language: Finnish

KERTOMUKSIA II

Kirj.

Lea [Josefina Wettergrund]

Ruotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomentanut

Aina Someri

Haminassa, Alfred Lagerbomin kustannuksella. 1904.

Sensuurin hyväksymä 1 päivä Lokakuuta 1904. Hamina.

SISÄLTÖ:

Kahvikekkerit pitäjän räätälin luona.
Taiteen suurin voitto.
Valkoiset liljat.
Muistetut.
Kummanko?
Tanssi-ilta ja aamupäivävierailu.
Kaksi leskeä.
Siunattua huolimattomuutta.
Kiikarin läpi.

KAHVIKEKKERIT PITÄJÄN RÄÄTÄLIN LUONA.

Kaikkialla koko Siltalan pitäjässä tiedettiin, että Nopsa-Pelle, joksi pitäjän räätäliä tavallisesti joutuisuutensa tähden nimitettiin, oli hyväsävyisin ja samalla lystikkäin mies ainakin kymmenen peninkulman alueella, jota vastoin hänen anoppimuorinsa oli itse paholaisen sukua ja hyvä ei ollut tulla hänen kanssaan tekemisiin. Siksipä ei Nopsa-Pelle paljoa kotosalla viihtynytkään senjälkeen, kun hänen vaimonsa pari vuotta sitten oli manalle mennyt, vaikka myöntää täytyykin, että Suur-Kaisa, sillä nimellä näet oli anoppimuori tuttu, piti talon kunnossa, oli siisti ja teki työtä "voimalla seitsemän miehen". Mutta "ihminen ei elä ainoastaan leivästä", eikä omannut tätä taitoa Nopsa-Pellekään. Hänen pieni räätälisydämensä kaihosi ystävyyttä ja iloisia katseita, mutta kumpaakaan ei hän kotona saanut ja niinpä viihtyikin hän, kuten sanottu, parhaiten ompeluksineen vuoroin talossa ja toisessa. Kerkiään liikkui silloin neula hänen hyppysissään ja laulun pätkä toisensa perään ilmoille helähti, tekasipa hän niihin usein itse sanatkin ja lauleskeli millä nuotilla paraiten kulloinkin sopi. Silloinpa illoilla hauskaa oli, kun piiat ja rengit hänen ympärilleen kokoontuivat ja äänekkäästi ilmaisivat mielihyvänsä, vieläpä toisinaan yhtyivät itsekin loppusäettä veisaamaan. Tällaisina hetkinä tuntui Nopsa-Pellestä elämä vielä ihanalta, varsinkin jos ei tarvinnut yöksi kotiin mennä, vaan sai taloon jäädä seuraavana päivänä jatkaakseen työtään.

Mutta nyt oli Nopsa-Pellen täytynyt jonkun aikaa pysyä tuvassaan ja tyytyä anoppimuorinsa seuraan, sillä Pelle parka oli sairaana. Kuumeisena kierteli veri ja suonet sykkivät rajusti. Sinisellä kirstulla, johon vuosiluku ja tulpaaneja oli maalattu, istua kyyhötti kirjava kissa ikäänkuin jotakin odottaen ja tasaisesti, järkkymättä, naksutteli seinällä kello. Jokunen syyskuun kärpänen koetti pyrkiä eteenpäin liukasta akkunaruutua myöten, aitauksesta kuului silloin tällöin heikko jysähdys, kun joku villi omena oksasta irtaantui ja kirposi maahan.

"Muori, oletteko siellä?" kysyi Pelle väsyneesti.

"Ikäänkuin minulla olisi tapana missä juoksennella", vastasi Suur-Kaisa kärttyisesti. "Mikä nyt taas on hätänä?"

"Muori, minä en usko, että enää kauan jaksan elää, eikös teidänkin mielestänne pitäisi lähettää tohtoria kutsumaan?"

"Juuri kuin hän sitte mitä voisi tehdä, joll'ei Herramme sitä tahdo! Ja sitä paitsi maksavat rohdot niin mielettömän paljon. Makaa sinä vaan, Pelle; kyllä kipu menee menojaan, sen täytyy mennä!"

"Mutta muori, tiedättehän että minulla on varoja, tiedättehän."

"Totta mä tuon tietänen, kun suurimman osan niistä tyttäreni mukana sait… mutta ei niitä tyhjänpäiten tuhlata."

"Mutta nyt tahdon minä tohtorin tänne!"

"Vai niin." — Enempää ei anoppi sanonut, mutta ne sanat tulivatkin painolla ja sitte istui muori aivan hievahtamatta paikoillaan.

"Taikka vedän minä teidät kerran vielä tuomiolle Jumalan istuimen eteen!"

"Laita sinä itse vaan paperisi reilaan!" kehoitti Suur-Kaisa pilkallisesti.

"Niin totta kuin elän, kummittelen luonanne jok'ikinen yö, jos nyt kuolen!"

Tämä uhkaus tuntui paremmin tehoavan, sillä Suur-Kaisa oli hyvin taikauskoinen.

"Herra Jesta, Pelle, kuinka jumalattomia puhelet! Haluaisitko peloitella minua, omaa muorikkaasi, kummittelemalla?"

"No, siitä saatte olla varma, sillä ette te parempia ansaitse, eikä päässänne löydy niin monta kivusta, kuin käsivarsissanne pitää mustelmia oleman, palkaksi siitä häjyydestä ja kovuudesta, jota minulle olette osoittaneet…"

"No, voi sinua senkin höperö, siitä nyt tässä välität! Älä luulekaan, että sinua pelkään, mutta ei sinun silti ilman tohtoria kuolla tarvitse, koska häntä niin välttämättömästi tänne tahdot. Savimäen Janne menee muutenkin sinnepäin aikaseen huomisaamuna; voihan hän sen silloin tänne tuoda."

Tohtori tuli kuin tulikin; hän tunnusteli Pellen valtimoa, tarkasti hänen kieltään, pudisteli päätään, kyseli yhtä ja toista sekä kirjoitti viimein reseptin. Pelle nautti kärsivällisesti rohtojaan, mutta siitä huolimatta heikkoni hän heikkonemistaan, ja eipä aikaakaan kun jo pitäjällä kerrottiin ett'ei Pellellä enää ollut monta elon päivää jälellä.

Eräänä iltamyöhäsenä tuli Savimäen Janne saamaan maksua kyydistä, eikä silloin voinut olla kysymättä, miten Pelle jaksaa. Ei tarvitse suinkaan luulla, että talonpoikaismiehet kulkevat sairaita katsomassa; sen tehtävän jättävät he naisille; eivätkä nekään sitä luultavasti pelkästä osaaottavaisuudesta tekisi, ell'eivät tietäisi varmasti kahvipannua silloin tulelle pantavan. Mutta nyt, kuten sanottu, kysäsi Savimäen Janne, "kuinkas täällä jaksetaan…"

"Ja-a, uskokaa pois Janne, ei se mies enään monenkaan sillinpään arvoinen ole! Toivoisin vaan, että saisin hänet kunnialla hautaan…"

"Mutta jospa hän kuulee, mitä puhutte", sanoi Janne ja vetäytyi vaistomaisesti ovelle päin.

"Mitä vielä! ei se kuule eikä näe", vakuutti Suur-Kaisa, kaatoi ryypyn ja antoi sen, nirhityn sokeripalan kanssa, Jannelle. "Mutta voimmehan kuitenkin mennä ulos tuvasta, kun täällä on niin kauhean ummehtunut ilmakin", ja niin meni hän sitte Jannen perässä etehiseen, jättäen oven hiukan raolleen, kuullakseen tarvitsisiko Pelle jotakin.

"Vain luulette te hänen jo kohta kuolevan?" kysäsi Janne alakuloisesti, sillä hän tiesi, ettei yksikään toinen tulisi enää ompelemaan hänelle niin halvalla, kuin Pelle oli tehnyt…

"No, herra Jesta, sitä nyt ei tarvitse epäilläkään! Mutta minulla vaan, Jumalan kiitos ei ole mitään omallatunnollani, sillä hyvästi minä häntä hoitanut olen, pitänyt puhdasta ja siistiä ja aina hänen etuaan valvonut, kuin olisi hän oma lapseni ollut… Niin, ja kuulkaapas Janne, minä olen jo nikkarilta kirstunkin tilannut, luulenpa, että se jo heti kohta valmistuu…"

"Oletteko suunniltanne, Kaisa, olette tilanneet kirstun, vaikka ihminen vielä elää?"

"Aina täytyy varansa pitää; kun sitte surussa ja kiireessä tilaa, niin nylkevät ne siitä mitä hyvänsä. Jokaisen, joka viisas tahtoo olla, pitäisi jo eläessään kirstunsa teettää."

"Te, Kaisa olette melkein liian viisas", tuumaili Janne omituisesti hymyillen. "No, tiedättekös, onko Pelle testamentannut mitään Sillanpään Liisalle?"

"Ei, kiitos, sitä hän ei ole tehnyt! Kyllä hän parisen kertaa on jotain sinnepäin mutissut, mutta eihän ensiksikin tuollaisen sairaan ihmisen puheisin ole mitään perustamista ja sitäpaitsi — kuka tässä kaikki ko'ossa on pitänyt, joll'en juuri minä; ja tottahan omaisuuden silloin pitää minulle jäädäkin."

"Mutta Pellehän piti Liisasta, kaiketi te sen tiesitte?"

"Se ei minuun kuulu. Hän ei tyttöä saanut ja se on pääasia. Sillä näetkös, minä olin sen mielessäni vannonut, ett'ei hänen sitä pidä saada — mikä minusta silloin olisi tullut?"

"No, olisihan tässä ollut tupaa teillekin asti; ja onhan teillä sitäpaitsi kammarikin tässä porstuan pohjassa".

"Kiitos kunniasta! Ei sitä niinkään vaan rikkatunkiolle heittäydy, kun saa pöydän päässäkin olla".

"Niin no, kiitoksia nyt vaan kyytipalkasta ja kestityksestä! Ei taida tänne enään toista kertaa tohtoria tarvita tuoda?"

"Niinkö luulette! Enpä usko hänen huomisaamua näkevän… Jos luulisin helpottavan, niin raahaisin hänet lattialle loppua tekemään, sillä, niinkuin Janne kyllä tietää, on höyhenpatjoilla vaikea henkeään heittää".

"Jaa, niin, akkaväen kylläkin, sillä ne ovat sitkeätä sukua", vastasi Janne kohteliaasti; "mutta antakaa te vaan Pellen olla paikoillaan — kyllä hänestä siinäkin loppu tulee!"

Ja "loppu tuli". Seuraavana aamuna asteli Suur-Kaisa, musta liina päässä ja silmät punaisina, niinkuin pitikin, kunnianarvoisen pastorin luo, ilmoittamaan kuoleman tapausta. Sitten piti hän huolen haudan kaivusta, sielukellojen soitosta sekä kaikesta muusta mikä kuoleman kamaliin juhlamenoihin kuuluu ja meni viimeksi nikkarin tykö kirstua kuulustamaan. Jaa, valmis se oli, muutaman tunnin kuluttua kannettaisiin se kotiin. Tämä oli Suur-Kaisalle koko juhlapäivä, sillä ei päässyt hän yhdenkään tuvan taikka talon ohi, ett'ei olisi huudettu sisälle ja tarjottu punaista viiniä, kahvia ja mitä vaan parasta talossa oli. Jokainen tahtoi saada kuulla Pellen viimeisistä hetkistä, oliko hän paljon valittanut, oliko sanaa tahtonut kuulla, kuoliko silmät seljälleen, oliko Kaisa kunnolleen pannut kymmenpenniset silmäluomien painoksi, oliko hän leukapielet nenäliinalla sitonut ja viimein, oliko hän Pellen rinnalle asettanut virsikirjan ja sen päälle sakset, sillä se ainakin varmasti tiedettiin, etteivät kummitukset teräkselle mitään mahtaneet. Ja siten huomattiin, että Kaisa oli kaikesta tarkan vaarin pitänyt. Mutta — nyt tuntui sentään hieman kamakalta nukkua kotosalla yksin kuolleen kanssa, ja jos joku olisi halunnut tulla hänelle seuraksi, olisi hän ollut sangen tyytyväinen. Matta kaikilla oli omat hommansa, paitsi — Sillanpään Liisalla, joka sanoi mielellään tahtovansa olla Kaisan luona siksi kunnes hautajaiset ovat ohi, jos vaan sisar, jolla Liisa oli palveluksessa, siihen suostuu.

"Oletpa sinä sentään kunnon tyttö", sanoi Suur-Kaisa hiukan nolona, "kyllä etsin sinulle sitte jotain vaivoistasi". Sitte läksivät he yhdessä kotiin.

Raskain sydämin auttoi Liisa illalla rakastettuaan kirstuun ja kyynel toisensa jälkeen vierähti sen kaitaiselle reunakoristeelle. Mutta oli se työ suloistakin. Kosk'ei kerran Liisa häntä ollut saanut, niin ei pitänyt kenenkään muunkaan häntä omistaa — — ja sitte taittoi Liisa kauniin geraniumioksan ja asetti sen kuolleen käteen, kun tämä, makasi viimeisellä sijallaan pienessä porstuan pohjakamarissa. Kello 9 illalla saivat he sen työn suoritetuksi, mutta sitte alkoi toinen. Suur-Kaisan kahdesta vanhasta hameesta piti ommeltaman yksi uusi, ja Liisan sisko oli myös luvannut tulla yöksi auttamaan sitä tehtäessä. Kaisa itse, joka ei ollut kovinkaan kätevä, vaikka hänellä olikin räätäli vävynä, askarteli uunin ääressä, ja kun kello läheni 12:sta yöllä, kohotti hän tulelta nokisen kattilan, asetti sen alustalle ja kantoi kattilan, kupit, leivät ja muut tarpeet pöydälle ahkerain ompelijain eteen, jotka kiireen kaupalla valmistivat surupukua. Mustat tilkut työnnettiin syrjään ja tehtiin tilaa Suur-Kaisalle, joka asettui vieraittensa joukkoon mitä iloisimmalla mielellä. Ahnas syyskuun tuuli vinkui ulkona ja tunkeutui läpi hatarain ikkunain sisäänkin, pannen läheisellä pöydällä olevain talikynttiläin liekit rauhattomasti lepattamaan, ja sateen rapina ulkona lisäsi tämän myöhäisen hetken kamakuutta. Mutta nyt Suur-Kaisa peukalolla ja etusormellaan niisti kynttilät, nosti kahvikattilan alustalta ja kaatoi ensimäisen kupin kahvia täyteen ja oli juuri ojentamassa, kattilan torvea toiseen kuppiin, kun ovi hitaasti aukeni ja sisään astui itse räätäli, kääreliinoissaan, silmät kuopassa ja seisoi heidän joukossaan sekä kuiskasi haudan kolkolla äänellä: "minun on kylmä, älkää kaikkia kahvia hotkiko!" ja vaipui sitte, kuin alasvedetty lippu yhteen kokoon oven eteen.

Onneksi sattui muuan rauhallinen matkamies, joka juuri tuvan ohi kulki, kuulemaan noitten kolmen naisen kauhistuksen kirkunan, ja juoksi sisään katsomaan, mikä hätänä. Kaikki oli täällä mullin mallin: kahvi valui virtanaan lattialla, pöytä oli ylösalaisin, toinen kynttilöistä sammuksissa, toinen kumollaan palamassa, naiset pyörryksissä ja kuollut elävänä, sillä hän se ensimäiseksi oli toipunut. Mutta kuollut, varmasti kuollut oli anoppimuori — kovasta säikähdyksestä.

Toiset naiset virkosivat vähitellen ja huomasivat kohta, että räätäli oli ollutkin valekuollut. Kaisa asetettiin nyt somasti siihen kirstuun, jota hänellä oli ollut niin hätä vävylleen hankkia ja hän lienee ehkä ainoa, joka itselleen on hommannut sekä kirstun, kääreliinat, haudan, sielukellot ja vielä lisäksi hautajaisoluetkin, jos nim. otamme kahvitkin lukuun.

Pian senjälkeen parani räätäli entiselleen ja kun koitui uusi kesä esikoinen ja muine kukkineen, toi hän Sillanpään Liisan vaimonaan kotiinsa. Nyt oli hän iloisempi kuin ennen koskaan, teki työtä heidän kummankin edestä sekä tekasi muistoksi elämänsä merkillisemmästä tapauksesta seuraavan kyhäelmän:

    Nyt laulamahan taasen mun kielen hyörähtää.
    Ja ken sen laulun kuulee, se ympär' pyörähtää.
       Tirilirilei!

    Olipa muinoin räätäli, no, moni siin' on työs',
    Ol' niinkuin neula lihava ja nokkela hän myös.
       Tirilirilei!

    Housuja neuloi aikaiseen ja myöhäänkin — sen näin,
    Jos väriä ne lähtivät, niin sydän puhtaaks' jäi.
       Tirilirilei!

    Muuatta neidon hemppua tais' hieman rakastaa
    Tuo räätäli, ma luulen — vaimo ol' alla maan.
       Tirilirilei!

    Anoppi hällä oli myös — siitä ei muuta nyt,
    Sen kaltaista vaan, sanon, et toista löytänyt.
       Tirilirilei!

    Kun sitten kerran sattui räätäli sairaaksi
    Jo akka ennen arkun toi, kuin tiesi vainaaksi.
       Tirilirilei!

    Ja sitte kun hän kuoli, niin pidot toimittiin
    Ja muori ukon puki liinoihin, tohveliin.
       Tirilirilei!

    No, sitten yöllä kahvia hän tarjos leivän kans',
    Vaan lemun tunsi räätäli ja nousi arkustans'.
       Tirilirilei!

    Sisähän ukko astui nyt valkeissa liinoissaan,
    "Pisara mulle", tokasi, "mua kovin vilustaa!"
       Tirilirilei!

    Kattila kumoon keikahti ja muori tuolilta
    Hän putos', kuoli, pääsi pois tään mailman huolilta.
       Tirilirilei!

    Vaan räätälipä eloon jäi, ja ämmän äksyn, niin,
    Hän itse pisti arkkuhun ja nakkas kannen kiin!
       Tirilirilei!

    Mut' ennen vuoden loppua hän heilin taloon toi.
    Ja häitä viettäessänsä anopin maljan joi.
       Tirilirilei!

TAITEEN SUURIN VOITTO.

Siinä niitä seisoi kokonainen liuta "mukuloita" matalan, yksikerroksisen puurakennuksen nurkkauksessa, paljain jaloin, räsyisinä, pörröisinä, kasvot liasta ja tomusta viirullisina kuin zebran selkä, neljäntoistavuotiaasta poikaviikarista, pienissä, nahkaisissa pinkkahousuissa ja räsylippaisessa lakissa, aina kolmivuotiaasen, joka vielä tallusteli koltissa sevalmus seljällään, kuin mikäkin varaventtiili ja hakaset juuri pois tipahtamassa.

Oli siinä elämää ja mellakkaa, touhua ja temmellystä ja kikatusta aivan kuin ahnaassa varpuisparvessa, joka on yllättänyt vehnäpalasen, liika suuren yhden osaksi, mutta jota siitä huolimatta jokainen puolestansa koettaa itselleen anastaa, kulettaakseen sitä nokassaan jonkun matkaa, kunnes taas toinen, rohkeampi, sen häneltä kaappajaa.

Suurimmat tunkeutuvat lähemmäs nurkkaa, johon syötti, karkeatekoinen, punaliidulla piirretty luonnos, oli pöljällä nupinaulalla kiinnitetty: toiset kurottautuivat varpailleen, nähdäkseen vaikka vilahdukselta, taideteosta, ja näitä pienemmät hyppelivät tasakäpälässä, saadakseen hekin nähdä edes jotakin. Kaikista pienimmät, "kolttimiehet", joiden taideaisti vielä oli kapaloissaan, eivät voineet muuta kuin töllistellä suu auki suurempien selän takana, mutta sen he tekivätkin silmät selällään ja sormet suussa. Olisipa käsi kokonaankin melkein mahtunut, niin suuri oli heidän sekä ihmettelynsä että — suunsa. Pian yhtyi joukkoon täysi-ikäisiäkin, tuli työmiehiä, tuli matamia; sitten muutamia piikoja, joiden yhäti häviävässä olevasta sukukunnasta vielä muutamia on jälellä pikkukaupungeissa, vielä jokin tyhjäntoimittaja, joista ei missään juuri puutetta ole ja aina kun joku uusi tulija lyöttäytyi joukkoon, kajahti ilmoille raaka, vastenmielinen naurunrähähdys. Vähässä ajassa oli siihen kokoontunut väkeä tungokseen asti, ja kuta enemmän ihmisiä kertyi, sitä iloisemmin säkenöivät erään vikkelän, viisitoista vuotisen, soman pojan silmät, joka, rääsyisenä hänkin, seisoi puoleksi piilossa erään oven takana ja sieltä käsin katseli mellakkaa.

"Hei, katsoppas Löfqvistiä!" huusi muuan suutarinoppilas, joka silmättyään hitaisesti taulua purskahti niin hillittömään nauruun, että aivan väänteli itseään ja hakkaillen polviansa huusi: "eläköön Löfqvist!"

"Niin, totta tosiaan, eikös vaan olekkin Löfqvist", vakuutti muuan tyhjäntoimittaja kädet taskuissa ja repaleinen hattu kallellaan, "ihan itse Löfqvist, joka illan tullen kulkee ravintolasta kotiin muijansa luo. He, he, hee, miten se siinä hoipertelee. Katso eteesi, vanha juopporatti, muuten on purjeesi kumossa!"

Kova naurun hohotus palkitsi sukkeluuden.

"No, mutta voi mun päiviäni, miten ihka ilmeinen Löfqvist!" huusi eräs akka joukosta kiinnittäen viekkaat silmänsä nurkassa olevaan irvikuvaan — sillä irvikuva se oli, vaikka silminnähtävästi mallinsa näköinen — "etteivät häpeäkään piirtää paremmista ihmisistä tuonnäköisiä kuvia ja naulailla niitä nurkkiin nähtäväksi, aivan kuin olisivat varkaita, joita poliisit etsivät!

"Pitäkää vaan varanne, Grönbergska, ett'ette te ole huomena siinä", naureskeli muuan pitkä miehenroikale, suu korvia myöten levällään kuin puolikuu.

"Ja mistä syystä, senkin tupakkakuono?" huusi vastaan akka, asettuen kädet puuskassa hänen eteensä. "Juopottelenko minä, häh? Taikka varastanko kenties, mokomakin…"

"Jaa, että juopotteletteko? Kun teillä vaan on mitä juoda. Ja varastatteko? Silloin vaan, kun teillä ei mitään ole. Pois vanha uuniluuta, minun tieltäni, joka kyllä tunnen ja tiedän mitä ihmisiä te olette".

"Hävetkää toki", huomautti ylpeästi pormestarin piika, joka myös oli joukkoon sattunut, "sillä tavoinko puhuttelette vanhaa ihmistä?"

"No, milläs lailla sitten, pikku muruseni? Ja sitäpaitsi — häpeättekö itse, kun…?"

"Hs!" varoitti piika pelästyneenä.

"Hs, sanovat kaikki, jotka eivät muuta uskalla sanoa, mutta ei Kalle Florellin suuta noin vaan tukita, silloin kun häntä haluttaa puhua, ei… Mutta nyt ei häntä halutakaan", lisäsi hän hiljaisemmasti, nähdessään erään kaksitoista vuotiaan tytön tulevan nurkan takaa ja pysähtyvän ihmettelemään ihmisjoukkoa ja heidän nauruaan ja pilkkapuheitaan, joita sateli kuin rakeita myrskyssä.

Muut eivät huomanneet häntä, kuin Kalle Florell, mutta tyttö oli tuossa tuokiossa nähnyt kuvan ja jäi nyt seisomaan paikoilleen, kuin kivettynyt. Kasvot kävivät kalpeiksi, pienet kätöset puristautuivat nyrkiksi, katse samentui ja hän veti syvästi henkeä.

Pari lähinnä seisovaa huomasi hänet nyt, ja samassa alkoi telefoonaaminen kyynäspäille, josta oli seurauksena hetkisen hiljaisuus.

"Eihän noin hienosta sukukuvasta pidä pahastua", huomautti taas joukosta muuan miehen hoikale, mutta tytön silmissä sävähti, kun naurun hohotus uudelleen kaikui ilmoille tuon sukkeluuden jälkeen, veri kohosi kasvoihin ja tuossa tuokiossa hän, notkeana kuin kärppä, pujottautui joukon lävitse, ja katseli kasvoista kasvoihin poikaa rapuilla, jota ei tähän asti kukaan ollut huomannut.

"Sinä sen olet tehnyt, sinä, eikä kukaan muu", huohotti hän, samalla kuin korvapuusti lävähti pojan kasvoille, kuin nallihatun paukaus. "Hyi, miten häpäset itsesi", jatkoi hän, ja polki jalkaa pojan edessä, niin että kiharat päässä tärisivät, "hyi, hyi, hyi! Minä kaipaan mammallesi, ja kaipaan viskaalille, nii-in, ihan viskaalille ja hän pistää sinut putkaan, pistää, ja… ja minä vihaan sinua koko ikäni, koska olet pilkannut minun pappaani!"

Poika kohotti kättään, lyödäkseen vastaan, mutta antoi sen kohta vaipua takaisin alas ja vastasi posket hehkuvina: "Mikäs tuo nyt sitten on; vai olisko sille ehkä pitänyt siivet selkään laittaa, mokomallekin…"

"Suus kiini, poika", neuvoi joukosta muuan tunnokkaampi mieshenkilö. "Tyttö pahanen tekee aivan oikein puolustaessaan isäänsä, olkoon hän sitte millainen tahansa:"

"Saaperin tyttö sentään; on siinä ruutia, vaikka pienikin on", huomautti joku leveästi nauraen; "kyllä hän vielä kerran tehtaan hoitaa, kun ukko itse ei siihen enää kykene."

"Anna sille vielä toinenkin samanlainen korvatillikka, muuten jää se toispuoleiseksi", neuvoi muuan sukkelakielinen. "Mutta kyllä se poika vaan ihmisistä kuvia tehdä osaa, niin että sietäisi vaikka hovimaalariksi päästä… Kuka tahtoo tämän paperin? Vai otetaanko se alas ja annetaan ravintolan mammalle, niin saa hän ripustaa sen kunniasijalle. Sen se olisi arvoinen". Ja tätä sanoessaan kurotti hän likaisen kätensä ottaakseen seinältä alas tuon tarpeettoman taideteoksen.

"Antaa olla, minä otan sen itse!" kuului samassa karkea viinapasso, ja joukon keskeltä läheni kuvaa jättiläiskokoinen mies, kasvot turvoksissa ja nenä punasena, sekä irroitti vaivoin vapisevalla kädellään kuvan seinältä.

Pikku tyttönen oli hiipinyt tulijan turviin ja katseli hehkuvin kasvoin ja itkuaan pidätellen hänen hommaansa sill'aikaa, kuin katselijoista toinen toinen toisensa jälkeen luikki tiehensä, kohautettuaan kuitenkin ensin hiukan lakkiaan Löfqvistille, jonka kaikki tunsivat, vaikk'ei juuri parhaimmaksi maineeltaan.

"Sen on Albert Kroon te-tehnyt", nyyhkytti tyttö, "hä-äjy, ilkeä Albert Kro-on, mutta minä löin häntä ko-horvalle, pappa, löin oikeen kovasti ja olisin toisenkin ke-kerran lyönyt, jos hän vaan ei olisi mennyt tiellensä. Mutta hän me-heni."

"Sen kyllä uskon", vastasi isä lyhyesti, "mutta samapa tuo, kyllä minä hänet vielä löydän."

"Ja-a, etsikää häntä vaan kunnes löydätte, hyvä tehtailija", neuvoi mielittelevästi Grönbergska, ainoa aikuinen, joka oli jäänyt lapsilauman keskelle. "Varjelkoon Jumala tätä, nykyajan nuorisoa", lisäsi hän pyhästi, "mutta sellaiseksihan ne tulevat, kun ei niitä ajoissa opeteta tietämään huutia. Voiko nyt ajatella jotain häpeällisempää kuin kuvata vanhaa, rehellistä miestä tuon näköiseksi ja asettaa kuva sitte nurkkiin, ihka ilmeiseksi pilkan esineeksi! Niin on, kuin tässä juuri tuolle Florellin Kalle lurjukselle juttelin. Kuule, sinä senkin tupakkahuone, niinä sanoin…"

"Tuki suusi", karjahti Löfqvist matamin korvaan, niin että tämä hypähti korkealle ilmaan. Mutta niin pian kuin hän jälleen tunsi maan jalkainsa alla, jatkoi hän äkäisesti: "vain sillä lailla, no sitte sanon minäkin puolestani että oikeen tekivät, kun häpeäpaaluun naulasivat tuollaisen vanhan juopporatin, joka vielä päälliseksi on olevinaan herrasväkeä, ja kyllä minä vaan kerron niin monelle, kuin kuulla tahtoo, että…"

Samassa kääntyi tehtailija Löfqvist kadun kulmauksesta tyttärineen kulkemaan kotiinsa päin jättäen Grönbergskan huvittamaan lapsilaumaa haukkumasanoilla, joita sinkoili vielä hyvän aikaa asianomaisen mentyäkin, kunnes haukkuja vihdoin poikkesi omalle kadulleen saattaakseen siellä naapurejaankin osallisiksi tämän aamun iloisesta tapahtumasta.

Kun vanha Löfqvist tuli kotiinsa, astui hän sanaakaan sanomatta kalpean, hiukan arastelevan vaimonsa ohi, pyysi tyttärensä jättämään hänet rauhaan, kiersi lukkoon huoneensa oven, jossa hänen oli tapana nukkua siksi, kunnes selveni. Täällä hän istuutui nyt ikkunan vieroen, asetti paperin eteensä pöydälle ja katseli sitä tarkasti. Kuva paperissa tuijotti vuorostaan häneen. Tämähän oli juuri samanlainen kuva, kuin se, jota hän usein parempina hetkinään, jonkinmoista katumusta tuntien, oli peilistä katsellut: suuri rosoinen nenä, pöhöttyneet kasvot, tylsistynyt katse, eläimellinen kasvojen ilme. Mutta kuvassa oli vielä jotain, jota hän, pienestä peilistään ei voinut nähdä: koukkuiset polvet, horjuva, luhistunut asento, kaulanauhan solmu niskassa, nenäliina takataskusta riippumassa, kuin mikäkin hätälippu; ja, pahin kaikista, siinä oli koko katupoikien lauma kintereillä näyttämässä hänelle "pikku-ukkoja" ja koettamassa paraimpansa mukaan matkia hänen surkuteltavaa olentoansa.

"Herra Jumala", mutisi hän vihdoin, "tuon näköinenkö todella olen? Tuollainenko inhoittava raukka, jota mikä katupoika tahansa voi sormellaan osoittaa?" Niin, eipä hänen tätä asiaa oikeastaan kysyä tarvinnut; satoja kertoja hän hoiperrellessaan kapakasta kotiin, oli takanansa kuullut hiipimistä ja kikatusta, jonka aiheesta hän ei saattanut erehtyä. Mutta hän oli kuitenkin kaupungin vanhimpia asukkaita, ja vaikka olikin juoppo, hoiti hän liikettään joltisestikin niinä aikoina, jolloin hän ei juonut, niin ett'ei yksikään vielä ollut tohtinut hänelle hurrata — ennenkuin tänä aamuna. Mutta nyt oli se tapahtunut. Hän oli itse sen kuullut. Paperillehan ne tosin vaan hurrasivat, mutta koska siihen oli kuvattuna juuri hän, ajoittainen juoppo ilmi elävänä, niin ei eroitus sillä, kenelle hurrattiin, ollut kovinkaan suuri, jos sitä oli ollenkaan. Niinkö pitkälle hän siis jo oli ehtinyt, että mikä huono ihminen tahansa saattoi hänestä pilkkaa tehdä. Huono! Kun asiata näin hiljaisuudessa yksinään ajatteli, niin kukapa olisi huonompi häntä itseään?

Ja hänen tyttönsä, tuo rakas, urhoilleen pikku tyttönen, joka tänään itki ja — tappeli lapsellisessa vihassaan hänen tähtensä! Eikö hän voinut, eikö tahtonut tehdä mitään tämän hyväksi? Miten monena iltana, kun hän otti hattunsa ja keppinsä kapakkaan lähteäkseen, olikaan tuo lapsi rukoillut: "älä mene, isä, voi älä mene!"

"Jos sentään olisin aavistanut, että olen tuon näköinen — kirottu paperi", putisi hän, iskien nyrkillään paperia niin että pamahti — "niin melkeinpä luulen, että olisin jäänyt kotiin…"

Entäpä hänen vaimonsa, hänen arka hiljainen vaimonsa! Aikaa siitä jo oli kulunut, jolloin tämä häntä sanoin oli muuttumaan kehoittanut, saaden aina toria vastaukseksi… Tuollaisena hän siis oli nähnyt miehensä kotiin tulevan satoja jopa tuhansiakin kertoja, miehensä, joka ennen oli sekä varakas että kunnioitettu! Tuollaisena oli koko kaupunki nähnyt hänet…

Ja jos tätä yhä jatkuu, niin kuinka kauan riittävät nekään varat, jotka hänellä vielä ovat jälellä? Ja kuka on syynä hänen syvään lankeemukseensa? Vaimoko? Onko hän ehkä ollut riitaisa, huolimaton ja soimaavainen? Ei suinkaan, ei mitään niistä. Vähitellen alkoi muistua mieleen, mitä oli kuullut uudemmassa kirjallisuudessa puhuttavan "perinnöllisistä taipumuksista". Olisiko tämä ehkä sitä — sillä kieltämättä oli hänen isänsä ollut…

Ukko Löfqvist ei suinkaan ollut tottunut filosofeeraamaan, mutta ymmärsi kuitenkin; ett'ei ole oikeutta syyttää yksinomaan perittyjä taipumuksia, kun ihmisellä kerran on terve järki ja on saanut olla sellaisen äidin kasvatettavana, kuin…

Äiti! Kummalliset tunteet heräsivät tuota sanaa ajatellessa juopon sielussa. Niin elävänä näki hän mielessään nyt äitinsä, kärsivällisen, jumalisen ja rakastavan äitinsä, jonka posket vähitellen olivat kalvenneet samaa raskasta taakkaa kantaessa, kuin mikä nyt painoi hänen vaimonsa sydäntä. Miten paljoa suuremmat toiveet äiti olikaan liittänyt häneen, kuin toisiin lapsiinsa! "Kun sinä, Maunu, kerran suureksi sukeudut, tulee sinusta kunniallinen ja hyvä mies, johon omaisesi huoleti voivat luottaa", oli hän usein sanonut. Ja nyt oli hän jo kauan ollut "suuri", ja kauan oli hänellä jo ollut perhe — olihan vanhin poika jo neljätoista vuotias — ja kuitenkin!

Vähitellen alkoi hänen sisässänsä yhä enemmän ja enemmän "hellitä". Mutta vaikka hän joka päivä oli rikkonut vaimoaan ja lapsiaan kohtaan, kiintyivät ajatukset tällä hetkellä yksinomaan jo kauan sitte pois menneesen äitiin ja häntä muistellessaan hän syvimmin tunsi alennuksensa. Hän toivoi, että hänellä nyt olisi ollut äitinsä valokuva nähtävänä, vaikka vaan hetkinenkin. Mutta äidin aikana ne olivat harvinaisia, eikä hänestä ollut yhtään semmoista. Ei ollut hänellä ainoatakaan esinettä, joka erityisesti olisi äitiä muistuttanut — nyt juuri, kun hän sitä niin olisi tarvinnut.

Mutta vait: olihan hänellä yksi! Katsellen arasti ovelle, kuin olisi hänellä ollut joku paha aikomus mielessä, hiipi hän kehnonlaisen kirjahyllyn luo ja otti sieltä vanhan, nahkakansiin sidotun raamatun. Lukisikohan tuota, hän, juomari, tuhlaajapoika? Totta puhuen ei hän ollut suuresti perehtynyt enemmän tähän, kuin muuhunkaan kirjallisuuteen, eikä ollut hänellä siihen kovin suurta haluakaan. Mutta kuitenkin otti hän raamatun hyllyltä, puhalsi siitä paksuimman tomun ja asetti sen pöydälle — oman pilakuvansa viereen.

Sitte avasi hän kannen ja — löysi, mitä oli etsinytkin: oman nimensä, äidin kirjoittamana (koska isän käsi luultavasti oli liiaksi vavissut) toisten sisarusten nimien joukossa. Epätasaiset olivat kirjaimet, tavut vaillinaiset, mutta rakkaalla mielellä oli siihen kirjoitettu:

Johan Maunu Gottard. 2 p. huhtik. 1824. Ilonaihe Jumalalta.

Ukko katseli epätasaisia rivejä siksi, kunnes ei mitään enää voinut nähdä ja kun hetkiseksi silmiään räpäyttämällä poisti sumun niistä, — katseli hän kuvaa edessään. Tuolta näytti siis nykyään "ilonaihe Jumalalta!"

"Hui, — hui!" huudahti nyt vuorostaan hän, kuten tuntia ennemmin tyttärensä, ja vanha synnin painama pää vaipui ristissä oleville käsille, joitten alla kirjoitus raamatun kannessa, ja pilakuva vieretysten olivat.

Kuinka kauan hän tuossa asennossa istui, ei hän itsekään tiennyt, mutta kun hän vihdoin kohotti päätään, oli katseessa aivan toinen ilme, kuin ennen. Päättävästi nousi hän istualtaan, katsoi vieläkin rakkaasti äidin kirjoittamia rivejä ja asetti raamatun takaisin hyllylle. Katsoi sitte kuvaa, tarttui siihen molemmin käsin, ikäänkuin aikeessa repiä se säpäleiksi — mutta malttoi mielensä ja kiinnitti sen neljällä nuppineulalla tummalle tapetille peilin viereen seinään. "Istu nyt siinä ja saarnaa", mutisi hän, nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kun minä olen päässyt amen'een, niin luulen, että omaiseni lausuvat siunauksensa".

Sitte otti hän yllensä vanhan työpuseronsa, ja valmistautui, niinkuin ei ainakaan kymmeneen pitkään vuoteen ollut tehnyt, menemään työhön: kokopäiväiseen työhön.

Tultuaan perheen yhteiseen huoneesen istui siellä kaksi vierasta häntä odottamassa. Ne olivat Kroon'in matami ja hänen poikansa Albert, "taiteilija".

"Tuon tänne onnettoman poikani", alotti matami murheellisena, "että hän pyytäisi anteeksi, kun on niin paljon pahaa ja harmia saattanut tänäpäivänä teille. Häpeän hänen puolestaan enemmän kuin jos sen itse olisin tehnyt", vakuutti mummo ja antoi perilliselleen aimo nykäyksen selkään kiirehtiäkseen hänen katumustaan ja pahaamieltään, jotka eivät oikeen tahtoneet näyttääntyä.

"Jumala sen tietää, että toisenkin kerran olen tuon pojan selkää rottingilla pehmittänyt, kun ei se malta olla paperille alituiseen tuhrailematta eikä muuta sen kautta tuota kuin paljasta surua, köyhille ihmisille varsinkin. On tässä huolta tarpeeksi hankkiessa leipää itselleen ja lapsille, ett'ei niiden enää, tarvitsisi kiveä kiven päälle kantaa. No-o, Albert, saatkos sen suustasi vai?"

Ukko Löfqvist nyökäytti jurosti päätään armonanojille ja sanoi:

"Poikanne on aika lurjus, mutta kykyä hänellä on, suuressa määrin kykyä, luulen ma. Viisainta lienee lähettää hänet taideakademiaan Tukholmaan. Minä kustannan hänet sinne — sitte olemme kuitit."

Nyt vasta näytti poika todella sekä liikutetulta että hämmästyneeltä, mutta ennenkuin hän taikka äiti oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli ukko Löfqvist jo kadonnut oven kautta, verstaasen.

Vaimon ja lasten ihmeeksi, pysyi hän siellä koko päivän. Illan tultua peseytyi ukko ja pukeutui mustiin, valkoinen nauha kaulassa ja läksi ulos, tavallista ystävällisemmin nyökäyttäen päätään hyvästiksi, ja palasi kotiin kello 11 — vesiselvänä. Kun hän oli asettanut hattunsa naulaan ja tavallisuuden mukaan niistänyt nenäänsä kovalla pärinällä, pani hän kokoon nenäliinansa ja sanoi vaimolleen, joka ei ollut uskaltanut sanaakaan tähän asti puhua: "terveisiä raittiuskokouksesta, olen ollut siellä ja kirjoittautunut raittiusseuraan".

* * * * *

Oli sunnuntai, kuusi vuotta myöhemmin.

Suloisesti lämmitti kesäinen aurinko pientä kaupunkia, jossa hedelmäpuut, kukista valkoisina levittelivät oksiaan monien puutarha-aitauksien yli ja sireenien raskaat tertut tuoksullaan täyttivät kadut ja kartanot, kujat sekä käytävät.

Iltajumalanpalvelus oli juuri loppunut ja ihmiset tulivat kirkosta astuskellen pitkin kirkkotarhan käytäviä, ohi hyvin hoidettujen ja sunnuntain kunniaksi runsaasti kukilla koristeltujen hautakumpujen, joita saarnien ja jalavain tuuheat oksat varjostivat.

Mutta tänään ei kellään ollut aikaa viivähtää niitä katselemaan, vaikka muuten kyllä oli tavallista, että kunnianarvoiset matamit, nenäliinat virsikirjain ympäri käärittyinä täten sunnuntaisin huvitteleivat ukkoinensa, jotka pyhäpäivän kunniaksi olivat paneutuneet kellanvalkeisiin kaulahuiveihin ja pehmoisiin, ruskealierisiin hattuihin.

Tänään oli muutakin katsottavaa, kuin kukilla ja kirjoituksilla koristeltua kuolemaa. Ryhmä toisensa jälkeen kiiruhti iloisena ja odottavaisena satamaan päin, johon heidän, päivän sankarin ja sankarien tiedettiin tulevan, ennenkuin menivät siihen suureen, kauniisen taloon, joka tänään piti vihittämän.

Yhä tiheämmäksi kävi ihmisjoukko. Äidit kantoivat vakaisimpiaan käsivarrellaan samalla kuin vähän suuremmat lapset riippuivat heidän hameissaan. Isät komeilivat valkoisissa rinnoissa ja viiden äyrin sikarit suussa; nuoret miehet kulkivat korkea hattu kallellaan ja kävelykeppi kainalossa ja tytöt ainoassa sunnuntaiasussaan, jonka he suurella vaivalla olivat saaneet itselleen hankituksi, ja nyt sitä suuremmalla ilolla sitä käyttivät.

Katsojia lisääntyi joka minuutti syrjäkaduilta ja kujilta, ja kuitenkin oli vielä suuri joukko uteliaita, jotka ennemmin katselivat asuntonsa ikkunoista, mitä sieltä saattoi nähdä ja lukivat loput tapahtumista kaupungin sanomalehdessä, jonka velvollisuus, kaikeksi onneksi oli tarkoilleen ottaa selko ja kertoa tällaisista tapahtumista.

Ja epäilemättä koko homma näyttikin ikkunasta katsoen hauskimmalta. Sieltä näkyi koko valoisa, aurinkoinen katu, jossa ihmisvirta, milloin harveten milloin tiivistyen hiljaisesti soljui eteenpäin. Saattoipa sieltä tunteakin minkä kasvustaan, minkä puvustaan tai ryhdistään; tuumailtiin siinä kuka tuo nainen taikka mies mahtoi olla, jota vähän näkyi alhaalla oikealla — "ah, ei siellä, lyhtytolppaan päin tuolla juuri kouluhuoneen nurkkaikkunan luona!" — epäiltiin suuresti että kulkuetta olisi kyetty aistikkaasti järjestämään ja yksimielisesti ihmeteltiin sitä lujuutta, jota päivän sankari oli osoittanut. Jos hänelle nyt hiukan juhlittiinkin niin eihän siinä mitään pahaa ollut. Olihan hän osoittanut syvää harrastusta asiaansa ja toiminut innokkaasti sen seuran hyväksi, johon kuului ja joka ilman häntä ei varmaankaan tässä kaupungissa olisi tyyssijaa löytänyt.

Että koko tuo "liike" itse asiassa oli pelkkä muotiasia kuten tarkka-ampuja-aatekin, vieläpä aivan "viaton" liike, se luultiin kylki voitavan myöntää, vaikka siihen kuuluikin "hirveän paljon lapsellisuuksia", kuten nauhoja, koristuksia, lippuja ja soittoa, teenjuontia ja virrenveisuuta. "Mutta hyvänen aika", sanoi halveksivasti muuan vanha luutnantin vetelys, joka kaikkialla esiintyi kunniamerkki rinnassa, "kansahan on kokonaisuudessaan kuin suuri lapsi, antaa sen huvitteleida, niin pysyy se kilttinä!"

"Mutta ei saa läsnäolollaan antaa heidän hommilleen ehdotonta hyväksymistään", tuumaili eräs pöyhkeä kamreerin rouva. "Tulee muistaa, mitä tässä äsken juuri sanottiin, että se on muotiasia."

Ja hiljaisella arvokkuudella nousi hän tuoliltaan ja astui toiselle puolelle huonetta samalla kuin hassuin kaikista muotihullutuksista, turnyri, hänen takanaan, hytkyen pani järkähtämättömän vastalauseen hänen sanoilleen.

"Jospa otaksumillekin, että tuo liike on muotiasia, niin on se edes hyvä ja siunattu muoti, niin kauan kuin se kestää, huomautti joukosta eräs nuori, rohkea rouva, joka aina suoraan lausui ajatuksensa. Syy siihen, miksi tarkka-ampuja-aate, oi saanut pysyväisempää jalansijaa, oli se, että tulokset siitä olivat niin kaukaiset. Harjoiteltiin ja harjoiteltiin kohtaamaan vihollista, jota ei ehkä koskaan tulisikaan, sen sijaan kun tällä liikkeellä on vihollinen keskuudessaan, ja voipi se siis tarkata kaikkia sen hyökkäyksiä ja laskea kaikki sen voitot.

"Toiselta puolen taas voi raittiusihminen laskea omat voittonsa. Päivit päivältä huomaa hän voittosaaliissaan enenevää hyvinvointia, terveytymistä ja jälleen saavutettua itsensä kunnioitusta, ja minä puolestani katselen monta vertaa mieluummin, raittiuskulkueita kaduillamme, vaikka siinä sitte jok'ikinen henkilö lippu kädessä ylvästeleisi, kuin hoipertelevia kapakkavieraita, jotka poliisi korjaa ennenkuin…"

"Tuossa ne nyt tulevat, sanoi Ollisen Pekka karhuista", keskeytti vanha luutnantti, jonka korvaan jo kajahti joitakuita säveleitä seuran juhlamarssista. Tuossa tuokiossa kiiruhtivat kaikki ikkunaan, rouva muotiasioineen etunenässä. Aivan hänen taakseen, kuitenkin niin, että selvästi näkyi kadulle, asettui luutnantti rehennellen ritarimerkkeineen ja viimeksi kokonaan akkunaverhon suojaan tuo pieni rohkea rouva. Toiset ikkunat olivat niinikään selkosen selällään ja täynnä katselijoita. Yhä selvemmin kajahtelivat soiton säveleet; yhä lähempänä kuuluivat askeleet. Ylpeänä liehui tuulessa valkoinen lippu viheriäisine öljypuun oksineen ja arvokkaasti taivalsi pitkä kulkue eteenpäin.

"Taivas kuitenkin, sitä soittoa!" pilkkaeli luutnantti. "Hävytöntä kerrassaan!" yhtyi puheesen kamreerin rouva ja väänteli halveksivasti silmiään niin että valkuainen välkkyi. "Ihanaa!" pani vastaan rohkea rouva. "Mitäpä haittaakaan jokunen väärä sävel, kun on olemassa niin paljon todellista uskallusta ja runsain määrin veljellistä rakkautta? Minua liikuttaa syvästi tämä ja olisin halukas vaikka pöytäliinaa heiluttamaan, jos sattuisi tässä olemaan, niin, haluaisinpa yhtyä heidän kulkueesensa!"

"Taitaa olla vähän myöhäistä nyt; sillä he ovat jo aivan ikkunamme alla. Mutta jos te, armollinen rouvani, haluatte ikkunasta hypätä (leijailla, minä tarkoitin) niin tulette paremmin huomatuksikin", tuumaili luutnantti.

"Minäpä menenkin, en kulkueesen, vaan seuran talolle", sanoi rouva pelkäämättä. "On kerrassaan häpeä, että me, n.s. paremmat ihmiset, istumme kädet ristissä ja katselemme kansan voimakasta taistelua pahennusta vastaan. Hyvästi nyt vaan, toivon voivani kertoa teille paljon hyviä ja kauneita asioita, kun tulen takaisin!" — Ja hetkisen kuluttua tuo lämminsydäminen rouva jo astuskeli kadulla sivu kulkueen, joka ihmistungoksen keskellä suuntasi matkaansa paikalle, mihin kerran toinen joukko ivaten ja solvaten oli kokoontunut pilkkaamaan erästä kaupungin vanhimmista porvareista tehtyä irvikuvaa.

Nyt ei sitä pientä taloa enää siinä ollut. Se oli hajotettu maan tasalle ja samoin sen viereinenkin talo ja näitten sijalle oli noussut kaunis rakennus raittiusväen kokouksia varten ja talon oli lahjoittanut sama henkilö, josta aikoinaan irvikuva, oli tehty.

Entäpä tuo henkilö itse?

Vaikea oli samaksi mieheksi tuntea harmaa, hapsista vanhusta, joka kulki seuran esimiehen oikealla puolella. Olisipa voinut häntä luulla vaikka valtakunnan korkeimpain joukkoon kuuluvaksi, niin muhkealta näytti hän seuransa merkeissä ja niin älykäs oli ilme hänen kasvoissaan. Ei ollut merkkiäkään entisestä juoposta. Nenä oli lakannut "kukoistamasta" ja saanut luonnollisen värinsä, poskien pöhö oli poissa, iho terveen näköinen ja silmissä säkenöi kirkas välke. "Vanha Löfqvist" oli erinomainen.

Kun kulkue oli saapunut seuran suureen juhlasaliin, joka heti tuli väkeä täyteen, alkoivat urut soida ja seuralaiset yhtyivät hartaasti virrenveisuusen. Taisipa toisillakin olla aikomus tehdä samoin, mutta siellä oli niin paljon uutta ja kaunista katseltavana, että huomio kiintyikin kokonaan siihen ja laulu jäi sikseen. Vehreillä köynnöksillä koristellut pylväät salin kummallakin sivulla; urkuharmonio, jota soitti Löfqvistin nyt täysikasvuinen tytär; puhujalava, minkä ympärillä tammen oksat tuuheina kiertelivät, salin peräseinä kokonaan kasvien ja lippujen kätkössä — paitsi keskiosa, jota peitti ohut verho — kaikki oli omiaan kiinnittämään vierasten huomiota.

Erityisen huomion esineenä oli puhujalavan oikealla puolen oleva ryhmä, jonka muodosti Löfqvistin perhe. Olihan se kuin olikin rouva Löfqvist, tuo hyvin puettu, nyt niin levollisen näköinen kalpea nainen, kukoistavain poikain ja tytärtensä ympäröimänä, vaikk'ei häntä siksi olisi voinut uskoa. Mutta kauimpana tuon ryhmän takana seisoi muuan nuori mies, jota ei kukaan näyttänyt tuntevan, ja hommaili aina väliin jotain peräseinän luona. Nythän olikin niin paljon muuta katsottavaa, että, vaan silloin tällöin ehdittiin häntä huomata ja luultiin hänen olevan jonkun seuran jäsenistä.

Astui sitte puhujalavalle seuran esimies ja tulkitsi lämpimin sanoin niitä kiitollisuuden tunteita, jotka täyttivät jokaisen seuran jäsenen mielen tällä hetkellä kunnioitettua toveria ja veljeä, tehtailija Juhana Maunu Gotthard Löfqvistiä kohtaan, kun hän omilla varoillaan oli rakennuttanut tämän kauniin talon ja lahjoittanut sen raittiusväelle, joten he siis nyt voivat kokoontua oman kattonsa alle sekä hartaus- että muita kokouksiansa viettämään. Ja enemmän, tuhat kertaa enemmän, kuin tästä lahjasta, kiitti hän siitä esimerkistä, jolla herra tehtailija oli näyttänyt yhteiskunnalle — koko kansalle — mitä luja tahto Korkeimman avulla voi saada aikaan, vapautuessaan vuosikausia kestäneestä viinan orjuudesta. Puhuja ei olisi halunnut tähän seikkaan kajota, ell'ei päivän sankari — niin, todellakin sankari, sitä olisi toivonut ja häntä sitä tekemään pyytänyt, ei suinkaan ylpeydestä, vaan kehoitukseksi niille, jotka uskalsivat antautua samanlaiseen taisteluun, kuin hänkin, siinä toivossa, että kerran myös samaten voittaisivat. Mutta nyt hän siis siitä puhui, samalla kun hän tahtoi kunnioitetulle ystävälleen Löfqvistille ilmoittaa, että eräs seuran jäsen, joka tuntee olevansa hänelle hyvityksen velassa jo kauan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisi nyt valmistaa hänelle vähäisen ilon ja toivoi, ett'ei Löfqvist tästä hänen toimenpiteestään pahastuisi. Samassa kuului salin peräseinällä rapinaa, ja kaikkien katseet kääntyivät sinne ja — kas: nyt oli verho poissa, ja sen paikalla riippui taiteellisesti maalattu "vanhan Löfqvist'in" kuva, ei sellainen, millaisena hän ennen muinoin kuljeskeli kadulla, surullisen naurettavana ja langenneena, vaan sellainen, millaisena hän nyt istui heidän joukossaan, vapaana ja kunnioitettuna.

Esiripun nyöri vielä kädessään, seisoi syvään kumartaen, ystävänsä ja hyväntekijänsä edessä, tuo tuntematon nuori mies, taidemaalari Albert Kroon.

Kautta salin kajahti, kuin yhdestä suusta: "eläköön Johan Löfqvist!" niin että seinät tärähtelivät, ja tähän yhtyi torvien iloinen soitto. Ukko Löfqvist kohottihe, jotakin sanoakseen, mutta kurkussa tuntui aivan liian ahtaalta, ja poskelle vierähti kyynel, jota hän ei voinut eikä välittänytkään estää. Mutta hänen vanha uskollinen vaimonsa kohotti nyt ensi kerran päänsä korkealle, vieläpä hiukan ylpeänäkin: hänen täytyi katsoa, miten hänen ukkoaan kunnioitettiin.

Parin tunnin iloisen seurustelun jälkeen hajosi kokous ja seuran jäsenet asettuivat taasen kulkueesen lippuineen ja soittoineen saattaen ukko Löfqvistin riemukulussa kotiin.

"No ihan tämä jo hävettää", mutisi äkeissään Grönbergska, joka silmät sameina ja liina melkein kasvoille vedettynä astua laahusteli kulkueen jälessä niin nopeaan kuin risaisilta kengiltään ja vaivaisilta jaloiltaan suinkin pääsi; "ihan tämä jo hävettää!"

"Mikä se hävettää?" uteli Kalle Florell ja napsahutti samalla sormiaan aivan matamin nenän edessä niin, että tämä hypähti korkealle ilmaan.

"Häpeä toki, senkin lurjus, joka aina olet siinä, missä sinua ei tarvittaisi! Mutta muuten, jos sinua haluttaa tietää, niin hävettää tuo tuollainen juhliminen mokomallekin juopporatille, kuin Löfqvistille. Miksi ne nyt sille juhlivat?"

"Siksi, näettekös, että hän on tullut raittiiksi, ja on rakennuttanut talon, näettekös, ja lahjoittanut sen pois, näettekös. Jos matami tekee samoin, niin tekevät ne teistäkin kuvan ja vieläpä teille juhlivatkin ja asettavat kkänkärähjänne oven päälle ristiin. Ajatelkaapas Grönbergska, miten hienolta näyttäisitte öljyssä — ei siltä, että minä sitä haluaisin nähdä! Minä olen teitä katsellut jo tarpeekseni spriissä…"

Grönbergska tavoitti lyödä häntä, mutta ei ennättänyt. Pilkallisesti nauraen, niinkuin hänen tapansa oli, oli hän jo kadonnut ihmisjoukkoon.

Hehkuvin poskin ja loistavin silmin saapui tuo peloton pikku rouva toisten joukkoon.

"No-o", kysyi pisteliäästi vanha luutnantti, "oliko siellä nyt hyvin mieltä ylentävää?"

"Aivan niinkuin sanoitte", vastasi pikku rouva; "minusta on ihan kuin olisin kirkossa ollut." Ja sitte kertoi hän vilkkaasti, millaista juhlassa oli.

"Karoliina se nyt taas vähän liioittelee", huomautti kamreerin rouva.

"Eihän toki, eihän toki, ei tuossa kaikessa mitään pahaa ole", myönsi luutnantti, "mutta, kuten tässä jo äsken sanottiin, on surullista, että ylpeydellä siinä pitää olla niin suuri osa".

"Ja missähän sillä ei olisi osaa", tokasi pikku rouva heti taisteluun valmiina. "Katsokaapa sitä tähtien, arvonimien ja nauhojen himoa, joka valtaa meidän n.s. sivistyneen säätymme. Monet heistä ovat myyneet sekä kunniansa että vakaumuksensa moisten koristusten vuoksi, ja he ovat vielä päälle päätteeksi olleet selviä kaikki. Tämä maallisista. Entä hengelliset sitte: voiko ainoakaan raittiusseuralaisten puku vetää koreudessa vertoja piispan kultakoristeiselle messuhaalle taikka hohtavalle ristille? Luulenpa melkein, että moititaan kansan lapsellista ihastusta kunniamerkkeihin pääasiassa sen vuoksi, että se, päinvastoin kuin meidän, tuopi mukanaan aina jotakin hyvää. Ja se tuntuu ikävälle".

"Karoliina rouva on ankara", vastasi luutnantti loukkaantuneena. "Enpä tiedä pitääkö minunkaan sitte enää kantaa ritarimerkki raukkaani".

"En minäkään", vastasi Karoliina rouva kääntäen hänelle selkänsä.

Tehtailija Löfqvistillä oli juhlallisen näköistä. Illallispöytä oli katettu, ja sitä koristi suuret kukkakimput ja hopeat välkkyivät ilta-auringon valossa. Seuraan, joka "oli pieni, mutta valittu", kuului — paitsi perheen jäseniä — ainoastaan taiteilija Kroon äitineen. Illallisen kestäessä, joka oli sangon vilkas, vaikk'ei väkijuomia ollutkaan, puheli isäntä nuorelle vieraalleen: "Luulenpa, rakas Albert, että minun itse asiassa on sinua kiittäminen tämän päivän ilosta. Joll'ei sinun kauheaa punaliitumaalaustasi olisi ollut…"

"Ah, setä, olkaa armollinen älkääkä siitä muistuttako!"

"Kaikissa tapauksissa se oli paras työ, mitä olet tehnyt; se oli taiteen suurin voitto, Sanon minä, vaikk'en voikaan maljaa sen vahvikkeeksi juoda. Olin ajatellut ensin, että tänään, — juuri tänään — revin sen palasiksi. Mutta sitte päätin toisin. Se voi olla vielä 'varoituksena' pojilleni".

"Voi, isä!" vastustivat nämä. "Sekä muistutuksena minulle, ett'en vaipuisi liian suureen turvallisuuteen itseni suhteen". "Joka seisoo, katsokoon ett'ei hän lankee".

Krooliin matami oli kuin ilmeinen vesisäiliö. Hän itki sekä illallisen jälkeen että ennen sitä pelkästä liikutuksesta. Salissa vihkimisten aikana hän itki ja aikoi jatkaa sitä vielä kotonaankin. Niin hauskaa päivää ei ollut hänellä vielä eläissään ollut.

Suuri Jumala! Tuo oli siis hänen Alberttinsa, jonka "selkää hän niin monta kertaa oli pehmittänyt", ja joka nyt oli maalannut taulun, josta koko kaupunki puhui! Ja että hän, Saara Kroon, todellakin itse oli tässä, istui pöydässä, oikein kutsuvieraana, hän, joka miehensä kuoleman jälkeen oli poikansa kanssa kotona syönyt aina sen pöydän nurkalla, jonka paraiten luuli jaloillaan pysyvän! Pistipä hänen päähänsä vielä sellainenkin julkea ajatus, että Löfqvistin rouva joskus maailmassa kuin hänen, Saara Kroon'in, poika on professoorina, mahdollisesti ehdotteleisi lähempää tuttavuuttakin. Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tuon ajatuksen, pitäen sitä vaan pimeyden ruhtinaan viettelyksenä.

Eipä aikaakaan niin oli ilta jo loppuun kulunut, ja Kroonin matami poikineen teki kotiinlähtöä.

Silloin käytti Liina Löfqvist tilaisuutta hyväkseen, kun Albert seisoi yksikseen, astui askeleen häneen päin ja puheli kainosti:

"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi erästä asiaa, kuten itsekin hyvin tiedätte… voitteko koskaan unohtaa että… että…?"

Taiteilija otti käteensä Liinan oikean käden, katseli sitä ja kysyi hymyillen: "tälläkö se tapahtui?"

"Sillä".

"Sallikaa sen vapaaehtoisesti jäädä tähän", pyysi hän, katsoen sydämellisesti Liinaan — "ja kaikki on sovitettu!"

VALKOISET LILJAT.

"Minusta on tämä lippu aika kaunis", sanoi ylpeästi nuori rouva Thérèse
M. ja levitteli tuulessa kättensä työtä.

"Ja minulle on se kahta vertaa rakkaampi, senvuoksi, että sinä sen olet ommellut", vastasi hänen miehensä kohteliaasti. "Katsohan kuinka nuo keltaiset kirjaimet ovat kauniit sinisellä pohjalla: Nuoli! — Eikö se ole koko sukkela nimitys sellaiselle purjeveneelle, kuin meidän!"

"Oivallinen! Mihin aikaan pitää päivällisen olla valmiina, ja kuinka monta meitä kaikkiaan tulee… vai sanoitko, että tulee kolmetoista?"

"Luulenpa melkein, että mainitsin tuon onnettoman luvun", vastasi nauraen herra M. "Onko pikku muoriseni taas taikauskoinen?"

"Aina, Julius. Yhden täytyy jäädä joukosta pois, vaikka se sitten olisin minä itse."

"Lapsellisuuksia! Emäntä poissa pöydästä itse juhannuspäivänä — ja vielä sellainen emäntä, kuin sinä olet! Ei muruseni, se ei saa tapahtua".

"No, nytpä tiedänkin erään keinon: me pyydämme Malinin mamselin mukaamme pöytään. Eihän hän juuri mikään hauska siinä ole olemassa, mutta neljäntenätoista hänellä kyllä on oma viehätyksensä, ainakin minusta".

"Miten tahdot, ystäväni, kunhan muuten vaan saat kaikki onnistumaan, kuten varmasti tiedän sinun saavankin. Toimita hyötymansikoita yllin kyllin ja katso, että sampanja on jääkylmää. Käske palvelijoiden pukeutua Blekinkiläiseen pukuun — en tiedä toista sen kauniimpaa — ja viedä kahvi, siihen kuuluvine likööreilleen suureen lehtimajaan. Kyllä se sentään on siunattu asia, että ihmisellä on tuollainen herttainen ja hyvä pikku vaimo! En tiedä sanonenko sitä sinulle tarpeeksi usein, mutta sen tiedän, että tänään minun täytyy se sanoa. En pitkiin aikoihin ole tuntenut olevani niin onnellinen kuin taas tänään".

"Useamminhan sinä sitä sanot, kuin minä ansaitsisinkaan", vastasi liikutettuna Thérèse rouva ja nyökäytti sydämellisesti päätään miehelleen, joka nuoruuden täydessä kukoistuksessa, tyytyväisesti hymyillen, seisoi vaimonsa edessä, tuntien, että tämä oli hänelle kallein maailmassa.

"Kas, tuossahan jo ovat minun merisotilaanikin"-, puheli M. tuttavallisesti kättään heiluttaen tervehdykseksi parille kaupunkilaisystävälleen, joitten oli määrä lähteä mukaan purjehdusmatkalle, ja jotka nyt innoissaan ja kuumina, käveltyään lähimmältä asemalta, kiiruhtivat onnellisen pariskunnan luokse.

"Päivää, päivää, herraseni, hyvin tervetulleet! Luulenpa, että vähäinen purjehdusmatka aika lailla tulee meitä virkistämään… katsokaas, millaisen lahjan pikku vaimoni juuri minulle tässä antoi! Oletteko kauniimpaa lippua juuri nähneet'?"

Herrat tervehtivät kunnioittavasti ja ihailivat kohteliaasti lippua.

"Ja nyt ei saa viivytellä", sanoi herra M. kelloaan katsoen. "Luulen, että täällä meillä on vähän konjakkia ja soodavettä; juokaamme lasi matkan hauskuudeksi ja mennään sitte. Kello on jo yksitoista ja tahdomme tuntia parisen, kolmisen kiikkua sinilaineilla, ennenkuin ruualle saavumme. Siis herrat, maljanne!"

Iloisesti kilahtivat lasit vastatusten, mutta ennenkuin isäntä kohotti lasinsa huulilleen, huudahti hän vilkkaasti: "mutta missä nyt on pikku 'Dis', eikös hän kilistäkään isän kanssa?"

Aivan kuin olisi kysymyksen kuullut, juosta sipsutti lasten huoneesta pikku Doris, valkoisessa puvussa ja posket punaisina ja heittäytyi herttaisesti isänsä avoimeen syliin.

Tämä nosti tytön käsivarrelleen, suuteli häntä sydämellisesti ja kilisti sitte leikillä hänenkin kanssaan, annettuaan ensin lasin, jossa oli muutama tippa soodavettä.

"Mallanne, pappa, onnea matkalle!" laventeli iloisesti, päätään nyökytellen pienokainen, joka oli tottunut isän purjehdusmatkoihin sekä maljoihin myöskin.

"Maljasi, ruusunnuppunen, ja nyt matkaan! — Tule sinäkin Thérèse laiturille katsomaan, kun lippu hinataan ylös; se ei suinkaan ole liian suuri palkinto ahkeruudestasi. Dis saa pitää pappaa kädestä kiini, kas noin!"

Mitä iloisimman mielialan vallitessa poistuivat he sitten viehättävästä kesä-asunnostaan "Kätköstä", jota tuuheat puut pehmoisesti varjostivat. Kun he olivat tulleet laiturille, tarkasteli eräs herroista vielä kerran huvilaa ja huomautti, että koko Tukholman saaristossa tuskin löytyy somempaa paikkaa, kuin tämä on, johon herra M. hiukan ylvästellen huomautti, että paikka kyllä on kaunis, mutta liian pieni. "Lesken tilaksi sinulle se voi olla tarpeeksi suuri", sanoi hän, syleillen vaimoaan, "mutta ensi kesäksi toivon voivani hankkia meille suuremman ja kauniimman."

"Älä sitä tee", pyysi Thérèse vakavasti. "Minä en missään voi tulla onnellisemmaksi, kuin täällä olen ollut."

Karkoittaakseen pois vaimonsa vakavat ajatukset, kohotti herra M. pikku Dis'in käsivarrelleen, otti vaimoaan vyötäisistä ja kuljetti näin tanssien rakkaitansa laiturin päästä toiseen, samalla kuin lippu Thérèsen kädessä hulmusi kuin kultareunuksinen sinipilvi tuon herttaisen ryhmän ympärillä. Tultuaan veneen luo, suuteli hän äitiä ja tytärtä, jotka hymysuin ja nopeasta liikkeestä lämpiminä, seisoivat sillalla, hyppäsi veneesen ystävineen, hinasi lipun korkealle mastoon, sekä päästi vihdoin veneen rannasta irti, itse istuutuen perään venettä ohjaamaan, ja heilautti kerran vielä hyvästiksi kevyttä olkihattuaan korkealla ilmassa.

"Älkää viipykö kauaa", pyyteli vielä Thérèse, pitäen pikku Dis'iä kädestä ja seisoen sillalla niin kauan, kuin vähääkään saattoi eroittaa rakastettunsa kasvoja. Kun ei sekään kauempaa ollut mahdollista heiluttivat äiti ja tytär valkoisia nenäliinojaan ja kun vihdoin siitäkin lakkasivat, kiintyi nuoren rouvan katse huvilaan lahden toisella rannalla, jonka omisti hänen miehensä liikekumppani. Aurinko valeli runsain määrin kultiaan sen yli valaisten komeain rappujen upeilevat uurnat ja syvennyksiin sijoitetut taiteilijain kädestä lähteneet kuvapatsaat; rakennus kokonaisuudessaan teki suuremmoisen ja muhkean vaikutuksen ja olisi se voinut tyydyttää suurimmatkin vaatimukset.

"Tuollaisen paikan tahtoo Julius meillekin hankkia", ajatteli nuori nainen. "Jospa hän ei koskaan sitä tekisi! Ei ole suloisempaa paikkaa maailmassa, kuin varjoisa, syrjäinen Kätkömme: siellä olen rakastanut ja ollut rakastettu, siellä tahdon elää ja siellä tahdon kuolla."

Ajatuksiinsa vaipuneena kulki hän kotiinsa, heitettyään vielä viimeisen silmäyksen merelle, jossa vene sulavasti kuin tiira valkoisin siivin yhä kauemmas soljui.

* * * * *

Oli aikaa vielä tunnin verran ennenkuin vieraita alettiin odottaa. Thérèse rouva asetteli juuri kukkia viimeiseen maljakkoon ja silmäili sitten tyytyväisenä viehättävää pöytää lumivalkeine liinoineen, hopeineen ja kristalleineen, kun hämärä huoneessa ja raskas suhina puiden latvoissa veti hänen huomionsa puoleensa. Kauhulla näki hän, kuinka yhtäkkiä oli noussut hirmuinen myrsky, näki miten tuuli lennätteli tomua ja soraa ympäriinsä, miten se oksia taitellen ja korkeidenkin puiden latvoissa riehuen sai ne taistelun tuohinansa raskaasti huokaamaan. Kattopellit sinkoilivat rajusti kauas yli kartanon, vinnin akkunaruutu särkyi sirpaleiksi ja putosi valittavalla vinkumilla kivirapuille. Jyskyen paukahtelivat ovet kiini ja riuhtaantuivat uudelleen auki ja tuuliviiri katolla liehui edestakasin surkeasti vikisten. Lahdella, joka muistutti vihaisen ihmisen muotoa, myllerteli meri korkeina vaahtopäisinä aaltoina ja jokunen kalalokki kirkui käheällä äänellä ilmassa.

"Ja Julius on ulkona tässä ilmassa — hyvä, Jumala, suojele häntä!" rukoili Thérèse tuskissaan, katsellen vuoroin laiturille, vuoroin hypäten ylös vinnikamariin, josta näkyi kauemmas merelle. Vähitellen kokoontuivat kaikki palvelijat pelästyneen emäntänsä luo, joka tuskissaan käsiään väänteli, muistamatta vähintäkään vieraita taikka päivällistä.

"Antti", huusi hän, ravistaen renkiä käsivarresta, "hankkikaa tänne vene… juoskaa naapuritaloihin… kutsukaa ihmisiä avuksi… tehkää mitä ihminen voi… mutta joutuin, Jumalan tähden joutuin… ennenkuin on liian myöhäistä."

"Rakas rouva", vastasi Antti raskain mielin, "naapureilla ei ole venettä rannassa; kamreerin ja protokollasihteerin ovat merellä, miehiä ei myöskään ole… ne ovat heidän kerallaan."

"Ja tässä pitää minun nyt seistä toimettomana paikoillani sill'aikaa kuin hän ehkä taistelee elämästä ja kuolemasta!" valitteli nuori nainen tuskissaan kohottaen ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti. "Hyvä Jumala, ota ennen kaikki onneni maailmassa, ota lapsenikin, jos niin tahdot, mutta pelasta hänet, armaani, kaikkeni!"

Tuuleen häipyivät hänen sanansa ja kahta raivoisammin puhalsi myrsky kautta seudun. "En, tätä en kestä; minun täytyy päästä tuonne kallion kielekkeelle, josta voin nähdä kauas merelle", huudahti Thérèse, jonka kasvot olivat kalpeat, kuin meren vaahto. "Älkää estäkö minua, sen sanon; älkää yrittäkökään pidättää minua: minun täytyy päästä!"

"Mutta jos tuuli puhaltaa rouvankin mereen — mihin joutuu pikku Doris silloin?" muistutti rehellinen Antti.

"Mieheni ensin; hän elämässä ja kuolemassa!" vastasi Thérèse ja kiiruhti pois, niin että vaalea puku myrskyssä hulmusi, välittämättä vähääkään siitä, tuliko joku hänen mukanaan taikka ei.

Mutta kaikki he häntä seurasivat, paitsi pikku Doris hoitajineen, jotka jäivät kotiin.

Ja nyt seisoivat he siinä kallionkielekkeellä tuskaisina ja vavisten tähystellen jokaista purjetta näköpiirin sisällä.

"Tuossa on yksi vene", sanoi Antti kuolon kalpealle Thérèse rouvalle, jonka katse oli kuin imeytynyt mereen kiini, ja jonka tuulen puuska milloin tahansa olisi laassut pois kuin untuvan, joll'ei hän lujasti olisi pidellyt kiini kalliolla kasvavasta männystä.

"Missä on vene, missä?"

"Tuolla niemen takana, rouva. Mutta nyt näen; siinä on valkean ja vihreän värinen lippu; se on kamreerin vene".

"Jumala ole minulle armollinen", kuiskasi Thérèse; "ei vilahdustakaan vielä hänestä!"

"Tuolla oikealla tulee toinen venhe", ilmoitti taasen Antti tarkastaen sitä peloissaan.

"Millainen lippu siinä on?" kysyi vavisten Thérèse, jonka silmät eivät enhän tahtoneet totta tehdä.

"Näen veneen korkeudesta, että se on protokollasihteerin", puheli Antti suruisena; "mutta tuolla, tuolla kaukana, rouva, niin totta kuin elän, on Nuoli, tuntisin sen vaikka satojen joukosta! Pitäkää lujasti kiini, hyvä rouva, oikeen lujasti; Jumalan avulla on isäntä kohta rannassa… mutta nyt tulee valtava vihuri…"

Ja vihuri tuli juuri Nuolen viimeisessä käänteessä ennen rantaan pääsyä. Ryhmä kallion kielekkeellä seurasi silmineen sieluineen tapausta, sillä kaikki he isäntäänsä rakastivat ja Thérèse tuskin saattoi hengittää, niin suurella jännityksellä tarkkasi hän jokaista veneen liikettä. Sekunnin ajan seisoi se aivan hiljaa; seuraavana sekuntina jo huimailivat purjeet milt'ei maston ympäri, ja nyt — taivas varjelkoon! — nyt se kaatui ja sinivalkoinen lippu, ilolla ja riemulla ommeltu ja mastoon hinattu, lähetti viimeisen surullisen jäähyväistervehdyksensä ennenkuin ainiaaksi vaipui meren syvyyteen…

Tuskan parahdus, kovempi kuin myrskyn ulvonta, kaikui ilmassa ja vaaleapukuinen olento kallion kielekkeellä astui tahdotonna, tiedotonna, käsivarret ojennettuina, askeleen eteenpäin, synkän meren kuohuvassa sylissä etsiäkseen kuoloa, sen tykönä, joka hänelle oli elämääkin kalliimpi. Mutta onneksi hänet pyörrytys yllätti ja tunnottomana vaipui hän sen puun juurelle, jonka turvissa tähän saakka oli pystyssä pysytellyt ja sanomattomalla kauhulla katsellut puolisonsa lyhyttä taistelua ja loppua.

Kun hän jälleen heräsi, oli luonto taas täydessä rauhassa. Myrsky, tyytyväisenä saamiinsa uhreihin, oli tauonnut ja uhkaavat pilvet olivat haihtuneet. Kukkaset kohottivat vaipuneet päänsä, linnut jatkoivat keskeytettyjä liverryksiänsä ja aurinko säteili pilvettömältä taivaalta kirkkaasti valaisten seutuja.

Mutta tuon murheen murtaman naisen sydämessä vallitsi yö, tähdetön yö, ilman aamun toivoa. Hän oli koko sydämellään rakastanut, hän tahtoi koko sydämellään surrakin, surra niinkuin se, joka ei haudan synkeydestä voi kohottaa katsettaan katoamattomuuden valoon.

* * * * *

Monta vuotta tämän tapahtuman jälkeen valaisee kesäinen aurinko taaskin Kätkön hiljaisia rantoja, mutta paikka ei enää ole samanlainen, kuin ennen. Sitä ympäröivät puut ovat saaneet hoidotta versoa, ja painavat siihen nyt synkkyyden leiman; ruoho tukahduttaa kukkaisten kasvun ja pitkä laituri on surkeasti laho. Ainoastaan huvilan eteläpäässä on huolella hoidettuja kukkapenkkejä, joissa varsinkin valkoiset liljat mitä ihanimmin kukoistavat.

Huvilan kuistilla, jota muuriruoho ympäröipi niin tiiviisti, että se loukkaa sekä kauneuden aistia että terveyden hoidon vaatimuksia, istuu keski-ikäinen nainen ommellen. Nähdessään hänen tavattoman yksinkertaisen pukunsa ja kasvojen ankaran ilmeen, ei mitenkään saattaisi tuntea häntä tuoksi, muinoin niin elämänhaluiseksi, onnelliseksi ja vilkkaaksi Thérèse M:ksi. Tummaan tukkaan on ilmaantunut harmaita suortuvia ja jäykkiä kasvoja ei kertaakaan hymy kirkasta. Ja eipä ihmekään, sillä neljätoista pitkää vuotta ovat synkät ja katkerat tunteet kitkemättä saaneet hänen sydämessään kasvaa, samaten kuin rikkaruoho "Kätkön" käytävillä ja kukkapenkeissä. Suru ja viha siellä ovat raivonneet ja ne eivät ruusuja kasvata.

Thérèse kääri työnsä kokoon hitaasti ja välinpitämättömästi, niinkuin hänen tapansa nykyään oli kaikkikin tehtävänsä toimittaa. Leukaansa käden varaan nojaten antoi hän katseensa harhailla yli seudun, nähtävästi kuitenkaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota sen kauneuteen. Vihdoinkin kiintyivät no johonkin: tuohon vastapäätä olevaan kauniisen huvilaan; mutta kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä synkemmäksi kävi hänen muotonsa, sitä uhkaavammaksi muuttui katse, kunnes ei muuta tainnut, kuin voimattomassa vihassa puristaa pylvästä, johon nojasi.

Vienot, yksinkertaisen laulun sävelet kajahtelivat samassa vesiltä ja airojen hiljainen loiske ilmaisi, että joku soutaen lähestyi rantaa.

"Hän siellä tulee", puheli itsekseen Thérèse ja irrottautui ikäänkuin väkisten haavemaailmastaan, hitain askelin mennäkseen laiturille.

"Tulet myöhään, Doris", sanoi hän nuorelle vaaleakutriselle tytölle, joka kevyellä hyppäyksellä poistui venheestä, sitoen sen pestillä paaluun kiini. "Kauanpa tänään luittekin".

"Tämäpä olikin viimeinen kerta", vastasi tyttö herttaisesti ojentaen raikkaat huulensa äidin suudeltavaksi, jota tehdessä äidin kasvot ehdottomasti kirkastuivat. "Tiedäthän, että jo sunnuntaina pääsemme ripille."

"Se ilahduttaa minua, koska sen kautta joudut pois seurasta, joka mitenkään ei sinulle sovi. Jos olisin aavistanut, että hänkin käy täällä rippikoulua, niin olisit sinä saanut odottaa ensi vuoteen".

"Mutta, äiti hyvä, onhan Valfrid niin hyvä ja kiltti tyttö; mitäs hän sille mahtaa, että…"

"Valfrid on hänen tyttärensä, hänen, joka on ryöstänyt sinun äidiltäsi kaiken muun, paitsi tämän köyhän 'lesken sijan', jota hän ei ryöstää voinut, hänen, joka on häväissyt sinun isäsi rehellisen nimen… sinun ei koskaan olisi pitänyt tulla hänen tyttärensä läheisyyteenkään, ei koskaan hänen kanssaan sanaa vaihtaa, ei hänen kättään koskettaa…"

"Rovasti ei neuvo meitä tuolla tavoin vihamiehiämme kohtelemaan, vaan hän opettaa…"

"Sama se, mitä hän opettaa; elämä opettaa toisin. Se opettaa meitä epäilemään kaikkea ja kaikkia; sen tulet kyllä vielä näkemään ja saman tekevää on, oppiiko sen ennemmin taikka myöhemmin. Isäsikin oli kerran nuori ja uskoi silloin kaikista vaan hyvää. Hänen työnsä ja harrastuksensa olivat rehelliset, kuuletko, rehelliset, vaikka koko maailma sanoisi toisin. Hän liittyi erääsen nuoruutensa ystävään, joka harjoitti samaa tointa kuin isäsikin ja heistä tuli liikekumppanit; he jakoivat työn ja vaivan, voitot ja toiveet… isäsi luotti häneen epäilemättä, ehdottomasti… asiat olivat hyvällä kannalla — minä tiedän sen, sillä isäsi ei koskaan salannut minulta mitään, puhui aina totta — ja kuitenkin, kun hän, elämänsä parhaimmassa kukoistuksessa, kuoli, täytyi minun tehdä konkurssi ja minut lapsineni karkotettiin talosta ja kodista, ja saamamiesteni hyvyyttä saan kiittää siitä, että edes tämän pienen maatilkun sain pitää, he kun tiesivät, että se oli minulle kovin rakas…"

"Ja etkö nyt, äiti kulta, voisi tuota vääryyttä unhottaa?" kysyi tyttö nöyrästi.

"Sen vielä voisin unohtaa, mutta sitä kavalaa huhua, jonka tuo kurja ihminen pani liikkeelle, että isäsi muka hänen tietämättään on hävittänyt suunnattomia summia ja harjoittanut väärää kirjanpitoa, jonka kautta konkurssi oli välttämätön, sitä en ole voinut enkä koskaan voikaan unhottaa. Sinun rehellinen, verraton isäsi olisi muka noin menetellyt … voitko sietää sellaista solvausta?"

Murheellisena painoi Doris päänsä alas.

"Ja", jatkoi Thérèse, odottamatta vastausta, "kun tämä veriviholliseni näön vuoksi oli elänyt muutamia vuosia huomaamatta ja hiljaisesti, esiintyi hän jälleen samalla loistolla ja komeudella kuin ennenkin, osteli taloja ja tiloja, huviloita ja hevoisia, kestitsi vieraita ja sai ritarimerkkejä rintaansa, sill'aikaa kuin minä, hänen liikekumppaninsa leski, istun täällä, köyhänä ja unhoitettuna, voimattomana poistamaan sitä häväistystä, jota hän nimellemme oli saattanut, voimattomana suruani, kammoani ja vihaani vastaan…"

"Me emme saa vihata", kuiskasi Doris, rukoilevasti katsoen äitiinsä.

"Sinä olet lapsi", vastasi tämä synkkänä; "Anna ihmisten repiä sydän rinnastasi ja koeta sitten unohtaa, jos voit. Hän tuolla, olkoon tyytyväinen, kun en koskaan ole koettanut häntä vahingoittaa."

"Mutta nyt hän on kipeä, äiti", ilmoitti Doris; "Valfrid sanoi hänen tautinsa olevan oikeen ankaraa laatua".

"Onko?" kysyi Thérèse kylmästi. "Nyt varmaan luopuvat ystävät hänestä niinkuin minustakin, kun tulin köyhäksi. Ja kun ystävät jättävät, tulevat synkät ajatukset sijaan. Niin kävi minulle; niin on hänellekin käyvä — ja käyköön vaan!"

"Onko äiti ollut hyvä ja ommellut minun valkoisen pukuni?" kysyi Doris, jota tällainen keskustelu aina kiusasi.

"Olen sekä ommellut että silittänyt sen", vastasi äiti rauhallisemmin.
"Tuolla se on sohvalla pehmeänä kuin valkoinen pilvi".

Kiitollisena suuteli Doris äitinsä kättä ollen ikäänkuin jostakin hämillään.

"Olemme Valfridin kanssa päättäneet kumpikin asettaa valkoisia liljoja tukkaamme", sanoi hän vähän vitkastellen.

"Mitäpä minuun koskee, millaisia kukkia, hän panee", vastasi äiti välinpitämättömästi.

"Mutta heidän liljansa ovat kaikki jo kuihtuneet…"

"Entä sitte? Aijotko ehkä antaa hänelle sinun liljoistasi?"

"Sitä minä sydämestäni toivoisin. Suo anteeksi, rakas äiti, mutta en minä voi olla katkeralla mielellä enkä myöskään pettää sinua, taikka peittää jotakin sinulta. Valfrid on ystäväni ja tulee sinä aina pysymään".

"Vai niin", vastasi äiti katkerasti; "anna vaan hänelle sydämesi ja luottamuksesi, että hän kerran maailmassa pettää sinut, niinkuin hänen vanhempansa pettivät sinun vanhempasi. Suurempaa häväistystä tuskin voisit minulle tuottaa, kuin se, että ojennat kätesi pahimman vihamieheni tyttärelle. Mutta samapa tuo; olenhan tottunut kärsimään, yksi pettymys enemmän tai vähemmän, ei tee mitään minun suhteeni."

"Äiti", puheli Doris lämpimästi, pitäen molemmilla käsillään äitiä käsivarresta, "voi miten sanomattomasti sinua rakastaisin, jos voisit voittaa nuo synkät tunteet, jotka niin monta vuotta ovat sinua kiusanneet! Sanoit eilen, ett'et tiedä, millaisen lahjan antaisit minulle ripillepääsyni muistoksi. Ei yksikään lahja olisi minulle mieluisempi kuin se, että sydämestäsi voisit anteeksi antaa Valfridin isälle sen vääryyden, jonka hän meille on tehnyt. Ei, äiti, älä lähde luotani, älä katso minuun noin! Olen varma siitä, että isä vainajani, joka oli niin hyvä, tällä hetkellä kuulee pyyntöni ja hyväksyy sen… hänen tähtensä, äitini, joll'ei minun, anna vanhan vihasi lauhtua!"

"Ja sinä, yksinkertainen lapsi", vastasi kiivaasti Thérèse, säälimättä irroittaen tyttärensä hennot kätöset itsestään, "sinä luulet että on yhtä helppoa saada mielestään vääryys, jota vuosikausia on kärsinyt, kuin vaihtaa puku toiseen! Pidä sinä omat ajatuksesi ja minä pidän omani. Isäsi oli hyvä, mutta ei heikko, ja heikkoutta olisi suudella sen kättä, joka meidät on murheesen vajottanut. Ja vieläkin sananen: älä puhu enää liljoista; kuihtukoot ennen juuriaan myöten, kuin koristavat sen tytärtä, joka polkumme okailla on peittänyt."

Doris kääntyi toisaalle salatakseen suuria kyyneleitä, jotka väkisinkin poskipäille vierähtivät, kun samalla huomasi veneen nopeasti lähestyvän rantaa.

"Äiti", huudahti hän pelästyksissään, "Valfrid tulee tänne…"

"Hänkö tänne!… Mahdotonta!"

"Mutta hän se on… voi, äiti, ajatteleppas, ehkä on hänen isänsä kuolemaisillaan ja tahtoo puhutella sinua, ehkä hän ei voi kuolla saamatta anteeksi…"

"Anteeksi voin hänelle antaa ainoastaan sillä ehdolla, että hän puhdistaa mieheni maineen, jonka hän yksin on tahrannut, ja niin paljon en luule hänen voivan nöyrtyä".

Nyt juuri pysähtyi venhe siltaan ja nopein askelin, kuolon kalpeana, riensi Thérèsen luo hänen miehensä liikekumppanin tytär.

"Te varmaan olette Doriksen äiti", puheli hän murtuneella äänellä, tarttuen Thérèsen käteen; "tullessani kotiin papin luota, tapasin isäni kuolemaisillaan ja nyt hän ei muuta toivo kuin saada tavata teitä, hyvä rouva. Ja tulettehan, tulettehan varmasti — olkoon välillänne ollut mitä tahansa!…"

Thérèse tarkasti kiireestä kantapäähän tuota suloista olentoa edessään ja hänen sydämensä heltyi.

"Minä tulen", vastasi hän hiljaa, mennen huvilaan sisälle hiukan pukuaan järjestääkseen. Se oli pian tehty ja puolen tunnin kuluttua oli Thérèse tyttärineen kuolevan vuoteen ääressä.

Paksut akkunaverhot olivat vedetyt alas ja tulijan askeleet katosivat pehmeään mattoon, joka lattiaa peitti. Muuta ei kuulunut kuin kuolevan raskas hengitys ja seinäkellon yksitoikkoinen napsutus.

"Isä, minä olen kotona jo!" kuiskasi Valfrid kumartuen isän vuoteen yli.

"Entä hän, onko hän tullut?" kysyi sairas kiivaasti, koettaen kohottautua vuoteellaan.

"Hän on täällä."

"Onko hänen tyttärensäkin?"

"On hänkin; niinhän sinä tahdoit?"

"Jumala, minä kiitän sinua!" änkytti sairas heikosti. "Vedä akkunaverhot syrjään, Valfrid, että saan nähdä heidät!"

"Valfrid teki niin ja kirkkaasti valaisi nyt aurinko sekä sairaan kärsiviä kasvoja että Thérèsen vakavia piirteitä sekä heitti säteen Doriksenkin vaaleille kutreille.

"Rouva, teidän puolestanne on minulle kostettu, on jo aikoja ennen kuin te luulittekaan. Tässä, teidän, teidän lapsenne ja minun lapseni kuullen tunnustan minä, että olen menetellyt halpamaisesti, että olen varastanut teiltä onnenne ja ihmisten, kunnioituksen, ett'en ansaitse Jumalan enkä teidän anteeksiantamustanne, että elämäni on ollut pelkkää rauhattomuutta ja että kuolen tuskassa, joll'ette te voi antaa minulle sitä ainoata, jota nyt hakijan: anteeksiantamustanne."

Ja syvässä tuskassa ojensi hän kätensä Thérèseä kohti samalla kuin kuumat kyyneleet vierivät kuihtuneille kasvoille.

"Sen mitä minulle olette tehneet, voin kyllä antaa anteeksi", vastasi Thérèse vitkalleen, kuitenkaan ojentamatta sairaalle kättään, "mutta kuinka puhdistatte mieheni maineen?"

"Äiti", koetti Doris välittää ja astui epäröiden askeleen lähemmäs.

"Hiljaa, lapseni", oikaisi häntä Thérèse, sinähän siitä juuri tulet kärsimään, jos isäsi nimi on tahrattu. Minä olen jo maailmalle kääntänyt selkäni; sinä sen sijaan nyt vasta joudut sen kanssa tekemisiin, etkä tiedä, miltä tuntuu, vuosikausia kantaa häväistystä, josta ei voi puhdistautua".'

"Tässä vedotaan siis minuun", sanoi nuori tyttö suloisesti. "Miten onnellinen olenkaan, voidessani antaa anteeksi!" Ja ennenkuin Thérèse ennätti estämään, oli hän jo vaipunut polvilleen sairaan vuoteen viereen ja tarttunut tämän vapisevaan käteen.

"Tuolta näyttää varmaan armeliaisuuden enkeli", puheli katuvainen sairas itsekseen, samalla kuin autuaallinen ilme hetkiseksi valaisi hänen kasvojaan.

"Ah, rouva hyvä", hän taaskin puheli kääntyen Thérèseen "meidän lapsemme ovat paremmat, kuin me itse; näettekö tätä paperia? Valfrid tietää sen sisällön. Siinä olen kirjallisesti tunnustanut halpamaisen menettelyni teitä kohtaan siitä hetkestä alkaen, jolloin kuolema niin äkkiä tempasi puolisonne. En ole mitään salannut; en mitään. Ja ennenkuin tämä tunnustus on saatettu ilmi koko ympäristölleni en voi toivoakaan rauhaa, enkä myös teidän anteeksiantamustanne. Valfrid, lapseni, kutsu tänne sisään koko talon väki ja pyydä tohtoria, joka on vielä tuolla toisessa huoneessa, lukemaan ääneen joka sanan tässä paperissa, jonka te, rouva hyvä, sitte saatte pitää. Tämä on tosin myöhäinen ja vajanainen hyvitys, mutta se on ainoa, minkä minä voin antaa, ja Jumala, joka näkee sydämeni, tietää, että teen sen mielelläni".

"Ja sitten, annattehan sitten, hyvä rouva", pyyteli Valfrid, katsoen sydämellisesti Thérèseä silmiin, "annattehan isäraukalleni täydellisesti anteeksi?"

"Lapsi", sanoi Thérèse, "tiedättekö, että tämä isänne toimenpide heittää varjon teidän nuoren elämänne yli. Oletteko miettineet sitä asiaa?"

"Minä en ole miettinyt mitään muuta, kuin millä isälleni iloa tuottaisin."

"Mutta ehkä hylkäävät ystävän teidät?"

"Doris ei hylkää. Ja mitäpä siitä, ah, sanokaa vaan, voitteko sitte antaa anteeksi?"

"Mutta tämän paperin perusteella, kun ne, jotka sen saavat kuulla, todistavat sen oikeaksi, voin minä oikeuden edessä ottaa koko teidän omaisuutenne?"

"Ah, ottakaa se, annan sen mielelläni, kunhan palkaksi siitä lausutte tuon ainoan sanan, jota isäni kaipaa! Voi Doris, Doris, kas äitisi heltyy…hän itkee… Oi isä, kuinka olenkaan onnellinen… kiiruhdan heti kutsumaan kaikki sisään ja sitte, sitte!…"

Valfrid oli jo mennyt toiselle puolelle huonetta, kun Thérèse pidätti häntä, ei kiivaasti ja tylysti, vaan lempeällä päättäväisyydellä. Sitten meni hän myös Doriksen luo, ottaen tätäkin kädestä, ja näin, sanaakaan sanomatta, astui hän sairaan vuoteen ääreen, loi häneen silmäyksen, jossa välähteli jotain sen muinoisesta loisteesta, otti käteensä paperin ja repi sen hitaasti kahtia, vaipui sitte hiljaa polvilleen kuiskaten: "Herra armahtakoon meitä jokaista!"

* * * * *

Kun Thérèse illalla pienessä venheessään kulki kotiinsa, kykeni hän taas pitkistä ajoista tarkkaamaan mitä ympärillä tapahtui ja huomautti, että luonnossa vallitsi rauha. Katselipa hän puitakin Kätkön ympärillä ja arveli, että niitä pitäisi karsia, ett'eivät peittäisi koko näköalaa ja kun hän vihdoin tuli saliin, veti hän, vastoin tavallisuutta akkunaverhot syrjään, että ilta-auringon säteet estämättä pääsivät sisään. Seisoessaan siinä akkunan edessä, miettiväisenä, Doris tyttönen rinnallaan nojaten päätään äitinsä olkapäähän, valaisi Thérèsen kasvoja hohde, joka teki hänet nuoren näköiseksi kuin neljätoista vuotta sitten ja synkät ajatukset olivat mielestä pois haihtuneet.

Thérèse ymmärsi, että hänelläkin oli paljon anteeksi pyydettävää, hänellä joka oli ensi sijan sydämessään antanut kuolleelle miehelleen, toisen vihalle ja kolmannen vasta lapselleen. Ja hän ymmärsi nyt myöskin, ett'ei mikään niin valaise kuin todellinen rakkaus, jolle Jumala on korkein ja kaikki kaikessa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän yht'äkkiä vapautunut raskaista kahleista. Hän voi jälleen itkeä kuten ennen muinoin ja mikä vieläkin parempi: hän saattoi rukoilla.

Sydämensä pohjasta pyysi hän armoa tullaksensa hyväksi äidiksi myöskin Valfridille, jonka, hänen isänsä toivomuksen mukaan, piti tämän kuoltua saada koti Thérèsen luona ja ensi kertaa, pitkien aikojen jälkeen, hän taas tunsi, että oli jotakin, jota varten kannatti elää.

Näitten ajatusten valtaamana kääntyi hän Dorikseen ja katseli tätä kuin pitkän eron jälkeen. Ja kun hän kohtasi tytön iloisen ja lämpimän katseen, tuntui hänestä, kuin, eivät nuo kasvot enää olisikaan olleet Doriksen, vaan hänen rakkaan miesvainajansa ja että hän näitten kasvojen hohteessa huomasi nyt vasta osoittaneensa suurimman kunnioituksen miehensä muistolle.

Neljäntoista päiviin kuluttua sulki hän tyttärenään syliinsä surupukuisen Valfridin, joka Thérèsen luona sai herttaisen kodin.

Liljat olivat jo kaikki kuihtuneet.

Ripilläkäyntipäivänä koristi muutama lilja kummankin tyttösen tukkaa.
Loput kerättiin eräälle haudalle.

Mutta ei Thérèse niitä kaivannut. Hänen sydämessään kukoistivat nyt ihanat ruusut.

MUISTETUT.

Määrätyllä kellon lyönnillä he kokoontuivat, tuon rikkaudestaan kuulun rautakauppias Pontus Aggen kaikki perilliset, hämäränpuoleiseen saliin, kuulemaan vainajan testamenttia.

Keskellä huonetta seisoi soikea tamminen pöytä; tämän toisessa päässä istui tuomari, joka järjestyksen vuoksi myös oli joukkoon kutsuttu; lähinnä häntä, moitteettomassa surupuvussa ja murheellisen näköisenä istui vainajan sisarpuoli, jolla usein oli tapana kertoilla, miten hän "oli Pontus veljeä lapsena käsivarsillaan kannellut" — mutta jätti aina mainitsematta, miten usein hän häntä selkään oli paukutellut. Edelleen kuului seuraan luutnantti Karl, valkoinen liina kaulassa; hänen punaiset kasvonsa ilmaisivat selvästi, häpeäksi mainiten, iloisia toiveita. Vastapäätä häntä istui hänen lankonsa, notaario, tutkimaton kaikessa kuivuudessaan ja laihuudessaan, sekä pöydän alapäässä "Svante serkku", entinen hattutehtailija, jolle ammatti ei ollut oikeen onnistunut ja joka nyt viime vuodet oli elänyt kokonaan vainajan turvissa. Hän oli hyväntahtoinen, hiukan hassahtava raukka ja odotti nyt lapsettavalla innolla kohtalonsa vastaista kehitystä.

Ja syrjässä tuolla, aivan oven vieressä, näkyi Lovisa palvelijattaren mitätön olento, luiset kädet ristissä ja silmät kyynelistä sameina. Hän oli todenperästä pitänyt isännästään, vaikka tämä olikin ollut omituinen, eikä hän odottanut muuta, kuin minkä jo oli saanut: täyden palkkansa ja jotakuinkin ihmisellisen kohtelun.

Ja omituinen oli Pontus vainaja todella ollut, sitä ei voi kieltää, jos sellaisella yleensä tarkoitetaan ihmistä, joka mieluimmin pysyy muista erillään, ja joka pitää koko ihmiskuntaa jotenkin mitättömänä, kulkee nahkakalosseissa ja solkiliinassa ja on niin epäkohtelias kuin mahdollista sekä tutuille että tuntemattomille. Sukulaisiaan hän kuitenkin silloin tällöin kutsui luokseen, oikeastaan vaan heitä pistopuheillaan härnätäkseen, mutta kenelläkään ei olisi sentään johtunut mieleen, että hän heitä vielä kuoltuaankin suututtaisi.

Nyt piti siis testamentti luettaman. Hetki oli ratkaiseva, sillä vainaja oli ollut yhtä häijy kaikille heille, niin että oli vaikea tietää, kuka hänen mielestään kuitenkin vähimmän moitittava oli.

Vakavan juhlallisena aukaisi tuomari suuren sinetin. Bina sisko oli melkein jo heltyä ja toiset sukulaiset olivat uteliaita. Tänä hetkenä unohtuivat kaikki pikkumaisuudet; ajatukset olivat vaan kiintyneet suuriin — summiin.

Ja niitä kaikui kylläkin heidän korvissaan toinen toisensa jälkeen mikä mihinkin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kunnes lopulta jo ruvettiin arvelemaan, että pitäisi vähitellen alkaa riittää. Mutta ei: aina vaan uusia ja suuria summia ja aina vaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Oli jo vaikeata pysytellä paikoillaan; liikuteltiin tuoleja, korjattiin kaulaliinoja, vaihdettiin asentoa, yskittiin, lyhyesti sanoen, tehtiin kaikki mitä säädyllinen kärsimättömyys suinkin salli. Mutta kun lahjoitusten suuruus jo nousi siihen määrään, johon koko vainajan omaisuuden oli arvattu nousevan, loppui luutnantti Karlen kärsivällisyys ja hän huudahti aivan ääneen:

"Mutta, tuhat tulimmaista, eikö tuo tuommoinen konsana lopu; koska meidän vuoromme tulee?"

Rauhallisesti käänsi tuomari lehteä ja jatkoi lukemistaan:

"Kun nyt täten paraimman ymmärrykseni mukaan — kylläpä vaan! murisi luutnantti Karl — olen omat ansaitsemani varat määrännyt käytettäväksi yleisiin tarkoituksiin, tahdon myöskin muistaa, muutamia yksityisiä henkilöitä, etupäässä sukulaisiani."

Bina rouva ylitti taas hiukan heltyä. Sillä vanhalla ketulla oli varmaan enemmän kuin luultiin. Tuomari korotti ääntään ja luki edelleen:

"Sisarpuoleni, rouva Bina Nilén, saa, osoitteeksi minun veljellisestä ystävyydestäni, sen vanhanaikuisen kellon, joka on vieraskamarissani ja jota hän niin usein on ihaillut. Vanhalle ihmiselle ei mikään ole niin tärkeätä, kuin pitää ajasta vaari. Rahaa hänellä on itselläänkin."

"Mitä!" huusi rouva Nilén lentäen kuin höyhen tuoliltaan, "enkö minä…"

"Kunnianarvoiselle sukulaiselleni, notaario Alrik Edling'ille, lahjoitan minä öljyvärillä maalatun muotokuvani. Hän iloitsee varmaan suuresti tästä kuvasta, se kun on niin sekä alkuperäisen että — keisari Napoleonin näköinen, kuten hän niin monasti minulle mairittelevasti on sanonut. Se on ainoa lahjani hänelle; jos tarjoaisin enemmän, loukkaisin helposti häntä, joka on epäitsekkäisyydestään tunnettu".

Notario kävi harmaan kalpeaksi, mutta ei puhunut sanaakaan. Ainoastaan katse lensi salin senkin yläpuolella olevaan kuvaan ja lävisti sen keskeltä kahtia terävämmin kuin terävin puukko.

"Mitä taas tulee veljenpoikaani, Karl Agge'en" — kuului edelleen — "lahjoitan hänelle ihailuni taidosta elää tyhjin käsin rikkaan tavoin. Koska hän ei sitä voisi enää paremmin tehdä täysinkään käsin, on hänelle paras että asiat jäävät ennalleen. Tiedän, että hän on ottanut lainoja, maksaakseen ne minun kuoltuani ja minä täydellisesti suon hänelle sen ilon, jonka hän niillä on saanut. Mutta koska hän iloisella luonteellaan on lyhentänyt monta yksinäistä hetkeäni, lahjoitan minä hänelle kuitenkin" — luutnantti kohottautui mitä suurimmassa jännityksessä hiukan tuoliltaan — "asekokoelmani, niiltä ajoilta, jolloin vielä metsästelin. Luulen, että hän sitä kyllä voi käyttää Ameriikan ruohoaavikoilla, johon hän luultavasti ennemmin taikka, myöhemmin kuitenkin joutuu. Seuratkoon häntä onni matkalla."

"Paholainen hänet periköön, senkin nurkkasaksan!" huusi luutnantti raivoissaan hypähtäen tuoliltaan ja kaataen sen kumoon, sekä alkoi marssia jättiläisaskelilla edestakaisin huoneessa.

"Suokoon Jumala luutnantille anteeksi jumalattomat sananne", mutisi Lovisa oven vieressä pelästyksissään ja painui itkien kasvonsa nenäliinaansa. "Minusta hän on muistanut jokaista meistä."

"Karl, unohdat asemasi, sanoi notaatio kylmästi. Ja mitäpä sinulla itse asiassa on enemmän valittamisen syytä, kuin meillä toisillakaan? Istuudu paikoillesi ja kuunnellaan sitte loppuun saakka tämä sekasotku."

"Serkkuni, hattumestari Svante Stuven testamenttaan minä palvelijattarelleni Lotalle sekä 800 kruunua vuodessa hänen ylläpitoonsa ja hoitoonsa. Ja tämä summa otetaan pääomasta, joka sitävarten on pantu — pankkiin, niin kauan kuin he kumpikin, taikka vaan toinen heistä on elossa, jonka jälkeen pääoma lankeaa kaupungin yleiselle elätyslaitokselle.

"Liina- ja puku vaatteistani ei mitään saa hävittää. Ne jäävät kaikki Svante Stuvelle paitsi minun vanhat tohvelini, jotka Lovisa itse on tehnyt ja jotka minä senvuoksi tahdon antaa hänelle, joll'ei kukaan minun kolmesta kunnianarvoisesta sukulaisestani erityisesti halua niitä ottaa vaatimattomaksi muistoksi; siinä tapauksessa on hänellä, nais- tai miessukulaisellani, etuoikeus niihin.

"Ja kun nyt näin puolueettomasti olen jakanut maallisen omaisuuteni on minulla enää yksi pyyntö sukulaisilloin, se nimittäin, etteivät vaan liiaksi surisi minun pois menoani, varsinkin kun toivon toimenpiteideni kautta ehkäisseeni riidan ja epäsovun, joka tavallisesti on seurauksena suuremman perinnön jakamisesta j.n.e."

"Tämä on hävytöntä!" puheli rouva Nilén, tuoliltaan nousten kasvot vihasta punaisina.

"Tämä on sopimatonta pilaa sekä elämästä että kuolemasta", päätti notaario, nousten hänkin istualtaan ja ottaen hattunsa. "Olisi hän voinut olla tällaista narripeliä pitämättä".

"Minä nostan tästä oikeusjutun!" ärjyi luutnantti, kiivaasti edestakaisin marssien.

"Ja minä ryömin Lotan turviin", selitti Svante serkku, tyytyväisenä kuin lapsi, taputellen Lotan laihaa kättä sekä istuutui tuolille tämän viereen.

Mutta kun kiivaan sanatulvan jälkeen vihdoin päätettiin koko asia pitää niin salassa kuin mahdollista — joka, kuten jokainen huomaa, on hyvin onnistunut — ja sukulaiset tekivät lähtöä talosta, seisoi Lovisa eteisessä kainosti niiaten ja kyseli jokaiselta: "Saanko siis todellakin pitää tohvelit — eikö herrasväki niistä huoli?"

"Minä en vaan tarttuisi niihin en pihdeilläkään", vastasi Bina rouva läimäyttäen oven kiini.

"Tohvelitko? — hui hemmetissä!" huusi luutnantti, sylkäsi ja harppasi tiehensä.

"Pidä hyvänäsi!" vastasi notaario äreästi.

Ja hyvänään Lovisa ne pitikin, oikeenpa ilolla. Sillä kun hän vähän sen jälkeen yritti panna niitä jalkaansa, eivät ne oikeen ottaneet mennäkseen, sillä käressä tuntui jokin ottavan vastaan. Kun hän tätä kädellään koetteli, löytyi sieltä pari käännettyä paperia, jotka olivat kiini ommellut. Nyt rupesi Lovisa ihmettelemään, käänteli ja väänteli tohveleita sekä löysi kummankin käressä kirjekuoren ja sen sisästä — tuhannen kruunun setelin sekä toisessa seuraavan kirjoituksen:

"Vanhalta isännältä Lotalle, ainoalle joka eläessä välitti hänestä itsestään ja kuoltua hänen tohveleistaan — siitä olen varma. Onkohan Lotalla ennen ollut sellaisia tohvelinkärkiä?"

Ei, niitä ei ollut Lotalla ollut — eikä minullakaan. Jos lukijalla on, niin en saata muuta, kuin onnitella häntä siitä.

KUMMANKO?

Näin oli kysynyt jo vähintäin sata kertaa majuri v. Grunck taloudenhoitajattareltaan mamseli Brummerilta, kuuluisan Greta Nylander vainaan arvokkaalta jälkeläiseltä.

"Niin", oli mamseli silloin aina vastannut, "kun ei majurikaan, joka itse on läheisintä sukua heille, tiedä, kummanko hän taloonsa tahtoo, niin mitenkä sitte minä, syytön ihminen, sitä tietäisin."

— "Syytön — jaa jaa, jaha, vai syytön, mutta viaton ette ainakaan ole, sen takaan, sillä tehän minulle koko tämän siunatun puuhan olette tuottaneet. Jos olisitte olleet viisas ihminen ja tehneet velvollisuutenne, niin ette suinkaan olisi suinpäin vanhoilla päivillänne naimisiin syösseet, vaan olisitte…"

"No, minun täytyy sanoani, että majuri on oikeen kohteliaisuuden esikuva! 'Vanhoilla päivillä', sanoo se, joka kelpaisi minulle vaikka isoisäksi. Saan ilmoittaa majurille, että ansaitsen palkkani teidän taloutenne hoidosta, enkä epäkohteliaisuuksienne kuuntelemisista."

— "Ne saa mamseli kaupanpäällisiksi, en minä niistä mitään vaadi."

— "No hyväpä tuo onkin, sillä eivät ne minkään arvoiset olekkaan, mutta, totta puhuen, ei majurin maksaisi vaivaa niitä ollenkaan ladella, kun kerran näette ett'ei kukaan niistä välitä."

Tuota kuullessa päästi majuri tavallisesti makean naurun ja kysyi ivallisesti: "mutta jos ei mamseli niistä välitä, niin miksi hän sitten lentää punaiseksi, kuin krapu?"

"Siksi, että häpeän majurin puolesta", oli mamselin silloin tapana arvokkaasti vastata —

— "Hi, hi, hii", nauroi majuri, naputellen parilla sormellaan nuuskarasiaansa, ennenkuin salli itselleen nuuskaamisen kaivatun nautinnon; "kovinpa lystikäs se mamseli nyt on; mutta minä sanon teille, niinkuin te äsken minulle: säästäkää korviani sellaisilta puheilta; eivät ne mitään toimita, sillä minä pysyn sanoissani, että kun kerran on päässyt teidän ijillenne…"

— "Majuri, nyt taitaa teitä 'kihti' taas vaivata! Ja miten on majuri sitäpaitsi lukenut raamattuansa? eikö siellä ole kirjoitettuna: 'ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla'?"

"Ja kuitenkin tahtoo mamseli, kiittämätön olento, jättää minut yksikseen!"

— "Mikäs estää majuria seuraamasta minun esimerkkiäni? Menkää naimisiin, te myös!"

— "No sieluni kautta! jos ei mamseli olisi kihloissa, niin luulisin aivan, että olette kosimishommissa. Oletteko te, kaikella kunnioituksella sanoen, oikeen viisas? Minäkö menisin naimisiin, minä joka 70 vuotta olen säilyttänyt jalon vapauteni ja sillä ajalla ollut kyllin tilaisuudessa näkemään, mitä väkeä ne naiset oikeastaan ovat — ee-ei, ystävä kulta! olenpa minä raamattuanikin lukenut ja siinä sanotaan myös: 'poikani, jos pahansuovat sinua houkuttelevat, niin älä heihin suostu' — mutta sitä lausetta ei taida teidän raamatussanne ollakkaan… No, no jätämme sen asian nyt toistaiseksi."

Lukemattomia kertoja oli majurin ja hänen taloudenhoitajattarensa välillä tällaista keskustelua pidetty senjälkeen kuin tuon samaisen taloudenhoitajattaren päähän yht'äkkiä pälkähti, kuten majuri sanoi, — mennä "kosimaan nimismiestä!"

Mutta tuo majurin puhe johtui vaan pelkästä kateudesta, tuumaili mamseli. Ja aivan varmaan asia niin olikin, sillä mamseli Brummer oli kaikin puolin kunnon ihminen, rivakka ja toimelias, ja oli hänellä myös muutama satanen taalari säästöjäkin sekä sitäpaitsi hauskanlainen ulkomuoto ja — kuten majurin alustalaisten oli tapana sanoa — "hänellä oli niin lämmin ruokasydän" —. Nimitys kuuluu hiukan kummalliselta, mutta on se kuitenkin sangen kuvaava ja tarkoittaa, kuten kyllä ymmärtää, hänen huolenpitoaan kaikista jotka olivat ruumiillisen ravinnon tarpeessa. — Kun kaikki nämä ominaisuudet tuntee, niin käsittää helposti, ett'ei mamselin, miestä saadakseen itsensä tarvinnut kosia, ja että hän kyllä jo ennen 46 ikävuottaan olisi kumppanin saanut, jos vaan olisi tahtonut; hän oli nimittäin ensin halunnut vähän katsella ympärilleen, ennenkuin lahjoitti pois sekä ruumiilliset että henkiset aarteensa, ja siinä hän teki oikeen. —

Seikka nimittäin oli sellainen, että majurilla oli kaksi naissukulaista, jotka olisivat hänen talouttaan voineet hoitaa, mutta molempia hän luonnollisesti ei tahtonut, ja siksi hän nyt mietiskeli päänsä ympäri, kummalleko heistä hän tuon luottamustoimen voisi uskoa.

Toinen näistä, noin 30 vaiheilla oleva mamseli, oli jo monta vuotta ollut erään pienen koulun johtajattarena. Majuri oli hänen ainoa miespuolinen sukulaisensa ja piti hänellä siis sen nojalla olla etuoikeus paikkaan.

Toinen taas, majurin serkun tytär, oli ainoastaan 22 vuotias ja köyhä hänkin, mutta vilkas ja iloinen kuin leivonen. Ja näitten ominaisuuksien perustuksella majuria oikeastaan olisi haluttanut ottaa hänet, mutta pelkäsi, ett'ei hän, nuori kun oli, ehkä voisi kunnolleen suoriutua tehtävissään, sillä majuri itse oli aivan pikkumaisuuteen saakka säntillinen —.

Eräänä päivänä kun hän taas tavallista tarkemmin tuumiskeli kummanko näistä valitseisi — jotenkin vähän kun tunsi kumpaistakin — juolahti mamseli Brummerille mieleen eräs tuuma:

"Kutsukaa heidät kummatkin kesäksi tänne, älkääkä mainitko mitään minun pois lähdöstäni syksyllä, niin saatte sitte nähdä, kumpaisesta enemmän pidätte".

"Tuo ajatus ei, pahuus vieköön, ole niinkään tuhma", myönsi majuri. — "Minä kutsun heidät tänne — kouluihmisellähän on lupa-aikansa muutoinkin — niin saan nähdä — ehk'ei heistä kelpaa kumpikaan".

Tämän kutsun seurauksena oli, että muutama päivä ennen juhannusta vaunut pysähtyivät ison käytävän eteen majurin tilalla Grunkenborg'issa. —

Vanhempi vieraista, mamseli Egeria, astui ensin vaunuista ja syleili juhlallisesti majuria, joka oli miltei tulla hiukan hämilleen tämän arvokkaasta käytöksestä.

— "Olette kutsuneet minua, jalo, isällinen ystävä!" huudahti hän kyynelsilmin — "tahdotte kerran vielä nähdä minut kodissa, jossa en ole ollut sitte lapsuuden päivien kiitos siitä, sukulaiseni! ja uskokaa pois, että hyvin tarvitsen tätä virkistystä vaivaloisen työn jälkeen — jospa voisin olla teillekin joksikin huviksi!"

Tuo kuuluu varmaan heränneisiin taikka on hän paljosta romaanin luvusta ihan hullu, ajatteli majuri, salaisella pelvolla katsellen pitkiä pellavankarvaisia kiharoita, jotka tuulessa liehuilivat. Varjelkoon minua Jumala tuosta! —

— "Tässä minäkin olen", huudahti iloisesti toinen tulijoista, mamseli Eva, "mutta ei minusta taida sedälle suurta iloa olla, sen sanon jo edeltäkäsin, sillä minä aijon varmasti kuljeskella metsissä ja mailla päivät pitkät — kun kerran on niin onnellinen, että pääsee maalle, niin pitää myöskin osata nauttia siitä — kiitos vaan, setä, kutsusta! Oikeen hauska oli tänne tulla."

Pari oivallista täydellisen naisen esikuvaa, tuumaili majuri: toinen haaveellinen, teeskentelijä ja lahkolainen; toinen sellainen, joka ei muuta ajattele, kuin itseään ja omaa huviaan. — Ah, senkin mamseli Brummer nimismiehineen! Koko onnettomuuteni on hänen syynsä — kadunpa melkein, ett'en itse häntä kosinut.

Kului muutama päivä.

Egeria mamseli koetti parastaan omalla tavallaan huvittaakseen sukulaistaan. Hän ei ainoastaan seurannut häntä kaikkialla, vaan hän suorastaan ahdisti häntä, tarjoutuen ääneen lukemaan milloin sanomalehteä, milloin jotakin vanhanaikaista äärettömän huvittavaa romaania, jossa hän aina löysi sankarin hyveiden ja täydellisyyksien joukossa yhtäläisyyksiä hänen jalon sukulaisensa luonteen kanssa. —

Vaikka majurilla toisinaan olikin tapana hiukan nurista tavallisissa oloissa, oli hän pohjaltaan kärsivällinen, kunnon sielu, ja siksipä hän nytkin huomasi Egerian huvitushommissa pelkkää hyvyyttä. Ja hän sietikin tätä hyvyyttä kokonaista neljätoista päivää, mutta sitte alkoi häneltä jo kärsivällisyys loppua, ja helpotuksen tunteella pyysi hän Egeriaa, kun mamseli Brummer pariksi viikoksi matkusti pois, hoitamaan taloutta, —

Ei hänen suinkaan tarvinnut pelätä saavansa kieltävää vastausta. Tuo palvelevainen mamseli ei koskaan voinut mitään kieltää jalolta sukulaiseltaan. Tuossa tuokiossa vaihtoi hän romaaninsa vispilään ja kauhaan.

Mutta kuin Eva mamseli sai tämän kuulla, niin hän, majurin suureksi iloksi, istui tuntikausia hänen kanssaan puhellen, vieläpä toisinaan laulaa helähyttikin jonkun iloisen laulun vanhan piaanon ääressä. Mutta voi niinkin sattua, että hän oli kokonaisen iltapäivän ulkona ja ilmestyi vasta illallispöytään.

Silloin majuri hiljakseen huokasi ja ajatteli, miten epävakaisia ne nuoret saattavat olla! Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että tunti Evan seurassa oli hauskempi kuin kokonainen päivä Egerian kanssa. —

Majuri tuli jo pahalle tuulelle ja toivoi kummatkin sukulaisensa sinne, mistä olivat tulleetkin. Tapahtui silloin eräänä päivänä että majuri sai halvauksen, niinkuin oli saanut jo kerran ennenkin monta vuotta takaperin. —

Egeria mamseli huusi ja vääntelihe eikä saanut mitään aikasiksi vaikka olikin tuhansia kertoja lukenut romaaneista, miten "jalot sankarit ja sankarittaret" niissä aina tällaisissa tilaisuuksissa olivat kekseliäitä ja toimeliaita.

Eva sen sijaan, vaikk'ei ollut eläessään lukenut, kuin kolme romaania, lähetti heti yhden sanan taloudenhoitajattarelle, toisen lukkarille, joka kohta tulikin ja iski suonta sairaasta, sillä seurauksella, että tämä vähitellen alkoi tointua, joskin vielä muutaman päivän pysyi kovin heikkona, ja kun vihdoin väsymys ja heikkous olivat ohi, jätti kohtaus jälkeensä täydellisen kuurouden. —

Nyt oli todellakin sääli majuria, ja sitä ei kukaan näyttänyt paremmin käsittävän, kuin Eva tyttönen.

Kuljeskeleminen mailla mantereilla jäi nyt kokonaan; kärsivällisenä ja lempeänä istui hän vanhuksen luona ja puheli hänen kanssaan yhtämittaa kivitaulun avulla, jota jokaisen tuli käyttää, kellä majurille asiaa oli.

Myöskin Egeria mamseli koetti tällä tavoin saavuttaa jalon sukulaisensa suosiota, mutta huomasi pian, rajattomaksi harmikseen, että tämä paljoa mieluummin seurusteli nuoren ja iloisen Evan kanssa. —

Hukkaan menivät nyt kaikki hänen yrityksensä saavuttaa sitäkään vähäistä myötätuntoisuutta, jota majuri alussa oli hänelle osoittanut. Mutta viimeiseen asti tahtoi hän koetella onneaan toivossa että: "ahkeruus kovan onnenkin voittaa".

Kun hän näki kaikki jalon sukulaisensa pellot ja niityt, hevoset ja lehmät, sekä sitäpaitsi — niinkuin huutokauppailmoituksissa tavallisesti lukee — "huonekalut, taloustarpeet, liina-, pito- ja sänkyvaatteet", tunsi hän olevansa entistä hellemmin kiintynyt häneen, eikä enää voinut ajatella mahdolliseksi näiden kadottamista. —

Oli muuan iltapäivä.

Molemmat serkukset istuivat ommellen pienen pöydän ääressä; majuri istui keinutuolissa kiintyneenä sanomalehden lukemiseen.

— "Että sinä kehtaatkin puhua noin halpamaisesti, Egeria!" huudahti Eva joka hämmästyneenä ja harmissaan heitti työnsä syliinsä ja katsoi moittivasti Egeriaa.

— "Minä sen sanon ja uskallan sanoa, vastasi Egeria posket vihasta hehkuvina.

"Ei mikään muu, kuin oma etusi saa sinua päiväkausiksi istumaan ukon ääressä ja mielitellen kirjoittelemaan kokonaisia kirjoja hänen taululleen". —

— "Entä hänen onnettomuutensa!" kysyi Eva kyyneleet silmissä, "oletko todella niin kova, ett'et pidä sen ansaitsevan mitä lämpimintä osanottoa ja etkö usko, että, vaikka hän olisi yhtä köyhä, kuin hän nyt on rikas, minä kuitenkin tekisin kaikki, mitä suinkin voisin, hänen elämänsä ilahduttamiseksi?"

— "Sinä puhut hyvin", vastasi katkerasti Egeria; "vahinko vaan, ett'ei hän voi sitä kuulla. Muuten sanon sinulle, että on turhaa olla noin sulkeutunut, kuin sinä olet; minulle, sukulaisellesi, pitäisi sinun toki puhua suusi puhtaaksi, minä olen itse asiassa parempi kuin sinä, sillä minä en salaa sinulta ajatuksiani ja sanon siis että…"

— "Vaiti, Egeria!" huudahti arvokkuudella Eva, luoden kirkkaan katseensa halveksivasti Egeriaan, joka kiukusta vavisten istui pilkkahymy huulillaan. "Vaiti, Egeria! elä puhu asioita, joita rauhallisesti ajatellessasi tulisit katumaan".

— "Ah", vastasi Egeria uhitellen, "minä en kadu, enkä ota ainoatakaan sanaani takaisin. Päinvastoin minä vielä lisään, että sinä olet tehnyt kaiken, mitä olet voinut syrjäyttääksesi minut tuon vanhan ukkorahjuksen suosiosta ja siinä olet onnistunutkin. Ainoa, jota kadun, on se, että olen menettänyt aikaa häntä huvittaakseni ja häneen eloa saadakseni, mutta nyt olen kyllääntynyt siihen vaivaan ja annan palttua koko ukko rähjälle — matkustan tieheni ihan hänen nenänsä edessä!"

"Oikein tehty!" huomautti lyhyesti majuri.

Molemmilta naissukulaisilta pääsi hämmästyksen huudahdus.

Jos ukkonen olisi lyönyt Egerian jalkoihin, niin hän tuskin enempää olisi hämmästynyt ja säikähtänyt —

Mutta pari minuuttia mietittyään ryntäsi hän majurin luo ja heittäytyi tämän jalkoihin.

— "Suokaa anteeksi hetkellinen hairahdus, jalo, vääryyttä kärsinyt mies!" huudahti hän, kohottaen kyyneleiset silmänsä majuriin — "antakaa anteeksi ja uskokaa, että minä todenperästä, tulin tämän ihmeellisen tapauksen kautta, parannetuksi koko elinajakseni". —

"Jos sen uskoisin, niin todella olisin se, miksi äsken juuri niin kohteliaasti minua nimititte: 'vanha ukon rähjä'. Mutta suoden suurimman kunnioitukseni teidän tarkkanäköisyydellenne, luulen kuitenkin, että olette tällä kertaa erehtyneet ja koska myös luulen, taikka oikeammin: koska äsken juuri kuulin, että olette kyllästyneet maalaiselämän viehätyksiin, ovat hevoseni milloin tahansa käytettävänänne kaupunkimatkaa varten."

— "Ja taas sinä, lapseni!" jatkoi ukko kääntyen yhtä hämmästyneesen Evaan, "jos voit ja tahdot sulostuttaa vanhan miehen päiviä, niin luulen tuntevani sinut tarpeeksi, voidakseni tarjota sinulle tyttären paikkaa sydämessäni. Sinun epäitsekkäisyytesi ja puhdas ajatustapasi ovat suositelleet sinua! — tule syliini!"

Onnellisena tiedosta, että voi tuottaa jalolle miehelle iloa ja huvia, riensi Eva majurin avattuun syliin, sill'aikaa kun Egeria raivoissaan ryntäsi ulos, mielessään kiroten sitä hetkeä, jolloin majuri sai kuulonsa takaisin.

— "Kas niin, Jumalan kiitos!" puheli majuri, painaen isän suudelman uuden tyttärensä otsalle: "nyt ei minun enää tarvitse tuumia kummanko sukulaisistani talooni otan — nyt olen valinnut".

TANSSI-ILTA JA AAMUPÄIVÄVIERAILU.

Kertomuksemme alku tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitte eräänä kylmänä marraskuun iltana Lontoossa.

Kuningatar Viktoria ja prinssi Albert pitivät loistavat tanssiaiset Englannin ylimyksille ja vieraille, joita ulkomaalaisista hoveista oli saapunut tuon mahtavan hallitsijaparin luo. Koko juhlahuoneusto, jossa kukat suloisia tuoksujaan levittelivät, loisti kuin valomeri; lumoavat, salaperäisen hämärän ympäröimät lehtimajat sisähuoneissa tarjosivat vieraille tilaisuuden tuttavalliseen seurusteluun ja vapaasen keskusteluun joko sydämen asioissa taikka politiikassa; ravintola tarjosi mitä paraimpia ja harvinaisimpia makupaloja herkkusuille ja kaikki, mitä hyvä aisti ja ylellisyys oli voinut saada kokoon, oli tänne haettu tuottamaan sen suosikeille muutamiksi lyhyiksi hetkiksi joko näennäistä taikka todellista onnea. Sillä, jos kohta monet vanhemmista vieraista, jotka tällaiseen olivat tottuneet, huolimatta iloisesta hymystään, pysyivätkin aivan välinpitämättöminä, oli joukossa nuoria, jotka täysin sydämin tästä nauttivat, jotka jo pitkät ajat edeltäpäin olivat iloinneet ajatellessaan tätä hetkeä ja luultavasti vuosikausia tulisivat sitä muistamaan, erittäinkin jos se mies taikka nainen, johon heidän sydämensä oli kiintynyt, läsnäolollaan tilaisuudelle vielä erikoisen vetovoiman antoi.

Juhlasali vilisi valtakunnan vanhimpia, sotilaita ja nuorukaisia sekä naisia mitä kallisarvoisimmissa ja hienoimmissa puvuissa. Kevyesti ja vapaasti sujui keskustelu eri ryhmissä, mielipiteitä vaihdettiin, sukkeluuksia singahuteltiin siksi, kunnes avautuivat kaksinkertaiset ovet ja sisään astui seremoniamestarin jälessä hallitsijapari tehdäkseen tuon tällaisissa tilaisuuksissa tavallisen kierroksensa vieraitten joukossa, jotka kaikkialla, missä korkea isäntäväki näyttäytyi, kumartuivat syvään ja hiljaisesti kuin rannan ruoko. Ei ketään, joka jollakin tavoin luuli sen ansainneensa, jätetty ilman hyvää sanaa ja kelle sanat eivät riittäneet, se sai ainakin ystävällisen hymyilyn. Mutta erikoisen runsaasti saivat kumpaakin lajia osakseen lordi C. ja hänen ihana tyttärensä lady Evelyn, jotka alamaisella kunnioituksella kuuntelivat heille tehtyjä kysymyksiä sekä vastasivat niihin yksinkertaisella arvokkaisuudella. Mutta vaikka lady Evelyn saikin nauttia kuninkaallisen armon kirkasta paistetta, varjosi hänen kasvojaan kuitenkin surumielisyyden leima, ja äärettömän kallisarvoiset perhekalleudet, jotka hänen tukkaansa, kaulaansa ja käsivarsiaan sädehtien koristivat, valaisivat kuin tulisoihdut kuolon morsianta, eikä kuten ilotulet nuorta, mairiteltua naista.

"Hän on erinomainen", kuiskailivat herrat puolella ja toisella, "mutta tällä hetkellä erinomainen kuin kaunis kuvapatsas, niinkuin esim. Andromache ennen Hector'in sotaan lähtöä…"

"Lordi C. taitaa olla taipumaton", huomautti joku; "Hector'in täytyy lähteä".

"Ja jättää tanner toisten temmellettäväksi", lisäsi toinen. "Rakkaus täällä maailmassa ei suinkaan ole ijankaikkinen. Jos Hector taistelussa kaatuu, niin Andromache kyllä kyyneleensä kuivaa. Sellaista se on maailman meno".

"Poikkeuksia löytyy", tarttui puheesen muuan jalon näköinen nuori mies; "lady Evelyn pysyy ihanteelleen uskollisena. Hänen hiljaisessa olennossaan on voima, joka ei ole tavallinen hänen ikäisilleen eikä hänen sukupuolelleen ja joka ei koskaan salli hänen alentua, sillä uskottomuus on alentumista".

"Herrani", nauroi eräs kunnialegionan jäsen, "tiedättekö että tuolla puheellanne heitätte sodan hansikkaan yhdeksälle kymmenettä osaa ihmiskunnasta?"

"Olkoon se heitetty", vastasi nuorukainen tyynesti. "Ikävä vaan että tätä sodan kehoitusta ei kukaan todella korviinsa ota, sillä uskollisuus on jo niin vanhanaikuista, ettei hyvinkään monella ole halua sen puolesta taistella; mutta jumalallinen hyve se kaikissa tapauksissa on ja sen vuoksi myös yläpuolella kaikkea ivaa ja pilkkaa."

"Epäilemättä se sitä on", vastasi huolettoman kohteliaasti herra, osoittaen selvästi itsekin kuuluvansa tuohon yhdeksään kymmenettä osaa ihmiskuntaa.

"Kuvapatsas on saanut eloa ainakin hetkeksi", sanoi joku joukosta, nähdessään kuinka Andromache tarttui käsivarteen, jonka Hector, nuori, erinomaisen kaunis sotilas, syvään kumartaen hänelle tarjosi, ja sitte voiton hymy huulillaan, vei kaunottarensa tanssin pyörteesen.

Ja tosiaankin: kuvapatsaasen oli tullut eloa.

Tummiin silmiin tuli loiste, jonka valossa nuori mieskin näytti kirkastuneelta. Rakkaus, voimakkaampi kuin mitkään seuraelämän säännöt, sai heidät kokonaan unohtamaan missä olivat, unohtamaan tuhannet silmät, jotka heitä katselivat, unohtamaan että he tanssivat tulivuoren äärellä, tanssivat jäähyväis-kieltäymyksen- ja epätoivon tanssia…

Lady Evelyn tiesi tarkoin, ett'ei hänen isänsä valtiollisista syistä koskaan tulisi antamaan tytärtään puolisoksi nuorelle, rohkealle vastapuolueen miehelle; hän tiesi myöskin, että samanen nuori mies ei koskaan tulisi kieltämään vakaumustaan, ei minkään asian vuoksi maailmassa, ei edes voittaakseen sitä naista, joka hänelle oli kallein kaikista. Hän tiesi tämän kaiken ja kunnioitti sitä enemmän tuota miestä, josta hänen tänä iltana piti erota pitkiksi ajoiksi — ehkäpä ainiaaksi. Eivät he kättä voisi toisilleen ojentaa muutoin kuin isän haudan yli, mutta lady Evelyn oli yhtä hyvä tytär, kuin hän oli uskollinen rakkaudessaan. Ei laskeutunut hän levolle yhtenäkään iltana, ennenkuin oli isänsä kaikkineen uskonut Luojan haltuun samalla rukoillen itselleen kärsivällisyyttä ja voimaa. Mutta nyt, nyt kuului tämä lyhyt hetkinen vielä hänelle ja nyt tahtoi hän nauttia, voidakseen sen muistosta elää ehkä koko elämänsä ajan; nyt tahtoi hän vajota niin syvälle noihin silmiin, jotka rakkautta säteillen häneen katsoivat, ett'ei kenenkään kuva maailmassa voisi tunkeutua hänen ja tämän rakkautensa esineen väliin; nyt tahtoi hän täysin siemauksin nauttia sen äänen kaiusta, joka soi hänen korvissaan kuin suloisin soitto; nyt…

Mutta voi sinua, sinä lyhyt, lahjomaton hetkinen, miten pian meiltä pakenetkaan, varsinkin silloin, kuin muassasi tuot vähänkään onnen hohdetta! Vahakynttiläin loiste himmeni, ruusut painoivat alas lakastuneet päänsä, poski toisensa jälkeen kalpeni ja pian oli loistava juhla lopussa. Kuninkaalliset henkilöt olivat jo poistuneet ja kohta, heidän esimerkkiään seuraten kiiruhtivat myös korkea-arvoisimmat vaunuihinsa, jotka pitkissä riveissä odottivat heitä linnan kartanolla. Siellä lyhtyjen valossa saattoi nähdä "pikakuvia" monenmoisia, toisinaan sangen vaikuttaviakin: näet siellä esim. vanhan jalosukuisen miehen kylmät, jäykät piirteet, kun hän heittäytyy vaunun kulmaan; näet nuoren miehen sekunniksi vaan kumartuvan suutelemaan hentoa valkeaa kätöstä, jossa kimalteli ihana jalokivi, (hansikas lepäsi nuorukaisen rinnalla) viimeinen silmäys vielä täynnä tuskaa ja rakkautta, tukahdutettu huokaus, syvä kumarrus — ja kaikki on ohi.

Ja seuraavassa tuokiossa kuului piiskan läimäys, kevyet ajopelit vierivät pois, samalla kun kaksi ihmissydäntä oli murtumaisillaan sanomattomasta surusta.

Tultuaan syrjäiseen makuuhuoneesensa, lähetti Evelyn kamarineitsyensä pois saadakseen olla yksin vaihtelevine ajatuksineen. Heitettyään päältään valkoisen, raskaan atlassipukunsa, asettui hän, ainoastaan hieno, reikäompeleilla koristeltu, aluspuku yllään, ison peilin eteen, irroitellen tukastaan perhekoristuksia, joista jokainen oli kokonaisen omaisuuden arvoinen. Hän oli mielestään, kuin nunnakokelas, joka on koevuotensa kestänyt ja nyt on valmis ottamaan luostarihunnun yllensä. Hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat raskaina olkapäille, ikäänkuin odottaen hetkeä, jolloin leikkaajan sakset ne päästä irroittaisi. Ja sitte — sitte? Jaksaisiko hän elää, elää sittenkin, kun, hän elämänsä toiveet oli uhriksi antanut? Varmaan hänet jonakin aamuna löydettäisiin ristiinnaulitun kuva käsissään, hengetönnä olkivuoteelleen! Niin ylenmäärin kiihoittunut kuin hänen mielikuvituksensa olikin, ei hän kuitenkaan tätä ajatellessaan voinut olla katsahtamatta peiliin, johon kuvastui hänen vuoteensa, jota kullatut leijonan jalat kannattivat ja pehmoiset musliiniverhot sulavasti suojasivat ja joka oli loistava vastakohta sille luostarikuvalle, jonka hän juuri oli mielessään luonut. Voisiko tällaisena yönä etsiä lepoa tuossa, kyseli hän itseltään, vielä kerran katsellessaan lämpöistä vuoteensa kuvaa peilistä, ja päästäessään viimeistä jalokivikoristetta tukastaan. Silloin… äkkiä puistatti kova väristys hänen ruumistaan; silmäterät laajenivat, hän tahtoi huutaa, pyytää apua, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, sanatonna luhistui hän tuolilleen, voimatta ajatella, puhua tai toimia. Tahtomattaan ummisti hän silmänsä ja tuntui kuin olisi hän ollut putoamaisillaan jostakin hyvin korkealta alas syvyyden kuiluun, sill'aikaa kuin pilvi toisensa jälkeen kokoontui hänen ympärilleen uhaten häntä tulella ja jyrinällä. Mutta tätä heikkoutta kesti vaan hetkisen ajan. Jo seuraavassa tuokiossa saavutti hän mielenmalttinsa, puhalti sammuksiin muut tulet, paitsi kaksihaaraisen hopeaisen kynttiläjalan, jonka hän tapansa mukaan asetti yöpöydälleen palamaan. Ja sitte, laskeutuen polvilleen, hän kuuluvalla äänellä vuodatti sydämensä palavassa rukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili niin kuin rukoilee uskova sielu, nähdessään valon välkkeen kauan kaivatun kodin asunnoista tuolla ylhäällä, niinkuin rukoilee se, joka viimeisen kerran on katsellut sitä, mikä hänelle maailmassa on rakkainta ja vihdoin kuten se, joka uskon varmuudella odottaa jälleen näkemisen hetkeä:

"Kaikkivaltias Jumala, joka rakkaudella jokaisen kohtaloita ohjaat, suojele kallista, vanhaa isääni sekä sielun, että ruumiin puolesta! Salli hänen viettää vanhuutensa päivät huoletonna, yönsä rauhassa levätä taikka, jos näet hyväksi koettelemuksilla hänen harmaata päätään taivuttaa, niin tee se lempeästi, lievennä sen kovuutta, kuten lievennät tuulen, joka paljaaksi kerittyä lammasta runtelee. Suo minun käteni, jos hyväksi näet, olla hänen vanhuutensa tukena, mutta joll'ei, niin kanna itse häntä rakkautesi käsivarsilla isän kotiin, jossa kerran, Jesuksen armosta ja hänen avullaan, kaikki saamme toisemme kohdata!

"Ja sinä sydämeni valittu, kihlattuni Jumalan kasvojen edessä, jonka kenties viimeisen kerran äsken näin, siunattu ole sinä! Suojelkoon Herra sinun tiesi ja polkusi; vaella kuolemankin keskellä, kuin lapsi ruusustossa ja älä ikinä epäile minun rakkauttani ja uskollisuuttani! Jumala sinut minulle on antanut, hänen voimalliseen suojaansa uskon minä sinut nyt ja joka päivä ja hänen nimessään me kerran vielä yhdymme joko elämässä taikka kuolemassa!

"Ja itselleni — oi Isäni, mitäpä voisinkaan muuta rukoilla, kuin että minulle antaisit anteeksi kaikki, mitä rikkonut olen tänään ja joka päivä joko tahallisesti taikka tahtomattani! Sinä näet minun sekä rakkauteni että heikkouteni, haluni ja kykenemättömyyteni! En rukoile sinua suojaamaan elämääni; menettele sen kanssa miten tahdot, tiedänhän ett'ei varpunenkaan maahan putoa ilman sinun tahtoasi. Mutta sieluni puolesta minä rukoilen, että Jesuksen ansion tähden ottaisit sen luoksesi, milloin hyvänsä minut täältä kutsunetkin. Ja silloin, hyvä Isä, nukun minä turvassa sinun suojassasi, vaikka kaikki kuolon vaarat minua pyytäisivätkin ahdistaa. Jos Jumala on kanssani, niin kuka voi olla minua vastaan? Hänen käsiinsä minä lapsellisesti luottaen, uskon sekä ruumiini että sieluni nyt ja ijankaikkisesti — amen!"

Ja pyhän innostuksen valtaamana kohottausi nainen polviltaan ilman pelkoa, ilman tuskaa ja ahdistusta. Vielä kerran pani hän kätensä ristiin ikäänkuin kiitokseen, sekä laskeutui sitte, enempää riisuutumatta vuoteelleen, sammutti rauhallisesti kynttilät ja veti hiljaisesti valkeat verhot vuoteensa suojaksi.

* * * * *

Kymmenen vuotta tämän tapahtuman jälkeen nähtiin erään Lontoon isoimman kirkon edustalla pitkä jono vaunuja ajajineen ja livrépukuisine palvelijoineen odottamassa korkea-arvoisia ajajiaan.

Urkujen mahtavat sävelet kaikuivat kirkon ulkopuolellekin suurelle väkijoukolle, joka ei ollut kirkkoon mahtunut ja kun ne taukosivat, nousi puhumaan muuan saarnaaja, joka jonkun aikaa oli ollut yleisenä puheenaiheena tuon miljoona kaupungin kaikissa piireissä aina työmiehen perheestä valtiomiesten vieläpä hovinkin piiriin saakka. Tuo köyhä lähetyssaarnaaja oli vuosikausia vaikuttanut Hindostanissa ja nyt, palattuaan kotimaahansa, hän erinomaisella kaunopuheliaisuudellaan veti joukottain innostuneita kuulijoita kaikkialle, missä hän vaan puhui. Kun näki hänen lempeän ja innostuneen katseensa ja kuuli hänen hyvästi valitut ja syvällä sointuvalla äänellä lausutut sanansa tuli vakuutetuksi siitä, että ne tulivat lämpimästä ja rikkaasta sydämestä. Kaikki "työtä tekeväiset ja raskautetut" kuulivat uudestaan heränneellä toivolla hänen lohdullista puhettaan ja niitten, jotka nuoruutensa päivinä olivat saaneet kuulla ainoastaan miellyttäviä valheita taikka mairittelun unettavaa myrkkyä, täytyi nyt, joko tahtoen taikka tahtomattaan, avata korvansa totuuksille ja varoituksille, joita tämä vakava opettaja heille rakkaudella esitti. Mutta kaikki näistä saarnoista jotakin saivat ja myös itse jotakin antoivat; ne erosivat tavallisista saarnoista kuin kesän herttainen lämmin syksyn viileistä päivistä.

Lähellä alttaria istui muuan samettipukuinen, hienopiirteinen, murheisen näköinen nainen — lukija hänet tuntee: se on lady Evelyn. Vaikka vielä verrattain nuori — tuskin täyttänyt kolmeakymmentä, on hän vetäytynyt erikseen suuren maailman elämästä ja osoittaa suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Elämä oli ollut kova hänelle ja kuolema, jota hän ilolla olisi tervehtinyt, viivytti tuloaan, viivytti vielä ehkä hyvinkin kauan. Hartaudella oli hänen katseensa kiintynyt saarnaajaan, joka syvällä lämmöllä puhui uskon varmuudesta elämässä ja kuolemassa sekä rakkauden pyhästä luottamuksesta. Oli niin hiljaista tuossa suuressa temppelissä, että opettajan puhe pienimpinikin äänen värähdyksineen kuului jokaiselle, vallaten ja mukaansa temmaten. Ja kun hän amen'ensa pyhällä luottamuksella lausui, löysi se vastakaiun tuhansien sydämissä ja hiljaiset kyyneleet kostuttivat monen poskia, kuten virvoittava kesäinen sade laihoja, runsasta satoa ennustaen. Hiljaisesti poistuivat ihmiset kirkosta ja vaunut toisensa jälkeen vierivät pois. Mutta monet niistä, jotka eivät sisään päässeet, jäivät edelleenkin ulos odottamaan, että saisivat edes vilahdukselta nähdä tuota kuuluisata saarnaajaa. Ja kun hän tuli ja paljastetuin päin tervehti suurta väkijoukkoa, kuului siinä suhina, kuului kuin puoliääneen lausuttu siunaus. Mutta oliko tuo todellakin sama mies, joka äsken pää pystyssä, silmät säkenöivinä oli puheellaan ihastuttanut tuhansia? Näyttihän hän silloin nuorelta, voimakkaalta ja kauniilta? Ja nyt — kulki hän kumarassa, nöyränä, niin aivan kärsivän näköisenä! Kirkkaassa päivän valossa eroitti selvästi hänen kasvoissaan syvät rypyt, jotka puhuivat taisteluista, kieltäymyksistä, tuskasta ja murheesta "hamaan kuolemaan saakka". Mutta niissä oli samalla jotakin siitä Jakobin ihanasta voimasta, joka sanoo: "En minä päästä sinua, ennenkuin siunaat minua!"

Oli hän millainen tahansa, niin hän kuitenkin oli toisellainen kuin yksikään heidän entisistä saarnaajistaan, ja he tahtoivat nyt hänelle ilmoittaa, että, he hartaasti halusivat taas kohta häntä kuulla. Tällä hetkellä heille oli tarpeeksi, kun saivat katsellakin häntä, niin kauan kuin vähääkään saattoi eroittaa, ja vasta sitte, kun hän katosi läheisen talon käytävään, hajosi väkijoukko kulkien hiljaisena ja miettiväisenä kukin tietään.

Lady Evelyn istui huoneessaan sohvan nurkassa syviin mietteisiin vaipuneena. Hän muisteli murheista menneisyyttä sekä ajatteli lohdutuksen sanoja, joita äsken oli kuullut. Olipa tuolla miehellä kykyä selittää ihmisten ajatuksia ja tunteita, oli kykyä herättää toivoa ja tehdä onnelliseksi! Miten lienee hänen oma elämänsä kulunut? Ei suinkaan ilman kovia taisteluja; siltä hänestä tuntui. Mielellään olisi hän tahtonut tulla hänen kanssaan tuttavaksi, ottamatta itse kuitenkaan ensi askelta. Ei hän tahtonut olla sellaisten vanhojen hupakkojen kaltainen, jotka sekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa vaivasivat lääkäreitään ja sielunpaimeniaan joko vähemmän taikka enemmän mitättömillä asioilla. Mutta jos sattuisi —

Samassa näki hän ovessa varjon ja kääntyi katsomaan. Siellä seisoi hänen isänsä aikuinen vanha palvelija joka kunnioittavasti tarjosi hopeatarjottimella erästä korttia. Lady Evelyn viittasi hänet luokseen, otti kortin ja luki siitä:

Mr Astley Fervyn.

"Tuo hänet sisään", sanoi hän palvelijalle, samalla kun hänen kaunis katseensa vielä kerran hämmästyneenä luki nimen kortissa, saman henkilön nimen, jota hän äsken juuri oli ajatellut.

Luonnollisella iloisuudella meni hän vastaan vierasta, jonka kasvoja hänen ensisilmäyksellä oli vaikea erottaa, sen syvän ja kunnioittavan kumarruksen tähden, jolla tulija häntä tervehti kuten alamainen ruhtinastaan.

"Mikä tuottaa minulle ilon ottaa vastaan näin arvokasta vierasta", alotti puhelun lady Evelyn ystävällisesti, osoittaessaan vieraalle istumapaikkaa läheisyydessään.

"Ensiksikin minun katumukseni", vastasi syvästi liikutettuna lähetyssaarnaaja, vaipuen puoleksi polvilleen hämmästyneen ladyn eteen, "ja toiseksi olen tullut tänne sanansaattajana."

"Mutta taivaan nimessä mitä ajattelette, herra pastori! Te tuollaisessa asemassa minun edesssäni… minä en käsitä tarkoitustanne vähääkään… te, jota en tunne muutoin kuin kuuluisana saarnamiehenä, josta koko Lontoo nykyään puhuu…"

"Ja jos niin on, mylady, jos minusta todellakin puhutaan, jos jossakin määrin voin olla hyödyksi, lohduttaa, ojentaa — niin ketä minun, lähinnä Jumalaa, on siitä kiittäminen?"

Lady Evelyn alkoi todenperästä käydä rauhattomaksi. Eihän äkkinäiset mielenhäiriöt olleet niinkään harvinaisia… Salaa vilkaisi hän ovikelloon eikä vastannut mitään.

"Olette ihmeissänne, mylady", puheli vieras edelleen, käyden yhä kalpeammaksi ja silmissä omituinen loiste, "te olette ihmeissänne ja se onkin luonnollista. Te ette tunne minua, mutta minä tunsin tänään kirkossa teidät heti. Minun täytyy johdattaa mieleenne jo monta vuotta sitten tapahtuneita asioita. Muistatteko erään illan kymmenen vuotta takaperin, jolloin tulitte hovitanssiaisista…"

Vaistomaisesti säpsähti lady Evelyn.

"Armoa, mylady, minun kasvoni ne silloin teitä pelästyttivät; minun julkeat, syntiset käteni ne ajatuksissa jo tavoittivat teidän jalokiviänne, joita te ilman epäilystä siroittelitte ympärillenne. Ollessani sänkynne alla, näin kyllä teidän kauhunne huomatessanne minut peilistä, jota en ollut älynnyt lukuunottaa ja olin varmasti päättänyt että, jos te huudatte apua taikka yritätte paeta, karkaan päällenne ja — oi mylady, minulla voisi olla tällä hetkellä murha omallatunnollani, sillä olin silloin sellaisessa mielentilassa, jolloin ihminen ei mitään punnitse. Olin kadotettu, hävinnyt, mielipuoli… Jääköön kertomatta, miten sellaiseen tilaan jouduin, koska en voi olettaa, että teillä olisi halua kohtaloitani tietää. Lyhyesti mainiten, minä siis vaan kerta toisensa perästä petin omaisteni toiveet ja tuhansien hyvien päätösten jälkeen minä yhtä monta kertaa lankesin, niin että minusta lopulta tuli sekä varas että murhaaja, ainakin olivat ajatukseni sellaiset, vaikka Herra armossaan esti minut itse työstä käyttäen teitä välikappaleenaan. Sillä sinä hetkenä, jona te, mylady, uskalsitte jäädä paikoillenne, vaikka tiesitte minun läsnäoloni; uskalsitte rukoilla silloin kuin joku toinen olisi paennut; uskalsitte jättäytyä kuin viaton lapsi Jumalan haltuun, vaikka tiesitte pahantekijän käden jo olevan ojennetun ylitsenne — silloin, mylady, minä ensi kerran eläissäni käsitin, kuinka jalo ihmissielu saattaa olla. Ehkäpä, niin ajattelitte te, hänen sydämensä heltyy, kuullessaan millaisella luottamuksella minä uskon kohtaloni Hänen käsiinsä, jolla kaikkivalta on. — Ja sydämeni heltyi, mylady; häpesin halpamaista aijettani. En tahtonut, että te, heikko, turvaton lapsi, olisitte vahvempi minua ja poistuin koskematta jalokiviinne — te tiedätte sen kyllä, te joka sykkivin sydämin kuuntelitte poistuvien askelteni etenemistä. Seuraavana päivänä olin matkalla Ameriikkaan, tehden työtä laivalla elatuksekseni kuin halvin työmies, vaikka kasvatukseni tähän asti — häpeäksi mainiten — olikin tarkoittanut joka suhteessa tasoittaa ja raivata tieni maailmassa mahdollisimman tasaiseksi ja mieluisaksi. Saavuttuani onnellisesti tuohon uuteen maahan, menin lähetyskouluun ja valmistausin lähetyssaarnaajaksi. Miten sitä ennen ja koko sinä aikana olen saanut taistella ja kärsiä, sitä ei saata sanoin kuvata; ainoa lohdutukseni on, että Herra sen tietää.

"Noin kahdeksan vuotta sitten jouduin erääsen hindulaiskylään, jossa äsken alkuasukkaat ja englantilaiset olivat keskenään taistelleet. Sotapappi oli sairastunut ja minut haettiin lasarettiin, antamaan muutamille kuoleville viimeistä lohdutusta. Ah, mylady, älkää noin kalvetko — tuon teille suloisia sanomia… Kuolevain joukossa oli eräs nuori mies — te hänet kyllä tunsitte — joka kuumeen kiireessä viittasi minua luoksensa. Miten hyvin muistankaan hänen jalon muotonsa, vaikka siitä jo onkin kulunut kahdeksan vuotta! Näen vieläkin ilon välähdyksen hänen silmissään saatuaan kuulla, että olen lähetyssaarnaaja. 'Olette englantilainen ja palaatte kerran takaisin rakkaasen Englantiin. Viekää silloin mukananne kuolevan tervehdys!' Hän mainitsi silloin teidän nimenne, ja voi, millä erinomaisella rakkaudella hän sen teki! 'Sanokaa hänelle', kuoleva sortuneella äänellä minulle kuiskasi, 'että hän oli minulle kallis viimeiseen hetkeeni saakka ja antakaa takaisin tämä hänen ainoa lahjansa, muisto elämäni suloisimmasta ja katkerimmasta illasta!'"

Lady Evelyn nousi äänettömänä liikutuksesta ja ojensi kätensä ottamaan pientä paperikääröä, jonka lähetyssaarnaaja syvään kumartaen hänelle antoi. Ei hänen tarvinnut sitä avata tietääkseen että siinä oli pieni valkoinen hansikas, jota uskollisesti oli säilytetty monenlaisten kohtaloiden vaihdellessa.

Yksi ainoa suuri kyynel vieri hitaasti lady Evelyn poskelle ja siitä alas käärölle, jota hän vapisevin käsin piteli ja hyvään aikaan ei heistä kumpikaan puhunut sanaakaan.

"Ja nyt, mylady", kysyi vihdoin lähetyssaarnaaja nöyrästi, "uskallanko toivoa saavani teiltä anteeksi?"

"Herrani", sanoi lady Evelyn, ojentaen hänelle lämmöllä molemmat kätensä, "sanantuojana olette minua kohtaan runsain määrin sovittaneet sen mitä olette rikkoneet. Minä olen opettanut teitä elämään ja te minua elämässä keveämmin kärsimyksiä kantamaan; olemme siis kuitit. Tämä kihlattuni tervehdys on minun elämäni ehtoolla oleva kuin kirkas heijastus ylevämmästä maailmasta. Siellä me kerran toisemme tapaamme ikuisessa ilossa".

"Vieläkin yksi kysymys", jatkoi saarnaaja hetken vaitiolon jälkeen; "voitteko enään koskaan luottaa minun aikeitteni rehellisyyteen, voitteko kuulla minun saarnaavan sanaa pahentumatta siitä, kun nyt tiedätte kuka olen ja mikä olen ennen ollut?"

Kaunis ilme kasvoissaan vastasi lady Evelyn: "tähän kysymykseenne vastaan raamatun sanoilla: 'taivaassa on oleva suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse'. Ja omasta puolestani lisään minä: 'suokoon Jumala, että voisin taistella yhtä rehellisesti, kuin te olette tehneet!'"

Lähetyssaarnaajan rinnasta putosi kuin suuri paino ja kun hän, vielä tunnin ajan keskusteltuaan lady Evelyn kanssa, astui katua kotiinsa, oli hänen ryhtinsä suorempi ja astuntansa keveämpi.

Mutta lady Evelyn istui jälleen yksin huoneessaan, kuten pari tuntia sitten, talvisen hämärän vähitellen kiehtoessa vaippaansa esineen toisensa jälkeen, viimeksi kätkien sen pienen, valkoisen hansikkaan, joka silloin ja pitkät ajat jälkeenkinpäin sai monta kaipauksen ja rakkauden silmäystä.

KAKSI LESKEÄ.

Kirkkaasti valoi kevätaurinko loistettaan yli Tukholman, runsaasti valaisten sen leveämpiä katuja ja lähetellen elvyttäviä säteitään kapeammillekin, vieläpä jonkun valojuovan, ikäänkuin koetteeksi, pilkistämään soliin ja käytäviinkin.

Torilla ja kaduilla vilisi somasti puettuja lapsosia hoitajineen; naisia raikkaissa kevätpukimissa sekä herroja uuden uutukaisissa kevättakeissa ja lasikakkulat nenällä.

Kaartin kasarmista tuli vahtiparaati kiiltävine painetteineen ja punaisine höyhentöyhtöineen ryhdikkäästi marssien pitkin suurtakatua vilkkaitten sävelten tahdissa, edessä, sivulla ja takanaan koko lauma lapsinulikoita, piikoja ja katupoikia, jotka eivät ikinä väsy katselemasta tuota verratonta paraatia. Siinä oli iloa ja elämää.

Mutta tuossa aivan lähellä, eräällä sivukadulla tarjoutui toinen näky; kuoleman, kaipauksen ja vakavuuden kuva. Leveä, äsken tuoreilla kuusen havuilla peitetty tie, joka johti kauniin, kolmikerroksisen talon portilta, sekä siitä vähän matkan päässä olevan mitättömän puutalon edustalta, ilmaisi, että sitä myöten oli kohta kuljetettava kahta väsynyttä matkamiestä heidän viimeiseen leposijaansa. Muhkeat ruumisvaunut liehuvine valkeine höyhenineen, odottivat kolmikerroksisen rakennuksen edessä, sill'aikaa kun puuhökkelin edustalla oli kehnoin musta puulaatikko, mikä konsanaan lienee matkaa tehnyt elämän ja kuoleman naapuritalojen välillä. "Puulaatikon" takana odottivat yhdet ainoat ajoneuvot, mutta höyhenkoristeisten ruumisvaunujen jälessä seisoi kokonainen jono toisia vaunuja, joitten ikkunoista näki naisia hienoissa surupuvuissa, kukkavihkot sylissä ja muoto murheellisena, kuten asiaan kuului, ja herroja, jotka istuivat joko välinpitämättöminä taikka salavihkaa tarkastellen ihmisjoukkoja, joita oli kerääntynyt katukäytäville saattoa katsomaan.

"Kylläpä sillä herrasväellä pitää olla komeata!" huomautti muuan matami, kädet esiliinan alla, naapurilleen, eräälle "rouvalle", joka, nenä punaisena ja hallistunut liina harteilla, seisoi hänen vieressään.

"Ei ne siitä sen autuaammiksi tule", lohdutteli tämä, "mutta onhan tuota väliin hauska katsella. Tässä viime viikolla minä olin katsomassa kolmia hautajaisia, joista yhdet varsinkin olivat aivan erinomaisen hienot suruharsokoristeineen ja surumusiikkineen — niin, tietystihän matami ne itsekin näki, turhahan minun niistä on puhuakaan. Nehän olivat hänen ylhäisyytensä V:sen hautajaiset, sen, joka asui Kuningattaren kadulla 79."

"En minä niitä nähnyt, sillä olin silloin kipeänä. Kyllähän tässä alituiseen saa työtä tehdä ja vaivaa nähdä, vaikk'ei ihmisellä sen vertaa terveyttä ole, että edes saisi olla mukana jossakin viattomassa huvituksessa. Olikohan tuo rikas, tämä kapteeni tässä?"

"Rikasko? Vieläpä mitä — mutta kaunis oli mies ja reima mies ja naimisissa hienon ja ylhäisen tytön kanssa, joka oli yhtä köyhä kuin hän itsekin, joten ne sopivat yhteen kuin vakka, ja kansi. Mutta se on selvä, että hienoa heillä kuitenkin oli, ainahan tuollaisilla ihmisillä sitä on. He lainaavat toiselta ja maksavat toiselle, ja lopuksi perii paholainen ne kaikki, kuten täti vainaallani oli ennen aikaan tapana sanoa".

"Onko niillä lapsia? — Tyrki vähemmin, sinä siellä takana, senkin lurjus!"

"Tekö niin sanoitte, hyvä! Mutta kun ihminen on noin lihava niin voisi pysyä kotonaan!"

"Sinäkö se ruokani maksat, mokomakin pakarinahjus? Mene kotiisi rinkeliä kiertämään ja anna kunnon ihmisten hoitaa itse itsensä".

"Hoitaako itse itsensä? Totta kai, sillä jos teidätkin pitää kunnon ihmisiin lukea, niin en minä ainakaan halua hoitajana olla. Mutta vetäkää vatsa sisään vain, sen neuvon minä teille annan, taikka voivat ne sitä pian sururummuksi luulla!"

"Nykyajan poikanulikoissa sitte ei ole häpyä ei nimeksikään", äkäili matami "rouvaan" kääntyen.

"Ei niissä sitä milloinkaan ole ollut", vakuutti tämä. "Matami kysyi, josko noilla tuolla oli lapsia. On heillä kaksi pientä tyttöä — kyllä ne täällä mukana ovat, kohta me ne näemme — noin kuuden ja kahdeksan vuoden vaiheilla. Ja-a, voi mun päiviäni jos sielläkin konkurssi tulee, niin saa suku koko lauman niskoilleen, sillä se rouva sitte ei osaa niin mitään, sen kuulin sisareni tyttären serkulta, joka on tuttu talon 'köksän' kanssa. Hiljaa, tuolla kannetaan tarjottimella jotain kuskillekin. No, katsos vaan! Oli siinä jäätelöä piisaamaan asti — eivät ne tuollaiset ihmiset ikinä säästämään opi! Mutta kerskailua se on kaikkityyni. Kuuleeko matami, joko soitetaan? Vai jo, no sitte ne kohta tuovat ruumiin. Kas tuossa, mitäs minä sanoin? Jaa, jaa, sitä tietä meidän kaikkein on kulkeminen. Ajatelkaas, millainen joukko kukkasia ja seppeleitä! Peittävät kannen ihan kokonaan. Ja miten leveä rimpsu lakanassa ja noin korea levy kirstun päässä ja hopeajalat kirstussa! Nouskaapas, matami, varpaillenne, jos voitte, ja koettakaa lukea mitä siihen levyyn on kirjoitettu! Kas, tuossa tulee leski — voi raukkaa, kun on itkettynyt! Entä pikku tytöt. Aika somat ovat suruharsohatuissaan pitkine vaaleine kiharoilleen, sitä ei voi kieltää!"

"Tuo on varmaan joku sukulainen, tuo jolla on leveä harso hatun ympärillä, ja joka nyt juuri tulee?"

"Kapteenin veli, matami hyvä, ei enempää eikä vähempää, ja hän on joku erinomaisen hieno ja korkea-arvoinen herra siellä oikeuksissa, vaikk'en minä osaa sanoa mikä. Mutta se taitaa olla jäykkä herra, niin että sääliksi käy leski raukkaa, jos hän joutuu sen kanssa tekemisiin. Ei, mutta katsokaas, mitä kyytiä ne menevät, niinkuin olisi tulipalo jälessä, eivät ne vaan tahdo köyhälle raukalle näyttää niin mitään."

"Oliko rovasti mukana?"

"Oli varmaan, luulen ma! Harmi, kun eivät enää saa haudata kaupunkiin, niin olisi matami saanut kuulla korean puheen, sillä kyllä ne papit silloin aina koreasti puhuvat, kun saavat hyvän hautajaismaksun. Luuleeko matami, että yksikään ihminen sanoo ainoatakaan hyvää sanaa maisteri Lundh'ista tuolla, hänestä, jota nyt juuri kantavat portista ulos? Ei niin sanaakaan! Mutta kunnon mies hän kuitenkin oli, sanon minä. Ja rehellinen, kunnon ihminen on hänen vaimonsa myös, silloin kun tarvis vaatii, sillä hänen isänsä oli apulaispappi maalla, vaikka olikin köyhä, niin että lasten piti hankkia elatuksensa miten paraiten taisi. Hiljaa, tuossa ne tulevat! Jaa, jaa huono on se kirstu, eikä sitä monet seppeleet korista".

"Oli, tyhjää kaikki, rouva hyvä, ei se mitään merkitse, sillä rikkaat ostavat itse kukkakimppuja ja seppeleitä, joilla peittävät sitte koko kirstun luulotellakseen muille, että vainajalla oli ystäviä kuin kirjavia kissoja. Miten itkeekään raukka, tuo Lundhska! Niin, niin, ei se mitään helppoa ole. Kyllä minä sen aina muistan, kuin minun autuas ukkovainaani teki minulle samat kepposet… Mutta kyllä se, näettekös, rouva hyvä, siltä haihtuu. Katsokaas hänen poikaansa! Mitenköhän vanha tuo mahtaa olla — ehkä noin kymmen vuotias?"

"Niillä vaihein. Ei ole Lundh'skalla lankoa taikka muita ylhäisiä sukulaisia auttamassa. Näkikö matami oliko hänellä valkeata kääntökaulusta?"

"Oli, ja esiliina myös. Tottahan nyt!"

"Niin, mutta muutamat surevat vaan mustissa. Se kuuluu nykyään olevan muodissa, muka, mutta minusta se on huolimattomuutta vainajata kohtaan. Oliko hänellä kukkavihko?"

"Oli, oli ja pojalla oli myöskin, mutta enempää en nähnytkään. Apulaispappi tulee kaiketi hautaamaan. Siellä on koko joukko köyhiä yht'aikaa haudattavana, ja niistä hän, miesparka, ei paljoa rikastu! Eikös vaan olekkin niin, kuin olen sanonut, että vielä viime hetkessäkin pitää tehtämän erotus rikkaan ja köyhän välillä. Raha se, rouva hyvä, maailmaa hallitsee".

"Kyllä matami oikeassa on. Jos ei niin olisi, niin taitaisi monella olla toinen asema täällä maailmassa kuin nyt on, ja mitä meihin kumpaankin tulee, niin ehk'emme nytkään tässä kadulla seisoisi, joll'ei olisi olemassa tuota 'jos'."

"Se on varma se, rouva kulta. Ei, nyt pitää mennä kotia, saamaan joitain vanhoja riekaleita yllensä, kun on mentävä kuuraamaan eräälle kontrollöörille. 'Hienoa' väkeä ja saitaa myöskin. Kruunu päivässä ruuan kanssa, semmoista kuin sekin sitte on, eikä hituistakaan kotiin vietäväksi, joll'ei köksä ole sattunut tapaamaan sulhastansa ja sen vuoksi ole hyvällä tuulella. Kas niin, nyt kääntyivät viimeiset vaunut nurkan taakse. Jahaa, ne matkustajat eivät enää ikinä takaisin palaja, ja samapa tuo lienee, sillä ei tässä sopukassa, jota maailmaksi kutsuvat, niin erinomaisen hauskaa ole."

"Hyvästi, rouva hyvä, ja kiitos seurasta!"

"Hyvästi, matami kulta! (Niin, minä sanon vaan yksinkertaisesti matami, koska en saanut sanoa rouvaksi!")

"No niin, tietysti! Nykyään on ylpeys muutenkin niin suuri, että kaikkia roskaväkeä pitää kutsua herroiksi ja rouviksi, vaikka tuskin kengän riekaleita jalkaansa saavat ja maha huutaa kuin höyrypiippu. Mutta moisista tyhmyyksistä minä vaan en välitä ja olen tyytyväinen, kun saan kuulua kunnon ihmisten joukkoon. Mutta aivan toinen on rouvan laita: teistä näkee heti, että kuulutte parempiin ihmisiin."

"Niin, niin, hyvähän se on, kun pidetään arvossa!… Minun mieheni palveli assistenttina, vaikka pahansuovat ihmiset eivät antaneet rauhaa ennenkuin saivat hänet viralta pois. Niin, niin, kyllä matami ymmärtää, miten kurja kateus voi ihmisen kaataa."

"Kyllä minä sen ymmärrän! Eikö ne panneet minunkin ukkoani Pitkäsaareen kolmeksi vuodeksi, ja mistä syystä? — Ihan syyttä suotta! Hän oli yhtä viaton kuin rouvankin mies, sen voin valalla vannoa. Mutta kaikki ne köyhää sortavat, hänellä kun ei ole puoltajaa. Voikaa hyvin, rouva hyvä, hyvästi, hyvästi!"

* * * * *

Komean kivitalon hienossa huoneustossa istui muutamia viikkoja jälkeenpäin leski kauniissa surupuvussaan kokonaan kyynelten vallassa. Seuranaan oli hänellä eräs ystävättärensä, neiti Marianne von Hinken, joka sydämestään otti osaa hänen suruunsa ja koetti lohduttaa ystävätärtään kertoilemalla miten hänen toisten tuttaviensa luona, tällaisissa tilaisuuksissa oli ollut.

"Niin, en minä, Eugenie hyvä", hän lopuksi sanoi, "saata käsittää, että sinä mitenkään voisit toisin päättää, kuin antaa hänet langollesi".

"Mutta minä en tahdo mennä sedän ja tädin luo!" intti vastaan pikku kuusivuotias ja puristautui koko voimallaan äidin käsivarteen kiini. "He eivät ole hyviä; aina ja kaikista asioista he meitä toruvat, ja Ludvig lyö meitä, kun ei kukaan vaan näe. Mamma kulta, anna minun jäädä sinun luoksesi!"

"Voi, rakas, kallis lapseni, sinä olet vielä liian pieni ymmärtääksesi tätä, mutta — me olemme köyhiä ja minun täytyy totella. Jos setäsi ja tätisi ottavat sinut omaksi lapsekseen, saat sinä hienon kasvatuksen, niin ehkäpä joskus saat vielä periäkin heidät, ja minä ja siskosi saamme koko, ajan määrätyn vuotuisen avun; mutta jos emme sinua anna, ei setä auta meitä ollenkaan, ja siinä tapauksessa me, lapsi kultani, saamme kuolla nälkään, sillä eläke, jonka, isän jälkeen saamme, ei mihinkään riitä."

"Mutta, mamma, emmekö voi tehdä työtä?" kysyi pienokainen päättävästi. "Minä tahdon kulkea kadulta kadulle ja kaupata rihmaa, nauhaa ja appelsiinejä — mitä tahansa, kunhan vaan saan illalla tulla takaisin sinun luoksesi."

"Äh, miten tuo Jeanne-Louise puhuu!" puuttui keskusteluun vanhempi tyttö, joka tähän asti oli ollut aivan ääneti, "eihän muut kuin huonot ja repaleiset lapset käy sillä tavoin ympäri myymässä."

"Älä sano niin, pikku enkelini", oikaisi äiti veltosti tytärtään.
"Kyllä ne silti voivat kilttiä, lapsia olla."

"No, näetkös nyt, mamma", huudahti pikku tyttö vilkkaasti. "Voinhan minäkin sitte kuljeskella ympäri, koska voin olla kiltti kuitenkin. Kulta, kulta mamma, minä ansaitsen rahoja aivan hirveän paljon, niin ett'ei teidän kummankaan tarvitse tehdä niin mitään. Voi, mamma, anna minun jo huomena rikkoa säästölaatikkoni ja ostaa niillä rahoilla appelsiineja myytäväksi!"

"Lapsi repii aivan sydämen rinnastani", sanoi äiti lapsuudenystävälleen, kyynelten valuessa runsaasti pitkin poskia. "Mutta mitä tehdä? Mitä pikemmin se tuskan hetki on ohi, sitä parempi. Mitä minä, hyljätty raukka, voin tehdä! Ei ole muuta neuvoa kuin alistua. Voi, tällaista sanomatonta uhria! Tiedän niin hyvin, millaiseksi elämä sitte tulee; en saa vaatettaa itseäni enkä tytärtäni niinkuin tahdon, en mennä mihin tahdon, enkä missään asiassa tehdä oman mieleni mukaan, kun kerran olen antautunut lankoni kovan käden ohjiin… Mutta taas toiselta puolen: lapseni saavat hyvän kasvatuksen, minä saan pitää vanhat ystäväni ja tapani — joka seikka tällaiselle heikolle ja avuttomalle ihmiselle on suurempi arvoinen, kuin moni luuleekaan —; kaikki jääpi ulkonaisesti ennalleen, paitsi että minun täytyy uhrata rakkaimpani luovuttaessani heille oma pikku Jeanne-Louiseni. Voi minun kallis, ikuisesti kaivattu puolisoni, miksi piti sinun mennä luotani ja jättää minut epätoivoon ja kärsimyksiin!"

"Hyvä Eugene, rauhoitu nyt", pyyteli ystävätär hellästi. "Eihän sinulla tässä ole varaa valita, ja senvuoksi ei myöskään omatuntosi saata sinua mistään soimata. Eihän kukaan voine vaatia, että sinä, hienon kasvatuksen saanut ja tosinaisellinen kun olet, tekisit samoin kuin nuo, kylläkin kunnioitettavat, mutta kauheat lesket, jotka omaisiaan elättääkseen avaavat kauppoja, perustavat keittokouluja, pitävät hyyryläisiä ja raittiusravintoloita, taikka ompelevat vieraille! Ja mitä sinä sillä voittaisit; vaikka vielä terveytesikin kestäisi. Et voisi kuitenkaan elättää itseäsi, vielä vähemmin lapsiasi, ja kasvatuksesta ei puhettakaan, vaan vajoisivat he vähitellen ompelijamamselien taikka muotikauppiaitten huomaamattomaan asemaan — voisitko asiain näin ollen puolustautua autuaan miesvainajasi edessä?"

"Voi, ei mitenkään", sen tunsi tuo 'tosinaisellinen' rouva Eugenie selvästi. "Minun täytyy, kuten kerran Abrahamin, uhrata lapseni", huudahti hän uudelleen, kyynelet silmissä ja avasi sylinsä nuoremmalle tyttärelleen, joka keskustelun kestäessä oli siirtynyt vähän kauemmas, voidakseen paremmin tarkata äidin silmiä ja niistä lukea, josko todellakin voisi olla mahdollista, että hänet työnnettäisiin kotoa pois.

"Rakas, kallis lapseni", nyyhkytti äiti, "älä tee minun uhriani vaikeammaksi kuin se jo on; älä pyydä minulta mitään, äläkä itke — minä en voi mitään muuttaa, mutta tule, voi tule minun syliini!"

Säihkyvin silmin tuli pienokainen muutaman askeleen lähemmäksi. "En tule", sanoi hän katsoen äitiään suoraan silmiin, "minä en tahdo syleillä sinua, sillä sinä et pidä minusta. Jos pitäisit, niin et lähettäisi minua pois luotasi, et vaikka. Sinä et pidä minusta, sen minä sanon — en minäkään tahdo pitää sinusta!"

Eugenie rouvan kädet hervahtivat voimattomina alas ja silmät ummistuivat kuullessaan tyttärensä odottamattomat sanat: hän pyörtyi.

Ystävättärelle ja palvelijoille tuli kauhea hätä ja vanhempi tytär sanoi äkäisesti nuoremmalle: "Hui, kuinka sinä olet ilkeä — tämä on kaikki sinun syytäsi. Mitähän tuo nyt sitte on, vaikka sedälle pitääkin mennä; heillähän on paljon hienompaakin kuin meillä! Olisivatpahan huolineet minut; mutta sinä kuulut muka olevan 'kaunotar'. Sentähden ne sinua tahtovat eikä minkään muun vuoksi. En minäkään sinusta välitä en yhtään!"

Jeanne-Louise ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt äitiin ja väristys puistatti hänen hentoja jäseniään. Mutta kun hän huomasi että äiti jälleen toipui, valaisi ilon välähdys hänen kasvojaan; hiljaa hiipi hän eteiseen, sitaisi hätäisesti pienen suruhatun päähänsä, avasi oven, kiiti rappuja alas ja oli kadulla ennenkuin ylhäällä yksikään huomasi hänen poistumistaan.

Ulkona tuuli kovasti, kevyt surupuku ja vaaleat kiharat hulmusivat hennon olennon ympärillä, joka kiireisin askelin riensi pitkin katukäytävää eikä pysähtynyt, ennenkuin tuon pienen puuhökkelin edustalla, josta vähän aikaa sitte maisteli Lundh oli lähtenyt viimeiselle matkalleen.

"Katsos mamma", sanoi Otto Lundh, katsellessaan ulos auringon paahtamasta ikkunasta, "tuolla tulee Jeanne-Louise juosten aivan kuin mikä onnettomuus olisi tapahtunut. Minun pitää mennä kysymään, mikä hänellä on!"

* * * * *

Iltaa ennen oli Lundkin yksinäisessä kodissa ollut juuri samallaiset kysymykset pohdittavina kuin äsken tuon "tosinaisellisen" kapteenin rouvan luona.

"Otto, kuulehan", oli rouva Lundh sanonut ja, syvästi huoaten, laskenut kätensä pojan kiharaiselle päälle, "epäilen voitko käsittää, mitä nyt aion sinulle sanoa?"

"Minä koetan", oli poika silloin vastannut, kiinnittäen viisaan katseensa äitiinsä.

"Sinä tiedät, että olemme köyhiä?"

"Tiedän kyllä, äiti".

"Tiedät myöskin, että isäsi oli kunnon mies?"

"Repisin sen säpäleiksi, joka uskaltaisi hänestä muuta sanoa!"

"No, no lapseni, vähän paremmilla aseilla kuin nyrkillä sitä pitää puolustaa sekä omaansa että toisten kunniaa. Mutta ymmärrän kyllä, että sinä parasta tarkoitat. Ja vielä, lapseni, tiedätkö, ett'ei sinun äitisi mitään osaa".

"Sinäkö, äiti! sinä, joka osaat tehdä työtä, valvoa ja nähdä nälkää niitten tähden, joita sinä rakastat — etkö sinä mitään osaa?"

Ihmetellen oli rouva Lundh katsellut vilkasta poikaa, jonka ymmärrys varhaisten kärsimysten ja ponnistusten kautta näkyi ennen aikojaan kehittyneen. "Niinpä, kyllä", oli äiti silloin hiljakseen vastannut, "se taito ei meille rahoja tuota ja niitä sinä juuri tarvitset, jos mielit kasvatusta saada, joll'en…"

"Mitä, mamma?"

"Joll'en minä kirjoita enollesi ja lupaa suostua siihen, että hän pitää sinusta huolen."

"Entä sinä, mamma, mitä sinusta sitte tulisi — tahtooko hän pitää huolen sinustakin?"

"Ei, lapseni, hän ajattelee, niinkuin asia onkin, että minun pitää kyllä osata pitää itsestäni huoli…"

"Ahaa, nyt minä ymmärrän! Olenhan minä kuullut, ett'ei hän tahtonut, että mamma menisi naimisiin papan kanssa, kun pappa oli niin köyhä ja kivuloinen. En koskaan, en koskaan, mamma, minä tahdo mennä sen luo, joka ei pitänyt minun papastani, vaikka eläisin siellä kuin paras prinssi ja saisin sen mukaisen kasvatuksenkin! Sinun luoksesi tahdon minä jäädä."

"Mutta, jos minä en paraimmalla tahdollakaan, voi meitä molempia elättää — mitä sitte tehdä?"

"Silloin täytyy minun jättää lukuni, vaikka ne ovatkin minulle rakkaimmat maailmassa. Mutta ennen minä niistäkin luovun. Voinhan ruveta piletin myyjäksi laivaan, taikka sähkölennätintoimistoon juoksupojaksi taikka mennä postiin — tahi miksi tahansa, kunhan vaan saan tehdä työtä sinun hyväksesi."

Äiti oli hymyillyt läpi kyynelten. "Sinä siis todellakin luulet itselläsi olevan rohkeutta tehdä työtä minun hyväkseni ja minun kanssani", oli äiti kysynyt.

"Aina, mamma!"

"Silloinkin, kun sinusta äidin työ näyttäisi halvalta; kun entiset tuttavamme meitä ehkä ylenkatsein kohtelisivat?"

Poika oli silloin puristanut pienen kätensä nyrkkiin ja silmät säihkyvinä huudahtanut: "koettakootpas!"

"Kyllä ne koettavat", oli äiti rauhallisesti tähän vastannut, "ja sinun tulee koettaa hiljaisuudella sietää heidän ymmärtämättömyyttään, niinkuin teki isäsi, kun hän kärsi vääryyttä. Tiedätkö jotakin toista, jonka kaltainen ennen tahtoisit olla, kuin isäsi".

Lauennut oli pojan nyrkki ja pää painunut nöyrästi alas: ei tietänyt hän toista arvokkaampaa esikuvaa itselleen.

"Katsos!" puheli hiljaisesti äiti; "ei todellinen rohkeus, lapseni, ole kiivaudessa vaan kärsivällisyydessä ja lujuudessa. Ja näitä hyveitä tarvitsemme me kumpikin tästälähin kaksinverroin, sillä aluksi ainakin tulee elämämme olemaan työläämpää ja yksinäisempää kuin ennen koskaan".

"Mutta me saamme olla yhdessä!" oli poika ilosta loistavin silmin huudahtanut.

"Niin saamme, mutta se onni on kalliisti ostettu."

"Ei voi koskaan tulla liian kalliisti ostetuksi, mamma hyvä. Mutta sano — mitä sinä olet ajatellut meidän pitävän tehdä?"

Äiti oli vienyt poikansa ikkunan luo ja osoittanut sormellaan kadun toisella puolen olevaa mustaa ja likaista hökkeliä, jonka ravistanut ovi oli longallaan, niin että sisältä saattoi nähdä vanhan muijan, lasit silmillä ja muodoton nuttu yllään kasvot kääreissä hammaskivun takia, ja käsissä vanhoja vaateriekaleita, joita ei täältä saakka oikein voinut eroittaa.

"Näetkö Ahlmark'in mummoa tuolla? Niinkuin hän nyt istuu ja ahertaa hiljaisena ja unohdettuna, niin on sinunkin äitisi tekevä työtä monta päivää, monta kuukautta jopa monta pitkää ja yksinäistä vuottakin ennenkuin sinä voit miehenä astua maailmaan ja viedä hänetkin valoon ja onneen — jos sitä koskaan voit. Nyt siis tiedät minun vaatimattoman suunnitelmani: minä aion ruveta pitämään räsykauppaa".

Poika oli äkkiä käynyt aivan hiljaiseksi. Lapsellisessa mielikuvituksessaan oli hän ajatellut jotakin aivan toista, ei hän itsekään tiennyt mitä: tosin jotain jossa vaadittiin ahkeraa työtä, mutta joka oli valoisaa, virkeätä runollista, ja nyt — pimeä ja ahdas puoti, kosteutta, räsyjä, unhotusta, hiljaisuutta. Hänen vilkas pikku kielensä vaikeni.

"Luulenpa että sinä ensimäiseksi pelkäät äitisi työtä", oli rouva
Lundh surumielin silloin sanonut.

"Etkö sinä, mamma, voisi tehdä jotakin muuta?" oli poika hidastellen kysynyt.

"En, lapseni, minä olen asian päättänyt. Tuo työ ei suinkaan ole miellyttävää, mutta jotenkin tuottoisaa, jos sitä huolella hoidetaan ja minusta siinä on kaikkein parasta se, että itse saan määrätä asiani. Parempi on kuluttaa voimansa oman leivän ääressä kuin toisten, ja lepopäiväni minä kuitenkin saan rauhassa viettää. Mutta sinä, lapseni — siitä juuri tahdoin kanssasi puhua — sinä et ole sidottu sellaiseen elämään, sillä jos jakaisit työn kanssani, tekisit sen täydellisesti. Päivillä kävisit koulussa ja illalla, läksyt luettuasi, auttaisit minua selvitellessä ja lajitellessa noita vastenmielisiä räsyjä, joista aion tulevaisuutemme kutoa… Toverisi ehkä nimittäisivät äitiäsi 'räsyrouvaksi' ja sinua itseäsi jollain samantapaisella nimellä, ja kuitenkaan et sinä lyömällä saisi heidän suutansa tukita, sillä sitä ei isäsi olisi hyväksynyt. Sinun pitäisi kaikessa hiljaisuudessa sietää heidän pilkkaansa, siksi kunnes ehkä kerran koituisi päivä, jolloin voisit heille näyttää, että 'räsyrouvan' poika tiedoissa ja arvossa on varakkaampani ja onnellisempani toveriensa vertainen. Mutta — se käy ehkä yli sinun heikkojen voimiesi, ja ehkä teen väärin ollenkaan esittäessäni sinulle tätä asiaa. Ehkä en itsekään sinun ijälläsi olisi sitä voinut. Mene siis, Jumalan nimessä, enosi luo, joka kuitenkin, ennakkoluuloistaan huolimatta, on kunnon mies; mene kulkemaan valoisampaa ja tasaisempaa polkua, sinä lapseni, ja anna äitisi kulkea omaansa — hän ei kuitenkaan saata koskaan tulla onnettomaksi, niin kauan kuin hän voi sinua ajatella ja sinusta ihmistä toivoa!"

Hiljaisesti ja kyynelittä oli rouva Lundh'in pää vaipunut käden varaan. Kerran vaan, tuon ainoan kerran, oli poika vielä katsahtanut mitättömään olentoon hökkelissä toisella puolen katua; mutta aivan kuin tuo näky äkkiä olisi hänelle selvittänyt äidin rakkauden syvyyden, riensi hän äitinsä luokse ja painoi tämän pään rintaansa vasten. "Ei, mamma", huudahti hän vilkkaasti, "sinä et saa laittaa minua pois luotasi! Voin kyllä tehdä työtä ja nähdä nälkää kanssasi, mutta ilman sinua en voi elää, — ja minä koetan olla pieksämättä poikia, vaikka ne sinusta jotain sanoisivatkin".

Ja näin olivat nämä kaksi lämminsydämistä ihmistä, kyynelten ja hymyn vaihdellessa, liittyneet lähemmäksi toisiaan kuin koskaan ennen, sillä köyhyydellä on usein se etu rikkauden rinnalla, että siinä molemminpuolisten kieltäymysten kautta ihminen on tilaisuudessa osoittamaan rakkautensa lujuutta.

* * * * *

Oli kulunut noin kaksikymmentä vuotta äsken kerrotuista tapahtumista.

Herttaisen lämpimästi paistoi aurinko kahteen alakerroksen pieneen huoneesen siinä kolmikerroksisessa rakennuksessa, josta kertomuksemme alussa mainitsimme. Huoneet eivät olleet isot, mutta sen sijaan oli huonekaluissa kokoa sitä enemmän, joka seikka, kallistuneen komeuden yhteydessä, osoitti että ne aikoinaan olivat nähneet parempiakin päiviä ja väljempiä oloja. Sama oli laita niitten omistajankin, kuihtuneen kaunottaren, joka, tyytymätön ilme kasvoissa, istui leikkauksilla runsaasti koristellussa nojatuolissa, mutta sittenkin tunsi asemansa tukalaksi. Hieno virkkaus oli kirvonnut hänen hervottomista käsistään ja niin avuttomalta näytti hän kuin olisi hänen tiensä vienyt läpi tulen ja ruton ja hän itse ollut nääntymäisillään sen reunalle.

Vastapäätä istui hänen vanha ystävättärensä, ajattelematonna, tylsänä ja tyytymätönnä kuten hän itsekin, antaen himmeän katseensa luisua pitkin seiniä taulusta toiseen aina sen mukaan mihin pikkuinen kirkas valonsäde kulloinkin hyppieli.

"Muutamat ihmiset ovat onnettomuuteen syntyneet", puheli talon rouva vaipuen nojatuoliinsa, "ja lesken osa on kovin kaikista. Kukapa olisi voinut aavistaa silloin, kuin minä naimisiin menin, että elämäni muodostuisi näin surkeaksi! Mutta kun on nuori ja kokematon, niin ei välitä viisaampien neuvoista. Jos sen sijaan, että yhdistin kohtaloni Robertiin, olisin tehnyt, kuten sukulaiseni tahtoivat: mennyt assessori Wilners'ille, olisin tänäkin päivänä vielä elänyt mukana maailmassa, ollut huomattu ja onnellinen sekä voinut saada tyttäreni ylhäisiin naimisiin, sen sijaan kuin nyt — ihan tahtoo tukehuttaa kun ajattelee, että hän tänään viettää kihlajaisiaan miehen kanssa, jolla ei ole nimeä ja joka kuuluu piireihin, joihin minä en ennen olisi jalallani astunut! Kapteeni Hevén'in leski, syntyään von Herzen ja tuo kansan nainen, ties mikä sukujaan liekään, sillä sanottakoon mitä hyvänsä, niin veri se sittenkin jotain merkitsee. Marianne, miten voin minä tätä kestää?"

"Voi sentään, ystävä raukkani, mitä kaikkea me naisparat saammekaan kestää, ja kuitenkin näyttäytyä maailmalle hymysuin ja iloisin naamoin! Kuka olisi voinut aavistaakaan, ett'ei lankosi testamentissaan ollenkaan muistaisi Jeanne-Louisea? Miten itsekkäästi ja sydämettömästi tehty! Se, se vasta vahinko oli!"

"Senkin sydämetön ihminen! Riisti ensin minulta lapseni sydämen, eikä millään lääkinnyt sen jättämää veristä haavaa… En ikinä, Marianne, en ikinä olisi suostunut antamaan tytärtäni hänen nykyiselle sulhaselleen, joll'en lankoni kuoleman kautta olisi toista kertaa elämässäni jäänyt aivan puille paljaille ja kokonaan avuttomaksi — sillä pitkällekö minun mitätön eläkkeeni riittää? Ja niin kovin itsevaltaisesti ja epähienosti kun tuleva vävyni sitte vielä menettelee vaatiessaan, että kihlajaiset ovat vietettävät juuri tuolla, tuolla, räsy— ah, en voi saada suustani tuon paikan nimeä! Jos taas en sinne mene, vaan sanoisin voivani pahoin, ei minua uskottaisi; voisivat vielä kieltää sen vuotuisen ylläpitosummankin, jonka ovat luvanneet, sillä ei sen kanssa ole leikkimistä, tuon kauhean ihmisen! Jeanne-Louise raukkani, kun sitoo itsensä tuollaiseen omavaltaiseen mieheen, jonka pitää saada tahtonsa täytetyksi, vaikka mikä olisi! Ja kaiken hyvän lisäksi on oma lapseni niin soaistu, että hänen mielestään tuo halpa ihminen, mokomakin räsykuningatar, kelpaa koko naissuvulle esikuvaksi. Ah, Marianne, elämässä on kovia koettelemuksia!"

"Niin on, ystävä parkani, ja sinun kohdassasi niitä varsinkin on ollut sekä monia että kovia. Mutta — ei siltä, että minä tahtoisin eripuraisuutta kylvää — sanon vaan, että on olemassa monta eri tapaa, joilla voi sanomattakin ilmaista antaneensa perää ainoastaan armottomain olosuhteiden pakottamana, eikä suinkaan omasta tahdostaan. Yhdellä ainoalla helmansa kohotuksella saattaa tottunut maailman nainen osottaa, että kohtalo, eikä hän itse, johtaa hänet oloihin, joita inhoaa ja — ja melkeinpä luulen, että sinun sijassasi kohottaisin tuolla tavoin helmojani kulkiessani läpi vaatekaupan, johon arvoon tuo entinen räsykauppa nyt on kohonnut".

"Joll'ei jokainen tuollainen 'kohotus' voisi minulle maksaa 50 kruunun seteliä, niin saat olla varma siitä, ett'en suinkaan kieltäisi itseltäni tuota huvia. Mutta vävyherrani pitää ohjat kireällä. Ja sitä joukkoa, joka siellä mahtaa olla koossa! 'Rouva' Jönsson'ia, Svensson'ia ja Pettersson'ia loppumattomiin. Totta kai tulet luokseni huomena, niin saat kuulla koko näytelmän juoksun, jos nimittäin vielä elänkään moisen määrättömän masennuksen jälkeen. Ah, Marianne, kolmasti päivässä voit sinä laskeutua polvillesi ja kiittää Jumalaa siitä, ett'et ole naimisiin joutunut! Sinä voisit nyt ehkä olla samoin kuin minäkin köyhä unohdettu leski, jonka olisi pakko kestää vaikka millaisia häväistyksiä, saadakseen toimeentulonsa ja voidakseen elää retuuttaa ilotonta ja yksinäistä elämäänsä. Minun Evelinani oli onnellinen kun pääsi pois, ennenkuin tämä uusi koetus meitä kohtasi. Sillä tytöllä oli luonnetta. Hän ei ikinä olisi mennyt tuollaisiin naimisiin, vaikka sydämensä olisikin ollut heikko ja kiintynyt noin alhaiseen henkilöön. Hirveän nopeasti tuo kellokin tänään lentää… kohta se jo on kaksi. Neljän tunnin kuluttua täytyy minun — minun syvään nöyrtyä ja tulevana sukulaisenani tervehtää ihmistä, joka on seisonut räsykaupassa kahdeksantoista vuotta, ehkäpä häntä syleilläkin — sillä kuka sen tietää, mitä minun itsevaltias vävyni suvaitsee käskeä. Oi, Marianne, itke kanssani katkeraa kohtaloani!"

Herkkätunteinen Marianne syleili ystävätärtään ja vanha, kello ilmaisi kahdella kimeällä lyönnillä ajan nopeata kulkua. Vielä vähäinen nyyhkytys, merkitsevä käden liike ja taas istui rouva Hevén yksin, harmitellen ja itkien, kuten hän oli tehnyt koko leskenäolonsa ajan.

* * * * *

"Tästä annan arvoisalle rouvalle luvan kulkea", puheli Ahlmark'in mummo, seisoessaan sangalliset lasit nenällä ja kädet puuskassa entisessä räsypuodissaan, jonka rouva Lundh 18 vuotta sitten oli häneltä ostanut ja nyt muuttanut hauskaksi vaatekaupaksi, jossa lisäksi vielä oli monenlaisia muitakin esineitä mitä suloisimmassa sovussa keskenään. "Epäilen, tokko itse kuninkaallakaan on hauskempaa huonekalustoa? Katsokaas kuinka somalta klarinetti näyttää, tuota uutta alushametta vastaan ja vanha kitara hovioikeushousujen rinnalla rotanpyydyksen päällä! En ikinä väsy tuota katselemasta. Entä nuo pitkät rivit harsohameita, joitten koristuksia, kahvipaahdin kita ammollaan ihastellen katselee. Ja nurkassa tuolla vanha myssy kynttiläjalan päällä, tässä taas nypläystyyny saappaan vetimen vieressä — ja-a, niin tämä on ihan kuin palanen ilmeistä elämää! Jos minä kykeneisin panemaan paperille kaiken sen, mitä tuota katsellessani tunnen, niin ei siitä kirjasta varmaankaan hullumpaa tulisi kuin monesta muusta, jota sukkelaksi kehutaan; mutta oikeen sydämeni pohjasta minua vaan naurattaa tätä kaikkea katsellessa ja ajatellessani niitä monia suuruuksia, jotka tänäpäivänä saavat tätä mutkallista tietä kulkea. Hi, hi, hii! ihan täytyy tässä nuuskaksi panna. Ajatteleppas sitä Ottoa! Siinä on sentään poika, joka ei häpeä äitiään eikä hänen ammattiaan! Ja kun sitte vielä kutsuivat minutkin, vanhan haiskan, tänne juhliin. Ja miks'en minä tulisi? Ei minua suurisukuiset peloita, sillä kun tarkkaan ajattelee, niin räsyjä ne ovat kaikki, ja kukapa aikoinaan lie enemmän sitä lajia käsitellyt kuin juuri minä. Mutta pitääpä käväistä puutarhassakin vielä katsomassa, miltä siellä näyttää. Ei vaan löydy toista, joka, niin osaisi järjestää ja laittaa kuin Mateena Lundh."

Vieras toisensa jälkeen alkoi saapua; heitä vastaanottamassa vaatekaupan ovella, seisoi päivän sankari, fil. tohtori Otto Lundh, korkeakasvuisena ja miehekkäänä hyvänsuopa ja iloinen ilme kasvoissaan. Jos rouva Hevén olisi vähintäkään aavistanut, keitä vieraita tänne tuli, niin ei hän suinkaan sellaisella vastenmielisyydellä olisi peilin edessä säpsää kivistävään päähänsä asetellut kuin hän nyt teki. Mutta se seikka oli tahallaan pidetty salassa, eikä hän ennen vielä kertaakaan ollut jalallaan astunut vaatekaupan vaatimattomalle alueelle, olipa kieltänyt tyttärensäkin koko paikasta sanallakaan mainitsemasta. Ei hän siis myöskään tietänyt, että tuo toimelias ja kauneutta rakastava rouva Lundh jo aikoja sitte oli ostanut vaatekaupan viereisen tontin ja puutarhaistutuksillaan, kukilla, lehtimajoilla, hedelmäpuilla ja raikkailla ruohoalueilla muuttanut sen pieneksi paratiisiksi; ei aavistanuthan, että päivän kunniaksi värillisiä lyhtyjä oli ripustettu puiden oksille, ja että pidot mitä paraimmat oli varustettu hänen onnellisen tyttärensä kunniaksi. Sen hän vaan tiesi, että hänet tänäpäivänä pakotetaan menemään seuraan, jota kauhistuksilla ajatteli ja tyttären iloa säteilevät kasvot saivat hänet, jos mahdollista, entistäänkin kärsimättömämmäksi. Mielikuvituksessaan näki hän likaisen puotikamarin, joukon lihavia vaatekojurouvia, aistittoman koreat kahvikupit, pienen mopsikoiran ja parin sileitä kynttiläjalkoja, ja hengessään tunsi hän, kuinka tuo "lian ja räsyjen keskellä" omaisuntensa koonnut emäntä itsetietoisena ja ylvästellen kohtelisi häntä, joka tosin oli köyhä, mutta kaikin puolin paljoa hienompi kuin tämä, ja joka oli pitänyt parempana ennen kärsiä kuin toimia…

"No, sieltä ne nyt viimeinkin tulevat!" puheli itsekseen Ahlmark'in mummo, joka puodin ovelta oli pitänyt silmällä, milloin morsian äitineen saapuisi, sillä kaikki toiset vieraat olivat jo tulleet. "Eikös kävelekkin tuon herttaisen tyttärensä käsipuolessa pää painossa kuin mikäkin uhrilammas — kun ei häpeäkään, mokomakin vanha tyhjäntoimittaja! Mutta jos minä vaan saan hänet tänäpäivänä vähäksi aikaa kahdenkesken johonkin nurkkaan, niin tahdon silloin hänelle sanoa pari mehevää sanaa, sillä minä vaan en olekaan niin suopea kuin Mateena. Kyllä sitä jokainen osaa itkeä tihuuttamalla henkensä elättää, mutta osata kunnialla ahertaa leipäkannikkansa edestä ei olekaan jokaisen taito. — No, minun kai pitää nyäistä Ottoa, että hän tietää mennä tyttöänsä vastaan, mutta muorin ottaisin minä halusta vähäksi aikaa huostaani."

Jopa seisoikin äiti tyttärineen vaatekaupan ovella, jossa sulhanen, kohteliaasti suudellen tulevan anoppinsa kättä, tervehti häntä ja Ahlmarkin muori kursailematta syleili morsianta. Rouva Hevén oli vähällä pyörtyä, ja hänen silmissään tanssivat inhoittavassa sekamelskassa klarinetit, alushameet, rotanpyydykset ja hovioikeushousut kahvipaahtimon ja saappaanvedinten lyödessä tahtia. Voiko tuo jäykkä, lihava muija olla Oton äiti? Vai niin, hänen "ystävättärensä" vaan. Niin, siellä sisällä "puotikammarissahan" hänen äitinsä luonnollisesti ottaa vastaan. Otto tarjosi käsivartensa tulevalle anopilleen, joka kohotti käännettyä, laahaavaa satiinileninkiänsä sellaisella ylenkatseellisella liikkeellä, että sen olisi pitänyt kerrassaan masentaa ainakin Ahlmark'in mummon, väisti sitte halveksivasti muuatta univormutakkia, jonka omistaja parisen vuosikymmentä takaperin rohkeasti oli häntä valssin pyörteessä syleillyt. Mutta Jeanne-Louise, joka pää pystyssä kulki jälessä, näki noissa naurettavissa esineissä, jotka "kansoittivat" puodin, vaan vanhoja tuttuja, eikä voi mennä takaamaan, ett'ei hän nyökäytellyt päätään ystävällisesti puolelle ja toiselle, kulkiessaan herttaisesti käsikoukkua Ahlmark'in mummon kanssa, joka lyhyessä pumasiinihameessaan, mustassa raitareunaisessa kaulaliinassaan ja koreankeltaisissa myssynnauhoissaan näytti sangen itsetietoiselta ja juhlalliselta. Pian oli kuljettu läpi käytävän, jota seinäpaperien asemasta koristivat harsoriekaleet, kuluneet takit ja haalistuneet kauhtanat, ja kun Otto avasi oven vieressä olevaan puutarhaan, lehahti sieltä vastaan kirkas päivänpaiste ja suloinen kukkien tuoksu, ja koko puutarha juhlapukuisine vieraineen muodosti mitä miellyttävimmän näyn. Sieltä tuli odotettuja vieraita vastaan Oton äiti — ei "halpa", ylvästelevä kojumuija, vaan arvokas ja ystävällinen nainen, jonka käytös oli niin hiljaista ja miellyttävää, ett'ei edes itse Marianne von Hinken olisi hänen edessään tullut hameensa lievettä halveksien kohottaneeksi.

Entäpä vieraat sitte! Voiko rouva Hevén uskoa silmiään? Seisoihan tuolla rovasti M., tässä professorit Y ja Z ja tuossa vanha everstin rouva v. B. ja monta muuta sitäpaitsi, joita rouva Hevén kyllä ei tuntenut, mutta jotka näyttivät sangen arvokkailta, ja joitten nimet, kun hän no sai kuulla, eivät suinkaan tuota arvoa vähentäneet. Rouva Hevén puristi vaatekaupan rouvan kättä melkeinpä ystävällisesti samalla itsekseen aprikoiden, miten tämä seura oli joutunut tähän paikkaan. Sitten osoitettiin hänelle paikka — kunniasija — ja niin juhla sekä alkoi että jatkui tavalla, joka olisi kelvannut esimerkiksi monelle muulle juhlalle, sen tunnusti mielessään kaikessa hiljaisuudessa rouva Hevénkin. Hänen maljansa esitettiin ja juotiin erikoisella kohteliaisuudella, hänen tyttärensä säteili onnea, sulhanen oli niin huomaavainen sekä häntä että muita vieraita kohtaan, että hän alkoi melkein heltyä, varsinkin kun häneltä jäi huomaamatta, miten Ahlmark'in mummo etsi tilaisuutta saadakseen hänet puheilleen kahdenkesken, voidakseen sanoa hänelle selvän totuuden…

Illallista syödessä, joka sekin oli järjestetty yhtä aistikkaasti kuin kaikki muukin, nousi Otto ja kohottaen lasinsa lausui: "Kunnioitetut vieraamme", hän alkoi, "Te, isäni vanhat ystävät ja minun suosijani, voitte syystä kyllä ajatella, että tätä ilojuhlaa olisi voitu viettää jossakin, sopivammassa, paikassa kuin vaatekaupassa kirjavine sisustuksineen. Niinpä on anoppinikin hyväntahtoisesti tarjonnut sitä varten pientä asuntoaan, mutta juhla täällä on minulle suuremman arvoinen kuin missään muualla kaikkien niitten muistojen kautta, jotka tämä paikka minussa herättää. Elävämpänä kuin muutoin astuu täällä mieleeni se äidinrakkaus, jota minun on kaikesta kiittäminen; voimieni herätyksestä, kieltäymyksen ja työn oppimisesta, tiedon lähteille pääsystä, rakkaudesta hyvään sekä itsenäisyydestä, joka, kun se on vapaa ylvästelystä, on välttämätön miehen luonteen kehitykselle, samoiten kuin lempeys naiselle. Täällä muistan selvemmin kuin muualla kaikki ne pitkät, hiljaiset ja työläät päivät ja vuodet, jotka äitini on saanut kestää, tehdäkseen pojastaan kelpo miehen ja onnellisen ihmisen; täällä, juuri täällä unohdetun sopen hiljaisuudessa ja räsyjen keskellä olen oppinut näkemään, ett'ei mikään maailmassa ole voimakkaampaa ja kestävämpää kuin naisen rakkaus, varsinkin jos tuo nainen on äiti. Älköön siis kukaan käsittäkö minua väärin, kun annan tunteilleni vallan ja uskallan ehdottaa toivossa, että kunnioitetut vieraammekin siihen halulla, yhtyvät, maljan kunnioitetulle ja rakastetulle äidilleni ".

Äänekkäillä suosionosoituksilla juotiin malja, mutta rouva Maleena Lundh'in katse, kun hän nöyränä ja kyynelsilmin niiaili puoleen ja toiseen, haki poikansa silmiä tahtoen sanoa: "jos minä vaan olisin tätä voinut aavistaa, niin ei se milloinkaan olisi tapahtunut!"

Esittipä rovasti maljan Ahlmark'inkin mummon kunniaksi, puhuen hänen pitkällisestä ja uskollisesta työstään; ja mummo, joka oli iloinen ystäväinsä onnesta, ehkäpä vähän myöskin sampanjasta, niiata lyykähytteli lyhyeen niinkuin olisi kaurasäkkiä maahan pudotettu ja selitti, ett'ei hän suinkaan ylistyksiä työstään pyytänyt, sillä kun ei "ruoka lähde ulkoa, on se haettava häkistä", mutta tuossa häkissä — räsykojussa — oli hän kaikissa tapauksissa kestänyt kokonaista kaksikymmentäneljä vuotta, aika, jonka hän arveli itselleen rovastillekin olevan liian pitkän, ja tätä sanoessaan nauroi mummo niin, että vaatteet päällä hytkyilivät ja katsoi rovastia pyöreitten sangallisten lasiensa läpi, saaden tämänkin sydämellisesti yhtymään hänen nauruunsa.

Mutta kun Otto hetkiseksi pääsi pujahtamaan pois iloisten vierastensa joukosta, kiersi hän käsivartensa morsiamensa vyötäisille ja kysyi: "Oletko nyt onnellinen, rakkaani, kun näet äitisikin kotiutuvan, kiitos siitä arvoisille, vieraillemme? Kaikki he tulivat mielellään, sekä vanhat että uudet ystäväni, joita ennakkoluulot eivät peloittaneet. Mutta joka tapauksessa olisin hankkinut tänne hienoja vieraita sinun tähtesi, jota olen rakastanut — ties kuinka kauan! Ainakin siitä hetkestä alkaen, jolloin epätoivoissasi juoksit etsimään lapsuutesi leikkitoveria valittaaksesi hänelle, että sinut oli kotoa sysätty pois. Muistatko sitä?"

"Josko sitä muistan! Selvästi on mielessäni se tapaus niinkuin sekin, ett'en koskaan äidilleni uskaltanut ilmaista, että sinä olit minun leikkitoverini. Mutta kohta me, Jumalan kiitos, saamme jakaa sekä ilot että surut, kodin ja kohtalot maailmassa!"

"Kas nytpä onkin sopiva tilaisuus — tuossa se istuu ihka yksin!" jupisi Ahlmark'in mummo ja ohjasi askeleensa suoraapäätä kaptenska Hevénin luo, pyytäen häntä vaatepuotiin korjaamaan jotain ratkennutta ommelta ja asetti hänet nojatuoliin, istuutuen itse vastapäätä pienelle matalalle jakkaralle, jonka yläpuolella riippui rivi miesten vaatteita.

"En minä teitä oikeastaan sen ompeleen tähden tänne pyytänyt", puheli mummo jurosti hämmästyneelle rouva Hevéniille, "vaan sen vuoksi, että tahdon teille sanoa pari totuuden sanaa. Ei siltä, että minä mikään pappi olen, mutta kuitenkin olen päättänyt antaa teidän tietää, että…"

Juuri tänä tärkeänä hetkenä putosi merimiespusero naulasta suoraan arvoisan matamin päähän, ja kun hän vihdoin sai sen niskastaan kiskotuksi pois, oli nojatuoli tyhjänä ja hän tunsi vaan kapteenskan laahustimen hipasevan jalkojaan.

"Odotappas, ihminen!" huusi muori äkeissään, mutta "ihminen" ei odottanut puheen jatkoa, vaan meni arvokkain askelin puutarhan ovelle, johon hän katosi ennenkuin Ahlmark'in mummo oli puseron naulaan ehtinyt ripustaa.

"No", hurpatti mummo, "kyllä hänen pitää osansa saaman, vaikka se nyt jääkin toiseen kertaan. En minä muuta kun sen vaan tahdon hänelle sanoa, ettei sellainen leski, olkoon sitte vaikka kreivitär, joka lapsineen, kaikkineen heittäytyy elinajakseen toisten niskoille, ole liian hyvä silittämään sen kättä, joka kunniallisesti ja ahkeralla työllä elättää itsensä ja omaisensa. Häpeä minulle, jos enempää olisin aikonutkaan sanoa — mokomakin puseron riekale!"

SIUNATTUA HUOLIMATTOMUUTTA.

Kamreeri Nolosta kiusasivat kovat epäilykset ja tämä ei suinkaan ollut ensi kertaa, koska hän ylipäänsä oli luonne, jonka oli vaikea mitään lopullisesti päättää; mutta näin kauheasti kuin nyt eivät ne sentään koskaan ennen olleet häntä ahdistaneet.

Pitikö hän todellakin tytöstä, vai oliko se pelkkää luulottelua vaan? Kosisiko hän, vai jättäisikö sikseen? Ja jos hän saisi myöntävän vastauksen, niinkuin hän melkein luuli, niin mihin ihmeesen panisi hän vanhan Kaisansa, joka häntä oli hoitanut kokonaista kahdeksantoista vuotta?

Jos tuolla kunnon matamilla olisi ollut edes yksikin vika, jonka nojalla hänet olisi saanut irti sanotuksi — mutta ei vaan, hän oli täydellisyys itse. Hyvänsävyinen, rehellinen, järjestystä rakastava ja täsmällinen: ihan, saattaa tulla toivottomaksi ajatellessaan kaikkia hänen ansioitansa.

Ja taas toiselta puolen, kuinka voisi hän olla kosimatta tuota herttaista mielitiettyään, joka niin selvästi on osoittanut häntä suosivansa? Sen tiesi itse taivaan Herrakin, ett'ei kamreeri mikään itserakas mies ollut, mutta tyhmemmäksi hän olisi heittäytynyt, kuin itse asiassa oli, joll'ei olisi huomannut, että tyttö häntä hyvillä silmin katseli.

Suloinen hän vaan oli, tuo pikku vallaton, kuoppaisine poskineen ja kiiltävän valkeine hampaineen… tässä pysähtyi kamreeri äkkiä mietteissään, häpeällinen epäluulo valtasi hänet, mutta se hupeni pian puolinaiseen huokaukseen sekä sanoihin: "Vaikka olisi, mitäpä tuosta! Jos ne ovatkin sekä tilatut että maksetut, niin — onhan minun peruukkini samanlainen, enkä minä silti huonompi mies ole kuin muutkaan".

Hän oli kaikessa tapauksessa erinomainen nainen, ja mitä ikään tulee oli sekin varsin sopiva. Kolmekymmentä ja kuusi, vaikka hän näytti kuin olisi vasta kaksikymmentä ja kuusi, ja sellainen järjestyksen ihminen sitte vielä! Miten somaksi sisarenkin koti oli muuttunut hänen tultuaan sinne? Kamreeri oli kyllä ollut tilaisuudessa huomaamaan tämän eroituksen, hän kun oli siellä melkein jokapäiväinen vieras viime vuosina, joina hänen vanha ystävänsä reviisori vielä eli. Kuinka monet kärventyneet paistit ja pohjaanpalaneet maitoruuat hän olikaan siinä talossa ennen nauttinut! Toisin oli nykyään, ja ansio tästä tuli yksinomaan hänelle, tuolle herttaiselle lapselle.

"Ja sitäpaitsi on hän sekä iloinen että kaino", jatkoi kamreeri ajatuksissaan mielittynsä ansioluetteloa. "Laskee aina leikkiä minun pienestä päivällislevostani, kun olen heillä, ja melkein pakottamalla pakottaa minun sitä nauttimaan… asettaa itse sieväompeleisen sohvatyynyn pääni alle ja kantaa yöviitan — autuaan ystävä-vainaani reviisorin oman — sekä kääntää somasti ja kohteliaasti pois pienen päänsä, kun vedän sen ylleni…

"Niin, niin, kyllä sivistynyt nainen sentään on jotakin toista kuin täydellisinkin piika, ja jos nyt huomena, kun sinne kumminkin päivällisille menen, uskaltaisin — mutta en, en minä, ehkä on se sentään liian rohkea yritys! Voinhan odottaa Emman päiviin ainakin. Kun sitte ojennan hänelle kukkavihkon — joka muuten on aivan tyhjänpäiväistä tuhlausta —, niin ehkä silloin keksin jonkun sopivan sanan…

"Jos hän minusta ei pitäisi, niin miksi sitten lahjoitella minulle näitä sieviä esineitä — luulen että naisväki nimittää niitä koruompeluksiksi — jotka somistavat asuntoani! Sanomalehtipidäkkeitä, keinutuolimattoja y.m. Semmoinen tavara maksaa, sanoin hänelle; olihan se velvollisuuteni, vaikka otinkin lahjat vastaan. Mutta silloin ilmaisi tuo herttainen lapsi, että hän itse on sekä kehrännyt että värjännyt langat, jota todistaakseen hän ojensi nähtäväkseni parin pieniä kätösiä, jotka olivat aivan punaiset, niinkuin marjamehun puserruksesta taikka marjojen puhdistuksesta. Oli vähältä, ett'en suudellut tuota kätöstä — eihän sitä ole enemmän kuin ihminen, vaikka peruukkiakin kantaa —. Mutta taisin toki, niinkuin pitikin, hillitä itseni. En minä muuten olisi ehtinytkään sitä tehdä, sillä hän vetäsi kätensä heti takaisin, pyytäen minua vaikenemaan koko värjäysjutusta. Sanoisivat muutoin häntä niin pikkumaiseksi.

"Ajatella sellaista ihmistä, joka sekä kehrää että värjää itse… miten suloiselta ja kodikkaalta hän mahtaakaan näyttää rukin ääressä! Hur… ur… ur… siinä on tuossa aivan kuin musiikkia. Olen nähnyt nuoria äitejä, jotka vuoroin ovat rukkia polkeneet ja vuoroin — ei, täällä sitten vasta kuuma on; luulenpa melkein, että täytyy mennä puutarhaan saamaan nenäänsä hiukan raitista ilmaa.

"Eräänä päivänä pitää minun pyytää heidät kummatkin tänne kahville; se on aika hauskaa. Onneksi ehkäisin heidän viittauksensa, että tulisivat minua tervehtimään ilman kutsua. Kun ihmisellä, kuten minulla, on omat vanhanpojan tapansa — tätä tuumiessaan levitteli kamreeri hymyillen yöviittansa rasvapilkkuisia liepeitä, josta melkein kokonaan puuttui takakaista — niin ei juuri halua tulla yllätetyksi."

Kamreeri asetti päähänsä puutarhahattunsa, joka hyvin olisi sopinut variksenpelätiksi, laahusti tohveleissaan varovaisesti ulos ovesta, kiertäen sen lukkoon ja pistäen avaimen viittansa taskuun. Kun hän sitten kääntyi mennäkseen, näki hän jotain tavatonta, jotain joka sai hänet aivan ymmälle; hänen suuren, oivallisen puulaatikkonsa kansi oli selki selällään! Hän oli ihan jo suuttumaisillaan, mutta hillitsi itsensä ja hymyili. Vai niin, vai ei vanha Kaisa ollutkaan sen säntillisempi… Moni on erotettu paikastaan vähemmästäkin, mutta kotiin tullessaan tahtoi hän kuitenkin olla olevinaan äkäinen kuin turkkilainen. Siitä voi olla hyötyä vastaisuudessa. Onneksi oli puulaatikko tyhjä, mutta se olisi voinut olla täysikin, siellä olisi voinut olla ainakin ruokaa, joll'ei puita, sillä monet reijät kannessa osoittivat, että sitä kesäiseen aikaan käytettiin ruokasäiliönäkin. Antaisiko nyt tällainen turvaton vanhapoika varastaa vaikka korvatkin itseltään mokoman hössykän takia?… Niin, kyllä Kaisan piti tietää, ett'ei kamreeri sitä hevillä unohda!

Mutta mitäs tämä on? Kamreeri seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan tuttuja ääniä alarapuilta. "Josko hän oli kotona?" Väristys kävi läpi luiden ja ytimien: olihan tuo hänen rakastettunsa ja tämän sisaren ääni, ja joku talon väestä vastasi kamreerin olevan kotona, sekä ett'ei hän tähän aikaan koskaan poissa ollut. Äkkiä näki kamreeri hengessään itsensä sellaisena, kuin hän nyt juuri oli: repaleisena ja rasvasena, kelvottomana näyttäytymään. Hänen ainoa toivonsa oli saada paeta. Hän hapuili viittansa taskusta avainta, mutta se oli luisunut rikkonaisesta taskusta vuorin ja päällyksen väliin ja sieltä ihan helmaan saakka, jossa se saavuttamattomana ikäänkuin pilkkaa tehden, kolahteli kiviporstuan seiniin jokaisessa käänteessä, jonka kamreeri teki sitä saavuttaakseen. Sisään ei miesparka päässyt, alas oli mahdotonta mennä, ikkunasta puutarhaan ei hän uskaltanut hypätä ja ääniä kuului jo rapuissa. Silloin — ensikerran eläissään teki hän nopean päätöksen, kääri viittansa ympärilleen ja katosi puulaatikkoon, laskien kannen hiljaa perästään kiini, melkein samana hetkenä, jona molemmat naiset saapuivat ylös.

"Soita", sanoi vanhempi huohottaen; "ihan on tukehtua näitä kirottuja rappuja kiivetessä."

Soitettiin kerta, kaksi jopa kolmekin ja neljännen kerran niin kiivaasti, että kamreeri laatikossaan pelkäsi kellonauhan katkeavan.

"Mutta minä en luule, että se tuohitönttö on kotona", kuuli kamreeri rakastettunsa sanovan…

"No, tottapahan tulee", tuumaili sisar, "ja kun nyt kerran täällä olemme, niin emme niin hevillä erkane. Istuudutaan tähän halkolaatikolle odottamaan; kyllä hän puolen tunnin kuluttua on täällä".

Pieni jysähdys ja toinen vielä ja neitoset olivat istuutuneet.

"Minua tämä jo alkaa tuskastuttaa", selitti "tuo herttainen lapsi" äreästi. "Kohta olen jo puolentoista vuoden ajan häntä valmistellut ja ilman mitään seurauksia. Ainakin 50 kruunua olen menettänyt hänen lahjoihinsa, mutta niin on kuin olisin ne heittänyt pohjattomaan kuiluun. Kyllä ne ovat sietämättömiä tuollaiset vanhat otukset!"

"Mutta olethan sekä kehrännyt että värjännyt ainekset lahjoihisi". nauroi sisar.

"Täytyyhän sille luulotella kaikennäköisiä tyhmyyksiä vielä jonkun aikaa", puheli kaunotar haukotellen. "Mutta maltas, jahka minä saan hänet käsiini, tuon vanhan saiturin, niin kyllä kukkaro laukeaa. Vartioi arvopapereitaan kuin mikäkin lohikäärme aarteitaan… mutta usko pois, kyllä minä päästän lintuset lentoon!"

"No, se onkin oikeus ja kohtuus", myönsi sisar, "sillä mehän häntä olemme vuosikausia elättäneet. Jos kirjoittaisin laskun joka kerrasta, niin kertyisi siitä aika summa".

"Kyllä hän sen vielä saa maksaa", lohdutti "lapsi". "Hänen täytyy ostaa sinun talosi, niin totta kuin nimeni on Emma, ja sitte pitää hänen rakentaa uudestaan se vanha hökkeli, niin että siitä tulee komeudessa kaupungin ensimäinen. Minä en aio niin tarkoin punnita jokaista satatuhantista…"

Kamreeria vallan värisytti laatikossaan, vaikka tilan ahtauteen nähden häntä oikeastaan olisi pitänyt kuumentaman.

"Kun kerran ottaa tuollaisen vanhan peruukkikallon, niin tahtoo sitä jotain palkakseenkin", selitti ihana Emma, "sillä kyllä hän on tavattoman vastenmielinen ihminen. Joka kerta, kun autan yöviittaa hänen päälleen, täytyy minun aivan pois kääntyä".

"Vai siinä se kainous olikin", murisi puoliraivoissaan kamreeri, "mutta odotahan, sinä kavala käärme, tuon saat vielä maksaa!"

"Suurin työ tulee olemaan hänen vaatetuksessaan, semmoinen likainen sammakko kun on", keskeytti sisar. "Kerran yllätin hänet kotonaan. Uh — en pihdeilläkään olisi tahtonut häneen koskea!"

"Hänet viedään pesuun ja sitte räätäliin. Se on ensimäinen tehtäväni", selitti tuo rakastettu varmasti. "Kun vanhat narrit rakastuvat, saa ne taipumaan mihin tahansa, vaikkapa itsensä puhtainakin pitämään".

"Mutta kovallepa näkyy ottavan, ennenkuin hänet saa kosimaan", huomautti sisar huolissaan.

"Katsoppas minua", kehoitti kaunotar toivehikkaasti. "Olenko koskaan jättänyt kesken asiaa, jonka olen tahtonut perille viedä? Ja nyt juuri selvisi minulle, että minä tahdon. Myönnän kyllä, että jo yhteen aikaan tuumailin hyljätä hänet, sillä kyllä siinä vaan hermoja tarvitaan, kun semmoisen kelkkaansa ottaa, mutta — arvopaperit ja sinun turha pelkosi! Paljostako pannaan vetoa että hän kahdeksan päivän kuluttua käsiäni suutelee ja jaloissani mataa…"

"Ei ikinä!" karjasi tuntematon ääni syvyydestä, ja laatikon kansi sai sellaisen jysäyksen, että molemmat naiset sydäntäsärkevällä kirkunalla karkasivat ylös ja alkoivat laukata rappuja alas minkä kynnelle kykenivät, niin että vähällä olivat kaataa kumoon vanhan Kaisan, joka, tuli vastaan raskasta koria raahaten.

Kun mummo, ihmeissään katseltuaan pakenevia, tuli ylös, luuli hän haahmon näkevänsä, kun kamreeri kuolon kalpeana ja vihasta väristen seisoi hänen edessään.

"Kansi! hyvä, rakas kamreeri, kansi", sai hän vaivalla, sanotuksi. "Kyllä tiedän, ett'en lähteissäni muistanut painaa sitä kiini ja olen ollut hopuissani siitä koko ajan… Ei sitä vielä koskaan ole minulle tapahtunut, eikä tule vastaisuudessakaan tapahtumaan, jos kamreeri nyt vaan tahtoo antaa anteeksi…"

Kummallisesti katseli kamreeri vanhaa Kaisaa, ja mitä kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän kirkastui hänen muotonsa ja lopulta herahtivat kyyneleet hänelle silmiin. Hän otti mummoa molemmista olkapäistä, puisteli häntä tavattomalla hellyydellä ja sanoi vihdoin, äänen vieläkin väristessä: "Älä enää koskaan puhu kannesta mitään; se oli siunattua huolimattomuutta. Kaisa eikä kukaan muu se kerran, pahuus vieköön, on arvopaperini saava!"

KIIKARIN LÄPI.

Kaikki, jotka tunsivat sotatuomari Hasselin, olivat yksimielisiä siitä, että hän aikoinaan oli mitä omituisin ihminen; nykyaikaan voisi tällaista arvostelua pitää melkein kunniana, mutta ennen vanhaan merkitsi se jotenkin samaa kuin olla vähän hassahtava. Vaikka tuo samainen sotatuomari oli jotakuinkin varakas, eleli hän vaan kahdessa pienessä huoneessa kolmannessa kerroksessa ja käytti kesät talvet vanhaa kulunutta viittaa, jota kaunisti kolme päällekkäin asetettua kaulusta. Talvella se kyllä oli sopiva kappale, mutta miksi hän kesäiseenkin aikaan sitä käytti, ei ollut helppo käsittää, vaikka hänen panettelijansa kyllä selittivät, että hän sen kautta säästi housuja. Mutta hänen vanha taloudenhoitajattarensa vakuutti varsin todenmukaisesti, että ukolla semmoisetkin päällään oli ja että hän niitä samoja housuja oli käyttänyt kokonaista yksitoista vuotta, sekä että ne aikoinaan olivatkin oikein oivat housut olleet, ihan puhdasta manchestersamettia, ja että hänellä aina oli tapana kätkeä niitten lahkeet saappaanvarsiensa sisään. Taloudenhoitajatar oli sitäkin varmempi asiastaan, koska hän kerran kuukaudessa niitä harjasi, ja koska hänelle oli luvattu, että kun niiden nykyinen omistaja kerran herkeää niitä käyttämästä, saa hän ne ystävyyden lahjaksi ja voi niistä itselleen puseron ommella. Mutta hän oli jo melkein kadottanut kaiken toivonsa, peläten puserotta jäävänsä, niin loppumattomat näyttivät housut olevan. Kahdentenatoista vuotena Liisa jo kuolikin pois, mutta housut vaan elivät; ja nuo uskolliset seuralaiset yllään seisoi sotatuomari Liisan ruumiin ääressä, mielessään katuen ett'ei niitä tälle ennemmin ollut antanut. Mutta nyt se oli liian myöhäistä; ruumiskääreiksi ne eivät sopineet. Ei tuomari Liisaa pettänyt ollut, sillä hän tiesi vakaasti aikoneensa lupauksensa rehellisesti täyttää; mitäs hän sille mahtoi, ett'eivät housut ikinä ottaneet kuluakseen. Olihan Liisa sitäpaitsi saanut kaiken saatavansa: 40 kruunua vuodessa ja kerran mustan pumasiinihameen. Rehellinen hän oli ollut (sillä siihen aikaan, kun piioilla oli pienet palkat, ja kun he eivät vielä osanneet kirjoittaa eikä laskea, eli oikeastaan vähentää, olivat he ylipäänsä rehellisiä) ja senvuoksi tahtoi sotatuomari kustantaa Liisan hautajaiset. Niinpä meni hän ruumisarkkukauppaan, valitsi sieltä kaikkein yksinkertaisimman arkun minkä saada voi, tinki tanakasti ja kutsui sitte Liisan langon ja ystävänsä, asessori Träden, hautajaisiin, jotka pidettiin seuraavana sunnuntaina kirkonkellojen soidessa, sekä tarjosi vierailleen lasin malagaa rinkelin kanssa ja neljänneskilon pussin konvehtia.

"Minkälaisia konvehtia pitää olla?" oli myyjämamseli kysynyt.

"Sellaisia, joissa on muistolause paperissa", oli sotatuomari hajamielisesti vastannut.

Mamseli katseli tuota kummallista ostajaa, hymyili ja mittasi yhteisestä makeiskasasta. Senpätähden, kun Liisan lanko, peltiseppä, tuli kotiinsa hautajaisista "kitupiikin" luota ja jakeli makeisia lapsilleen, sanoi hänen kahdeksanvuotias tyttärensä muistolausetta tavaillessaan: "kuules, pappa, miten tässä lukee kauniisti!"

    "Terve nyt tultuas, lapsonen pieno
    Iloksi isän ja äidin sa vieno!"

"Tämähän on ihan pilkantekoa vainajasta", sanoi harmissaan peltiseppä. "Mutta se on varmaan saanut vanhoja ristiäiskonvehtia muutamia penniä halvemmalla, siinä on koko juttu".

Jotenkin samoihin aikoihin istui asessori Träde sotatuomarin luona, maisteli viiniä sameasta lasista ja aukasi konvehtipussin maistaakseen makeisiakin. Sattumalta tuli hän katsahtaneeksi kirjoitukseen:

    "Ja Amor tuo veitikka tähtää ja hosuu,
     Kunnes naimiskaareen hän viimeinkin osuu".

"Soma hautajaiskonvehti tiimat tuumaili asessori ojentaen sotatuomarille makeisen.

"Muistolauseet ovat aina typeriä", vastasi tämä rauhallisesti; antaen sen takaisin vieraalleen. "Ja sitäpaitsi on aivan yhdentekevää; mitä konvehdin taikka ihmisen päällä on, kunhan sisus vaan on hyvä. Liisa oli hyvä ihminen; jos hän olisi elänyt; olisi hän saanut manchesterhousuni…"

"Minäpä melkein luulen; että hän olisi mieluummin ottanut pienen vuotuisen raha-avun, ja sen hän kyllä olisi saanutkin, jos sinut oikeen tuntenen".

"Vuotuisen raha-avunko minulta 'kitupiikiltä'?"

"Jonka käsi kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin aina on avoin antamaan."

"Ihmisvihaajalta?"

"Mutta jonka sydän on lämmin kumminkin."

"Vaiti, sinä vanha ystäväni, anna minun pitää maailmalta saamani kunnianimet. En tiedä sen pahempaa, kuin sellaiset ihmisystävät, jotka asettavat jalomielisyytensä kyltiksi itselleen, enkä halveksittavampaa tointa kuin kulkea ympäri ja hakea kiitosta. Minusta on aivan yhdentekevää, mitä maailma ajattelee; hymyilen hiukan tuolle vanhalle mummo paralle, niinkuin sekin minulle ja sitte ollaan kuitit".

"Mutta mistä sinä nyt saat itsellesi taloudenhoitajattaren?"

"Niin, sanoppas mulle se!" vastasi sotatuomari avuttomalla äänellä. "Matamia on kyllä kuin kärpäsiä elokuussa, mutta niihin ei ole juuri enempää luottamista kuin kärpäsiinkään."

"Jos ilmoittaisit lehdissä?"

"No johan ne minut kerrassaan hukuttaisivat — vanhapoika on aina mieluinen syötti sellaisille naisille — ja kuka takaa minulle että sadunkaan joukosta löytäisin vähimmin tuhlaavan."

"Otaksun, että sinä osaat tutkia ihmisiä heidän kasvoistaan."

"Akkojen naamasta ei ota yksikään selvää. Mutta koetan nyt kuitenkin vähän katsella ympärilleni", sanoi sotatuomari huoaten ja silmäten samalla suurta kiikaria isolla puujalustalla, joka täytti melkein koko ikkunan viereisen nurkan.

"Aiotko sinä kiikarilla tutkia savupiippuja taikka jonakin suursiivouspäivänä valita siivoojamummojen joukosta matamin itsellesi?" kysyi asessori Träde vetäen suunsa hymyilyn tapaiseen irvistykseen.

"Eipä juuri niinkään, mutta kaikissa tapauksissa tahdon nyt vähän katsella ympärilleni".

"No, onneksi olkoon ja kiitos tästä päivästä; nyt minä menen".

"Etkö tahdo vielä vähäksi aikaa jäädä — minulla on savustettu lampaan jalka kaapissa."

"En kiitos; odotan siksi, kunnes saat tavaraa lisää ruokavarastoosi. Lampaanjalka menee sulla kyllä mukiin itselläsikin ennenkuin uuden matamin löydät. Hyvää yötä!"

Asessori meni, ja sotatuomari lukitsi oven hänen jälkeensä, istuutui sitte vanhan sohvansa nurkkaan kohtaloansa harkitsemaan. Hän kaipasi Liisaansa enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Niin hiljaa ja kuulumatta oli Liisa hänen ympärillään liikkunut, aina oli hän heti saanut tulen uuneihin syttymään, ei ollut koskaan unohtanut asettaa tohveleita hänen sänkynsä eteen, ruuan oli valmistanut kellonlyönnilleen ja vihdoin hurskaalla mielellä ja kuuluvalla äänellä lukenut iltarukouksen ikivanhasta rukouskirjastaan. Sotatuomari oli vieläkin kuulevinaan kun Liisa omituisella tavallaan luki rukouksen loppusanat: "Ja varjele meitä Jumala perkeleen kavalilta juonilta sekä kovasta rutosta joka pimeissä liikkuu!"

"Niin, siunatkoon Jumala hänen sieluansa; hyvä ihminen oli Liisa", puheli sotatuomari itsekseen pannen kätensä ristiin, "ja sellainen ihminen, joka ei muruja hukannut, joka tapa on minulle kauhistus. Ja sitäpaitsi oli hän niin kekselijäs, ett'ei sellaisia ole kuin yksi tuhannesta. Eikä hän myöskään ahnehtinut turhaa voittoa. Jos hän olisi jäänyt elämään minun jälkeeni, niin ei hänen puutetta olisi kärsiä tarvinnut; mutta niin kauan kuin ihmiset ovat terveet ja kykenevät työtä tekemään, on väärin heitä hemmoitella. Siten kasvatetaan vaan silmänpalvelijoita".

Muutaman tunnin kuluttua valmisti yksinäinen vanhus itse vuoteensa ja paneutui levolle raskain sydämin, valvoi kauan, mutta nukkui vihdoin ja näki unta, että Liisa oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja osoittavinaan vanhalla koukkuisella sormellaan puiden latvoja, tiilikattoja ja vinnikammareita, joihin sotatuomarilla oli vapaa näköala. Mutta juuri kuin hänen piti kysyä, mitä Liisa tarkoitti sekä lausua ilonsa siitä, että tämä oli tullut takaisin, — sillä unissaankin muisti sotatuomari Liisan kuolleeksi — muuttuivat tämän vanhat ryppyiset kasvot hymyileviksi lapsen kasvoiksi, kumarista hartioista kasvoi pari valkeita siipiä ja ennenkuin sotatuomari ehti mitään ajatella, liiteli huoneesta pois enkeli, jälkeensä jättäen niin voimakkaan valojuovan, että sotatuomarin täytyi hieroa silmiään ja — herätä siihen.

Oli jo valoisa päivä ja huone näytti kesäisen auringon heleässä valossa sangen kodikkaalta. Mutta ei kuulunut keittiöstä kuppien ja lusikoiden kilinää eikä tunkeutunut sisään äsken paahdetun kahvin suloista tuoksua. Niin kovin hiljaista siellä oli ja sotatuomari, joka heti herättyään ei ollut muistanutkaan suruansa, tunsi sen taaskin kahta raskaampana.

Hiljainen koputus ovelle joudutti hänet tavallista kiireemmin manchesterihousuihinsa. Avattuaan oven, näki hän edessään naaman, jonka joskus ennenkin Liisan luona oli nähnyt ja nyt viimeksi eilen täällä: Liisan langon, peltisepän.

"No, mikäs nyt on hätänä?" kysyi sotatuomari äreästi, "eikö makeiset, jotka eilen saitte, olleetkaan tarpeeksi hyviä, koska tulette takasin?"

"No, eihän nuo niin erinomaisia olleet, nekään; mutta en minä sentähden tänne tullut. Minä tahdoin vaan sanoa", puheli peltiseppä liikutettuna, "että meillä on ollut aivan väärä käsitys sotatuomarista… ja että me eilen saimme käärön, joka sisälsi 500 kruunua ja jonka kuoreen oli kirjoitettu: Liisalta hänen sisarenlastensa kasvatukseksi…"

"No, entä sitte?" sähisi vastaan sotatuomari, "enkö minä sentähden saa edes pukeutua? Mitä se asia minuun kuuluu? Kiittäkää sitä joka rahat teille antoi ja pitäkää hyvänänne."

"Mutta ei niitä kukaan muu ole voinut antaa kuin sotatuomari, ja jos isän siun…"

"Kuulkaas nyt, hyvä ystävä: te olette rehellinen mies, sanoi Liisa, mutta tyhmä te olette, sanon minä. Mitä on minulla teidän lastenne kanssa tekemistä? Menkää nyt ja levittäkää tämä juttu kaikkialla Tukholmassa ja hankkikaa kaikki kakarat minun elätettäväkseni! Jos lahjan kuoressa kerran on Liisan nimi, niin on hän tietysti pannut siihen kaikki palkkasäästönsä ja pyytänyt jonkun ystävänsä lähettämään ne teille. Ei hän niin eilispäivän lapsi ollut, ett'ei jotain olisi säästääkin ehtinyt. Tehkää niinkuin Liisa on sanonut: kasvattakaa lapsenne kunnon ihmisiksi ja antakaa toisten, joilla ei heidän kanssaan ole mitään tekemistä, olla rauhassa — ja nyt hyvästi!"

Ovi paukahti kiini ihan peltisepän nenän edessä, joten tällä ei ollut muuta neuvoa kuin harmissaan lähteä takaisin kotiinsa, jossa hän vaimolleen vakuutti: "ett'ei se saituri sitä vaan antanut ole. Vähältä ett'ei heittänyt minua rapuista alas. Sanoihan Liisakin aina, että se on kitsas kuin mikä; en ymmärrä, miksi sinun piti narrata minut sinne!"

"Mutta Liisa sanoi myöskin toisinaan epäilevänsä, että ukko salaa lahjoittelee yhtä ja toista tarvitseville. Kyllä minä sittenkin luulen, että se on hän!"

"Minä annan pienet joulut koko ukolle", sanoi peltiseppä; "voisihan hän edes siivosti kohdella ihmisiä, senkin vanha äkäpussi, olkoon hän sitte antanutkin taikka ei. Minä vaan en sinne enää ikinä mene."

Sill'aikaa leikkasi sotatuomari viipaleita suolasesta lampaan jalasta, ryyppäsi malagaa palan painikkeeksi ja puheli itsekseen: "kerran ja parikin tämä voi käydä päinsä, mutta kyllä sitä ihminen pitemmän päälle hoitajan tarvitsee. Ja nyt tarkastuspaikalleni!"

Hän kääri viitan paremmin ympärilleen, levitti peiton sängylle ja meni sitten kiikarin ääreen ja suuntasi sen erään vastapäätä sijaitsevan korkean talon vinnin akkunaan.

"Eikös vaan istukin jo täydessä työssä, vaikka vasta on varhainen aamuhetki", puheli ukko tyytyväisenä. "Tuo se on tytöistä parahin. Niin, niin, nyökäyttele sinä vaan päätäsi lintuselle! Olenhan sen antanut kantaa sinne ylös tuottamaan sinulle hiukan iloa keskellä ahkeraa työtäsi vanhan äitisi hyväksi. Mahdat sinä mielessäsi tuumailla, minkä näköinen sinun tuntematon ihailijasi lienee. Niin, kaunis ja hieno hän on, 60 vuotta harteilla ja peruukki päässä, mutta sellaiset ritarit ne parhaita ovat, sillä ne eivät tuota koskaan sydänsuruja… Et sinä aavista liverrellessäsi siinä kilpaa lintusen kanssa, että monta kertaa olen hartaasti halunnut keventää kuormaasi ja antaa sinulle suuremman vuotuisen raha-avun; mutta kun näen sinun sydämellisen ilosi joka kerta kuin työlläsi voit tuottaa äidillesi huojennusta, niin ei ole minulla ollut rohkeutta heittää kultaista Eris-omenaa häiritsemään kotisi hiljaista rauhaa. Mutta isällisellä huolella seuraan kohtaloasi, ja voit olla varma siitä, että jos voimasi joskus pettävät, niin olen valmis näkymättömänä uskollisesti sinua auttamaan…"

"Nyt n:o 2:seen", jatkoi sotatuomari suunnaten kiikarinsa vähän kauemmas. "Senkin vetelys! Loikoilee vielä sängyssään, vaikka jo aikoja sitte olisi kirjan ääressä istua pitänyt! Soisin sydämestäni, että kiikarini olisi elefantin kärsä taikka että saisin kaiken veden ruiskukannuuni kootuksi voidakseni tihuuttaa sen tuon laiskurin niskaan. Kyllä silloin jaloilleen pääsisi, sen takaan. Mutta, kas — korttipakka ja raharasia! Vai on herra sitä maata. Ja tuossa kaksi tyhjää pulloa ja neljä lasia. Aivan oikeen, kaikki mitä tarvitaan työhalun ja — kyvyn hävittämiseksi. No, jääköön nyt vielä tällä kertaa rankaisematta, mutta jos tuota tapahtuu useammin, niin ei hän tule kuulumaan seurustelupiiriini. Niin, sillä siihen luen minä kaikki ne, joita kiikarillani tarkastelen ja joitten töihin ja toimiin minä pelkästä ihmisrakkaudesta sekaannun.

"Ja nyt minun pariskuntani luo (tätä sanoessaan käänsi hän kiikariaan vasemmalle). Tappelevatko ne! Jaa, jaa, sitä minä vähän aavistin, kun ne vastanaineina vaan toistensa sylissä istuivat ja suutelevat päivät päästään, eivätkä panneet niin rikkaa ristiin. Kas vaan, miten mies läimäyttelee vaimoaan takilla ympäri korvia. Mutta tuopas vasta raivotar on, eikös vaan otakkin kuumaa kahvipannua ja tyhjennä sen sisällystä miehensä päälle sen sijaan että kaataisi sen hänen suuhunsa. Ah, sitä aviollista autuutta… puolensa ne ovat silläkin, hi, hi, hii, nyt se asettaa miehensä sängyn laidalle ja puistelee häntä kuin jauhosäkkiä — ja sitte ovesta ulos ja mies perästä.

"Nyt ei ole muuta katsottavaa kuin tyhjät seinät, niin, tosiaankin tyhjät, sillä eilen siellä vielä kello naksutti, mutta nyt on sekin poissa. Huoneet tyhjennetyt putipuhtaiksi kolmessa vuodessa, on se koko menoa. Hukkaan ovat menneet minun yritykseni saada muutamain toisten henkilöiden kautta heitä luopumaan laiskuudestaan ja nautinnonhimostaan ja tarttumaan johonkin tuottoisaan työhön; nyt saavat selviytyä miten parhaiten voivat; kyllä se hätä, opettaa. Pois minä heidät pyyhin listaltani.

"Mutta täällä (taas hän suuntasi kiikarinsa toisaalle) täällä ovat minun kaikkein hauskimmat tuttavuuteni; minun nuori kymnasistini ja hänen taloudenhoitajattarensa — niin s.t.s. minä luulen, että hän on kymnasisti. Se poika se vasta lukee myöhään ja varhain. Ja miten hyvänä hän sillävälin pitää tuota herttaista vanhaa mummoa ja syleilee häntä aivan kuin olisi se hänen oma äitinsä. Niin, kukapa tietää, vaikka oliskin äiti; mutta kovin hän halvalta näyttää? Mutta onpa moni yhtä alhainen äiti pojastaan valtioneuvoksenkin kasvattanut. On se kerrassaan hienoa, kun kymnasisti kustantaa itselleen taloudenhoitajattaren; paremmin minä häntä tarvitseisin. — Mutta mitä nyt — mitä on tapahtunut? Kymnasisti ei olekaan kirjansa ääressä kuten tavallisesti; en näe häntä ollenkaan. Huoneessa ei ole muita kuin matami, joka siellä lentää nurkasta nurkkaan kuin sukkelin yölepakko. Kummallisen kärkäs liikkeissään tuo ihminen, eikä hän niin rutivanhakaan taida olla. Taitaa vähän muistuttaa Liisaa näin selästä katsoen… Liisa, niin, niin, hoh, hoo. Hänen laistaan en sentään toista saa. Ei, mutta katsos, nyt levittää hän salvetin pöydälle ja asettaa tuoreita kukkia lasiin! Tuo on jo melkein hemmoittelua, voisihan poika muutenkin kahvinsa juoda! Mahtaa olla lellipojan syntymäpäivät… ainoa lieventävä asianhaara moisessa turhuudessa. Kas tuossa tuopi muuan tyttö voipalasen, jonka hän varmaan on nyt juuri ostanut. Ei olisi Liisa sitä punnitsematta ottanut vastaan; säntilliset ihmiset eivät sitä koskaan tee. Mutta totisesti, eikös ota matamikin puntaria naulasta! Kunnioitukseni lisääntyy tuota ihmistä kohtaan. Jaha… siinä sitä nyt ollaan… minkä päällä punnita? Voi on löysää tähän aikaan, eikä sitä mielellään rautakoukkua pistäkään palaseen, jonka aikoo aamiaispöytään asettaa. Paperi ympäri… hyvä on, mutta jos työntää koukun läpi, niin paperi repeää… Hyvä! hyvä!" huusi sotatuomari äänekkäästi, poistui kiikarin luota, ja hieroi käsiään pelkästä ihastuksesta nähdessään miten matami vähintäkään empimättä, irroitti pitkän, neulotun sukkanauhansa ja hääräsi sen voipalan ympäri, joka lienee painanut sen minkä pitikin, koska hän tyytyväisenä nyökäytti päätään tytölle, joka sen kanssa katosi. "Tuo ihminen täytyy minun saada", huudahti sotatuomari, nojaten selkäänsä hiukan levähtääkseen. "Onhan lupa kysyä, ja jos hän ei ole pojan äiti… ja kaikissa tapauksissa… saahan tuota ainakin koittaa.

"Mutta nyt pitää minun katsoa mitä vanhalle neidille kuuluu ja onko hän eilisestään viisastunut." Ja taasen tähtäsi hän kiikarinsa muutaman tuuman vasemmalle. "Kas nyt taas tuota vanhaa hupakkoa; jo hinaa punaista lippua liehumaan tänäkin päivänä! Luulen, että vaikka hän tietäisi minun päätökseni antaa hänelle 50 kruunua niin pian kuin hän heittää itseään maalaamasta, niin ei hän kuitenkaan voisi sitä jättää. Noin, vähän enemmän punaista vasemmalle poskipäälle… voi sinuas vanha kummitus! Ja vähän lisää mustaa kulmiin. No nyt olet tuossa tuokiossa kirjaeltu; ei muuta puutu kuin rengas nenästä, sillä sormeesi sinä sitä et koskaan saa, vaikka miten paljon vaivaa sentähden näkisit. Miten hän käryyttää noita vaivasia hiuksen haituviansa! Lopulta on koko pää kuin kaskimaa. Kas niin, nyt on hän vihdoinkin valmis! Pidä nyt varasi, niin näet miten hän ojentautuu akkunastaan, lähettääkseen hellän silmäyksen naapurilleen, tuolle juoppo kapteenille. Aivan oikeen. Tuossa se venytteleikse ikkunallaan punaisena ja kasvot pöhössä ja tupruttaa savua turkkilaisesta piipustaan. Katsos nyt tuota siroa, tervehdystä! Puh, puh, tupsahtelee savu suoraan neidin hymyilevään suuhun; hän on tukehtumaisillaan ja vetäytyy takaisin. Hi, hi, hii, ei maksa vaivaa huudella vanhaa kulunutta kuunaria, ei se sinua mukaansa voi kumminkaan ottaa. Noista kahdesta ei minulla enää suuria toiveita ole; enkä minä jaksakaan heidän toimiansa kauempaa seurata, kuin tämän vuoden loppuun.

"Ei, mutta kerran vielä pitää katsahtaa minun kunnon kymnasistiani ja hänen yhtä kunnollista matamiaan, sitte on minulla muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kas vaan — ovat saaneet vieraita! Eräs naishenkilö istuu kahvipöydässä, mutta, ikävä kyllä, selkä tännepäin. Kylläpä on kymnasisti iloinen! Hän näkyy olevan aika kaunis poika! Mitä nyt? Hän kiertää käsivartensa tuon vieraan naisen kaulaan… suutelee häntä… no, mitä minun pitää sanomani! Ja matami askaroitsee ja palvelee niin iloisena, kuin hän nuo hyväilyt olisi saanut. Kas, ja nyt hän kuivaa kyyneleitään, tuo hellä sielu! Ahaa, kyllä ymmärrän, siellä vietetään perhejuhlaa ja joku vanha kunnon täti maalta on tullut heitä tervehtimään, sillä ei nuoren kaunottaren selkäpuoli juuri tuolta voi näyttää. Noin, nyt ottaa hän hatun päästään ja ojentaa sen matamille. Mitäs minä sanoin: tukka on harmahtava, vaikka sitä onkin runsaasti; täti hän varmaan on, taikka ehkä äiti… miten ihmeen onnellisilta he kaikki tuolla sisällä näyttävät ja niin juhlallista, iloista ja kodikasta kuin siellä on… oikeen käy kateeksi tällaisen yksinäisen erakon sitä katsellessa". Sotatuomari nojautui taaskin raskaasti huoaten levähtämään ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen yksinäisessä huoneessaan, jossa ainoastaan seinäkellon naksutus keskeytti hiljaisuutta. "Kuinka mielelläni", puheli hän puoliääneen, "antaisinkaan vaikka koko omaisuuteni, jos saisin olla tuollaisen perheen keskuksena, voi, enpä sitäkään, vaikka vaan halvimpana jäsenenäkin tuossa kodissa! Liisa oli uskollinen, hyvätahtoinen ja säntillinen, mutta ei hän kyennyt minulle kotia luomaan, sellaista kotia, kuin toisinaan yksinäisyydessäni olen unelmoinut. Niin, sillä onpa minullakin omat unelmani olleet, vaikka siitä jo on pitkät ajat… Oli aika… suloisten toiveitten ihana aika, toiveitten, jotka pettivät, aika jolloin… mikä vanha hupakko minä olenkaan! Miten ollakkaan, niin luulin saavani suruni tukahdutetuksi kun kätkin sen syvälle sieluuni, vetäydyin yksinäisyyteen sekä aloin halveksia ihmisiä ja he samoten puolestaan minua. Vaikka täten jotain olisin voittanutkin, niin onnea en ainakaan saavuttanut. Yksinäinen elämäni on ollut jonkunlaista kostoa, joka kuitenkin on kohdistunut itseeni — ja se onkin oikeen, sillä mitäpä hän olisi rikkonut, jota sydämeni pohjasta omakseni toivoin? Mitä mahtoi hän sille, ett'ei voinut rakastaa juroa epämiellyttävää nuorukaista, joka ei maailmassa muita nähnyt kuin hänet yksin? Ei, hän ei sille mitään tainnut ja kuitenkin pysyi mieleni katkerana siksi, kunnes tuo katkeruus vähitellen muuttui välinpitämättömyydeksi koko naissukua kohtaan. Kun en häntä saanut, en muistakaan huolinut ja siten on kulunut nyt jo lähes neljäkymmentä vuotta, ja minusta on tullut harmaapää ukko. Usein olen vierasten kuullen pilkaten puhunut perhe-elämän onnesta, mutta yksinäisyydessäni ikävöinyt sitä kuin lapsi äitinsä syliä; ja vieläkin, kun näen elämää noin täynnä onnea kuin tuolla ylhäällä, huutaa kuihtunut sydämeni surkeasti ja vettyvät vanhat silmäni…"

Rinnalle painui murheisena sotatuomarin pää ja hyvän aikaa istui hän aivan hiljaa. Mutta äkkiä hän nousi, heitti päältään yöviittansa, pukeutui vanhaan, kuluneesen takkiinsa ja tuohon ijänikuiseen kolmikauluksiseen kauhtanaansa, ja astui sitte rappuja alas, kulki kadulta toiselle ilman määrää tai suunnitelmaa, kuten oli tuhansia kertoja ennenkin tehnyt, tukahuttaakseen kalvavia ajatuksiaan. Mutta tällä kertaa ei koe tahtonut ensinkään onnistua; kahden pitkän tunnin perästä seisoi hän taaskin kotinsa ovella avain kädessä ja tyhjyys rinnassa.

* * * * *

Samana iltana istui palvelijatar Saara Skott neljännen kerroksen pienessä huoneessa ja parsi nuoren herransa pumpulisukkia, kun joku koputti ovelle.

"Jalkani nukkuvat", vastasi sisällä Saara, "mutta ei ovi lukossa ole, rouvahan se varmaankin on?"

"Ei ole rouva, herra se on", vastasi vieras ääni ulkoa.

"Herrako? mikä herra", huudahti Saara ihmeissään; "sen kuulen, ett'ei se ainakaan minun herrani ole."

"Mutta voi siksikin vielä tulla", vastasi hyväntahtoisesti sotatuomari, samalla ilmestyen kynnykselle koko komeudessaan kolmekauluksisine kauhtanoilleen ja manchesterhousuineen.

"Kuulkaas nyt", sanoi sotatuomari istuutuen kursailematta tuolille vastapäätä hämmästynyttä Saaraa, "matamista voi ehkä tuntua minun käyntini vähän kummalliselta, mutta suoraan sanoen olen minä jo pitemmän ajan matamia hyvillä silmin katsellut, ja…"

"Hyi hävetkää toki, vanha höperö", vastasi Saara ynseästi, "sen sanon teille, ett'en minä mikään matami ole vaan palvelusneito ja vieläpä rehellinen semmoinen, ymmärrättekö nyt".

"Joll'en sitä ymmärtäisi, niin en nyt täällä olisikaan, ymmärrättekö te nyt, ja sitte olemme kuitit. Mutta minun taloudenhoitajattareni on kuollut, näettekös".

"Entä sitte? Mahdankos minä mitä sille?"

"Ette, mutta minä kysyn teiltä muitta mutkitta, tahdotteko te tulla hänen seuraajakseen. Minä olen, kuten sanottu jo pitemmän aikaa seurannut teidän hiljaista toimintaanne täällä ja nähnyt, että olette päättäväinen ja kunnon ihminen… ajatelkaamme esim. menettelyänne sukkanauhan kanssa tänä aamuna voita mitatessanne…"

"Herra", huusi Saara syösten äkäisenä istualtaan.

"Istukaa paikoillanne; on vaarallista nojata jalkoihin, jotka nukkuvat. Minun entinen Liisani, joka äsken kuoli, palveli minua yksitoista vuotta, jonka pitäisi todistaa, ett'en minä niin aivan huono isäntä ole. Hänellä oli palkkaa 40 kruunua ja sai sitäpaitsi kerran pumasiinihameen. Minä olen yksinäinen mies, enkä vaadi suuria ruuan suhteen, joten arvelen, että neiti tulisi sangen tyytyväiseksi oloonsa, jos vaan voisitte asiasta varmasti päättää".

"Ensiksikin minä en tahdo", vastasi Saara ärtyisästi, "ja toiseksi ei herra tunne minua, enkä minä saata käsittää, miten herra on voinut minua nähdä, sillä eihän tässä meidän vastassamme asu ketään…"

"Ei siinä vaan taikoja käytetty ole", tunnusti sotatuomari. "Minä olen hiukan tähteintutkija… minulla on kiikari, nähkääs, ja…"

"Ja herra huvitteleiksi nuuskimalla toisten rehellisten ihmisten asioita — hui, semmoista herraa!" Halveksivasti viskasi Saara reikäisen sukan itsensä ja sotatuomarin väliin. "Mieluummin kulkisin vaikka luiden kerääjänä ympäri, kuin palveleisin moista herraa!"

Sotatuomari hymyili huvitettuna keskustelusta.

"Mutta mitä sanoisitte, jos ilmoittaisin teille, että tarkkaan naapureitani ainoastaan heidän oman etunsa vuoksi".

"Sanoisin että kyllä 'häpeä' aina jonkun loukon piilopaikalleen löytää."

"Toisin sanoen: te ette usko minua?"

"En", vastasi Saara.

"Ettekä siis tahdo tulla minulle millään ehdolla?"

"En, ettekö jo kuulleet!"

"Ettekö vaikka tarjoaisin teille 100 kruunua".

"En tuhannestakaan".

"Mahtaa teillä 'herrasväkenne' luona olla aika hyvät ehdot", arveli hymyillen sotatuomari.

"Eiköpä liene", vastasi Saara lyhyeen.

"Mutta jos minä tarjoaisin 150 kruunua?"

"Luuleeko herra olevansa huutokaupassa!" huusi Saara, jonka kärsivällisyys nyt todellakin alkoi loppua. "Osaako herra katkismuksensa? Tiedättekö mitä siinä lukee: 'älä himoitse lähimmäisesi palkollisia eikä mitään hänen omaansa?' Tiedättekö että on ihmisiä, joita ei ostamalla saada, ja jos ette ole ennen tienneet, niin nyt sen ainakin kuulette. Voin teille kertoa, että olen palvellut emäntääni kaksikymmentäviisi vuotta ja hoitanut nuorta herraani pienestä pahasesta sekä pidän hänestä kuin omasta pojastani; rouva on uskonut hänet minun haltuuni, nähkääs, ja Saara Skott ei ole se ihminen joka pettää niitä, ketkä hänelle luottamustaan osoittavat — ja nyt voitte mennä tiehenne, sillä asiat ovat selvillä. Ja sydämestäni minä toivon, että kiikarinne tuhansiksi sirpaleiksi menisi sekä vakuutan lujasti, että ikkunassani pitää rullakaihtimet oleman, tietäkää se."

"Ja minä tahdon sanoa teille", vastasi sotatuomari suopeasti, "että te olette kunnon ihminen ja onnittelen isäntäväkeänne, joilla on semmoinen palvelija. Hyvästi olette koetuksen kestäneet, sillä kaiketi te ymmärsitte, että tahdoin vaan koetella teitä, kun kuulin että olitte kiintynyt isäntäväkeenne ".

"Tepä vielä vanhanakin veitikka olette", sanoi Saara epäluuloisesti, "uskokoon ken tahtoo koreata puhettanne. Mutta menkää tiehenne nyt, sillä rapuissa kuulen jo rouvan askeleita, eikä hän suinkaan hyvillä silmin katseleisi sitä, joka on tahtonut maanitella häneltä hänen uskollista palvelijaansa".

"Jolla paha omatunto on, hän pelätköön", vastasi sotatuomari rauhallisesti. "Minä jään tänne selittääkseni käyntiäni. Toivon että rouvanne näkee jotain ihmisen kasvoistakin".

"Hän on vaan rehellinen leski, eikä mikään kasvojen tutkija, kuten te näytte luulevan, sellainen lienette itse — tuossa hän jo tuleekin".

Samassa astui sisään rouvasihminen, jonka kasvot eväämättömästi ilmaisivat entistä kauneutta; häntä olisi saattanut luulla noin 40 vuotiseksi, vaikka olikin melkein 50:nen vaiheilla. Hämmästynein katsein tarkkasi hän vuoroon Saaraa ja vuoroon tuota kummallista vierasta.

"Etsittekö ketä, herrani", kysyi tyyneesti rouva, astuen pari askelta vierasta lähemmäksi.

Sotatuomari säpsähti kuullessaan hänen sointuisan äänensä, tuijotti tuokion ajan hänen lempeisin kasvoihinsa ja äännähti sitte sanomattoman onnen, hämmästyksen ja kaipauksen ilme kasvoillaan: "Se on hän; niin totta kuin elän, on se hän!"

"Enkö minä jo ajatellut, että tuo ihminen on hullu", huudahti Saara kauhuissaan. "Ja tässä hän nyt on istunut kanssani ainakin puoli tuntia! Miten saamme hänet ulos? Eikä Alfred'kaan ole kotona!"

"Hiljaa", käski rouva päättävästi. "Hyvä herra", sanoi hän sitte sotatuomarille, joka kädet ristissä ja sanatonna liikutuksesta ja ilosta, yhä vaan katseli häntä, "epäilemättä erehdytte te; ehkä on joku satunnainen yhtäläisyys… minä on ainakaan muista nähneeni teitä…"

"Ettekö?" kysyi sotatuomari melkein valittavalla äänellä. "Eikä sitäkään edes? Mutta minä olisin tuntenut teidät, Henriette Halden, vaikka 60 vuotta olisi kulunut siitä kuin viimeksi tavattiin… Vaan sehän onkin luonnollista", jatkoi sotatuomari pää rinnalle vaipuneena, "sillä ei päivääkään ole kulunut, etten teitä olisi ajatellut…"

"Rouva, menenkö noutamaan poliisia?" kysyi Saara, astuen askeleen ovea kohti.

Mutta rouva ei vastannut hänen kysymykseensä. Hän tarkasti vielä kerran ja tarkemmin vierasta, läheni häntä askeleen, toisen, avasi suunsa aikomuksessa jotakin sanoa, mutta sulki sen jälleen ja teki täten useamman kerran, kunnes vihdoin vieno puna levisi hänen kasvoilleen ja hän liikutettuna ja ihmeissään sai sanotuksi: "olisitteko te… onko se mahdollista, että… että näen edessäni Karl Hassel'in!"

"Hänet juuri, Henriette, eikä ketään muuta", sanoi sotatuomari sydämellisyydellä, joka melkein ihmetytti häntä itseäänkin, niin oudolta se kuulosti. Nyt kutsuttiin tuo niin odottamatta tavattu vieras sohvan nurkkaan istumaan; Saara lähetettiin noutamaan pullo viiniä, ja kun he yhdessä nuoren Alfredin kanssa, jolle hän matkalla oli kertonut rouvan tavanneen jonkun nuoruutensa tuttavan, — kotia tulivat, istuivat nuo vanhat kumpikin omassa sohvan nurkassaan jutellen herttaisesti ja kyynelsilmin menneistä päivistä, — se, joka luuli tapaavansa heidät toistensa sylistä, tekee parhaiten lopettaessaan lukemisensa tähän. Mutta niille, joita huvittaa kuulla parista hyvästä ystävästä, voimme tässä viivan alla vielä kertoa muutaman selittävän sanasen.

* * * * *

Puoli vuotta äsken kertomamme tapahtuman jälkeen ilmoitettiin hyyrättäviksi sotatuomarin molemmat huoneet, joissa hän niin monta vuotta, oli asunut. Hän oli muuttanut valoisaan ja hauskaan viisihuoneiseen asuntoon, ja eli siellä mitä onnellisinta perhe-elämää; huolella vaali ja hoiteli häntä rouva Henriette Halden, jonka kotiin hän oli elämänsä loppupäiviksi päässyt täysihoitoon ja jonka poikaa hän puolestaan rakasti, pitäen hänestä huolta kuin omastaan. Kiikari sai väistyä senjälkeen kuin joka aamu salin avoimesta ovesta houkutteieva kahvipöytä kutsui hauskempaan toimeen kuin naapurien tarkastelemiseen. Palvelijatar Saara Skott oli vähitellen leppynyt ja tottunut sotatuomariin, mutta yhtä asiaa hän ei voinut unhottaa: sitä että tämä hänen sukkanauhaansa oli tarkastellut. Pois oli kadonnut kolmikauluksinen kauhtana ja manchesterhousut, ja sotatuomari näytti nyt aika hienolta mieheltä, kun hän joskus sunnuntaisin "perheineen" astui venheesen ja sousi saaristoon nauttimaan luonnon kauneudesta. Tosin oli sotatuomari toistamiseen saanut rukkaset ihaillulta Henrietteltään, joka pysyi mies vainaalleen uskollisena; mutta ne annettiin hänelle niin hienolla tavalla ja niin ymmärtäväisesti, ja hän sai niin runsain määrin nauttia todellista sisaren rakkautta, että se korvasi kaiken muun. Olihan hänen elämänsä nyt niin paljon rikkaampaa kuin se koskaan oli ollut, taikka kuin hän oli milloinkaan uskaltanut toivoakaan. Kaunis auringonpaiste valaisi nyt hänen elämänsä iltaa! Hän ei voinut käsittää, että oli ollut aika, vieläpä niin pitkä aika, jolloin hän eli tuollaisena naurettavana erakkona, tietämättä muusta onnesta kun silloin tällöin raha-avulla auttaa jotakin tarvitsevaa. Se ilo hänellä nytkin oli, mutta moninkertaisena ja jalompana sen kautta, että Henriette osoitti harrastusta siihen ja iloitsi hänen kanssaan jokaisesta tuollaisesta toimenpiteestä.

"Kylläpä vanha Liisa tiesi, mihin hän koukkuisella sormellaan osoitti", tuumi hymyillen itsekseen sotatuomari, katsellessaan miten Henriette rouva tyynenä ja miellyttävänä liikkui ja järjesteli kodissa, hänen, sotatuomarin hiljaisessa ja onnellisessa kodissa.

"Kuulkaas serkku hyvä", sanoi hän hyväntahtoisesti rouva Henriettelle, "minä melkein kadun, että hävitin vanhan kiikarini".

"Ei serkun sitä pidä katua", tuumi rouva. "Minä sanon niinkuin ennenkin, että vaikka serkku hyvässäkin tarkoituksessa kiikaroitsi, niin ei se sittenkään ollut hienotunteisesti tehty."

"Mutta kiikarin läpihän minä serkunkin keksin, ja samalla onneni…"

"Kyllä te onnenne muutenkin olisitte saavuttaneet. On eräs, joka näkee paremmin kuin me kaikilla kiikareillamme yhteensä, ja kun hän huomaa ajan soveliaaksi, niin antaa hän kyllin iloa, meidän sitä etsimättämmekin".

"Kyllä serkku on oikeassa nyt, kuten aina ennenkin", myönsi sotatuomari voitettuna. "Sen sanon kuitenkin puolustuksekseni, että jos serkku minusta alustapitäen olisi huolta pitänyt, niin en koskaan olisi joutunutkaan kiikaria käyttämään."