastaan heti laskeakseen sen, ikäänkuin hän olisi muuttanut mieltään.

Varjostaen kädellään kynttilää palasi hän takasin tupaan luutnantti Carlbergin seuraamana, joka odotti luentoa, mikä todenmukaisesti ei jäisi tulematta.

Mutta sensijaan, että olisi pysähtynyt ulompaan huoneeseen, missä molemmat miehet valvoivat, avasi henkilääkäri Neuman oven sisempään huoneeseen, ja varpaillaan, ikäänkuin peläten herättävänsä nukkuvan, astuivat he nyt sisään kamariin.

Neljän niistämättömän talikynttilän valasemana näkyi pieni huone puolipimeässä, ja kynttiläin savun lävitse näkyi silotetuilla seinillä huonoja puupiirroksia tsaari Pietarista vilkkaine, sielukkaine kasvoineen, ja hänen rinnallaan kuningas Augustin veltot, riippuvat piirteet herasilmineen ja hekumallisine leukoineen, molemmat ripustettuina penkin yläpuolelle, jolla lepäsi suuri alaupseerin miekka.

Kun henkilääkäri oli niistänyt kynttilöitä, näkyivät pitkät kantopaarit ja niillä tummansininen viitta, jonka alapäästä pari lintalle astuttuja saappaita pisti näkyviin ja niillä näkyi kuivaneen saven jälkiä.

Märän viitan alla näkyi vähitellen, kun silmä tottui valoon, keskikokoisen miehen piirteet, terävine polvilleen, leveine lanteineen, riippuvine, kapeine olkapäineen sekä hyvin esiinpistävine nenineen, joka kannatti peittävää kangasta niin että ainoastaan korkean otsan muotoa voi erottaa.

Märän nahan, vasta teurastetun lihan ja ammoniakin ummehtunut haju levisi huoneeseen ja tuntui hämärillä muistutuksillaan kaiken vajavaisuudesta ja katoovaisuudesta painavan alaspäin surevien hetkellisesti heränneitä tunteita.

Henkilääkäri aikoi istahtaa penkille, mutta kuninkaallisen miekan näkö pidätti häntä ja ikäänkuin muistutti hänelle, että kuninkaan läsnäollessa ei istuta. Hämillään jäi hän seisomaan hetkeksi silmät yhä kiinnitettyinä tummaan vartaloon, ikäänkuin hän olisi odottanut käskyä tai lupaa saada vetäytyä pois.

"Herra Jesus, hän liikuttaa itseään!" kuului luutnantin puoleksi sammunut ääni kirurgin takana, joka samalla peräytyi ja silmät levällään tarkasti ihmeellistä ilmiötä, miten ruumis ikäänkuin ojentautui, kun jänteet ja nivelet veltostuivat ennenkuin ruumiin jäykistyminen täydellisesti tapahtui.

"Nivelissä vaan venähtelee", vakuutti henkilääkäri; "ja me saamme pakkasta huomiseksi. Mutta kyllä hän on ainaiseksi loppu, varmasti! Ja…" hän viivytteli sanojaan, "en luule hänen kummittelevan, sillä hän ei koskaan tuntenut enteitä, paitsi yhden kerran…"

"Ehkä henkilääkäri kuitenkin tahtoo katsoa, miten asian laita on!" pyysi luutnantti, joka osotti jonkinlaista pelkoa siitä, että kuollut nousisi ylös. "Kyllähän minä seisoin haudassa kun laukaus ammuttiin, ja me molemmat näimme, mihin se sattui, mutta tiedetään kuitenkin esimerkkejä siitä että luodit…"

"Ei herraseni, en ole koskaan nähnyt luotien käyvän ohimoiden lävitse tuottamatta kuolemaa", lopetti kirurgi keskustelun ja käytti samalla tilaisuutta poistuakseen ruumishuoneesta.

"Ihmeellinen mies oli hän joka tapauksessa", makasi kirurgi jonkun aikaa senjälkeen vuoteellaan ulkona tuvassa ja jutteli itsekseen, taistellessaan unta vastaan… "On ikäänkuin sielun laatu, puutteet ja hyvät puolet vaeltaisivat aineen kudoksissa… Vanhat egyptiläiset kutsuivat sitä metempsykosiksi eli sielunvaellukseksi, ja me sanomme ainoastaan, että se on sukuun tulemista, vaikkakin usein luonnon lex contradictionis eli ristiriitaisuuksien lain kautta kielteiset ominaisuudet muuttuvat positivisiksi… Eikö isoisä, kymmenes Kaarlo, ollut juopporatti, tyttöjen pyydystäjä ja tappelupukari. Mutta Kaarlo kymmenes siitti raittiusmiehen ja naisvihaajan Kaarlo yhdennentoista… kas, nyt alkavat ristiriitaisuudet, mutta tappelupukaria on vähä jälellä, vaikkakin suuri valtakunnan taloudenhoitaja astuu esiin aina liioteltuun ahneuteen saakka. Kaarlo yhdestoista siitti Kaarlo kahdennentoista, ja luonto säilyttää raittiusmiehen ja naistenvihaajan, tekee taka-askeleen ja saa esiin tappelupukarin isoisästä, mutta pyyhkii pois itaruuden, jonka voi parantaa ainoastaan toisella liiottelulla, ja tekee tuhlaajan… Sillä hän oli vaarallinen rahoja käsittelemään… Herra Jesus, Timurtaschissa… jaa, jaa, jaa! Mutta kas perhanaa, sanoo luonto, nythän me olemme tehneet oikein miesten miehen, ja silloin tuntuu ikäänkuin parittelun jälkeen, saa halun nukkua ja päästä siitä asiasta. Natura numquam perfectris, sanoo Aristoteles, luonto ei koskaan tee mitään täydellisesti, ja tässä se tarvitsi kolme sukupolvea leipoakseen suuren aiheen, niin, suuren, että taikina loppui. Loppui, sillä jos ajattelee tarkemmin, niin oli tässä jättiläisessä yksi heikko kohta jossakin keskellä nodus vitalisia eli elinsolmua. Heikko, niinkuin suuressa äidinisässä — sieltäkin on kai tullut hiukan sukuun — Fredrik III:ssa Tanskassa. Mahtava, viekas, taikauskoinen herra, joka oli niin vahva ja niin heikko, niin viisas ja niin täynnä erehdyksiä. Ja sitte, katsokaamme sankariamme. Urhoollinen kuin karhu, kun häneen katsottiin, mutta kun yö ja onnettomuus tulivat, kas silloin ei hän voinut maata yksinään. Silloin täytyi hänen maata jonkun sylissä tai toisinaan ukko Piperin vuoteella; ja sitte rukouskirja esiin… Ja ajatelkaahan sitä, että hän, joka komensi toisia, ei voinut komentaa itseään ja panna tahtoaan oman tahtonsa ylitse. Ei se ollut voimaa, kun hän antoi moskovalaisen raivota Itämerenmaakunnissa, silläaikaa kun hän oli hävittämäisillään itsensä ja meidät kaikki kaukana Puolassa. Se oli tetanus eli jäykistystauti… niin, sillä lailla oli Turkissakin. Mitä meillä oli Turkissa tekemistä… Heikkoutta, herra! Ja ettei hän uskaltanut kotiin Tukholmaan… se oli raukkamaista, niin raukkamaista, ja siihen hän sortui. Ja siihenkin, että hänen piti ottaman itselleen vastuunalaisen ministerin Görtzissä… joo, tämä saa siitä nauttia ja kantaa syyn, tämä! Ja siinä oli niin paljon heikkoa!"

"Sankari oli hän siitä huolimatta, sanokaa minun sanoneen, henkilääkäri", puhkesi luutnantti, joka ei kauempaa voinut pidättää itseään.

"Sankari taistelukentällä, sitä hän oli! Ganz recht [Aivan oikein.], luutnantti Carlberg. Voi olla että hän oli enemmän kenraali kuin sotamies… kas sitä minä en ymmärrä. Me luulimme tuntevamme hänen hyveensä, mutta hänen puutteilleen me ummistimme silmämme tähän saakka, ja senvuoksi on meidän niistä nyt puhuttava, kun ei kukaan meitä kuule; sillä minä olen ruumiin repijä, enkä ruumiin koristaja. Sanoin, että siinä oli jotakin heikkoa! Ja se näkyy aina kun jokin suku kuolee sukupuuttoon. Eikö isälle ollut vastenmielistä maata laillisen vaimonsa kanssa! Ja eikö jälkeläisten laita ollut hiukan huonosti. Meidän kuninkaamme otti mitä oli otettavana, ja vähän lisäksi. Sisar Hedvig naitiin, mutta hän ei ollut oikein luotu, sillä hänellä oli pieni vika, pieni, mutta kuitenkin vika — hänellä oli kaksinkertaiset peukalot, jota ette ehkä tiedä — ja hänen pojastaan tuli heikko ja hänellä oli vaikeata puhua, jopa sanottiin, että hän oli mykkä. Ja sitte meidän armollinen kuningattaremme, Ulrika Eleonora, ei — meidän kesken sanoen — luonnolta saanut sitä hengenlahjani runsautta, jota toivoo tapaavansa niin huomattavalla paikalla olevalta henkilöltä…"

"Sanalla sanoen ja ottaen huomioon, että meidänkin armollinen herramme ja kuninkaamme eli ainaisessa haluttomuudessa lahjottaa maalle perintöruhtinasta, näyttää siltä, kuin salainen vaisto luonnossa olisi järjestänyt niin että se suku loppui. Luonto oli tehnyt tehtävänsä ja oli väsynyt. Se oli saanut tarpeekseen Kaarloista, ja Kaarlot loppuivat! Mitään hienoa työtä ei luonto ollut tehnyt meidän armollisessa herrassamme ja kuninkaassamme. Suurta ja karkeata! Kernaasti; mutta ei hienoa! Ajatelkaa, tämä käsi, joka käytteli lyömämiekkaa niin ylpeästi, ei voinut kulettaa kevyttä hanhenkynää sileällä paperilla… Silloin ei koneisto totellut, silloin se koukkuili ja oli vastahakonen, ikäänkuin häntä olisi huimannut keskellä tätä valkeata kenttää. Hän sanoikin, että häntä huimasi, kun hänen tuli kulkea paperiarkin yli. Mutta se ei ollut ainoastaan sitä, vaan ajatukset, joiden tuli marssia eteenpäin suoristetuissa rouduissa, ne kulkivat ja kamppasivat toisiaan, astuivat toistensa kintuille, ja kun minä luin kerran erään sisarelle menevän kirjeen, jonka hän pyysi minun korjaamaan, niin olivat sanat ikäänkuin pitkissä pihdeissä, yhteensotkeutuneina, ikäänkuin olisi nähnyt koko aivosotkun esillevedettynä… ei se ei ollut hienoa työtä! Ja sitte hän ei pitänyt puhtaista sukista… asch! Hän oli porsas, sen me tiedämme ja älkäämme puhuko siitä."

"Hyi perhana, kuinka pikkumainen te olette, henkilääkäri! Sitä en olisi koskaan teistä uskonut", keskeytti luutnantti ja heitti katseen rikkinäisiin saappaisiinsa. "Kaksinkertaset peukalot ja paskaset sukat, mitä niillä on tekemistä miehen kanssa!"

"Très bien [Oivallisesti!], luutnantti Carlberg, minä en oikeastaan puhunut teille, sillä silloin olisin uskomattomalla taidollani laskeutua kuulijaini alhaisen käsityskannan tasalle, puhunut toisella tavalla… Tapellaan huomenna, mutta ei tänä yönä! — Minä loukkasin teitä epäoikeutetulla epäluulollani, että olitte mies, joka ymmärsitte panna arvoa kauneudelle ja sulavuudelle elämän pienissä oloissa, ja minä uneksin, puolinukuksissa kun olen, että pienet sivellinvedokset eivät voineet pilata muuta taulua kuin sitä, mistä puuttuu suuria. (Ja sitä hän ei käsittänyt, kuiskasi henkilääkäri itsekseen.) Mutta jos te tahdotte, niin minä puhun teille sankarimme suurista puutteista, sillä minun täytyy puhua tänä yönä, puhua itsestäni tuo henki, joka on painanut minua vuosikausia, jota olen ajatellut hiljaa niin kauan, senvuoksi että minä olen pelännyt ajatella kovaa, henki, joka senvuoksi, ettemme me uskaltaneet puhua ääneen, ei myöskään koskaan saanut tietää mikä hän oli… Jos sitte tahdotte tapella minun kanssani huomenna niin saatte! Minä olin mukana Pultavassa, ja minä olin mukana monena muuna hyvänä päivänä ennenkuin te olitte syntyneet. En ole senjälkeen, kun vuonna 1703 tulin kuninkaan palvelukseen, omistanut sielulleni tuntiakaan, vaan se on ollut yksinvaltiaan herran omaisuutta, samoinkuin asemani, leipäni ja elämäni. Minusta tuntuu senvuoksi nyt siltä kuin astuisin ulos ankarasta vankeudesta, ikäänkuin hengittäisin, löytäisin uudelleen vanhan tuttavuuden salaisessa itsessäni, joka on kasvanut sammaleen, lumen ja kivien alla. Olen rakastanut sitä miestä niinkuin koira rakastaa herraansa, jolta se saa suojaa ja ruokaa, mutta minä olen vihannut häntä niinkuin koira herraansa, jolle se on luovuttanut vapautensa ja tahtonsa. Kuulkaa kaikki minun ajatukseni tuosta suuresta miehestä… Tapellaan huomenna, mutta ei nyt yöllä, luutnantti Carlberg! — Älkääkä pelätkö, rotat ne vaan tanssivat lattialla tuolla sisällä."

"Nähkääs", avasi hän puheensa tulvan, "suurten miesten laita on niinkuin tuon kynttilän tuossa; asettakaa se korkealle pöydälle, niin se näkyy, asettakaa se pöydän alle, niin ei se valaise, vaikka sen valo on yhtä kirkas kuin äsken. Pankaa toisin sanoen aasi valtaistuimelle, ja se näyttää aina joltakin, ellei sen laita ole aivan hullusti. Bien! [Hyvä.] — On sangen harvoja hallitsijoita, jotka ovat olleet niin huonosti varustettuja, kuin autuas kuninkaamme tuolla sisällä. Vähän tiesi hän valtion hallintotavasta ja yhteiskunnan järjestämisestä, ei mitään nykyajasta ja hallitsevista salaperäisistä voimista, jotka tekevät historiaa. Koko hänen elämänsä oli ketju täynnä erehdyksiä, pukkia ja tyhmyyksiä…"

"Niinpä, perhana soi, me tappelemme huomenna, henkilääkäri Neuman!" keskeytti luutnantti. "Mutta jutelkaa nyt, sillä te olette piru vieköön hauska."

"Mutta oli olemassa syitä, niinkuin kaikkeen muuhunkin, ja kun mainitsen ne, niin mainitsen yhtä monta puolustusta… Minä olen saksalaissyntyinen, sitä oli suuri kuninkaammekin, sillä hän kuului Pfalzin hallitushuoneeseen, joka ei ole ruotsalainen; hänen isoäitinsä oli Hedvig Eleonora Holstein Gottorpista, hänen äidinäitinsä Sophia Amalia Braunschweig-Lüneburgista ja hänen äitinsä Ulrika Eleonora, mainitun äidinäidin ja Fredrik III:n oldenburgilaisen tytär.

"Oli varmasti, niin varmasti kuin itse kantaisä Johan Casimir oli naimisissa Maria pfalzilaisen, Kaarlo yhdeksännen tyttären kanssa. Totta on, katsokaas luutnantti Carlberg, että siemen on otettava naapurista, mutta oldenhurgilaisilla ja pfalzilaisilla ei ole ollut parasta nestettä. Ja sitte tapahtuu, että kun ottaa siemenen pitkän matkan takaa, niin saa rikkaruohoa laihoon, eikä se ole parasta, mikä lähetetään kauas pois. Kustaa ensimäinen nai ensinnä Katarinan Sachsen-Lauenburgista ja sai Erik hupakon, mutta kun hän sitte ryhtyi harjottamaan kotimaista siitosta Lejonhufvudin kanssa, tuli siitä kymmenen reipasta poikaa ja tyttöä ilman että valitettiin kotimaisia sotia ja sukulaisten suosimista. Olkoon se sinään, mutta sankarimme koko vaelluksessa olikin jotakin ratkasevasti ruotsalaista. Luutnantti ei tiedä, mikä on ruotsalaista, arvelen. Joo, kun heimot vielä vaelsivat ympäriinsä ja etsivät paraita maapalasia ja alkoivat kiistellä pareista joenlaaksoista, merenrantamista ja edullisimmista ilmansuunnista, työnnettiin heikommat pohjoseen ja lahjakkaimmat ottivat haltuunsa makupalat. Mitä pohjosempana, sen huonompaa kansaa. Samaten kuin maapallolla on ainoastaan yksi lämmön lähde, aurinko, on Europalla ainoastaan yksi sivistyskeskus, Hellas, sitte Roma, viimeksi Parisi. Ja koska lämpö leviää kääntäen verrannollisesti välimatkan neliöön, niin tulee lämpö, niin hyvin henkinen kuin aineellinenkin, aina viimeksi ja vähimmässä määrässä napamaihin, ja senvuoksi paleltaa henkiä pohjoismaissa ja ne ovat jääneet jälkeen. Senvuoksi on pohjoisessa aina säilynyt raakalaisheimoja, ja kun yhteiskunnat etelässä olivat järjestäytyneet, lähtivät pohjoismaalaiset ja viikingit ulos luolistaan ja ryöstivät villien tavoin. Toisinaan oli niiden nimenä gootit ja longobardit, toisinaan svealaiset, toisinaan kolmenkymmenenvuotisen sodan sotilaat ja nyt viimeksi Kaarle kahdennentoista soturit. Kaarle kahdestoista on senvuoksi enimmin ruotsalainen kaikista kuninkaista; ja yksinäisen, hyljätyn ja syrjäytetyn ihmisen liialliseen itsensä arvioimiseen yhdisti hän epäitsenäisen ihmisen taipumuksen käydä ja näytellä toista. Tietääkö luutnantti kenen osaa Kaarle kahdestoista näytteli? Ette. Katsokaa siis tätä kirjaa, jonka minä löysin hänen takkinsa takataskusta aivan äskettäin. Se on Curtius: De rebus gestis Alexandri Magni, eli: Aleksanteri suuren tekojen historia. Huono historioitsija, joka on kirjottanut Aleksanterista samalla tavalla kuin luultavasti tullaan kirjottamaan Kaarle kahdennestatoista pitkinä ajanjaksoina. Hänen esikuvansa mukaan sankarimme koetti rynnistellä Europan silmien edessä. Esikuva, joka oli neljätoistasataa vuotta vanha. Kuulkaa muutamia vertauskohtia, vaikkakaan ne eivät aivan tarkalleen sopisikaan yhteen. Kun Aleksanteri syntyi, paloi Efeson temppeli. Kun Kaarle XII tuli täysikäiseksi, paloi Tukholman linna. Aleksanteri oli, samoinkuin Kaarlo XII, aikasin ylpeä ja kunnianhimonen, ei, tahtonut kilpailla olympialaisissa leikeissä, koska siellä ei ollut kuninkaita voitettavana; tuhlasi omaisuutensa ja heitteli rahojaan ystävilleen; katkasi poikki gordiolaisen solmun, kun hän ei pystynyt sitä avaamaan; vallotti paljo maita, joita hän ei pystynyt hoitamaan ja hänellä oli aina Persia silmäinsä edessä, samoinkuin eräällä toisella sittemmin oli Venäjä, joko sitte Darius muutettaisiin Augustiksi tai Pietariksi. Brandklipparin nimi on kreikaksi Bucephalus, ja turkkilaiset voivat vastata persialaisia, joita Aleksanteri ei kursaillut ottaa armeijaansa, milloin tarvittiin; Bessus voi olla Mazeppa ja Babylon joko Dresden tai Moskova; Hyfasisjoki voi olla Pultava; ja molemmat sankarit kuolivat keskimäärin kolmenkymmenenneljän ja puolen vuoden ijässä, sillä toinen oli kuollessaan kolmenkymmenenkuuden ja toinen kolmenkymmenenkolmen, ja niin edespäin, mielen mukaan.

"Mutta molempien sankarien välillä oli eroavaisuus, paitsi makedonialaisten irstaisuutta, ja se on siinä, että Aleksanteri kulki Aristoteleen oppilaana levittäen sivistystä raakalaiskansojen keskuudessa, kun sitävastoin parraton longobardi teki ainoastaan yksinkertasia ryöstömatkoja, eikä lopulta katsonut arvolleen alentavaksi rummuttaa liikkeelle turkkilaiskoiraa ja vetää tuon syövän taas Europaan, missä sen ulosajamisesta kerran oli ollut sen helvetinmoinen vaiva.

"Nähkääs, luutnantti Carlberg, kun sivistys alkaa Europassa, etsii se tukipaikakseen sisämeren, aikomuksessa päästä käsiksi merikulkuneuvoihin, siihen aikaan kun ei ollut maanteitä. Senvuoksi alkaa sivistys Välimeren ympärillä, ryömii ylöspäin rannikkoa pitkin Espanjaan Ranskaan, Englantiin, sillä aikaa kun Saksa vielä on metsämaina. Ruotsi ja Tanska kilpailivat saadakseen Itämeren pohjoiseksi Välimereksi, ja tappelivat senvuoksi aina vallasta sen rantamilla. Kun Kaarlo XI kuoli, oli Ruotsilla rannikkoa kolmeen mereen ja se voi olla tyytyväinen. Ei kukaan vihollisista, jotka härnäsivät Kaarlo XII:ta, uhannut maan silloisia luonnollisia rajoja. Tanska tahtoi ainoastaan pyöristää maataan ja kävi käsiksi Holstein-Gottorpiin — se ei koskenut Ruotsia; ja muistakaa se, luutnantti, että Kaarlo XII sillä kertaa löi Tanskan ainoastaan Englannin, Hollannin ja Hannoverin avulla — vähäinen kunnia. Että saksilainen tahtoi ottaa Rigan, päästäkseen merelle, oli kohtuullista, ja että tsaari Pietari halusi Inkerinmaata, oli selvää. Nyt unohti Kaarlo XII, tai oikeastaan ei hän sitä koskaan ymmärtänyt, sillä hän ei ollut saanut mitään kasvatusta, että Puolan vartiopalvelus idän laumoja vastaan oli käynyt tarpeettomaksi senjälkeen kun Venäjä itse, Mikaelin ja Aleksein sivistämättä, oli ottanut sen tehdäkseen, ja koko Kaarlon viha häntä etevämpää Pietaria kohtaan esiintyy niin mieskohtasena, epäpolitisena, epähistoriallisena, että ei tarvinnut nähdä sitä paljastettuna hänen suurimmassa rikoksessaan hänen nostattaessaan Turkkia villiytymisestä vapautuvaa Venäjää vastaan, joka juuri silloin oli perustautumaisillaan europalaiseksi yhteiskunnaksi tsaarin alaisena, joka oli sekä Oxfordin tohtori, että Ranskan institutin jäsen. Villi, se on Kaarle, päästi maansa kesannoksi, kun sitävastoin moskovalainen laski auran omaansa.

"Ruotsia ei tarvittu Itämerenmaakunnissa etuvartijana mongoleja vastaan, ja senvuoksi menetti se Itämerenmaakunnat historian oikeudella; Ruotsilla ei ollut mitään tekemistä Puolan afäärien kanssa, eikä Holstein-Gottorpissa myöskään, senvuoksi se työnnettiin ulos näistä; Kaarlo XII oli haamu, joka oli noussut ylös hunnien haudoista, gootti, joka olisi polttanut Roman uudelleen, don Quixote, joka vapautti sorrettuja, samalla kun hän löi omat alamaisensa rautaan ja vereen, ja ellei se luoti, joka tänään putosi, olisi tullut lännestä, niin olisi se kerran tullut idästä, vaikka ei itse pirukaan tiedä mistä se tuli."

Nyt harppasi luutnantti ylös ikäänkuin hän olisi istunut ruutipanoksen päällä.

"Henkilääkäri, te sanoitte sanan! Mistä se kuula tuli! Niin, mistä se tuli?"

"Onko luutnantti Carlbergilla joitakin epäluuloja siihen suuntaan, johon minä viittasin?" kysyi kirurgi katseella, joka olisi voinut kiskasta luodin lanteista.

"No, silloin minä tahdon vaan sanoa", lopetti kirurgi, "että ellei se luoti tullut sieltä, niin olisi sen pitänyt tulla — sieltä!"

"Ei, nyt saakeli soikoon juomme lasin!" puhkesi luutnantti sanomaan ja kaivoi esiin viiniputelin laukustaan.

"Emme, luunjärsijä! Me emme koskaan tappele. Te olette mestari ruumiin repimisessä; ja sillä tavalla kuin te leikkasitte auki tuon Aleksanterin, ei itse Turkkikaan olisi mies sitä tekemään. Ottakaa käteni ja kiitokseni siitä, että minä pääsin oksentamasta itsestäni kaikkea tuota!"

"Veitikka, joka annoitte minun puhua pääni poikki! — Malja vanhalle
Ruotsille, ja uudelle!"

Vielä kuului puolihumalaista ääntä ruumishuoneesta, kun harmaankeltanen joulukuunaamu sarasti ulkona, missä muonavaunut ja kanuunat vierivät eteenpäin murskattujen likakasojen ylitse, jotka olivat olleet numeroja Jönköpingin ja Henkiväenrykmentissä, sekotuksen yli, missä oli ihmisten sisälmyksiä ja vaateräsyjä, kenkä, jossa oli jalka sisällä, hansikas, missä oli muutamia sormia, korva hiustukon sisässä. Alhaalla laaksossa valtakunnan rajaa vastaan melusi tykistö, kalisteli ratsuväki, astui jalkaväki, samalla kun kuriiri lensi ohitse, alas ojien ja peltojen yli, ylös vuorikukkulain yli, suorittaen kilpa-ajoa kuninkaan perinnöstä maalle ja kansalle.

URAKOITSIJAMME

Pienissä yhteiskunnissa ja elähtäneissä kansoissa, jotka ovat menettäneet yritteliäisyyden lahjan, syntyy helposti muuan epäkohta, joka on riittävästi tunnettu urakoimisjärjestelmän nimellä; jonkun herran, jolla on hiukkasen vaikutusvaltasia suhteita, tarvitsee ainoastaan astua esiin, panna tuoli syrjälleen itseään varten ja sanoa: tämä on minun, ja hänen ystävänsä ovat heti samaa mieltä ja sanovat: se on hänen, ja se on sitte hänen koko elinikänsä. Voi sitä, joka uskaltaa luoda katseensa siihen tuoliin.

Ruotsissa, joka nyt todellisuudessa on pieni yhteiskunta, on tämä epäkohta ollut alituinen, ja juuri senkautta on se pahe, joka muuten on yhteinen koko ihmiskunnalle, kateus, sattunut esiintymään ruotsalaisissa enemmän kuin muissa (sen mukaan kuin on väitetty).

Argus-Johanssonin jälkeen, joka kuten tunnettu otti huostaansa Ruotsin heti 1809 jälkeen, oli valtakunta maannut hunningolla jonkun verran yli kaksikymmentä vuotta, kun Gregorius Ballhorn oli ennättänyt syntyä ja kasvaa nuorukaiseksi.

Vanhemmat tukholmalaiset muistavat kyllä erään omituisen kapineen, joka kuvastui Skinnarviksvuoren reunalla ja joka näkyi kaikilta Norrmalmin kujilta, jotka avautuvat Mälariin päin; se oli kuusisiipinen tuulimylly, joka oli saanut nimensä käytäntönsä mukaan ja kutsuttiin luujauhomyllyksi. Tämän kapineen juurella, Södermalmin korkeuksissa, syntyi Gregorius Ballhorn. Tämä saattaisi nyt olla sangen samantekevää, kun se koskee niin huomattavaa henkilöä kuin Ballhornia, mutta me tiedämme uudemmasta filosofiasta, miten suuri vaikutus lapsuuden vaikutteilla voi olla tulevaan suureen mieheen. Tässä pienessä yhteiskunnassa Skinnarviksvuorella määrättiin aikaisin viidestä veljeksestä Gregorius ylläpitämään perheen kunniaa ja jalostamaan rotua. Hänen viisi veljeään jäivät myllärinrengeiksi, mutta Gregorius sai käydä koulua. Kolme seikkaa, näöltään vähäpätöisiä, antoi nyt suuntaa tälle nuorelle mielelle. Seurustelemalla myllärinrenkien kanssa, jotka eivät tienneet että mensa merkitsee pöytää, oppi Gregorius pian kohtelemaan kaikkia ihmisiä myllärinrenkeinä, sitä enemmän, kuin nämä hänen sukulaisensa aina horjumattomalla kunnioituksella ja ihailulla katsoivat ylös häneen, jonka tuli parantaa heidän poloista rotuaan.

Senkautta että hän päivittäin näki silmäinsä edessä, miten sellaiset poisheitetyt esineet kuin vanhat loppuun keitetyt luut voivat olla hyödyksi ja elättää perheen, jossa on kuusi poikaa, joutuivat nuorukaiset ajatukset jo aikaisin polulle, joka yksipuolisuutensa kautta oli johtava miehen järjettömyyden syvyyksiin. Hän huomasi nimittäin pian, että kaikella mikä oli poisheitettyä, oli arvoa, ja senkautta tottui hän pian ajattelemaan, että poisheitetty oli parasta. Täytyi senvuoksi kerätä kaikkea poisheitettyä, ja siten oli kokeilija syntynyt. Gregorius ravasi kaikissa tupakkamaissa Maria-seudussa ja keräsi posliininpalasia; kun ne enimmäkseen olivat erinäkösiä, muodostui niistä todella pian kokoelma. Jos jokin siru oli maannut enemmän kuin kaksi vuotta maassa niin että sen lasitus oli alkanut hävitä, oli se hyvin vanhaa posliinia. Minkä vuoksi piti sen olla vanhaa? Joo, ollakseen suuremman arvonen omistajalleen. Tämän kautta oli hän joutunut vanhojen esineiden keräämiskiihkoon. Veljiä, jotka eivät tahtoneet katsoa näitä posliinipalasia tarpeellisella kunnioituksella, kohdeltiin halveksumisella. Eräs nuorempi veli, jonka keräämishalu tämän kautta heräsi, alkoi kerätä sardiinilaatikoita, joita kuten tunnettu tavataan kaikissa tupakkamaissa, mutta tämä kokoelma ei saavuttanut veljen hyväksymistä, yhtä vähän kun sekään, kun hän myöhemmin alkoi kerätä osterinkuoria ja kangaslappuja.

Muuan kolmas sivuseikka, joka oli tuleva onnettomuutta tuottavaksi Gregoriukselle, oli se korkea näkökanta, jolta hän tottui katselemaan alas yhteiskuntaan; kun hän nimittäin seisoi myllymäellä, näki hän aina jalkainsa juuressa Tukholman, ja Tukholma oli hänelle luonnollisesti samaa kuin koko Ruotsi. Tämmöisten korkeain näköalojen vaikutuksesta syntyi hänessä ajatus, että hän oli tuleva Argus — Johanssonin jälkeläiseksi ja ottava haltuunsa koko vanhan Ruotsin. Hänhän näki sen päivittäin jalkainsa juuressa katselevan ylös hänen puoleensa ikäänkuin rukoillen: ota minut.

Teemme nyt harppauksen kehityksen vähemmin merkitseväin vaiheiden ylitse ja heittäydymme suorastaan Upsalaan. Tottuneena myllymäen korkeisiin näköaloihin täytyi Gregoriuksen heti pitää Upsalaa pikkukaupunkipesänä ja ylioppilaita myllärinrenkeinä. Senkautta saavutti hän heti kunnioitetun aseman ylioppilaskunnassa ja sai Estetilliseltä seuralta kehotuksen esitelmän pitämiseen. Gregorius on idealisti, tarvitseeko meidän sitä huomauttaa, ja semmosena on hän luonnollisesti kaikkien Ruotsin idealististen kuninkaiden, ja siis enimmin Kaarle XII:n ihailija. Hän päättää senvuoksi pitää esitelmän Kaarle XII:sta, mutta saadakseen hänelle uutta viehätystä ja muistaen luumyllyä, valitsee hän semmosen luun, jota ei ennen oltu jauhettu. Kaarle XII filosofina, matematikona, kansantalouden tutkijana, tykistöupseerina, se oli vanhaa, ei Kaarle XII estetikona, se oli uutta. Seikka oli semmoinen, että Kaarle XII kerran Lundissa oleskellessaan sai jonkin vatsavaivan ja sattui epähuomiosta juoksemaan erääseen luentosaliin. Kaikeksi onnettomuudeksi luennoi professori estetikaa. Kaarle, joka ei julkisesti halunnut nukahtaa, otti esiin veitsensä ja kaiveli pöytää aivan samalla tavalla kuin muutkin akatemiset kansalaiset. Luento koski borghesilaista miekkailijaa. Kaarle, joka ei tuntenut borghesilaista miekkailijaa, ei kuunnellut, vaan veisteli parin ratsusaappaita pöytään. Luennon jälestä tuli professori hänen luokseen ja tahtoi puhua estetikaa, mutta tämä potkasi häntä pakaroille tavallisella suorasukaisella tavallaan, joka voitti kaikkien ylioppilasten sydämet. Kuningas valittiinkin heti Estetisen seuran kunniajäseneksi ja pöytä liitettiin Lundin taidemuseon kokoelmiin.

Nyt oli vaan saatava kokoon jotakin kaikesta tästä ja sen Ballhorn sai tekemällä otteita Estetisen seuran matrikkelista, jossa kuninkaan nimi oli kirjotettuna, ja sen nimen kanssa voi ajaa pitkälle. Sitte oli Kaarle XII:n julkaistujen kirjeiden joukossa eräs kirje, jossa Kaarle pyytää heti paikalla saada erään kasarmin piirustukset. Ahaa! Hän ymmärsi arkkitehturia! Tutkimus, jota seurasi kuvapiirros saappaista, todisti täydellisesti, ettei Kaarle XII, "kuten tähän saakka oli kuviteltu", ollut pelkästään upseeri, vaan että hän oli erittäin etevä estetiko, ja harrasti erityisesti arkkitehturia, tapasi (!) käydä luennoilla Lundissa ja oli ensi luokan piirtäjä, joka hiukan suuremmalla harjottelemisella olisi voinut saada korkean sijan meidän "valitettavasti kirjottamattomassa" taidehistoriassamme. Tämän menestyksen jälkeen Ballhorn kehitti luumylläritoimintaansa suuressa laajuudessa. Hän laahasi esiin vaatesäiliöistä ja vinneiltä vanhoja paperilappuja, joille oli kirjoteltu. Tässä esiintyivät nyt vaikutelmat tupakkamaasta ja loivat säännön, jota ei voi sanoa ilmasematta tyhmyyttään, mutta kyllä panna käytäntöön. Kaikki mikä oli kirjotettu runomuotoon menneellä vuosisadalla oli runoutta, ei keskinkertaista runoutta, vaan mitä ihaninta runoutta ja ainoastaan senvuoksi unohdettua, mutta se oli nyt julkaistava ja unohdettujen nimet kirjotettava kirjallisuushistoriaan. Ballhorn sai valtionapua julaistakseen Ruotsin klassilliset kirjailijat.

Mitä kurjimmat riimusepät, jotka eivät koskaan olleet uneksineet itselleen kunniaa tulla painetuiksi, kaivettiin nyt esiin, ja koulujen kirjallisuushistorian uuteen painokseen otettiin koko joukko ilosia tai surumielisiä ruukinpuukhollaria tai pappilanmamsellia, joilla oli ollut onni kirjotella värssyjä sata vuotta takaperin — ja älkäämme unohtako sitä — oli ollut kunnia tulla Gregorius Ballhornin keksimiksi. Tämä viimemainittu seikka näkyy olleen tärkein, sillä kirjallisuushistoriassa seisoi nyt "Gregorius Ballhornin julkasema" ja jokaikisellä sivulla. Mutta että tämä viimemainittu seikka, että nimittäin Ballhorn oli ne keksinyt, oli suurin merkitykseltään näille "muinaisille" kirjailijoille, esiintyi aivan selvästi, kun kokonainen kirstullinen värssyjä viime vuosisadalta oli löydetty erään herraskartanon vinniltä ja alistettu Ballhornin tutkittavaksi, jolloin tämä havaitsi ne aivan arvottomiksi. (Tässä on meidän vähemmin kirjaataitaville selitettävä näiden kahden suuren sanan tarkotus. Keksiä on sama kuin: lainata kirjastosta, ja julkaista samaa kuin: lukea korehtuuria.)

Ballhorn oli ottanut ruotsalaisen kirjallisuuden urakalle. Tästä lähin olivat kaikki keksinnöt, joita vastaisuudessa tulisivat tekemään muut kuin Ballhorn, selitetyt arvottomiksi!

Kun nämä viattomat runoilijat täten olivat tulleet kuolemattomiksi Gregorius Ballhornin avulla, eikä mitään uusia saanut keksiä, arveli Ballhorn, että kirjallisuus oli hänelle tunnustettu ja nyttemmin menettämätön vallotus. Uusia keksimättömiä maita häämötti kaukana ja luujauhovaikutteet vaikuttivat mahtavasti. Ballhorn oli pian tehnyt erään uuden keksinnön, joka näennäisen järjettömyytensä kautta oli lyöpä maailman hämmästyksellä: "Ihmiskunnan historiaa ei ollut luettava kirjoista, sillä kieli oli, kuten tunnettu, muodostunut ihmisten ajatusten peittämistä varten, ei, vaan näiden kirjain ulkopuolelta, jonne luonnon itsetiedottomalla asteella oleva taidetyömies välittömästi oli painanut aikakauden leiman hieroglyfeissä, jotka sumeasilmäiselle tosin olivat mahdottomia lukea, mutta näkevälle olivat niin kaunopuheliaita. Kirjansitomisen historia on ihmiskunnan historia — in nuce (pähkinään pantuna)". Tämä uusi väittämä, jota olisi käsitelty ivalla, jos se olisi tullut jonkun muun suusta kuin Ballhornin, otettiin vastaan riemulla, ja pian ei luettu enää mitään nidottuja kirjoja oppineessa maailmassa; keräiltiin vaan sidottuja kirjoja ja niitä ei enää luettu, vaan tarkasteltiin niiden kansia suurennuslasin avulla. Pergamenttikansissa nähtiin (ei kuivaa nahkaa, vaan) korkeamman eläinmaailman lämminverinen kuori, jolle ihmiskäsi (messinkileima) oli painanut jalanjälkiä (!) vaeltaessaan sivistyksen yhdeksän maailman läpitse, sillä aikaa kuin pahvikannet kudoksilleen alemmasta kasvimaailmasta eivät voineet antaa samaa elävää vaikutelmaa.

Hämmästyttiin semmosia ihania havaintoja, kuin että renesansiaikakauden nidokset olivat koristettuja renesansikoristeilla, ja nidokset rokokoajalta rokokokoristeilla. Nyt ei enää tarvinnut olla epäilyksessä jonkin kirjan ijän suhteen, sillä nyt oli tiede hälventänyt kaiken pimeyden. Ennen oli nimittäin täytynyt lyödä kirja auki ja lukea painovuosi, nyt tarvitsi ainoastaan katsahtaa kansiin. Gregorius Ballhorn oli nyt todellisuudessa ottanut Ruotsin Kirjansitomisen historian — urakalle, ja hän keksi pian kaavan tätä toimintaa varten: "Ruotsin kansan historia on sen kirjansitojain historia."

Mutta korkeammista avaruuksista tuli pian pieni lintu toisensa jälkeen ja kuiskasi Ballhornin korvaan toisista metsästysmaista, joille ei kukaan ruotsalainen vielä ollut uskaltanut lähteä. Että Ballhorn oli idealisti, olemme ylempänä selittäneet olevan tarpeetonta huomauttaa; idealistiseen suuntaansa yhdisti hän suuren rakkauden riettauteen, sillä semmosia vastakkaisuuksia voimme tavata tutkimattomassa ihmissydämessä. Mutta hän lajitteli jonkun verran tässä. Kaikki mikä koski sukupuolisuhteita ja oli kirjotettu ennen vuotta 1850, oli humoria; mutta lialla (idealistina rakasti hän sanaa lika) tarkotti hän kaikkia hyökkäyksiä (vuoden 1850 jälkeen) kuninkaita, kuningattaria, serafimiritareja, päätirehtörejä, komendörejä, kirjallisuushistorioitsijoita ja kokeilijoita vastaan. Nyt päätti Ballhorn näyttää ruotsalaisille, mitä salattuja humorin aarteita nämä omistivat, ja hän pani toimeen oikein perinpohjaisen kaivauksen vuosikausien kuluessa painetuissa vanhoissa viisuissa, veti muististaan esiin kaikki rivot jutut, joita hän oli kuullut kapakoissa ja idealistiseuroissa, poimiskeli painamattomia palasia klassillisilta kirjailijoilta, julkasi ne humoristisella nimellä: "Geranioita poimittu Parnasson juurella". Kun ne enimmäkseen olivat värssyjä, ottivat idealistit ne vastaan kädet ojennettuina, mutta oikeuskansleri, joka oli äkänen realisti, se on, piti asiaa sinä kuin se oli, otti takavarikkoon painoksen, josta sitte tuli seisova harvinaisuus paremmissa kirjahuutokaupoissa. Kun oikeuskansleri oli komendöri, ei kukaan idealisteista uskaltanut nostaa melua, vaan asia painettiin alas toisten komendörien välityksellä. Ballhorn oli kuitenkin ottanut Ruotsin humoristisen kirjallisuuden huostaansa, ja myöhemmät yritykset, vaikkakin parempaan suuntaan käyvinä, ovat joutuneet hänen häikäilemättömän vainonsa alaisiksi.

Nyt oli kaksikymmentäviisi vuotta kulunut. Koko maa oli odottanut Ballhornin Ruotsin taidehistoriaa, joka "vielä valitettavasti oli kirjottamaton". Kukaan ei ollut uskaltanut julkasta muistiinpanojaan tai kokoelmiaan; taidehistorian professorit eivät olleet uskaltaneet ajatella mitään semmosta niinkauan kuin Ballhornin Ruotsin taidehistoriaa kerran vuodessa ilmotettiin pian tulevaksi. Jopa kerran ilmotettiin ja arvosteltiin julkasematonta taidehistoriaa eräässä kirjallisessa Pääsiäislehdessä, jossa Ballhorn oli kuvattuna sarjassa "Nuori Ruotsi", minkä monet ottivat karkeana pilana, vaikka se oli mitä viattominta totta. Sillävälin valmistautui vuori synnyttämään; se synnytti pienen satasivusen kirjan, joka päivää ennen ilmestymistä lukematta ilmotettiin kaikissa idealistilehdissä; aukko Ruotsin kirjallisuudessa oli täytetty, Ballhornin taidehistoria oli tullut ulos. Sitä ostettiin ja se avattiin. Luettiin nimi: "Yleinen taidehistoria, toimittanut Gregorius Ballhorn". Yleinen, se tahtoo sanoa koko maailman kaikki taiteet! Ja tämä kaikki sadalla sivulla! Suurenmoista! Mutta sitte siinä oli lisäys: "Muodosteltu professori Schinderhannen saksalaisen Kunstgeschichten mukaan!" Silloin kuului yksi ja toinen "äh!" Mutta ne, jotka lukivat esipuheen, jossa annettiin tietää, että Ballhornin muodostelma oli muodostelma erään mamseli Piffendorfin muodostelmasta Schinderhannen Kunstgescichtestä, eivät voineet pidättää huudahdusta, jonka sanoiksi puettuna voisi esittää täten: humpuukia! Mutta asia painettiin hiljaisuuteen, sillä idealisteilla on tavaton kyky painaa hiljaisuuteen — muutamia asioita. — Ruotsin taidehistorian kirjottamista oli viivytetty kaksikymmentäviisi vuotta! Kas siinä urakoimisjärjestelmän vaikutuksia! Ja seuraus! Niin, kaksi kuukautta senjälkeen ilmestyi ensimäinen vihko erään toisen tekijän jo monta vuotta sitte kokoomaa Ruotsin taidehistoriaa. Ballhorn iski alas kuin salama, kirjotti "varotuksia" (uusi tapa ilmottaa kirjoja) kaikkiin idealistisanomalehtiin, hänen ystävänsä ulvoivat, että työ, jota niin kauan oli odotettu, oli joutunut niin likasiin käsiin, vaikka "mies" oli olemassa; muutamat kutsuivat sitä murtovarkaudeksi, petokseksi j.n.e.; työ keskeytyi ensimäiseen vihkoon, kustantaja menetti 20,000 kruunua ja tekijän tulevaisuus oli turmeltu.

Nyt ei ruotsalainen taidehistoria uskalla nousta esiin ennenkuin multa viheriöitsee Ballhornin haudalla..

Läheistä sukua puhtaanapitourakoitsijoille ovat ne, jotka ovat ottaneet ruotsalaisen siveettömyyden urakalle. Heillä on sangen opettavainen, mutta epämieluisa toimi. Heidän täytyy lukea kaikki siveettömät kirjat, joita ilmestyy, ja mikä pahempaa, tehdä selvää (tai varottaa) niistä; heidän täytyy käydä kaikissa riettaissa varieteenäytännöissä, jonka kautta he eivät koskaan saa aikaa nähdäkseen hyviä kappaleita Kansallisteaterissa; heidän täytyy katsella kaikkia sopimattomia valokuvia, joita myydään kaduilla ja myymälöissä; milloin ei ole näytäntöä varieteessa, täytyy heidän viettää iltansa kapakoissa, kuullakseen nuorten miesten juttuja ja pitääkseen silmällä kuinka paljon nuoriso juo punssia; jos he lisäksi tahtovat olla uutteria, täytyy heidän mennä ulos huonomaineisille kaduille ja hätyyttää portituerattuja naisia, saadakseen tietoonsa yksityiskohtia heidän salaisesta ammatistaan.

Kohtalo, jolla toisinaan on julmia oikkuja, oli tämmöisen hyväätekevän yhdistyksen yliurakotsijaksi määrännyt erään henkilön, joka ei koskaan ollut uneksinut semmosta kunniaa. Hän oli hurjan nuoruuden jälkeen vuosien kuluessa ja sukulaisuussuhteiden avulla turvannut itselleen opettajapaikan eräässä laitoksessa, missä nuoret naiset nauttivat opetusta ja jossa näiden täytyi maksaa hänen suosionsa omalla suosiollaan. Silloin tällöin kuului uhkaavaa nurinaa, mutta urakoitsijamme oli vapaamuurari ja asia painettiin hiljaisuuteen. Kun nyt varhainen, ehkä liian varhainen vanhuus saapui, ja vanha mies, kunnioitettu opettaja, oli väsynyt ja kyllästynyt ja halusi lepoa, nousi hänessä joitakin hämäriä aavistuksia jostakin rankasemattomasta rikollisuudesta ja lähestyvä kuolema johti hänen ajatuksensa vakavampiin seikkoihin. Hän otti eron opettajatoimestaan, joka oli suonut hänelle niin monta suloista, nyt kuitenkin niin katkeraa muistoa; eron tapahtuessa, jota seurasi päivälliset värssyineen ja ritariston jäseneksi nimittämisineen, oli monella, joka tunsi tämän kaikkialla tunnetun irstailijan, vaikea pysyä vakavana, kun sanomalehdet kehuivat hänessä hyveitä, joita hän ei milloinkaan ollut uneksinut omaavansa. Eron jälkeen heittäytyi hän uskonnon ja hyväntekeväisyyden helmoihin ja joutui heti hyväätekevien rouvien käsiin, jotka juuri olivat tehneet sopimuksen siveettömyysurakoitsijain kanssa. Mihin helvetilliseen asemaan tämä vaivainen syntinen nyt joutuikaan ja mitä tuskia tämän onnettoman nyt täytyikään kärsiä, kun hän eräänä päivänä joutui siveettömyysurakoitsijain päälliköksi! Hänen viime vuotensa olivat alituinen helvetti, jommosen ainoastaan jokin Dante voi keksiä pahimmalle vihamiehelleen.

Hän herää eräänä aamuna levottoman yön jälkeen, sillä hänen on täytynyt lukea Zolan viimeinen romaani ruotsalaisessa käännöksessä.

Siellä on eräs hyväätekevä rouva, joka on hyvin rikas, mutta ei silti häpeä kerjätä julkisesti sanomalehdissä. (Senjälkeen kun poliisi on kieltänyt köyhiä kerjäämästä, ovat rikkaat rankasematta antautuneet tätä elinkeinoa harjottamaan.)

— Oletteko nähneet näin halpamaista? — huudahtaa rouva ja ottaa taskustaan pakan valokuvia ja hengellisiä kirjotuksia.

Tirehtöri ei ollut nähnyt, mutta nyt hänen täytyi nähdä. Oih, miten hänen vanhoja syntisiä hermojaan puistattaa, hän kääntää pois kasvonsa!

— Mutta tämähän on kauheata! sanoo hän, ja hänen tuhkanharmaat kasvonsa hytkyvät mielenliikutuksesta.

— Tästä voisi punastua, ellei itsetietosuudessaan omaisi eetillistä momenttia.

— Puhtaalle on kaikki puhdasta, sanoo tirehtöri ja lajittelee kortit tavalla, joka todistaa suurta taituruutta korttien käsittelyssä.

— En, olen lukenut Zolaa. Mikä pohjaton lieju, mitä häpeämättömyyksiä hän syytää hyväätekevän keisarin ja siveellisen keisarinnan niskoille.

(Tässä on huomautettava, että siveettömyysurakoitsijat eivät todellisina urakoitsijoina salli kenenkään muun pöyhiä lantaläjiä; sen he tahtovat itse tehdä! Senvuoksi eivät he kärsi Zolaa.)

Soitetaan taas tirehtörin ovella. Nuori tyttö, joka intoonsa ja säälimättömyyteensä nähden voisi olla Perowskaja, astuu sisään:

— Onko tirehtöri lukenut viimeistä tutkimusta perinnöllisestä kupasta
The Lancet lehdessä?

— No, silloin teidän täytyy se lukea, sillä johtokunta on minun kauttani antanut tirehtörin tehtäväksi kirjottaa perinnöllisestä kupasta.

Tirehtöri, vanha harmaantunut huorapukki, saa heikkoa punaa niihin kohtiin poskiaan, joissa hän tavallisesti käyttää ihomaalia, mutta hän vaalenee heti ja tulee kalmankalpeaksi.

Minkävuoksi hän kalpeni? Oliko kaapissa jokin ruumis, jonka hajun nuori Perowskaja oli tuntenut? Hänen katseensa etsivät rakoa lattiassa, salaovea seinässä, hissiä katon lävitse, mikä päästäisi hänet ulos tästä huoneesta, missä hän ei voi kauemmin olla palamatta niiden katseiden edessä, jotka tarkastavat häntä.

Hän jää yksin. Muutamia minuuttia seisoo hän ajatuksiinsa vajonneena, senjälkeen ottaa hän avainkimppunsa, laskee alas lipastokaapin kannen ja vetää esiin erään pikkulaatikoista. Hänen katseensa viivähtävät tahtomattaankin koreissa nauhoissa ja loistavissa tähdistöjen merkeissä. Tuossa Pohjantähden musta nauha, musta kuin virkamiehen vakavuus, musta kuin suru tulematta jääneestä ylennyksestä siniseen nauhaan; ja tähti säteilee niin ystävällisesti nescit occasum, "häntä ei voi erottaa", muistuttaen siten, että sen omistaja on onnistunut pysymään toimessaan, huolimatta hiipivästä tyytymättömyydestä; tuossa on ranskalainen kunnialegionan merkki; punasena kuin veripilkku loistaa nauha muistuttaen niistä verisistä sankariteoista, jotka antoivat sille synnyn ja siitä rauhallisesta sankariteosta (joka sisältyi siihen, että sen saaja omisti tohtoriväitöskirjansa keisari Napoleonille), joka sen oli hankkinut omistajalleen; turkkilainen Medjidi-ritarimerkki, jonka hän sai siitä hyvästä, että hän auttoi Portin lähettiä syömään erään päivällisen Hasselbackenin ravintolassa; italialainen Kruunu-tähti, jonka hän vastaanotti Civita Vecchiassa, sen johdosta että onnistui olemaan lääkärinä eräällä ruotsalaisella sotalaivalla, joka kulki Välimerellä; venäläinen Stanislaun-tähti, jonka hän sai vastalahjaksi siitä Vaasa-tähdestä, jonka hänen vaimonsa oli onnistunut hankkimaan eräälle venäläiselle paloviinanpolttajalle ja todelliselle valtioneuvokselle tämän olleskellessa Tukholmassa.

Hän tarkasteli tätä ihanuutta synkein katsein. Miten vähän se merkitsee omistajalleen ja miten paljon sille, joka ei sitä omista! Hän vetää ulos laatikon ja asettaa sen kannelle. Senjälkeen pistää hän kätensä sisään ja vetää ulos erään salalaatikon. Tähän hän on luullut haudanneensa muutamia muistoja nuoruuden hairahduksista, mutta ne ovat sukeltaneet jälleen esiin; hän tyhjentää laatikon sisällön, kokoelman ranskalaisia valokuvia, ja hän heittää ne uuniin, missä palava tuli muuttaa ne tuhaksi. Ne käpertyvät käärmeiden tavalla kuluttavassa tulessa kaikki nämä viettelevät naiset uhkeine muotoineen, ja hän luulee uuninsuussa näkevänsä osia Danten helvetistä ja Ehrenstrahlin viimeisestä tuomiosta.

Vihdoinkin ovat ne kadonneet nämä hekumalliset ja kiihottavat kuvat. Hän hengittää kevyemmin ja menee ikkunan luokse lepuuttaakseen silmiään päivänvalossa. Mitä se oli? Kuolleet ovat nousseet ylös! Eikö kokonainen sotajoukko näitä synnintekijättäriä makaa hänen kirjotuspöydällään? Tosiaan! — Hyväätekevä rouva oli ne unohtanut! No, se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiennyt mitä kaapissa ritarimerkkien takana oli ollut. Hän kerää kortit ja asettaa ne kirjotuspöytänsä laatikkoon; niitä möi eilen teaterin edustalla muuan köyhä poika, jonka äiti makaa sairaalassa, ja ylihuomenna viedään poika poliisin käsiin ja valokuvat saavat silloin olla todistajina.

Senjälkeen asettuu hän siistimään itseään. Hän tuntee partansa olevan ajelemattoman. Hm! Se on omituinen tunne, kun tuntee partansa olevan ajelemattoman. Kasvot ovat vastenmieliset, tuntuu ikäänkuin ei olisi siisti, ihon hienoimmat piirteet ovat kasvaneet umpeen, pieniä varjoja risteilee siellä täällä, saaden aikaan että ihminen näyttää ränsistyneeltä. Saippuaharja kulkee leuvan ja poskien yli, pehmeä saippuan vaahto hyväilee ikäänkuin pieni hieno käsi, heikko mantelin haju herättää muistoja sametista, metsäsianharjakset pyyhkivät pois niinkuin jäniksen käpälä rihvelitaululta, ja kun katsoo itseään peilissä, ei voi nähdä miten vanha on; on ikäänkuin lunta olisi satanut syksyn likaa peittämään. Ja sitte tulee veitsi, joka kaapii kaiken pois ja jättää ihon niin raikkaaksi ja uudeksi kuin nuorukaisella! Hänen otsansa kirkastuu kun hän tarkastelee vastahankkimiaan kasvoja peilissä, ja kun hän nousee ylös ja solmii kaulahuivinsa, on hän voittanut itsensä. Hän on taas omassa osassaan, kunnian miehen, kunnioitetun opettajan, kaikkien niiden ritarimerkkien ritarin osassa, jotka ovat laatikossa valokuvien etupuolella… ei nehän ovat nyt poltetut!

Hän ottaa kysymyksessä olleen vihon The Lancetia, tarkastelee sitä välinpitämättömin katsein niinkun tarkastellaan jokaista muuta aikakauskirjaa, josta ei juuri odoteta huvia eikä oppia. Hän lukee perinnöllisestä kupasta ikäänkuin hän lukisi lannotuskastelusta maanviljelysakatemian aikakauskirjasta — se ei koskenut häntä. Ja kun hän on lakannut lukemasta ottaa hän kynän ja alkaa kirjottaa. Ja hän alkaa näin:

"Kaikista niistä seurauksista, joita siveettömyys tuo mukanaan, ei mikään liene niin levottomuutta herättävää ja vaarallista laadultaan kuin" (tässä pysähtyi kynä hetkeksi, sillä hän pelkäsi kuulla sen vihlovaa ääntä paperilla) "perinnöllinen kuppa. Tätä sairautta voi syystä kutsua isäin pahoiksi teoiksi lasten päälle" (tässä hän pysähtyi taasen, mutta pian oli kynä taas käynnissä ja kävi rataansa loppuun saakka, sähisten siveettömän nuorison vuoksi ja parkuen naisten kevytmielisyyttä).

Senjälkeen meni hän aamiaispöytään ja joi puolikkaan punasta viiniä, niinkuin todelliselle taistelijalle sopii. Minkävuoksi kalpeni sitte tämä kunnioitettu opettaja nuoren naisen edessä? Oliko hänellä jotakin omallatunnollaan, jonka saippua voi pestä pois ja veitsi raaputtaa näkymättömiin? Kuka sen tietää?

Kyllä, hän itse tiesi, että hänen ajatuksensa eräässä silmänräpäyksessä asettuivat ajurinrattaille, ajoivat ylös Kuningattaren katua, poikkesivat Putkirantakadulle, ajoivat koppivankilan ohitse, harhailivat ylös Sapattivuorta ja menivät sairaalaan, missä muuan nuori mies veti viime henkäyksiään, maksamalla kuolemallaan erään isäinsä pahoista teoista. Mutta mitä se koski kunnian miestä ja kaikkien niiden tähtien ritaria, jotka makasivat laatikossa valokuvien etupuolella? Eihän sairaalla ollut hänen nimeään? Ei! Mutta hänellä olisi ollut oikeus sitä kantaa.

Ja vanhus, miten hänellä oli rohkeutta tehdä selvää The Lancetin kiihotuksesta? Voiko saippua ja vesi puhdistaa omaatuntoa? Tai oliko hän teeskentelijä? Hän oli itsensä pettäjä tavallisinta lajia; hän suoritti niitä osia, mitä yhteiskunta oli antanut hänelle. Mutta miksi ei yhteiskunta, joka tunsi hänet, hymyillyt nähdessään hänen nimensä siveettömyysurakoitsijain etunenässä ja kuullessaan hänen tähtinimityksistään. Yhteiskunta ei hymyillyt, senvuoksi että se antoi tunnustuksensa yhteiskuntasopimuksen ensimmäiselle pykälälle, joka koskee julkista valhetta.

Urakoimisjärjestelmä näyttäytyy myös muillakin aloilla. Että Ruotsin Kansan historia muun muassa on sen piikivikalujen ja varmuusneulojen historia, on vastikään tullut todistetuksi. Tämä on ollut helppo tehtävä, kun ruotsalainen historia jo ammosista ajoista saakka on ollut kuninkaallisena monopolina, jonka kautta historiankirjotus on jätetty urakalle muutamille luotettaville ja varmakätisille henkilöille. Uskaltakaapa yrittää piirtää jokin piikivikalu tai varmuusneula ja saatte nähdä, että teitä kohdellaan ikäänkuin murtovarasta. Sitä ei senvuoksi kukaan uskallakaan.

Nämä urakoitsijat ovat julkaisseet säädöksen: että kaikki asiakirjat, joita tullaan keksimään ja jotka todistavat muuta kuin että Kaarle XII, Kustaa II Adolf ja Carl Michael Bellman olivat synnynnäisiä jumalia, ovat väärennettyjä. Tällä perusteella on selitetty Kustaa II Adolfin väärentäneen oman nimikirjotuksensa, kun hän omakätisessä kirjotuksessa on ilmottanut kolmenkymmenvuotisen sodan syyksi politikan, ja ollaan aikeissa saada seuraavassa riemujuhlassa hänen saastaton sikiämisensä otetuksi Augsburgin tunnustukseen. Carl Michael Bellmanista ei pitäisi koskaan kenenkään mainita, jolla on vaimo ja lapsia; kutsukaa häntä Ruotsin etevimmäksi viisulaulajaksi ja unohtakaa vaan lisänimi jumalainen, saavuttamaton j.n.e. niin teette paraiten kun myytte huonekalustonne ja ostatte piletin jonnekin ulkomaille.

Eräällä vanhalla miehellä, joka oli uskaltanut kutsua Bellmania ylimykseksi, senvuoksi että hän oli ylistänyt valapaton Kustaa III:n valtiokaappausta, oli semmosia kokemuksia asiasta, että hän kuolinvuoteellaan testamenttasi seuraavan neuvon rakkaalle pojalleen: "Kiellä Kristuksen jumaluus, poikani, sen saat tehdä, anna merkitä itsesi henkikirjoihin jumalankieltäjäksi, hyökkää hallitsevaa kuninkaallista huonetta vastaan, mutta älä p—a soi kajoo koskaan Carl Michael Bellmaniin; älä koskaan uskalla omata hänestä muita kuin toisten ajatuksia; jos sinua ahdistaa epäilys, niin mene ulos erämaahan, mutta vaikene, vaikene; sano että hän on kansallisrunoilija, kirjota sanomalehtiin, ettei neljän miljonan ruotsalaisen talonpojan joukossa ole ainoatakaan, joka ei rakasta hänen viisujaan ja joka ei niitä osaa ulkoa; vaikka sinulla olisi ääni kuin korpilla, niin opi laulamaan Bellmania; jos saat pojan, niin kasta hänet Carl Michaeliksi, jos saat tyttären, niin risti hänet Ullaksi, jos ostat viinapullon kun joskus hankit oman pesän, niin piirrä hänen nimensä toiselle puolelle ja Kustaan nimen toiselle. Minä, rakas poikani, olin kyllin onneton omatakseni toisen mielipiteen kuin muut; mikä tuska, mikä suru? Mitä oli heränneitten suvaitsemattomuus, ranskalaisen hirmuhallituksen häikäilemättömyys sen vainon rinnalla, jonka vapaamieliset suuntasivat minua kohtaan, samat vapaamieliset, jotka joka päivä saarnasivat ajatuksen vapautta ja jotka voivat kuohua raivosta, nähdessään väkivaltaa harjotettavan pyhää ajatus- ja sanavapautta vastaan; täysiveriset demokratit tulivat sokeiksi raivosta ja luulivat näkevänsä Bellmanissa demokratin, Bellmanissa. Jumalat! Ja kenen sinä luulet panneen toimeen ja johtaneen Bellmanvainoja? Niin! Sen tekivät Bellmanurakoitsijat! Poikani, täytä viimeinen toivoni ennenkuin suljen silmäni! Tule urakoitsijaksi — ja sinusta tulee suuri — ja onnellinen!"

Huolimatta liiottelusta tämän kuolevan miehen sanoissa emme voi kieltää niissä olevan jonkun määrän totuutta. Kokemuksesta voimme antaa nuorille kirjailijoille yhtä hyviä neuvoja, joita heidän ei tulisi jättää käyttämättä. Jos sinä olet nuori, etkä ole vielä kirjottanut mitään erityistä, korkeintaan joitakin värssyjä, joista ei vielä kuitenkaan tule joulukirjaa, jos haluat eteenpäin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi vahvaa ruumista voidaksesi toisinaan olla ilman päivällistä, jos sinä panet arvoa hyvälle sikarille etkä voi elää ilman ihmisten imartelua, jos sinä sanalla sanoen haluat päästä eteenpäin ilman kerrassaan mitään vaivaa, niin anna kuuluisuusurakoitsijain työntää ja vetää sinua esille; se voi muuten olla sangen miellyttävääkin sinulle, silloin kun nämä suojelijat ovat naissukupuolta. Vanha ystävämme, joka kirjoittelee kirjallisuusarvosteluja Lahjomattomaan, sai eräänä päivänä kutsukortin erääseen kirjalliseen istuntoon Grand Hotellissa. Kutsuvien naisten nimien houkuttelemana ja toivossa saada hyvän illallisen, oli hän kyllin ajattelematon saapuakseen paikalle. Siellä huomaa hän koolla kaikkien Tukholman sanomalehtien kirjallisuusarvostelijat, tungettuina ikkunasyvennyksiin ja suojelevien naisten piirittäminä, niin ettei heillä ollut muuta pakomahdollisuutta kuin ikkunan kautta. Varovaisuuden vuoksi olivat urakoitsijat ottaneet huoneen kolmannessa kerroksessa, niin että paon ajatteleminenkin oli mahdotonta, sitä enemmän kun oveakin ankarasti vartioi teetarjotin. Teetäkin tarjoiltiin valvonnan alaisena, niin että kirjallisuusarvostelijamme olivat pakotettuja kiusaamaan itseensä tuon vastenmielisen juoman ja vielä kastamaan korppuja päälle päätteeksi. Teen jälkeen tarjoiltiin eräs nuori mies, jolla oli edullinen ulkomuoto ja joka oli ollut kiltti ja luvannut pitää esitelmän. Herra Lagerström, se oli hänen nimensä, oli kyllin häveliäs pyytääkseen anteeksi, ennenkuin hän alkoi esitelmän Henrik Ibsenistä. Mitä nautintorikkaita tunteja — esitelmää kesti kaksi tuntia — meidän vanhoille kirjallisuusarvostelijoillemme saada pienen kertauskurssin Ibsenin kirjotuksista, ja miten opettavaista saada uusi katsantokanta asioista, etenkin kun tämä katsantokanta erosi heidän omastaan! He vääntelivät itseään kuin madot, he loivat ikävöiviä katseita ovea kohti, odottaen eikö sieltä vaeltaisi esiin joku punssitarjotin (he olivat jo heittäneet kaiken toivon totin suhteen), he heittelivät toisilleen tupakkakääröjä naisten selän takana jollakin tavoin vastustaakseen heille tottumattoman teejuoman vaikutuksia. Kun saarna oli lopussa täytyi heidän mennä esiin ja kiittää tuntematonta nuorukaista, heidän täytyi vastata "erinomaista", kun suojelijattaret kysyivät eikö se ollut hyvä. Senjälkeen annettiin merkki poislähtöön. Entä illallinen? Sitä ei ollut.

Mutta vielä oli jälellä mieluisa yllätys, jonka naiset tavallisella rakastettavalla tavallaan ymmärtävät järjestää. Ovella istui vahtimestari kynä kourassa ja lista edessään. Oliko vielä keräyskin? Ei!

Vastustus ei auttanut, vannomiset vielä vähemmän. Saada maksaa siellä missä piti saada maksu! Sehän oli ennen kuulumatonta. Mutta mitä se teki. Tarkotushan oli saavutettu. Nuori mies oli tunnettu kirjallisessa maailmassa.

Tultuaan alas satamalaiturille vannoivat kirjallisuusarvostelijamme kuun valossa kalliin valan, etteivät sanallakaan mainitse sanomalehdissä koko esiintymisestä.

Ja he tunnustivat ansaitsevansa tulla heitetyiksi Norrströmiin, jos he rikkovat valansa. Ja he pitivät valansa.

Se ei kuitenkaan ensinkään estänyt heitä seuraavana päivänä lukemasta, kunkin omassa lehdessään, mitä imartelevimpia ylistyksiä nuoren miehen esitelmästä. Viisaat rouvat olivat tarpeeksi ajoissa huomanneet teen vaikutukset ja vainunneet tupakkarullat, antaakseen kalliin ajan mennä käyttämättä.

Herra Lagerström antoi edelleen pehmeiden käsien kannattaa itseään. Kun hän oli kirjottanut ensimäisen yksinäytöksisen kappaleensa, kutsuivat suojelevat rouvat koolle kuninkaallisen teaterin taiteilijat ja sanomalehtien teateriarvostelijat, mutta varoivat kutsumasta kirjallisuusarvostelijoita. Pikku kansallisteaterin etevimmän näyttelijän täytyi lukea kappale, jonka hänen lukemanaan täytyi onnistua. Päivää myöhemmin onniteltiin kansallisteateria uuden kappaleen johdosta ja kotimaista näytelmäkirjallisuutta uuden kirjailijan johdosta. Että kappale sen läksyn perästä otettiin näyteltäväksi oli selvää.

Parin vuoden perästä, jotka kuluivat ilman mitään puutteita ja epäonnistumisia, oli meidän Lagerströmimme niin suuri kirjailija, että hän omasta puolestaan oli alkanut suojella nuoria kirjailijoita. Hän sovittaa siinä erästä periaatetta, jonka hän on saanut kokemuksesta: ihmisen itsensä on vika, ellei hän voi päästä eteenpäin.

No, entä ne, jotka eivät anna suojella itseään, tai ne, jotka eivät ole kyllin onnellisia miellyttääkseen suojelevia naisia? He eivät näitä naisia varten ole olemassakaan. Ensimäisenä vuonna vastaavat he, etteivät he "ole kuulleet sitä nimeä". Jos tuo polonen on nimeltään Petterman, niin alkavat he viidentenä vuonna puhua eräästä Petterssonista ja kysyvät tuleeko hänestä mitään. Kahdeksantena vuonna tuntevat he herra Pettermanin, mutta "eivät ole lukeneet häneltä mitään." Kun häntä viidentenätoista vuotena ei enää voi kieltää, alkavat he vihdoin tunnustaa, että hän on kirjailija, ja osottavat hänelle sen kunnian, että alkavat näykkiä häntä aikakauskirjoissaan. Kun häntä vihdoin aletaan kääntää saksankielelle, puhuvat he hänestä nimittäen häntä nuoreksi lupaavaksi kirjailijaksi, ja sen nimen saa hän pitää kuolinpäiväänsä saakka.

Tämän urakoitsijayhtiön johtajana on eräs sangen oppinut nainen. Hän osaa kahtakymmentäkuutta kieltä ja hänellä on aina höyrylaivalla mukanaan koptilainen kielioppi, jota hän ei unohda asettaa avattuna taakseen peräkannella. Muuan tukkukauppias, joka kuutena kesänä on matkustanut samassa laivassa ja aina käy katsomassa avattua kirjaa kun eukko menee kannen alle, on nyttemmin vakuutettu, että koptin kieli on vaikeinta kieltä, ja hän vakuuttaa ystävilleen, että tarvitaan vähintään kuusi vuotta oppiakseen sitä.

Mutta tämä nainen ei tyydy siihen, että suojelee nuoria tuntemattomia ruotsalaisia, hän suojelee myös kaikkia suuria ulkomaalaisia kirjailijoita, joille hän kirjottaa kirjeitä ja kiittää heidän viimeisestä työstään, kuitenkin liittäen aina jonkun oppineen huomautuksen, jota hän ei voi pidättää, koska hänellä on avomielinen luonne.

Yhtiö on myöskin ottanut huostaansa ruotsalaisen säveltaiteen, (säveltaiteella kokonaisuudessaan on jo suojelijansa) ja on näyttäytynyt, että nuoret laulajat ja laulajattaret harvoin ovat onnistuneet jättämättä kohtaloaan yhtiön käsiin.

Yhteiskunnassa, missä suojelusjärjestelmä on näin kehittynyt, voisi olla oikeutta odottaa loistavampia tuloksia kuin mitä todellisuudessa tapaa. Valitettavasti on valistunut aikakautemme havainnut urakoimisjärjestelmän vanhanaikuiseksi ja kehitystä estäväksi, mistä on ollut seurauksena, että sitä sen lämpimämmin hellivät sen ystävät ja suojelijat, ja että sillä näyttää olevan parempi tulevaisuus edessään kuin mitä se ansaitsee.

SATUJA

LOKIT

Oli kevät. Eräs vanha lokkimamseli, jota kutsuttiin rouva Sapeksi, oli kerännyt kaiken lokkinaisväen Genèven kaupungista ja sen ympäristöstä Niton kareille ulkopuolella Meripuutarhaa, neuvottelemaan kotoisista asioista alkavaa kevättä varten. Edellisen vuoden kuluessa oli nimittäin ilmaantunut eripuraisuutta lokkivaltakunnassa, ei oikein tiedetty minkävuoksi. Lokkinaisväki (näissä piireissä ei koskaan sanota naaraat) oli esiintuonut valituksia lokkiherroja vastaan uudistuneiden laimiinlyöntien vuoksi näiden toimessa isinä ja aviomiehinä, nämä herrat kun olivat havainneet sopivaksi aivan ujostelematta puittaa tiehensä niin pian kuin naisväen lapsivuoteet olivat ohitse.

— Aivan vastoin tervettä järkeä — vastasi eräs vanha rouva, kolmenkymmenenkuuden lapsen äiti.

— Aivan varmaan vastoin luontoa — alkoi taasen vanha mamseli, jonka mielestä oli vastoin luontoa saada poikasia. — Juuri sinne tahdoin tulla. Minkävuoksi teidän täytyi saattaa maailmaan neljät kaksoset vuodessa, hautoa kolmen viikon ajan, kasvattaa neljä viikkoa ja raahata niitä koko talvi perässänne opettaaksenne niitä kalastamaan? Eikö meillä ole tarpeeksi lokkeja? Ja katsokaahan nyt noita niin kutsuttuja luomisen herroja. Kuherruskuukausina lörpöttelevät ne tyhmyyksiä ja ovat meille nöyriä, eivätkä voi elää ilman meitä.

Meidän täytyy palauttaa tasa-arvosuus molempien sukupuolten välille.
Meidän täytyy tehdä lakko.

Kauhea hiljasuus syntyi, kun rouva Sappi lausui nämä sanat. Nuoret tytöt olivat huulet riipuksissa, vanhat rouvat pudistivat päätään.

— Ainaiseksiko? — mutisi ensimäinen nuori neitonen, joka jo etukäteen oli solminut vaarallisen suhteen.

— Se vaiva tulee olemaan turhaa — väitti vanha rouva kuuden vuoden kokemuksensa perusteella.

Nyt kuului suurta kirkunaa Nyonin taholta, ja parvi lokkikoiraksia lähestyi äkkiä Nitonkareja.

Mutta vanhus, joka aavisti petosta eikä ollut halukas ryhtymään nokkasille, pysytteli sopivan välimatkan päässä lentelemällä sinne tänne karin ympärillä.

— Tuommonen raukka! Noin pelkuri! huusi matami Sappi niin paljo kun hän jaksoi. — Tule tänne vaan!

— En minä halua teitä matami Hameeton, mutta lähettäkää tänne tuo hempukka tuosta, minulla on semmosta, mikä voi häikästä naisväkeä.

— Haa, tuo hävytön, hän tekee meistä pilkkaa, mutta hän saa sen takasin! Tehdään lakko naiset, tehdään lakko!

Ja kaikki naiset nousivat kutsumatonta vastaan. Mutta hän nauroi yhä kovemmin ja istahti kallion huipulle.

— Tarkastelkaamme asiaa maltillisesti, hyvät naiset. Te tahdotte siis tehdä lakon.

— Tasa-arvosuus, hyvät naiset, miten niin? Onko se sitte tasa-arvosuutta, että naiset saavat pitää hyviä päiviä lämpimässä pesässä, sillä aikaa kun me hankimme ravintoa.

— Kaunis luonto, joka muuttuu aina sen mukaan kuin sopii! Kaunis luonto, joka vaatii että koirasstrutsi hautoo munia! Kaunis luonto, joka käskee villihanhen puittamaan tiehensä juuri kun naisväen muniminen on loppunut!

— Minulla on täysi syy luulla, herraseni, että teidän luontonne tulee muuttumaan heti — väitti matami Sappi.

— Ennen maailmassa oli se teidän luontonne mukaista, että te piditte naisillenne seuraa, hoiditte niitä lapsivuoteen aikana…

— Aivan totta, mamseli. Mutta meidän täytyy ottaa tämä kysymys tieteellisesti. Hyvät naiset ja herrat, kansantaloudessa, samoinkuin muuallakin, on eräs rautanen laki, joka perustuu tarjontaan ja kysyntään. Minun nuoruudessani oli sangen vähän ravintoa saatavana, sillä Genèven järvi oli tyhjennetty hillittömän kalastuksen kautta. Siihen aikaan elettiin päivästä päivään ja jokainen itsekseen, ja sentakia saivat naiset elättää itsensä niin hyvin kuin taisivat. Mutta toiset ajat, toiset tavat. Viisas lainsäädäntö kansotti taas järven, jossa pian alkoi vilistä forellia, lahnoja, ahvenia j.n.e. Siitä hetkestä alkaen kasvaa yhä aviomiehen ja isänrakkaus; huoli toimeentulosta ei ole enää niin raskas, ettei se jätä hiukan aikaa jälelle perhettä varten. Kaikeksi onnettomuudeksi on olemassa myöskin eräs kultalaki, jonka Liittoneuvosto on päättänyt, tarkotan lakia vapaakaupasta, jonka nojalla ensiksitulleen oikeuden kumoo voimakkaamman oikeus. Kiitos tämän ihmisystävällisen laitoksen olemme me nyt pakotettuja käymään sotaa, niin kutsuttua vapaakauppasotaa harmaita lokkeja vastaan, jotka suurten kantonalisten kalanviljelystoimenpiteiden kautta houkuteltuina siirtymään tänne parvittain, eivät viivytelleet ruvetessaan Sveitsin kansalaisiksi. En tahdo ajatella, mitä meistä olisi tullut, saatettuina tulevaisuudessa kerjäläissauvan varaan, ellei sattuma olisi tullut meille avuksi. Genève, joka on rikas kaupunki, mutta jolla on syvälle syöpynyt vastenmielisyys kerjäläisiä vastaan, oli vastikään astunut rauhan aikakauteen. Mont-Cenis-radan avaaminen oli suurin käännekohta sen, samoinkuin meidän elämässämme. Rautatie vetää tänne joukottain ulkomaalaisia, kaupunki tulee kauniiksi, liikkeet menevät eteenpäin, höyrylaivat myllertävät ja muuan hullu englantilainen keksii ruveta heittelemään meille leipää Mont-Blanc sillalta. Ja silloin täytyi kaikkien ihmisten heittää leipää meille. Me olemme muodissa. Me pääsemme tarpeettomasti kalastamasta, me pääsemme tappelemasta harmaiden lokkien kanssa. Mitä mieluisia hetkiä olemmekaan viettäneet sillan alla tai höyrylaivain vanavedessä. Tarvitsi vaan avata suunsa samalla kuin paistatteli päivää kuparinsinisillä laineilla. Suuri alaspäinmeno isän velvollisuuksissa! Ja te hyvät naiset, kaukana siitä, että te olisitte lausuneet mitään moitteita meidän poisjäämisestämme! Te päinvastoin näytitte hyvin tyytyväistä naamaa. Siitä alkaa meidän vapautumisemme, siitä ajankohdasta meidän vapautemme miehinä, oltuamme sitä ennen vaivojen rasittamia miehiä, kotoisia miehiä. Hyvät naiset ja herrat, pitopäivät ovat ohitse, ja Schlaraffenmaa on enää ainoastaan sulonen muisto. Siihen saakka oli kaikki käynyt erinomasen hyvin, mutta täytyy antaa kohtalon täyttyä. St. Gotthardin rata muuttui todellisuudeksi, ja silloin on Genèven ja Cenisin loppu käsissä. Liikkeet seisovat, ulkomaalaiset häviävät, eikä enää tule englantilaisia heittämään leipää. Kaikki katoo ja taasen julistetaan rautasta lakia: jokainen pitäköön huolta itsestään! Mutta kehitys on jo tapahtunut. Rajattoman vapauden tottumus on jo siirtynyt meidän tapoihimme, meidän vereemme, eikä enää sovi palata takasin. Sanalla sanoen, meidän luontomme on muuttunut.

Matami Sappi, joka oli kuunnellut tätä pitkää puhetta suuremmalla kärsivällisyydellä kuin olisi voinut odottaa, takertui kiinni rautaseen lakiin ja kiiruhti laukasemaan vastauksensa. — Juuri niin herraseni, jokainen itsekseen, ja siis: lakko miehiä vastaan! Menkää ja huvitelkaa yksinäisyydessä, herrat vapaakauppiaat tieteellisine menettelytapoinenne!

— Rouva tahtoo siis tehdä kapinan herrojaan, luomisen todellisia herroja vastaan? Varokaa itseänne!

— Hyi, herroja! Vaikkakin eläisin sata vuotta, en paraalla tahdollanikaan voisi tunnustaa semmosia pässinpäitä herroikseni.

— Se on välttämätöntä. Mutta olkaamme järkeviä, ystäväni, ja suvaitkaa kuulla sitä ehdotusta, jonka nyt tahdon esittää teidän valistuneen neuvottelunne alaiseksi. Hyvät naiset ja herrat, me olemme täällä joutuneet vakavaan riitaan, joka epäilemättä ei tuota mitään tuloksia, ellemme sovi siitä, että kysymys on selvitettävä kaikessa ystävyydessä. No niin, jos te suostutte tähän, ja ehdolla että lakko siirretään minun takasin tulooni saakka, otan tehdäkseni tieteellisen retken perinpohjin tutkiakseni naiskysymystä. Onko teillä halua siihen, mitä?

— Kättä päälle, asia on selvä — vastasivat kaikki kuorossa, kovin ilosina nähdessään lopun näille ikäville keskusteluille — mutta voi sitä, joka rikkoo sopimuksen antautuakseen luvattomaan rakasteluun!

— No hyvä, käykää käsiksi työhönne — sanoi matami Sappi halveksuvalla hymyllä.

Ja vanha luonnontutkija teki kierron ylöspäin, otti ilmaa siipiinsä ja lensi pois kaupunkia kohti.

Eräänä kauniina aamuna matkustajamme laskeutui saarelle Toscanan ulkopuolella. Väsyneenä ja kovin huonolla tuulella, kun hän ei ollut huomannut mitään, millä olisi ollut yhteyttä hänen retkensä päämäärän kanssa, alkoi hän noukkia raakkuja merenrannalla tyydyttääkseen nälkäänsä. Kun tämä on tehty, tahtoi hän alkaa yhteiskunnalliset tutkimuksensa. Mutta miten tulisi hän siinä menettelemään? Hän ei voinut keksiä ainoatakaan elävää olentoa ja oli jo vähällä joutua epätoivoon, kun hän sai kuulla sorsan kaakottamista, joka täydellä vauhdilla kulki pitkin rantaa.

— Päivää lokki — vastasi koirassorsa ja laskeutui lokin viereen — mitä kuuluu? Ja mitä sinä täällä teet?

— Ja oletko päässyt pitkälle siinä? — vastasi sorsa varovainen ilme kasvoillaan.

— Ajetuksi pois? Minä hämmästyn. Minulle on sanottu, että sorsaherrat ovat niin häijyjä aviomiehiä, että ne hylkäävät vaimonsa juuri samassa hetkessä kun nämä ovat lopettaneet munimisen.

— Sanotaan, niin… Sanotaan niin paljo karkeita valeita aviomiesraukkojen tiliin.

— Ah ne naiset, kuinka hyvin minä ne tunnen! Kevätpuolella, kun niitä alkaa kuumottaa siipien alta, silloin niillä riittää kiemailua niin että siihen voi suuttua, mutta kun vaan kuherteluaika on kunnolla ohitse, niin hyvästi hunsvotit! Tosiaan kaunis kohtalo olla aviomiehenä! Kaikki aatteellinen ja ylevä meidän elämässämme on meiltä kielletty.

— Mutta mistä helkkarista se johtuu, että ne ajavat teidät sillä tavalla luotaan, sen sijaan että ne pitäisivät teidät luonaan elättäjinä?

— Mikä liikuttava yksinkertasuus! Niin tiedä siis, että ne ovat etukäteen hankkineet muonaa makuuajakseen ja että ne eivät halua ketään syömätoveria, sekä että lopulta meidän läsnäolomme saattaisi heidät vaaroille alttiiksi meidän alituisen menemisemme ja tulemisemme kautta.

— Sen minä vakuutan. Mutta kun kaikki otetaan lukuun, mikä nöyryyttävä asema meille! Tiedättekö, että eräs nainen, joka muuten on melko lailla sukkela, on tehnyt hyvän sukkeluuden määrittelemällä aviomiehen seuraavalla tavalla: "Koiras", sanoi hän, "on todistus naisen kykenemättömyydestä tehdä itse poikasia".

— Mikä häikäilemättömyys! Mikä raakuus! Naisen koiras! Mutta onko sinun avioelämäsi tällaista?

— Mutta miksette nouse vastustamaan noita röyhkeitä! — Naisia ei enää lyödä.

— Niin herraseni. Tarvitaan enemmän voimaa muniakseen neljä munaa kuin olla munimatta ainoatakaan. Naaras komentaa aina koirasta, niinkuin pian tulet näkemään. Mutta sinä saat luvan alkaa tutkimuksesi alusta.

— Voi, minä olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit tuoda ylös minulle näytteen; tunnen etten itse jaksa sukeltaa.

— Niin mutta sinä et voi nähdä alkueläimiä paljaalla silmällä, ja muuten ei siinä ole mitään näkemistä. Se on muna, joka aivan itsekseen sikiää ja liikkuu, siinä kaikki. Jos sinulla sensijaan on halua tehdä tuttavuutta alkuperäisen naisen kanssa, joka tekee miesten temppuja…

— Sanottu ja tehty. Sorsa syöksyy mereen ja on hetken perästä jälleen lokin vieressä, mihin hän laskee pienen eläimen sileälle kivelle.

— Tässä on meillä mustekala, hyvin alkuperäinen eläin. Ei maksa vaivaa kysyä tältä naiselta, kuinka hänen herra miehensä jaksaa.

— Voi semmosia pettureita! Entä se juttu naisesta, joka on lähtenyt miehen kylkiluusta… Onko joku mies pannut sen kokoon?

— Joku, joka on enemmän kuin mies: mies hameissa, pappi. Jos sinä tahdot nousta ylöspäin kehitysportaita ja läheltä tarkastaa ihmisen ensimäistä luomista, niin tarvitsee sinun vaan seurata minua.

Sorsa lensi tiehensä lokki kintereillään, ja pysähtyi pian erään peittyneen laivahylyn luo pienessä satamassa.

Odotahan hiukan niin saat nähdä. — Ja sorsa esiintyi taas sukeltajana, tullakseen hetken jälkeen ylös tuoden kölistä mukanaan omituisen eläimen joka muistutti tulpania.

— Katsohan tänne lokki! Tässä on minulla hanhenkaula, crustaceain jalosta suvusta. Katsohan vaan: tässä näemme heikon sukupuolen suurena kuin tulpani.

— Niin, mitä luomisen herraan tulee, niin heitähän silmäys tämän mamman selkään! Näet siinä tuon pienen kukkaron, joka on siihen kiinninaulattu.

— Juuri sen. Se on aviomies. Näetkö, ei ole niinkään kehumisen arvoista olla mies, mutta siinä on joka tapauksessa pirstaleita aviomiehestä, muita uskollisemmasta. Siis kunnioitusta naisia kohtaan!

Lokki tunsi olevansa melko lailla hämillään, kun hän muisti, miten hän oli ottanut suun täydeltä keskustelussa Nitonkareilla.

— Lopettakaamme nyt, jos mahdollista, — sanoi hän. — Mikäli voin nähdä, täytyy maailman olla ylösalasin käännetty, kun asian perille pääsee.

— Aivan varmasti; etkö tiedä että esineet kuvastuvat ylösalasin silmän sisällä?

— Miten täynnä sinä olet viisautta! Mutta palatkaamme aviomiesraukkaamme: tässä on siis nainen tehnyt miehensä?

— Ilman epäilystä — meritulpaanien joukossa! Mutta jatkakaamme opintojamme.

Sorsa saavutti merenrannan ja kierteli jyrkänteen reunalla alati lokin seuraamana.

— Tahdotko olla ystävällinen ja tarkastella tätä täysin onnellista avioliittoa.

— Miehiä? Kaikista vähimmin! Ei, vaan kaksi mies-naista, jotka keskenään auttavat toisiaan rakastelupuuhissa.

— Mutta se on joka tapauksessa siveetöntä, kokonaan vastoin luontoa, herraseni.

— Luonto ei ole koskaan siveetön, herraseni, ja luonto ei koskaan tee mitään vastoin luontoa, vaikkakin se on koko mutkikas.

— Miten suuri sukupuolisankari lieneekin, niin kyllä jättää pöyhkeilemättä tämmösten kokemusten jälkeen, Näetkös, täytyy tottua siihen ajatukseen, että nainen on ensimäinen, sekä että me kaikki olemme lähteneet äidin kohdusta, ennenkuin mitään isää oli olemassa. Hämähäkit antavat sinulle siinä suhteessa uusia todistuksia. Tämä suuri peto, joka riippuu verkon keskessä, on naaras. Ja tämä pieni, hyväntahtoinen naapuri, joka on niin pelokkaan näkönen, on kosija eli paremmin sanoen anoja. Polonen luomisen herra, kuinka tuhman näkönen se on. Hiljaa, hän lähestyy. Nainen heittää häneen syrjäkatsauksen. Hän ei ota kernaasti vastaan vierailukäyntejä tältä elolliselta kautsukkioliolta. Katsohan nyt vaan miten naaras syöksyy koiraksen kimppuun, lävistää sen, kiertää sen verkkoon ja imee sen verta!

— Oi voi, semmoista hirviötä! Tuommoinen Siniparta naishaamussa! Äsh, noita juttuja, joita istutetaan lapsiin!

— Älä usko mihinkään juttuihin, paitsi siivottomiin: totuus on aina siivoton.

He nousivat, syventyivät lähellä olevaan metsään ja pysähtyivät erään suunnattoman suuren muurahaispesän luona.

— Peitä kasvosi kuolevainen, täydellisimmän yhteiskunnan edessä! — lausui sorsa.

— Niin, ihannevaltion, missä naiset uudestaan ovat vallanneet sen aseman, joka luonnostaan tulee heille.

— Pyh, luonto! — huudahti laimealla äänellä pieni, kurja olento, joka ryömi pesän harjalla.

— Anteeksi, herraseni — sanoi sorsa — ettekö te tahtoisi olla niin hyvä ja selittää tälle toverille teidän ihanneyhteiskuntanne järjestystä; hän hartaasti haluaa saada tietää jotakin teistä.

— Ehkä herra sitte tahtoo tulla hiukan lähemmäksi kuullakseen paremmin, sillä minua on kielletty ottamasta askeltakaan talon ulkopuolelle…

− En erittäin, niinkuin herra pian voi päättää minun selonteostani. Aluksi on ihannevaltio perustettu työn jaolle, ja valtiomuoto on sukupuolta vailla.

— Lähimain, sillä vallassaolevana luokkana ovat sukupuolta vailla olevat naaraat eli naiseunukit, jotka muodostavat haaremivahdin.

— Vai niin, onko teillä sulttaania? Tarvitsee siis vaan tulla turkkilaiseksi…

— Ei, herra, täällä ovat sulttaanittaret itse… sulttaaneja, ja me miehet saamme ainoastaan suorintaa miehen aviollisen työn.

— Tuhat tulimmaista! Ja viisas Salomo antoi meille kuuluisan neuvon: "Sinä laiska, mene ja katso muurahaisia, ja kehottakoon heidän ahkeruutensa näkeminen sinua parannukseen!"

— Se kunnian mies ei ole valehdellut, sillä ei silloin kelpaa laiskotella, kun jokaisella naisella on satakunta puolisoa.

— Mikä siveettömyyden kuilu! Ja teillä herraseni, ei ole mitään tointa, mitään virkaa? Oletteko te vaan joukko naisten elättejä?

— Se on valitettavasti totta mitä te sanotte; me emme koskaan tee työtä eivätkä naisetkaan koskaan. Eunukit ovat anastaneet kaikki työt.

— Eipä suinkaan! Meidän valtiossamme on tapahtunut kehitys, samoinkuin kaikkialla muuallakin!

— Käy kyllä ja mikäli oppineet sanovat, tulee se yhä huomattavammaksi päivä päivältä, niin että esimerkiksi raakku on kehittynyt, taaksepäin etanasta senkautta, että tämä on menettänyt päänsä, j.n.e. Varokaa herraseni pitämästä jokaista kehitystä edistysaskeleena.

— Antaakseni teille lyhyen historiallisen yleiskatsauksen meidän kehityksestämme, mainitsen, että hallitus ennen vanhaan oli naisten käsissä aivan niinkuin teillä.

— Niin herraseni, ja etymologia (oppi sanojen synnystä) säilyttää vielä jälkiä siitä. Naiset vallitsivat ja miehet ohjasivat: miehet olivat toimeenpanijoina ja naiset antoivat ohjeita. Naiset, tarkotan naaraat, jäivät kotiin hoitaakseen poikasia, ja miehet lähetettiin ulos hankkimaan ruokaa, sotimaan, ottamaan orjia ja kaikkea semmosta, ja olivat aina vaimojensa nöyrimpiä palvelijoita. Silloin oli kyllä kuningas, mutta hän oli vaan muodon vuoksi, koska kuningatar oli varustettu kaikilla välikappaleilla tehdäkseen tahtonsa määrääväksi, ja kaikki muu oli samassa suhteessa. Silloin olimme saavuttaneet huippukohdan. Seurauksena alituisista sodista, joihin naiset eivät ottaneet osaa, alkoivat rajattoman työn kautta murtuneet koiraat tulla naaraksia harvalukuisemmiksi. Jälkimäisten liiallinen lukumäärä toi mukanaan naimattomien naisten luokan, voimakkaan suvun, jolta puuttui kaikkia tunteita, mitkä olisivat voineet olla esteenä heidän astumiselleen julkiseen elämään. Siitä lähtien häviävät suvustaan huonontuneet miehet taistelussa ja naimattomat naiset vahaavat kaikki toimet, jopa sodankin. Päästyään valtaan alkoivat nämä, jotka sitäpaitsi keinotekosesti perinnöllistä tietä oli tehty sukupuolettomiksi, vähentää naarasten lukumäärää keinoilla, joita tunnetaan malthusialaisuuden nimellä, ja siitä johtuu nykyinen yhteiskuntamuoto, niin kutsuttu ihanneyhteiskunta.

Lokki ei voinut olla ajattelematta rouva Sappea ja sitä lakkoa, joka oli puhjennut heidän pienessä yhteiskunnassaan Genèvejärven rannoilla, kun samalla kuului ääntä muurahaispesän sisästä ja parvi muurahaisia yhtäkkiä syöksyi ulos, toiset siivekkäitä toiset siivettömiä. Se, joka piti historiallista esitelmää, ei ennättänyt väistää ja sai korvapuustin eräältä lihavalta eunukilta.

Lokki ja sorsa pakenivat erään paatsaman taakse ja voivat sieltä hyvässä rauhassa katsella sitä surullista näytelmää, joka tapahtui heidän hämmästyneiden katseidensa edessä.

Ensiksi tuli noin parikymmentä siivekästä naarasta ulos pesästä ja muutamien valmistavien toimien jälkeen kohosivat ne auringonpaisteessa suuren kuusen huipun yläpuolelle. Sen jälkeen muutamia satoja, samoin siivekkäitä koiraita, jätti vankilansa täyttääkseen synkkää kutsumustaan.

— Se mitä tapahtui kuusen yläpuolella, oli peitetty itse siihen pilveen, jonka nämä pienet elävät muodostivat, ja oli jokaiselta kuolevaiselta silmältä salattuna, ollen ainoastaan hedelmöittävän auringon katseiden alasena.

Kun tunti oli kulunut ja häät olivat lopussa, laskeutuivat naaraat alas ja astuivat jälleen äitiyshuoneeseen, missä työntekijättäret nyhtivät niiltä pois siivet, joista niille ei tästä lähin ollut mitään hyötyä.

— Entä murhaenkelit, mitä ne tuolla tekevät? — kysyi lokki säikähtäneenä, kun hän näki työntekijättärien syöksyvän koiraksien niskaan, joilla uupuneina ei ollut rohkeutta lähestyä muurahaispesää, vaan pysähtyivät avuttomina ruohistoon sen ympärillä.

— Ne panevat toimeen verilöylyn koirasten keskuudessa, jotka nyt ovat tulleet tarpeettomiksi.

— Semmosta kuulumatonta raakuutta! Tulkaa sitte ja sanokaa, että naiset ovat orjuutettuja! Tarvittaisiin yhdistys miesten oikeuksien valvomista varten. Mies parat! Minä olen saanut tarpeekseni ihannevaltiosta.

— Sitä voi kutsua taaksepäin meneväksi kehitykseksi. Minä toivon sinun myöntävän, että sukupuolettomiksi tehdyt olennot ovat suvustaan huonontuneet.

— Siitä ei ole epäilystäkään, etteivät ne ole suvustaan huonontuneet, ja se on juuri kehitystä…

— Onko suvustaan huonontuminen kehitystä? No niin. Onneksi tapaa vielä korkeampien eläinten keskuudessa luomisen herroja paremmissa oloissa.

— Oh, luuletko sinä että kukko on keisari? Erehdys! Katsohan, miten se seuraa kanoja, miten kohtelias se on antaessaan käsistään makupalat, kuopiessaan maata naisille. Kukko saa olla yövahtina, suojavahtina, kenttävahtina. Hän on sanalla sanoen naisyhteiskunnan asiamies ja juoksupoika.

— Sinä olet kai kuitenkin samaa mieltä siinä, että mormonismi on epäsiveellistä.

— Onko sinusta sitte parempi, että on sukupuolestaan vapautettuja naisia, kuin hedelmöitettyjä. Minusta on kanatarha parempi kuin muurahaispesä.

— Tiedätkös sorsa, että tästä hetkestä alkaen en pidä kummastakaan. Luonto on yhtä puutteellinen kaikkialla. On yhtä hyvä ottaa luonto semmosena kuin se on, kuin muualta etsiä ihanteita. Hyvää iltaa ja kiitos ja kunnia!

Matkatoverit erosivat ja lokki lensi pohjosta kohti. Kun paraillaan oli auringonlasku, ei hän lähtenyt merelle, vaan pysytteli maanpuolella. Keskiyön paikkeilla oli kuu noussut ja lokki näki jalkainsa alla pitkän valoviivan, kahden hopeanauhan tavoin kiemurtelevan Pohjosesta etelää kohti. Hän seurasi korkealla rautatienrataa, jonka kiskot loistivat kasteessa, samalla kun hän hengitti ilmaa, joka oli täynnä oranssin ja magnoliakukkien tuoksua, ja sai näkyviinsä suuren pyöreän kehän täynnä keltasia valopilkkuja. Se oli kaupunki. Uteliaana saamaan tietää, miten kaksikätiset olennot käyttäytyivät kaunista sukupuolta kohtaan, läksi lokki kaupunkiin, pysytellen sivulla, jotta ei saattaisi itseään minkäänlaisen tunkeilevan huomion esineeksi. Hän näki silloin suuren rakennuksen, jota valasivat suuret kynttiläjalat sähkövaloineen, ja josta juhlapukuinen joukko astui ulos; naiset ensinnä ja miehet jälestä, kantaen näiden saaleja.

— Hän lensi ja piilottautui kattoräystäälle. Siitä hän voi tarkastella niitä kun ne vaelsivat eri tahoille. Naiset kulkivat suorina kuin kuningattaret ja kavaljerit seurailivat heitä hattu kädessä, tarjosivat käsivarttaan palvelevaisella tavalla ja osottivat seuralaiselle alituista pientä huolenpitoa, ilman että voi nähdä ainoatakaan naista, joka teki samalla tavalla kavaljerilleen.

— Hän kurkisti erääseen vastapäätä olevaan ikkunaan, missä oli unohdettu vetää alas verhot.

Nuori nainen istui siellä leposohvalla ja tarkasteli kylmällä katseella nuorta miestä, joka oli polvistuneena hänen edessään matolla.

— Eihän tuo pyydä tuolla naiselta muuta kuin minkä nainen tulee myymään hänelle?

Kuunvalossa pisti hänen silmiinsä suuri rakennus valkeasta marmorista. Koristeltuna torneilla rajattomiin saakka, sekä tuhansilla kuvanveistoksilla, kukilla, lehdillä, viireillä ja päädyillä, tarjosi se verrattoman näyn. Lokki liukui alas tarkastellakseen veistokuvia. Miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja sekasin. Mutta keskellä tätä minaretimetsää kohosi korkealle kupoli, korkeampi kuin kaikki toiset, ja sen huipulla, korkeimmalla paikalla, oli kuparista tehty nainen, joka tuuditti käsivarsillaan vastasyntynyttä lasta.

— Temppeli, joka on pyhitetty naisten palvelukselle, päätteli lokki itsekseen. — Tämä on toki kuitenkin äiti. Erittäin hyvä!

Samassa hetkessä kuin lokki valmistautui lähtemään matkoihinsa, kuului sulavaäänistä laulua katedralin syvyydestä. Säveleet tunkivat katon läpi ja keskellä urkujen möyryämistä puhuivat ihmisäänet sanoja, jotka tekivät suuren vaikutuksen vanhaan lokki-isoisään. Äänet lauloivat:

    Ave Maria, gratia piena,
    Dominus tecum,
    Benedicta tu in mulieribus
    Et benedictus ventris…

— Huolimatta täysin ihanteellisesta realismistaan on tämä laulu, mikäli juuri olen saanut oppia, erittäin paikkansa pitävä. Ave mater! Siunattu olkoon äitiys!

Kun hän oli kulkenut Mont Cenis vuoren ohitse kevyen aamiaisen jälkeen
Annecyjärvessä, tuli hän takasin Genèven satamaan varhain aamulla.

Suuri oli hänen hämmästyksensä kun hän ei nähnyt vilahdustakaan lakkotovereistaan. Hän lensi selän ympäri tuloksetta, nuuski kaislikon Coppèn, Thononkarien ja Nyonjärven luona, mutta menestyksettä. Katkeria epäluuloja alkoi nousta hänen sieluunsa kun hän saapuessaan Genèven satamaan luuli näkevänsä rouva Sapen kyyristyneenä eräällä lankulla Collongen lastauspaikalla. Tämä näytti olevan häpeissään ja hämillään eikä osottanut huomaavansa matkailijan paluuta.

— Kas siinä te näette, niin paljon kuin te saarnasittekin vastoin luontoa, pysyy terve luonto kuitenkin jälellä!

— Sekin on jälellä, mutta se tulee toisessa sijassa. Minä valitan täydestä sydämestäni, vanha Sappi, muita kyttyräselällä ei koskaan ole oikeutta ruveta harjottamaan kiihotusta selkärangan mutkistamiseksi.

PYHÄ HÄRKÄ ELI VALHEEN RIEMUITSEMINEN

Faraojen maassa, missä leipä oli niin kallista ja uskontoa oli kovin viljalti, missä kaikki muu oli pyhää paitsi veronmaksajat, missä pyhä lantaeläin kiersi kokoon pyhiä lantakasojaan pyhän uskonnon pyhän suojeluksen alaisena, siellä seisoi muuan nuori fellah eräänä kauniina päivänä, jolloin pyhä Niili oli nostanut pyhän liejunsa huojuvien palmupuiden juurelle, ja katseli sitä riemastuttavaa toimitusta, jonka avulla sonni Aleksanteri oli paraikaa jatkamassa sukuaan, tietämättä mitään niistä kolmestakymmenestä vuosisadasta, jotka pyramidien harjoilta heittivät historiallisia katseitaan tämän keväiseen työhön.

Silloin kohoaa punanen hiekkapilvi pohjosella taivaanrannalla ja jono kamelinpäitä nousee vähitellen väreilevän erämaanpinnan yläpuolelle, lähestyy, kasvaa suuremmaksi ja fellah heittäytyy pelokkaana Osiriksen kolmen papin ja näiden hengellisen matkaseurueen eteen.

Papit nousevat kameliensa selästä kiinnittämättä huomiotaan fellahiin, joka makaa mahallaan.

Hillitön sonni on nimittäin kiinnittänyt hengellisten herrain uteliaat silmät puoleensa. He astuvat lähemmäksi ja tutkivat tulista eläintä päästä kantapäihin, nipistävät sitä kyljistä, katsovat sitä suuhun ja äkkiä tulee vavistus heidän päällensä ja he lankeavat polvilleen ja alkavat veisata virttä.

Kun härkä oli täyttänyt velvollisuutensa tulevia sukupolvia kohtaan, haisteli se odottamattomia jumaloitsijoitaan, jonka jälkeen se kääntyi ympäri ja sivalsi vienosti hännällään heitä kasvoihin.

Mutta kun kunnon papit taasen olivat selvinneet jaloilleen, kävivät he puhuttelemaan fellah polosta, joka ei enää tiennyt mitä ajatella.

— Onnellinen kuolevainen, sinun epäpuhtaiden käsiesi hoidossa on aurinko antanut syntyä ja kasvaa Apis-härän, Osiriksen tuhannenkuudennenkymmenennen lihaksitulemisen. [Apis-härkä oli vanhan ajan egyptiläisillä auringon jumalan Osiriksen lihaksi tullut edustaja.]

— Herrain tulisi pikemmin kutsua sitä Aleksanteriksi — vastasi hämmästynyt fellah.

— Suus' kiinni, sinä arkkinauta, sinun härälläsi on kuun merkki otsassa, ja sillä on merkit kyljissä ja sittiäinen kielen alla. Se on auringon poika.

— Pois täältä, senkin aasi — huusivat papit raivostuneina — tästä hetkestä alkaen ei sonni Memfin papillisen lain mukaan enää kuulu sinulle.

Turhaan koetti fellah polonen tehdä vastaväitteitä tätä tunkeutumista vastaan yksityisen omistusoikeuden alalle. Papit tekivät parastaan valistaakseen hänen vähäistä käsityskykyään, mutta heille oli mahdotonta saada häntä käsittämään, että sonni oli jumala, ja he velvottivat hänet lopuksi täydelliseen vaiteliaisuuteen sen sukuperän suhteen, eivätkä vitkastelleet kulettaessaan sitä pois.

Apiksen temppeli oli aamuauringon valasema ja tarjosi verrattoman nähtävän, joka vaikutti suorastaan musertavasti ja salaperäsesti asiaa tuntemattomiin, mutta melkein naurettavasti salaisuuden tietäviin, jotka ymmärsivät tutkia sen merkkejä, mitkä eivät mitään merkinneet.

Joukko talonpoikaisnaisia oli kerääntynyt suuren portin eteen ja odotti sitä hetkeä, jolloin portit avattaisiin ja heidät vapautettaisiin maitopytyistään, joita he olivat kantaneet sinne niinkutsutun uudestisyntyneen jumalan hyväksi.

Vihdoinkin kuului temppelin sisustasta torven räikeä ääni ja pieni luukku suuressa portissa avattiin. Näkymättömät kädet vastaanottivat pytyt ja luukku sulettiin taasen.

Mutta sisällä temppelissä, kaikkein pyhimmässä, seisoi sonni Aleksanteri kopissaan ja pureskeli heinätukkoa, mulkoillen alempaa papistoa, joka paraikaa kirnusi voita hunajakakkuja varten, jotka korkeampi papisto tulisi hyväntahtosesti syömään Apis-jumalan puolesta.

— Tahdotko siirtyä senkin kaksinkertainen aasi! — huusi kolmas, joka paraikaa suki härkää, ja antoi potkun härän kylkeen seurata sanojaan.

— Niin, mutta joka tapauksessa tarvitaan uskontoa kansaa varten! Ja miksei yhtä hyvin tämä kuin joku muu.

— Käänny luuska kuului häränhoitajan suusta, joka jatkoi sukimistaan — huomenna tulee sinun näytellä rakasta jumalaa, niin että piru ottaa seurakunnan.

Ja koko papisto kajahutti hillittömän, vilpittömän naurun, semmosen, jonka valistunut papisto niin erinomaisesti osaa.

Seuraavana päivänä, joksi juhla oli määrätty, kulotettiin Apis-härkää, joka oli kukkien ja köynnösten koristama ja silkkinauhoihin kääritty, ja jonka edellä joukko lapsia ja soittajia kulki ympäri temppeliä vastaanottamassa kansan palvelusta.

Kaikki kävi niin hyvin kuin voikin toivoa, eikä mikään häirinnyt iloa ensimäisten puolituntisten aikana. Mutta häijy sattuma sovitti, että Aleksanteri-polosen entinen omistaja, jota veronmaksuhuolet rasittivat, oli tuonut lehmänsä torille myydäkseen sen. Ja se seisoi vielä siellä, kun juhlakulkue marssi esiin eräältä lähikadulta ja toi sen sivutse puolison, josta se oli ollut vuode- ja pesäerossa useampia kuukausia. Tämä, joka pakollisen leskeytensä aikana tunsi itsessään aivan uskomattoman voiman virtaavan ja jota nyt entisen puolisonsa erityinen tuoksu houkutteli luokseen, unohti ne velvollisuudet, joita sillä jumalanvirassaan oli, antoi jumalan näyttelemisensä jäädä sikseen ja rynkäsi kohti puolisoaan.

Asema tuli vakavaksi ja se täytyi pelastaa jos mahdollista. Kaikeksi onnettomuudeksi papeille oli fellahin ilo sonninsa jälleennäkemisestä liian suuri, niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan alkoi huutaa:

Fellah, jonka raivostunut joukko yhdessä silmänräpäyksessä mukiloi pehmeäksi, joutui poliisin käsiin ja vietiin oikeuden eteen. Kun häntä käskettiin puhumaan totta, pysyi hän jyrkästi väitteessään, että härkä kuului hänelle, ja että se Aleksanterin nimellä oli tehnyt kunnan siitossonnin palvelusta hänen kylässään.

Mutta nyt ei ollut kysymyksessä tosiasiain selville saaminen. Fellahin oli vaan vastattava syytteeseen:

— Oletko tai etkö ole pilkannut pyhää härkää kutsumalla sitä
Aleksanteriksi?

— Ei sanota valehdella; käytetään sanontatapaa: kunnioittaa toisten mielipiteitä.

— Siinä tapauksessa, kunnioitettava tuomari, suvaitkaa kunnioittaa minun mielipidettäni härän suhteen ja jättäkää minut rauhaan!

— Mutta, senkin pölkkypää, niillä toisilla ei tarkoteta sinua, ymmärrätkö?

— Sinäkö tässä minua kuulustelet? Mene matkoihisi; papit saavat menetellä suhteesi niinkuin haluavat.

Vietynä Osiriksen temppeliin tapasi fellah ylipapin enemmän vastaanottavaisena selityksille, kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Se oli epäilemättä sonni Aleksanteri, sitä ei pappi tahtonut kieltää, mutta sitä ei saanut sanoa, koska… no niin… koska kerran yhteiskunta oli rakennettu äänettömien sopimusten varaan, oli aivan välttämätöntä kunnioittaa toisten mielipiteitä.

Mutta miksi taivaan nimessä ei sitte kunnioiteta fellahin mielipidettä, koska hänkin on "toinen", joukkoon verrattuna.

Ylipappi, rehellinen mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan, tunsi väsyneensä kaikkiin varastemppuihin ja tuli liikutetuksi fellahin koristelemattomasta tavasta katsoa asioita. Hän huomasi nyt tilaisuuden sopivaksi ehdottaa parannuksia ja neuvoteltuaan ammattiveljiensä kanssa, päästi hän etukartanoihin kansan, joka oli seissyt porttien edustalla, ja viittansa poisheitettyään astui hän kansalaisen pukuun puettuna alttarille puhuakseen kansalle.

Mutta hämmästyneen kansan keskuudessa, joka ei enää tuntenut häntä, syntyi liikettä.

— Lapseni — huusi ylipappi — puku ei tee miestä. Ettekö näe ystäväni, että se olen minä, Osiriksen ylipappi.

No niin lapseni, hetki on nyt lyönyt, jolloin teille on tehtävä tunnetuksi pyhät salaisuudet. Älkää pelästykö! Minä olen vaan yksinkertainen kuolevainen, niinkuin te kaikki, ja rauhottaakseen teitä olen heittänyt päältäni pitkäliepeisen pukuni. Te olette pitänyt härkää, kaikkea hedelmöittävän auringon vertauskuvaa, itse jumalana.

Joukko, joka ei milloinkaan ollut nähnyt temppelin sisustaa, heittäytyi polvilleen sfinxin ja Osiriksen kuvien edessä, joita häämötti puoliavointen esirippujen välistä.

— Nouskaa ylös — jyrisi pappi — kas niin, nouskaa ylös! Ja vetäkää nyt syrjään toinen esirippu!

Esirippu vedettiin syrjään. Ja kansan hämmästyneiden silmäin eteen avautui aivan tavallinen talli temppelin taustassa, ja siinä makasi pyhä härkä aivan välinpitämättömästi märehtien.

— Tässä näemme sonni Aleksanterin — huusi pappi — te luulette, että se on jumala, ja kuitenkin se on vaan nautaparka, eli kuinka fellah?

Mutta silloin kuului kauhea kiljahdus ja keskellä sekavaa melua huusi naisen ääni:

Ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa olivat naiset kuristaneet, raahanneet ulos ja heittäneet kaivoon ylipapin.

Mutta papit näkivät parhaaksi laskea alas esiriput ja he pakenivat kaikkein pyhimpään, jossa he jatkoivat pyhää karjanhoitoaan ja yhä edelleen omistivat elämänsä ainoalle autuaaksitekevälle erehdykselle.

MITEN PAPPI, JOKA USKOI JUMALAAN, TULEE KÄÄNNETYKSI MEHILÄISTEN NOKKELUUDEN KAUTTA JA KUOLEE PERHEENSÄ HELMASSA TOTISESSA JUMALAAKIELTÄVÄSSÄ USKOSSA

Oli kerran pappi, joka uskoi Jumalaan; kiusallinen tapaus, joka ei kuitenkaan ole niin aivan harvinainen kristillisessä kirkossa.

Niin ei kuitenkaan ollut aina ollut laita, sillä nuoruudessaan oli hän saanut oikeita käsityksiä yliluonnollisista asioista sen kasvatuksen avulla, jonka hänen hurskas jumalaakieltävä äitinsä oli hänelle antanut. Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämä nuori mies, heitettynä nuoruudenajan myrskyihin, joutunut huonoon seuraan, joka pian ryösti häneltä hänen lapsellisen uskonsa. Niin että kun hän tuli kypsään ikään, havaittiin hänen olevan innokkaan jumalaanuskojan ja valmiin vastaanottamaan papin takin äitinsä suureksi suruksi.

Tarkkaan otettuna ei tämä nuori mies ollut tyhmä, kaukana siitä. Ja hän ei milloinkaan turvautunut pyhiin tai maallisiin kirjoihin etsiäkseen niistä todistuksia Jumalan olemassaolosta; hän oli keksinyt tästä jääväämättömän todistuksen luonnon täydellisyydessä, joka ilmeni ennen kaikkea eläinten vaistossa. Nuori pastori oli antautunut mehiläisiä hoitamaan, ja kaikki mehiläishoitajat muuttuvat mehiläisten turmiollisen vaikutuksen alaisina jumalaapelkääviksi; vakava seikka, jonka turmiolliset seuraukset ovatkin herättäneet huomiota jumalankieltäjien joukossa, jotka ovat tehneet parastaan vastustaakseen mehiläisiä suojelustullien avulla.

— Katsokaamme lapseni — niin tapasi pastori lopettaa alituiset saarnansa jumalan olemassaolosta — katsokaamme esimerkiksi mehiläisiä (ainoat eläimet, joita hän oli tarkastellut), kukahan on opettanut niitä valmistamaan näitä ihmeellisiä hunajakakkuja? Minäkö? Piikaniko? Vanha puutarhurini Jaakkoko? Ei, tuhat kertaa ei! Olisiko ajateltavissa, että jos me tapaisimme mehiläiset taivaassa (jota minä toivon), olisiko ajateltavissa, että nämä mehiläiset eivät osaisi valmistaa hunajaa? Ei, tuhat kertaa ei! Yksinomaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Jumalan lait ovat ikuisia. Reväiskää pois siivet niiltä, nyhtäkää jalat niiltä, silpokaa niiden kieli, sittenkin ne valmistavat hunajaa kaikesta huolimatta. Kaikissa oloissa, kaikissa ilmanaloissa säilyttävät mehiläiset vaistonsa kerätä hunajaa. Se on järkkymättä niiden luonto, jonka Jumalan, muuttumattoman, kaikkivoivan tahto on niihin istuttanut. Amen!

Eräänä kauniina päivänä määrätään nuori pastorimme siirtomaihin laivapapiksi, ja hänen määräpaikkansa on Martinique Länsi-Intiassa.

Pitkä matka kuumaan vyöhykkeeseen ei pelottanut pastoria, mutta mehiläiset raskauttivat hänen sydäntään. Miten suoriutuisi hän jumalaakieltävien neekerien keskuudessa, jos häneltä riistettäisiin todistuksensa Jumalan olemassaolosta.

Pitkän miettimisen jälkeen teki hän reippaan päätöksen ja otti mukaansa hunajaa valmistavat maamiehensä.

Näemme hänet vihdoin onnellisesti ja terveenä saapuneena Martiniquelle, jossa hän jättää siipikarjansa erään neekerin, luotettavan jumalankieltäjän hoidettavaksi. Tämä, joka oli kovin utelias ja sangen omantunnontarkka sekä uuttera siinä mikä hänellä oli tehtävänään, keksi ottaa mehiläiset yhden erältään siivistä laskeakseen ne, mistä oli ainoana seurauksena, että herkkäuskoinen neekeri tuli käännetyksi uskomaan perkeleeseen, niin, enemmän kuin sitä, tuhanteen perkeleeseen.

Laivapappi riensi apuun kuullessaan mustan veljensä hillittömät huudot, ja tarjosi hänen lohdutukseksensa tiedon, että mehiläiset ovat saaneet neulasensa Jumalan tahdon kautta, mikä melkosessa määrässä vahvisti neekerin uskoa häijyyn Jumalaan, jota kutsutaan perkeleeksi. Kaikki toisetkin mustat siirtolaiset, jotka olivat useita kertoja koettaneet syödä "sokerikärpäsiä", olivat valmiita suosiollisesti vastaanottamaan tämän uuden perkeleopin, ja turhaan pani kunnon pastorimme vastalauseitaan tätä vastaan.

Niin pitkälle oli tultu, kun syksy saapui. Hunajasato tuotti ainoastaan mitättömän vähän pastorille, ei oikeen tiedetty mistä syystä.

Oikeastaan pääsi pastorissa vallalle imelänhapan tunne näitä kansanvillitsijöitä vastaan, jotka ottivat itselleen vapauden olla tekemättä mitään ja levittivät kirottua perkeleoppia.

Talvi menee ohitse sateetta ja lumetta. Kunnon pastorimme makaa riippumatossaan, joka on kiinnitetty kahteen palmupuuhun, ja antaa kastepuvussa olevan mustan sisaren leyhyyttää raitista ilmaa itselleen sillä aikaa kun hän miettii kysymystä Jumalan olemassaolosta. "Juoppojen Jumala", sen voi vielä ymmärtää, mutta neekerien ja mehiläisten Jumala — sitä kannattaa miettiä. Ja hän miettii, samalla kun suosiollisesti ja surkutellen silmäilee neekeritärtä, joka oli kokonaan paljastettu — käsityksestä ensimäisen miehen syntiinlankeemisen syistä.

Siten kului talvi, kevät ja kesä, ja mehiläiset vaan yhä jatkoivat neekerien kurjien sielujen turmelemista. Kun syksy oli saapunut, oli pastori koko utelias saamaan tietää, miten mehiläiset olivat menetelleet talvivarastojensa suhteen. Eräänä kauniina päivänä kävi hän käsiksi työhön, Cesarin, mehiläisvartijan avulla, ja aikoi verottaa pesiä.

Voi käsittää hänen hämmästyksensä, kun hän ei nähnyt merkkiäkään hunajasta. Hänen ensimäinen epäluulonsa lankesi Cesarin päälle.

— Se, mitä kärpäset likaavat, niin massa. Kristityt olla liansyöjiä, nigger ei.

— Se on totta, sinulla on aivan oikein, mutta mehiläiset ovat joka tapauksessa pakotettuja keräämään hunajaa, koska se on niiden vaisto, käsitätkö, Jumalan tahto, sanalla sanoen.

— Jumala tahtonut, että kärpäset syövät talvella, mitä likaavat kesällä? Ei voida käsittää sitä, massa!

— Mutta, senkin pässinpää, niiden täytyy joka tapauksessa kerätä kutsu sitä miksi tahdot. Jos on Jumala taivaassa, niin tapahtukoon hänen tahtonsa!

— Miksikä ei, veli? Ja miksi kerätä talveksi, kun sokeriruokoja on koko vuoden ympäri käsillä? Ei olla mitään tyhmeliiniä, nuo pikku elävät.

Pastorin järki sumeni. Olisivatko mehiläiset todella huomanneet, ettei niiden enää tarvinnut kerätä varastoa kylmän vuodenajan varalta, senvuoksi että sokeriruokoja oli aina saatavana?

Kauheat epäilykset saivat pastorin sielun valtaansa. Jos mehiläiset voivat ajatella, olivat esteettömiä vetämään johtopäätöksiä ja muuttamaan ikuisia määräyksiä mielensä mukaan, mihin joutuvat silloin vaisto ja sallimus? Joutuneena toivottomuuteen ja täynnä suuttumusta näitä mehiläiskelvottomia kohtaan, kävi hän eräänä päivänä vihapäissään särkemään pesiä. Mehiläiset, jotka raivostuivat siitä, että niitä tällä tavalla ajettiin ulos, syöksyivät laumottain pastorin päälle, joka ei enää ollut sotakelpoinen, vaan lopuksi joutui tappiolle ja oli pakotettu turvautumaan vuoteeseen.

Kärsimysten pitkien öiden kuluessa sai hän aikaa katuakseen uskoaan harhaoppiin. Äitinsä hoitamana, jonka hurskaisiin mielipiteisiin ei harhaoppinen jumalaoppi ollut vaikuttanut, heitti pastori henkensä hänen sylissään, voitettuna takasin lapsuuden uskolleen, tunnustaen riemulla todellista jumalaakieltävää uskoa, suureksi iloksi mustille seurakuntalaisilleen, jotka olivat saaneet niin kovasti kärsiä neulaa terävämmistä todistuksista Jumalan olemassaolosta.

OMISTUSOIKEUTTA

Komea pähkinäpensas kasvoi haassa. Pähkinät olivat kypsiä, kun orava tuli sinne heleänä elokuun aamuna.

— Tämä on minun pähkinäpensaani — sanoi se itsekseen ja hyppäsi oksalle koitellakseen hampaittensa kestävyyttä herkullisissa hedelmissä.

— Tahdotko laputtaa matkoihisi ja jättää minun pähkinäni rauhaan! — jatkoi pähkinähiiri.

— Sinun pähkinäsi — irvisteli orava ja kävi käsiksi pähkinöihin kaikin voiminsa ja ensinkään ujostelematta.

— Erittäin hyvä, herraseni, ja minä otan sen jus primi occupantis, ensiksi valtaajan oikeudella. Voima käy oikeuden edellä. Minä olen voimakkaampi, siis on minulla etuoikeus sinun edelläsi, näetkös!

— Mitä teillä on täällä tekemistä — löperteli närhi, melun paikalle houkuttelemana. Antakaa minun pähkinäini olla rauhassa, muuten saatte nähdä jotakin.

Anteeksi, herraseni — vastasi orava heti, — mutta minä olen juuri keksinyt tämän pensaan.

— Että sinä olet keksinyt minun pensaani, sen kyllä uskon, mutta millä oikeudella olet sen vallannut.

— Sinä olet aivan yksinkertasesti ottanut sen. Ja nyt tulen minä ja otan sen takasin.

Samassa silmänräpäyksessä kun närhi aikoo syöksyä oravan kimppuun, lentää tiheä kivisade taistelevia kohti, joille tulee kiire lähteä pakoon.

— Senkin vietävät — huutavat pojat, jotka olivat tulleet sinne keräämään pähkinöitä — nyt ne eivät saa mitään vaivoistaan.

Luulen että pensaiden takana pidetään hauskaa — mutisi vuokraaja, joka nyt ilmestyi näyttämölle. — Sallikaa, herrat varkaat, minun hiukan kuumentaa teidän korvianne, niin ettei teidän käskyksenne yksityisestä omistusoikeudesta joutuisi harhateille.

— Kauniita vapoja nuo, keskeytti hänet korpraali, joka oli tullut sinne patrulleineen ja veti nyt esiin miekkansa, juuri semmosia me tarvitsemme risukimppuihin.

— Oletteko te ehkä tilanomistaja? — kysyy korpraali. — Ei, sitä te ette ole! Pitäkää sitte suunne kiinni!

— Entä sitte! Teillä ei itsellänne ole oikeutta leikata poikki tätä pensasta, mutta minulla on.

— Kyllä, tällä kertaa, hyvä mieheni; sodan aikana vaikenevat lait, ja jos te tahdotte seurata minua tilanomistajan luo, näytän minä hänelle määräykseni. Tässä se on.

He menevät, mutta tuskin ovat he poissa, kun rautatie-insinööri astuu paikalle työmiesjoukon seuraamana.

Hän pystyttää vatupassinsa, tekee laskuja, sihtailee, kirjottaa muistiinpanoja ja jakaa töitä.

— Millä oikeudella te otatte vapauden hakata metsää? kysyy tilanomistaja, joka on tullut paikalle.

— Laillista yksityisen omistusoikeuden syrjäyttämistä tuo — sanoo korpraali.

— Nyt on meidän kiiruhdettava pakkoluovuttamaan pähkinät — mutisevat pojat.

— Tulkaa sitte sanomaan, että löytyy mitään omistusoikeutta — piipittää pähkinähiiri.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NARRIEN YHTEISKUNNASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at book.klll.cc/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at book.klll.cc. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (book.klll.cc), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at book.klll.cc.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at book.klll.cc/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit book.klll.cc/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: book.klll.cc/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: book.klll.cc.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.