language: Finnish

NAIMISIIN

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Seuranäytelmiä 174

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1922.

HENKILÖT:

Justiina Junila.
Maija, hänen sisarensa.
Asa Poukama, kelloseppä.
Pekka, hänen veljensä.
Simo.
Manta.

Justiina on toimelias luonne, puhuu ja esiintyy riuskasti. Hänessä ilmenee erityinen, emäntämäinen piirre. Ikä noin 30 v.

Maija on pirteä, mutta pehmeämpi ja herttaisempi kuin sisarensa.
Esiintyy vapaasti ja ujostelematta. Iältään alun kolmannellakymmenellä.

Asa on haaveksiva ja raskasmielinen, kunnes tapaa Maijan, jolloin hän muuttuu eloisaksi ja kiihkeäksi. Ikä 25 v.

Pekka on reipas ja iloinen, aina hymyilevä ja aina valmis leikkiä laskemaan. Liikkuu ja puhuu vilkkaasti ja kevyesti. Ikä n. 30 v.

Simo on kovin hidas puheissaan ja koko esiintymisessään, eikä ymmärrä mitään nopeasti. Sanoo sanottavansa kuin raskaan miettimisen jälkeen. Ikä n. 40 v.

Manta on työteliäs, mutta hidasajatuksinen. Suuttuu ja heltyy hyvin helposti. On ketterämpi liikkeissään kuin Simo. Ikä noin 35 v.

Justiina Junilan huone. Lattia on juuri pesty ja huonekalut ovat epäjärjestyksessä. Kesäinen iltapäivä.

Justiina (tulee oikealta, kävelee varpaisillaan ja katselee lattiaa, mutisee). Kyllä tämä jo —. (Huutaa.) Manta!

Manta (tulee oikealle ovelle). Häh?

Justiina. Kyllä lattia jo on kuiva. Rupea vaan asettelemaan huonekaluja!

Manta (tulee esiin). Ehkä emäntä sitten nostaa minun kanssani tuon sohvan?

Justiina. Tällaisen kiireen se sisarkulta nyt minulle antoi —. (Nostavat sohvan paikoilleen.)

Manta. No, kun kerran tulee Amerikasta asti!

Justiina. Tarvitsi hänen sinne mennä!

Manta. Hän ei kai tietänyt saavansa perintöjä — täällä kotimaassa.

Justiina. Tiesi kyllä. Minä kirjoitin hänelle Helsinkiin, että täti oli kuolemaisillaan. Meni vaan. Noin! Se on hyvä! Muut Manta kyllä jaksaakin.

Manta (leveästi hymyillen). En minä tuota sulhasmiehen sänkyä jaksa.

Justiina (ei ole kuulevinaan). Mitä et jaksa?

Manta. Tuota kellosepän sänkyä.

Justiina. Minä en enää ehdi. Leivät palavat uunissa — (mennessään oikealle) — kutsu Simoa auttamaan! Hän on vajassa puita pilkkomassa.

Manta. Mokomaa tänne — saappaineen — vasta pestylle lattialle!

Justiina (kääntyy). Kyllä minä huudan ikkunasta, että Manta käski hänen riisua saappaansa. (Menee nauraen.)

Manta (pysähtyy liikkeissään, huutaa suuttuneena). Ei tarvitse! (Menee nopeasti perälle ja huutaa ulos ystävällisellä äänellä.) Simo! Kuule Simo! Tule vähän tänne! (Tulee esille, menee peilin eteen, korjaa tukkaansa ja laskee hameensa alas, katsellen itseään vähän jokapuolelta. Rupeaa asettelemaan tuoleja y.m. paikoilleen, vilkaisten välillä peiliin.)

Simo (tulee ulkoa). No? Mikä hätänä?

Manta (makealla äänellä). Auta, hyvä Simo, nostamaan tätä sänkyä!

Simo. Jahah! (Sylkäisee.) No, mikäs siinä on —. (Nostavat sängyn seinustalle.) Mitäs varten täällä nyt näin rumsteerataan — vaikkei ole joulu eikä juhannus?

Manta. No, se Maija tulee nyt tänään —

Simo. Jahah! Jahah! (Katselee sohvaa.) Saakos tuohon vähän istahtaa? (Istuutuu ennenkuin Manta ehtii mitään sanomaan.) Se ameriikkalainen — jahah!

Manta (toimii hitaasti, vilkaisten silloin tällöin mielihyvällä Simoa). Hm! Ei suinkaan sitä yksin hänen tähtensä —

Simo. Jahah — tulee muitakin —. Eikös se ollut sen kellosepän velimies, joka tuli aamulla —

Manta. Sehän se oli — mutta ei kai sitä yksin vieraitten tähden —

Simo (kaivelee piippuaan esiin). Jahah! Muuten vaan lystin vuoksi —

Manta (hihittää). Niin! Lystin vuoksi kyllä. Täällä kai saadaan kohta kihlajaiset —

Simo. Jahah! No, kuka nyt sitten —

Manta. Pitäisipä tuon arvata. Eihän meitä niin monta ole tässä talossa.

Simo (katsoo hämmästyen Mantaa). Jahah! (Kopistaa äkäisesti piippunsa poroja lattialle.) Vai ottaa se Manta sittenkin sen Veräjä-Villen!

Manta (ihmetellen). Villenkö?

Simo. No, kenenkäs sitten?

Manta. Vai minä menisin Veräjä-Villelle — (arvokkaasti) — ja veisin tuhannen markkaani hänen juopotellakseen — (mietiskelevin katsein). Ei! Kyllä se on toisempi mies, jolle minä ohjakset uskon.

Simo (heittää piippunsa sohvalle). Onkos muuta nosteltavaa? (Nousee.)

Manta (hämillään). Ei — ei ole —

Simo. Jahah! Sitten — (menee perältä ulos).

Manta (pyyhkii hämillään molempia ohimottaan). Ei — mutta — (aikoo perässä) — Simo!

Justiina (tulee oikealle ovelle). Jätä hetkeksi kesken — ja tule auttamaan minua! (Poistuu.)

Manta (epätietoisena minne menisi, aikoo oikealle ja aikoo perälle). Kyllähän —

Justiina (huutaa). Tule heti!

Manta. Tulenhan — (menee oikealle).

Asa (tulee Pekan kanssa perältä). Käy tänne vaan! Täällä minä asustan.

Pekka. Johan minä täällä kävin aamupäivällä — sinua hakemassa — ja tutustuin sinun morsiameesikin — talon emäntään —

Asa (kehottaa vaitioloon). Hss! Ole hiljaa!

Pekka. Mitä meinaat? Onko se nyt vielä jokin salaisuus? Vaikka minä olen sitä varten täällä — (kaivelee povitaskuaan) — että — että tiedettäisiin täälläkin — noh — minne se pahus nyt on joutunut — (löytää paperin ja heittää sen pöydälle) — että sinä olet kotipitäjäsi tyttöjen puolesta esteetön naimisiin.

Asa (istuu pöydän ääreen). Istu nyt — ja tupakoi — jos haluat.

Pekka (istuutuu naureskellen — ottaa taskustaan tupakan). Onko sinulla hammassärky? — Pari tuntia minä istuin kuuntelemassa sinun kellojesi niksutusta — mutta sinun naksutustasi minä en ole vielä ollenkaan kuullut. (Kiusoitellen.) En eläissäni ole nähnyt noin surkeannäköistä sulhaspoikaa.

Asa (huokaa). Minä tahtoisinkin perääntyä koko tästä touhusta.

Pekka (hauskasti). Tyhmyyksiä! Justiina on rikas — ja sinä olet köyhä. — Kiittäisit onneasi, että olet sellaisen löytänyt!

Asa (hermostuneesti). En minä ole häntä löytänyt!

Pekka. No, jos et juuri etsimällä, niin sattumalta sitten! Ole kiltti — ja kiitä joka tapauksessa!

Asa. En.

Pekka. Äsh! — Oikeinko sinä rupeat jänistämään?

Asa (nousee hermostuneesti). Kyllä se melkein niin on.

Pekka (kuivasti). Miksi olet sitten hänet ottanut?

Asa (hillityllä mutta äkäisellä äänellä). En minä ole häntä ottanut — hän on ottanut minut. (Kävelee.)

Pekka (purskahtaa nauramaan). Soo?!

Asa (viittoillen). Älä nyt melua! (Istuutuu nojaten pään käteen.) Niin se vaan on.

Pekka (hymyillen). Täällä on sitten toiset tavat kuin siellä kotipitäjässämme. (Vakavammin.) Mutta vakavasti! Mitä sinulla on oikeastaan häntä vastaan? Pulska ihminen! Ja sinä olet köyhä poika — pääset jaloillesi —

Asa (hiljaisesti). Eihän minulla mitään häntä vastaan olisi —

Pekka. No?

Asa. Mutta siinä on yksi mutta.

Pekka. Olet ehkä pikiintynyt johonkin toiseen?

Asa. Niin.

Pekka. Kehen sitten?

Asa. Tiedäthän sinä —

Pekka (viheltää halveksivasti). Tuohon helsinkiläiseen tanssi-iltamatyttöön, jonka tapasit viime syksynä? — Kyllä kannattaakin!

Asa. Minkäs sille voi.

Pekka (tyytymättömänä). Mokoma letukka, jota et sen koommin ole tavannut — etkä edes nimeäkään tiedä —

Asa (puolustaen). Tiedän — Maria se oli —

Pekka. Mutta sukunimeä et tiedä?

Asa. En.

Pekka (heiluttaa kättään). Voi, voi! Sinun Mariasi voi olla jo naimisissa »toisemmankin» kerran. Ellei ehkä jo silloinkin ollut —

Asa (kiivaasti). Ei ollut!

Pekka (halveksien). Mistä sinä sen tiedät?

Asa. Tiedän minä. Meidän piti tavata toisemme seuraavana päivänä —

Pekka (naureskellen). Piti! Mutta ette tavanneetkaan!

Asa (surullisesti). Emme. Minun kelloni kävi jälessä — ja minä myöhästyin — tunnin.

Pekka (nauraa makeasti). Se on itsestään selvä, että kellosepän kello käy päin honkaa. Mutta tällä kertaa saat sitä kellosohloa kiittää onnestasi —

Asa (loukkaantuen). Mistä onnesta?

Pekka (päättävästi). No, kuka sen tietää, mikä letukka lie ollut. Hyvä, että pääsit hänestä!

Asa (raskaasti). Minä en ole päässyt hänestä. Ja nyt kun tämä askel — (osoittaa paperia pöydällä) — on noin pitkällä — muistelen minä häntä enemmän kuin koskaan ennen —

Pekka (huvitettuna). Minkä näköinen hän oli?

Asa (innoissaan). Vaalea — ja helakan punaiset posket

Pekka (pilkallisesti). Kuule! Viikko Justiinan ja sinun häittesi jälkeen on tuo kuvasi koko lailla toisellainen.

Asa. Millainen?

Pekka. Sinun Maarian-kuvallasi on kalpeat posket — likaisen ruskea tukka —

Asa (suuttuen). Ole vaiti!

Pekka (nousee). Jos ylipäänsä muistat häntä enää ollenkaan. — Nyt minä menen »pälpättämään» sinun morsiamesi kanssa. Hänen kanssaan on lysti jutella.

Asa (äkkiä nousten). Kuule! Nai sinä hänet!

Pekka (hämmästyen). Mitä?

Asa. Te sopisitte hyvin yhteen —

Pekka. Pitäisikö minun mennä naimisiin sinun vanhojen muistojesi kanssa! (Naureskellen). Olisi minulla itsellänikin mokomia kalpeaposkisia ja likatukkaisia —

Asa. Älä nyt lorua! Justiinaa minä tarkoitan. (Kuiskaamalla). Mene sinä namusiin minun edestäni -.ja ota tuo Justiina!

Pekka (katsoo pitkään Asaa). Sinähän olet lysti sulhanen!

Asa. Minä en ole lysti enkä ikävä — minä olen vain vakava —

Pekka. Sinä puhut siis vakavia hassutuksia! Mitä hän minusta välittäisi, kun kerran sinut on ottanut —

Asa (innoissaan). Minä olen varma, että välittää! En minä usko ollenkaan, että minä tässä olen pääasia —

Pekka. No, kukas sitten?

Asa, Kun hän vaan saa miehen — kunnon miehen —

Manta (tulee oikealta). No, voi, voi! Joko se kelloseppä nyt ehti tänne vieraineen — enkä minä vielä saanut lopulleen sitä siivousta —

Pekka. Sopii vaan jatkaa — olinkin juuri lähdössä —

Asa. Niin — velimieheni menee sinne Justiinan puolelle —

Manta. Kohta hänellä onkin aikaa — hänellä on jo viimeinen arina —.

Pekka (leikillisesti Asalle). Minä luulen, että minun kelloni käy tunnin jälessä — tuosta emännän kellosta — menen sinun kellopajaasi — siksi tunniksi —. (Menee nauraen ulos.)

Manta (katsoo Pekan jälkeen, pyyhkii nenäänsä ja katsoo sitten Asaa), Mikä se on tuo teidän veljenne?

Asa (mietteissään). Hän on sellainen — pikku —

Manta. Pikku höynä — jahah! (Nauraa leveästi.) No, siltä se kuulosti —

Asa (äkäisesti). Mikä kuulosti? Hän on pikkutilallinen — eikä ollenkaan mikään höynä —

Manta. Jahah!

Asa. Jahah! Joko se Mantakin jahattaa kuten Simokin —

Manta (äkäisesti). Simo! Mitä se kelloseppä Simosta tahtoo — ja mitä minusta —

Asa (lepytellen). No, no, no! Enhän mitään! Minusta vain on tuntunut että teillä on jotakin yhteistä —.

Manta (melkein huutaen). Yhteistä! Mitä yhteistä!

Asa (tuskallisesti). Ei mitään tietysti —

Manta (sivauttaa käsiään yhteen). No, ei tuon enempää!

Asa (peräytyen peräovelle). Ehkei, ehkei! — Simo vain on sanonut pitävänsä Mantasta —

Manta (riemastuen). Älkää! Onko?

Asa. Kyllä — luulen — (aikoo pujahtaa ulos).

Manta (rientää estämään). Hyvä, kiltti kelloseppä! (Ottaa Asaa käsivarresta.) Jos vain sopisi — sopivassa paikassa sanoa — minäkin tykkään niin armottomasti — ja rahaa mulla myöskin on —

Justiina (tulee oikealta, parkaisee). Manta!

Manta (ei huomaa irroittautua Asasta). Herra jesta! Mikä hätänä?

Justiina. Mitä sinä siinä toisen sulhasta viekottelet?

Manta (peräytyy kauhistuneena). Herra jesta! Minäkö kenenkään laillista omaisuutta viekottelisin, kun minä puhuin Simosta: —

Asa. Niin — ja mitäs Justiina toisen sulhasesta välittää! (Menee, ulos.)

Justiina. No, mihin sillä Asalla sellainen kiire — (menee ovelle). Asa!

Manta. Antaa hänen mennä! Meni kai veljensä kelloa laittamaan. Se käy tunnin jälessä — (alkaa siivota). Kaikkia sen Justiinankin päähän pistää! En suinkaan minä puun ja kuoren väliin — mutta kun hän sanoi sen Simon puhuneen minusta —

Justiina. Miksihän niin painavasti sanoi sen — toisen sulhanen —

Manta (nauraa). No toisen kai —- eikä minun! On se emäntäkin aika hupsu — huomenna pitäisi kuulutettaman — ja vielä epäilee —

Justiina (auttaa järjestelyssä). Älä höpise! Eihän Asa ole edes tästä pitäjästä — ei se niin vaan käy —-. (Huomaa piipun tuhkaa lattialla.) Mutta, Manta! Mitä siivoamista tämä on? Katso nyt!

Manta (menee katsomaan). Eikös ne miehet —

Justiina. Simo tietysti saappaistaan —

Manta (toimekkaasti). Ei se Simon työtä ole, mutta saman tekevä — pyyhitään pyyhitään — (pyyhkii lattialta Simon piipuntuhan).

Justiina. Nythän on kaikki kunnossa — (menee sängyn luo). No, voi minun päiviäni! Tuohon minä olen unohtanut nuo Asan arkihousut. Lahkeensuut piti paikata — hm! — (ottaa housut sängyltä) — pariin pisteeseen se on jäänyt — ja minulla on vielä kyökissä niin paljon — — Nyt ei auta muu — Manta istuu nyt tuohon tuolille ja ompelee nuo reunat —

Manta (hölmistyneenä). Mitä? Mitkä? Mitä minun pitäisi tehdä?

Justiina. Paikata nämä housut.

Manta (melkein huutaen). Miehen housut!

Justiina. Mitä sinä huudat? Mitä ihmettä siinä nyt olisi! (Ottaa Mantaa kädestä ja vie pöydän ääreen.) Istu tuohon noin — tässä on housut!

Manta (loukkaantuneella vakuutuksella). En minä sitä voi!

Justiina. Tyhmäkö sinä olet! Etkö sinä sitten koskaan aio Simon housuja paikata?

Manta (hartaasti). Se on eri asia — Simon kyllä — jos Herra sallii — —

Justiina. Nyt minä jo kohta suutun —

Manta. Jos olisin edes joskus ennen saanut paikata Simon housuja — mutta nyt —

Justiina (kiivastuen). Tuossa — ompele! — Minulla on muutakin työtä — ja laiva voi tulla millä silmänräpäyksellä tahansa — (Panee housut Mantan syliin ja menee nopeasti oikealle.)

Manta (vaipuu istumaan). Voi, voi — tämä on kuin — pyhyyden pilkkaa! (Alkaa vastenmielisesti ommella ja käsittelee housuja hyvin varovasti.)

Simo (tulee ulkoa). Jäiköhän se piippunysä —

Manta (pelästyy). Hih! En ole nähnyt — (peittää käsillään housuja).

Simo (katselee ympärilleen). Se pakana sitten myötäänsä karkuilee.

Manta (sukoilee kiireesti housut esiliinaansa — mielistellen). No, kyllä täältä vaan löytyy, jos tänne jäi — (nousee).

Simo (löytää piippunsa sohvalta). Jahah! Tuossapa se — sohvalla. (Aikoo lähteä.)

Manta. Onpa sillä Simolla nyt kiire!

> Simo (Pysähtyy). Kiirekö? No, ei kiireen kierää!

Manta. Muutenko vaan ei haluta vitkastella?

Simo (katselee ympärilleen). Mikäpähän täällä olisi ollessa! Olihan viileä kalpi — (alkaa täyttää piippuaan). Ulkona onkin tänään kovin helteistä —

Manta (tulee pöydän etupuolelle). Sopisihan vaikka istuakin levätessään — onhan siinä sohva — — Me taisimme äsken puhella jotakin — mutta se jäi kesken — kun se Simo niin juoksujalkaa töytäisi ulos — kesken kaiken —

Simo (istuutuu, sytyttää piippuaan). Jahah! jahah! Vai juoksujalkaa —

Manta (nauraa). No, ei nyt niin sanan mukaan. Enkä minä äskenkään niin meinannut kuin Simo sen ymmärsi.

Simo. Enhän minä kai ole mitään erityistä ymmärtänyt — tietääkseni —

Manta (astuu vähän lähemmäksi). Kyllä vissiin Simo ymmärsi, että minulla olisi joku sulhanen — parempi kuin Veräjä-Ville — mutta en minä sitä tarkoittanut —

Simo (äreästi). No, mitäs tuota minulle selitellä! Antaa Villen vaan olla parhaan kaikista —

Manta (pyytäen). Voi, voi, hyvä Simo, ymmärrä nyt oikein!

Simo (nousee). Johan minä sen nyt vähemmälläkin —

Manta (astuu Simon eteen). Enhän minä Viileätä huoli kuuna päivänä! (Mielistellen.) Etkö sinä nyt voi ajatella ketä minä tarkoitan, kun sanon, että kunnollisempi se on joka suhteessa kuin Ville — se, jonka minä otan — jos hän vaan minusta huolii —

Simo (äkäisesti). Kysy häneltä, niin saat tietää — (aikoo lähteä).

Manta (kohottaa hätäisenä molemmat kätensä estääkseen Simon lähtöä. Esiliina aukee, ja housut putoavat lattialle). Sitähän minä juuri nyt tahtoisin — (nostaa nopealla liikkeellä housut lattiasta, mutta ei tiedä, mitä sanoisi tai tekisi, seisoo liikkumattomana ja hämmästyneenä).

Simo. Jahah, jahah! Kellosepän housut esiliinassa! (Naurahtaen.) Kyllä minä nyt voin ajatella ketä Manta tarkoittaa. (Äkäisenä.) Vai vallan noitumalla niitä sulhasia hommataan! (Menee nopeasti ulos.)

Justiina (tulee oikealta). Kenen kanssa sinä puhelit? Kuka täältä meni? Oliko se kelloseppä?

Manta (raivossa). Oli — kelloseppä! Justiina on oikea pahanilman lintu — kelloseppänsä kanssa!

Justiina (tulee pöydän eteen). Mitä sinä huudat? Oletko sinä tolkussasi?

Manta (yhä enemmän suuttuen). Minä juuri olenkin tolkussani. Mutta se on Justiinan syy — ettei tässä ihminen pääse puusta pitkään — (itku kurkussa) — vaikka mies aivan selvästi on minuun rakastunut —

Justiina (suuttuneena). Kuka? Kuka on sinuun rakastunut?

Manta. Miksi ei yhtähyvin minuun kuin sinuunkin!

Justiina (astuu lähemmäksi). Kelloseppäkö?

Manta (raivossa). Älä sinä puhu kellosepästä! — Sinä luulet, ettei muut ihmiset miestä tarvitsekaan! Tuossa! Koska olet niin kärtty — miesten perään! (Heittää housut Justiinan kaulaan ja menee nopeasti oikealle.)

Simo (tulee ulkoa, pysähtyy ovelle). Jahah! Joko ne nyt pitää olla kaulassakin!

Justiina (on seisonut liikkumattomana, kääntyy äkkiä). Mitä?

Simo. Ai! Emäntäkö se onkin? (Tulee alas.) Noituuko emäntäkin itselleen kelloseppää?

Justiina (riistää suuttuneena housut kaulastaan ja heittää pöydälle). Noidun. Kyllä minä kohta noidun tässä talossa. (Kävelee kiivaasti edestakaisin.) Että se Manta kehtaakin tunkeutua puun ja kuoren väliin! Vaikka hyvin tietää, että kellosepällä ja minulla on vakavat aikomukset! Ja niin hyvänä kuin minä olen Mantaa pitänyt — että kehtaakin! On petkuttanut koko ajan! On puhunut aina mesikielisesti Simosta — ja Simosta —

Simo. Minustako?

Justiina. Niin juuri! Ettes sitä ole huomannut, että hän on ollut pitävinään sinusta!

Simo (raappii korvallistaan). Olenhan minä sen luullut vähän tykkäävän, mutta — (osoittaa pöytää) — toisiin housuihin se nyt näkyy ihastuneen —

Justiina (hyökkää pöydän luo ja heittää housut nurkkaan). Mokomaankin — kellojen tärvelijään! (Ottaa pöydältä Asan esteettömyystodistuksen ja lukee.) No, voi minun päiviäni!

Simo. Mitä nyt?

Justiina. Tässä on Asan esteettömyystodistus! — Kuulutuksiin vaan — oi minua! (Vaipuu tuolille itkien.)

Pekka (tulee ulkoa, hauskasti). Pitääkö itkeä, kun mennään kuulutuksiin?

Justiina. Teidän veljenne on hävytön petkuttaja! Tuossa on siitä todistus! (Heittää paperin pöydälle.)

Pekka. Eikös tämä ole — (katsoo paperia). On oikein! Luulin jo hukkuneen — kun Asa ei sitä ottanutkaan haltuunsa.

Justiina. Menkää nyt vaan suoraa päätä pappilaan!

Pekka. Kyllä minä puolestani! Ja kai Asakin kohta ehtii — jos vaan Justiina on valmis.

Justiina (lakkaa äkkiä itkemästä). Kuka?

Pekka. No Justiina tietysti — morsian.

Justiina (hypähtää ylös). No, eikös Manta —?

Pekka. Mikä hemmetin Manta —?

Justiina. Ja minuako varten tuo paperi —?

Pekka. Teitä vartenhan minä sen äsken toin.

Simo. Jahah! (Miettien.) Ehkei se Manta meinannutkaan kelloseppää —

Justiina (ihastuneena). Ehkei meinannutkaan —

Pekka. Mikä ihmeen Manta tässä kummittelee?

Justiina. Manta on meillä palveluksessa — ja minä luulin —

Simo. Niin — me luulimme — että —

Justiina. — että kelloseppä menee naimisiin — Mantan kanssa.

Pekka (katselee Simoa, hymyillen). Ja jättää teidät — niinkö? Että Manta jättää — tarkoitan.

Simo. Siihen käsitykseenhän sitä tässä —

Pekka. Ja nyt Manta suree teidän tyhmiä käsityksiänne.

Simo. Surisikohan tuo?

Pekka. Siellä kyökin portailla näkyi muuan nainen istuvan ja itkevän. Eiköhän se ollut Manta?

Simo. Jahah! — Vai vallan itkee!

Pekka. Minä vien nyt tämän paperin Asalle ja kiiruhdan häntä.

Justiina (hyöriskellen hädissään). Voi, voi! Minä olisin heti valmis — jos vain se Maija-sisareni ehtisi tulla ennen sitä — että hänkin —

Pekka. Laivahan tuli jo äsken. (Menee ulos.)

Justiina. No, voi siunatkoon! Eikä kukaan mennyt vastaan! (Äkäisesti Simolle.) Mitä sinä siinä toljotat hajasäärin? Häh?

Simo. Jaa, että hetikö menisi sitä Mantaa lohduttamaan —

Justiina. Häntä voit lohduttaa hautaasi asti! Mene laivalle Maijaa vastaan. — Kuuletko!

Simo. Jahah! Jahah! Kyllähän minä — mutta tässä on vielä yksi paha paikka —

Justiina (aikoo mennä, pysähtyy ärtyisenä). Mikä paikka siinä on?

Simo. Jos Manta itkee syyttömästi — niin en minä voi mennä mihinkään —

Manta (tulee oikealta itkien). Siellä se amerikkalainen nyt tulee kyökin ovesta sisään —

Justiina. Voi — armias — (rientää oikealle).

Manta (menee itkien istumaan pöydän ääreen). Tällaiseen maailmanlopun kauhistukseen vielä vieraita!

Simo (öräilee, kynsäisee korvallistaan, ei tiedä mitä tekisi). Jahah! Sinä näyt itkevän —

Manta. Mitä sinä siitä välität! (Kuivaa silmiään.)

Simo. Kyllähän sitä sentään välittäisi — kun vain tietäisi — tässä on nimittäin yksi paha paikka —

Manta. Mikä?

Simo. Kun vain tietäisi — itketkö sinä tuon kellosepän tähden. (Manta purskahtaa ulvomaan, nousee ja menee nopeasti ulos. Simo on ymmällä, ei tiedä mitä tekisi. Oikealta kuuluu vilkasta naisten keskustelua.)

Justiina (oikealla). Riisu vain tänne hattusi ja takkisi! Minä panen tähän matkatavarasi. (Keskustelua jatkuu.)

Simo (yksin). On siinä vaan vielä yksi paha paikka!

Justiina (tulee oikealta). No, tule nyt sitten tänne sisälle! (Huomaa Simon.) Mitä sinä vielä täällä teet? —

Simo. Minä vain tahtoisin kysyä emännältä —. (Hiljaa.) Mitä se Manta niillä kellosepän housuilla teki?

Justiina (äkäisesti). No, minähän annoin ne hänelle paikattaviksi — tyhmeliini!

Simo. Jahah! Jahah! Hyvä on! — Se oli, nähkääs, niin paha paikka — (menee ulos).

Maija (tulee oikealta). Täällähän on oikein hauskaa ja kodikasta — ainakin näin kesällä —

Justiina. Tule nyt istumaan! Kai sinä olet kovin väsynyt matkasta!

Maija (istuutuu sohvaan, naureskellen). Vieläkös — minä olisin väsynyt. Mitä nyt laivamatka väsyttäisi — tällaisilla pikku lammikoilla —

Justiina (ottaa kaapista pöytäliinan, kahvikuppeja y.m., asetellen pöydälle). Niin — niin! Toista kai on niillä suurilla maailman merillä —

Maija. On se niin toista — etten minä vaan Atlantilla seilaa toista kertaa.

Justiina. Niinkö oli kauheata?

Maija (hymyillen). Oh se vaan sellaista — mennessä.

Justiina. Miksi menitkään sinne — vaikka tiesit, että me kohta saisimme suuren perinnön —

Maija (vilkkaasti). Suurenko? No, kuinka suuri se sitten on?

Justiina (istuutuu kesken hommansa). No, ajatteles nyt! Ensiksikin tämä pieni tila — (riemuiten) meillä on hevonen ja viisi lehmää —

Maija (ihmetellen). Soo!

Justiina (mahtavasti). Nii-in! — Ja rahaa täsmälleen kaksitoista tuhatta.

Maija. Ai — ihmettä sentään! Saanko minäkin niin paljon — kuusi tuhatta?

Justiina (nousee nauraen). Saat tietysti! Ja puolet kaikesta muusta —

Maija (riemuiten). Ool rait! Sehän on mainiota!

Justiina (jatkaa tointansa.) Ajatteles, kuinka meille tulee nyt hyvä! Sinäkin pääset vielä hyviin naimisiin —.

Maija. Vielä? — Minähän olen sinua nuorempi.

Justiina (ylpeillen). No, mitäs minusta! Minuthan kuulutetaan jo huomenna — kun tästä vaan ehditään käydä pappilassa.

Maija. Soo! — No, mikä se sinun sulhasesi on?

Justiina. Se on kelloseppä Poukama. Tuli keväällä tähän meille asumaan —

Maija (nauraa). Ja sinä löit valtauspaalusi heti — ja sanoit: tämä on mun.

Justiina (loukkaantuneena). Minäkö? Mitä sinä puhut?

Maija (ilakoiden). No niin! Amerikassa sanotaan joskus niin. Älä välitä! Smartti tyttö vaan olit. Sitä tarkoitan.

Justiina. Se on niin näpsä poika, että ihmeekses katselet — jahka näet. —

Maija. No, koska hänet saa nähdä?

Justiina (tyytyväisenä). Heti kun tässä saadaan jotakin suunavausta. (Istuutuu yhtäkkiä herpautuneena.) Ai, ai, kun minä pidän siitä pojasta!

Maija (hymyillen). Mahtaa olla aikamoinen mies!

Justiina (katsoo ihmeissään). Aikamoinen? Sinusta on tullut merkillinen! Käytät niin omituisia sanoja! (Haaveillen). Ei! — Hän on taivaallinen. Ei uskoisi, että mies voi olla niin ihana!

Maija (nauraen). Niin kai — ylipäänsä — naisille.

Simo (tulee oikealta, saamattomasti). Jahah! Tuota —

Justiina (nousee). No?

Simo. Se kahvi kuuluisi nyt siellä kyökissä olevan jo tarpeeksi kiehunutta —

Maija. Mitä ihmettä! Onko sinulla mieskokki? Sepä vasta amerikkalaista!

Justiina (suutahtaen). No, mitä se Simo siitä ilmoittelee? Missä Manta on?

Simo (nolona). Siellähän se kyllä on, tyttöpahainen — mutta se parkuminen —

Justiina. Vieläkö hän nyt parkuu?

Simo (tyytyväisesti). Eikä! Kyllä minä hänet jo tyynnytin —

Justiina (kiivastuen). Mitä sinä höpiset? Mitä sinä sitten asioitset?

Simo. Minähän vain tulin sanomaan siitä kahvista — kun Manta ei kehdannut — sen silmät niin punottivat —

Justiina (herttaisella toruvalla äänellä). Menisitte tekin siitä naimisiin — ettette myötäänsä itkuja pusertelisi —

Simo (harvinaisen vilkkaasti). Jahah! Se on aivan minun haluni mukaista —

Justiina. No, kyllä vaan Mantankin —

Simo. Minäpä kysyn heti — (menee oikealle).

Maija (ihmeissään). Koko talohan täällä menee naimisiin!

Justiina (välinpitämättömästi). Nuo nyt ovat hommanneet sitä ikänsä —

Maija. Täällä mahtaa olla oikein naimisbasilli ilmassa —

Justiina. Tuntuuko siltä? Joko sinunkin tekee mielesi?

Maija (aivastus tulemaisillaan). Kai se jo on tarttunut — koska niin — (aivastelee) — aivastuttaa —. (Pekka tulee perältä.)

Justiina. No, eikös vaan! Naimisbasilli olikin — se ennusti miehen tuloa.

Pekka. Minunko tuloani?

Justiina. Niin. Tuo Maija, minun sisareni, juuri aivasteli.

Pekka (hauskasti). Sanotaan, että nainen tuntee miehen saapumisen aivan kuin ilmapuntari myrskyn tulon.

Maija (nousee, iloisesti). Kas vaan! — Tämä on kai —

Justiina (kiirehtien). Se on herra Poukama! — Istukaa nyt ja jutelkaa — minä tulen heti kahvin kanssa — (menee nopeasti oikealle).

Pekka (menee tervehtimään Maijaa). Terve tuloa kotimaahan!

‘Maija. Kiitos!

Pekka. Tulittakin ihmeen sopivaan aikaan.

Maija (istuutuu). Niin. Huomaan tulleeni parhaiksi — kihlajaisiin.

Pekka (istuutuu). No aivan kuin naapurista vaan olisi pistäytynyt! Ihan minuutilleen. Kohta kai lähdetään pappilaan.

Maija (tarkastellen Pekkaa, hymyillen). Minä luulen, että sisareni on onnistunut valinnassaan.

Pekka. Oletteko jo ehtinyt tekemään sellaisen havainnon?

Maija (yhä tarkastellen). Hm! Sen verran mitä näin ensi silmäyksellä voi —

Pekka (avonaisesti). Kyllä minäkin voin vakuuttaa, että sisarenne saa hyvän miehen.

Maija (huvitettuna). Niinkö?

Pekka. Aivan varmasti.

Maija (ivallisesti). Olettepa te itserakas.

Pekka (hämmästyen). Minäkö?

Maija. Noo — ehkä ei — onhan suora puhe komeata kieltä.

Pekka (vakavasti). Ei se ole mitään erityistä kieltä. Se on minun vakaumukseni.

Maija (kuivasti). Hyvä on! Hyvä on!

Pekka (hiljaisemmin). Enkä minä usko, että mitään pilviä tulee tuottamaan avioliiton taivaalle — sekään pieni rakkausjuttu —

Maija (heristäen sormellaan). Ai, ai! Onko sulhaspojalla pikkusia rakkausjuttuja!

Pekka (hymyillen). Yksi ainoa vain — ja se on mielestäni sangen viaton ja ohimenevää laatua.

Maija (uteliaasti). No, minkälainen?

Pekka (sivuuttamalla). Muuan iltamatuttavuus, joka ei päässyt jatkumaan sitä iltaa pitemmälle.

Maija. Miksi ei?

Pekka. Tyttö katosi jäljettömiin — (nauraen) — ja rakkaus katoo kyllä samaa tietä.

Maija. Te ette ole juuri tunteellinen?

Pekka. Mitä peijakasta se minua liikuttaisi?

Maija (muuttuu vakavaksi, tuijottaen eteensä). Hm! — Milloin katoaa nainen — milloin taas — katoaa —

Pekka (nauraen). Tuo pikku juttu teki teihin vaikutuksensa?

Maija. Kaikki eivät katsele tuollaisia »pikkujuttuja» yhtä kylmästi kuin te. (Ivallisesti.) Ja viisainta on, ettette kerro sitä morsiamellenne — ainakaan samalla tavalla.

Pekka (ihmeissään). Mitä saakelia? Mitä tämä minun morsiantani liikuttaisi — jos mulla sellainen —

Maija (nousee). Koettakaapas!

Justiina (tulee oikealta ja tuo kahvipannun). No, no! Älä nyt, Maija, lähde mihinkään! Kahvia saadaan ihan heti

Pekka (osoittaen Maijaa uudestaan istumaan). Niin — kihlajaiskahvia —

Justiina (iloisena). Niin juuri! Istu nyt vaan paikoillesi!

Maija. Hm! (Vaivautuneesti.) Istu alas — ja ole iloisen näköinen! (Istuutuu entiselle paikalleen. Manta tuo oikealta muuta kahvikalustoa.)

Justiina. Käskitkös nyt Simoakin tänne?

Manta (katsoo taakseen). Johan se minua seurasi tuohon ovelle asti — (huutaa). Simo! Mihin sinä jäit? Tule sisään!

Simo (tulee). Jahah, jahah! Tulenhan minä —

Justiina. Nämäkin tulevat pappilaan samalla kertaa —

Pekka (nousee). Vai niin — toinen sulhanen — (menee Simon luo). No — onneksi olkoon —

Justiina. Eihän tässä nyt vielä sovi ruveta onnittelemaan! Missä se Asa nyt viipyy?

Maija (mielenkiinnolla). Asa? Kuka on Asa? Missä on Asa?

Asa (tulee ulkoa). Täällä minä tulen —

Maija (hypähtää ylös hämmästyneenä). Mitä? (Tuijottaa Asaa.)

Justiina. Tule nyt, Asa rakas, tänne istumaan!

Pekka (iloisesti, tullen alas oikealle). Niin — myöhäistä nyt enää piilotella!

Asa (tulee allapäin vasemmalle puolelle pöytää lähelle Maijaa). Enhän minä!

Justiina (arvokkaasti). Saanko esitellä — sisareni ja —

Asa (huomaa Maijan, vavahtaa ja huudahtaa). Mitä tämä on? (Pyyhkii otsaa ja silmiä.) Maria?

Maija. Siunatkoon! — Asa!

Justiina (ällistyneenä). He tuntevat toisensa!

Asa (hyökkää Maijan luo, ottaa häntä käsistä). Maria! Rakas Maria! Sinähän tulet kuin ilmestys taivaasta —

Justiina (astuu pöydän etupuolelle, on aivan jähmettynyt, änkyttää). Minun sulhaseni — sulhaseni

Maija. Sinähän olet oikea taikamestari — Asa kulta — — Sinä ilmestyt yhtä äkkiä kuin katoatkin —

Pekka (nopeasti, melkein huutaen). Nyt, Asa — sun kellosi käy oikein!

Asa (kuulematta, painaa Maijan sohvalle istumaan ja istuutuu itse viereen). Sinä et aavista, miten minä olen kaihonnut — ja ollut onneton

Simo. Tule pois, Manta! Täällä menee kaikki sekaisin —

Asa (hypähtää riemussa ylös). Voi pääsiäisilo ja helluntaijuhlat! Katsokaa! Tässä on minun morsiameni! (Istuutuu uudelleen.) Rakas — oma Mariani! (Suutelee Maijaa.)

Justiina (parkaisee). Älä, älä! Et saa — et saa!

Pekka (Justiinalle olan yli). Antakaa olla! Ei niille mitään mahda! Niissä on rakkauden tauti. Hänhän aivasteli — ja se ennusti sen oikean tuloa —

Justiina (vaivalla ja hiljaa). Minä kiellän — minä kiellän —. (Mania aivastelee.)

Pekka. Ahaa — sielläkin on oikea sulhanen tulossa —

Simo. Manta, Manta! Käykö minullekin noin?

Manta (Simon kaulaan). Ei — ei!

Asa (tulisesti). Harvoin onni tulee suotuisempaan aikaan! (Suutelee Maijaa.)

Justiina (katsoo onko Pekka vielä lähellä). Oi, oi, oi! Minä pyörryn — nyt minä vissisti pyörryn —

Pekka. Ei se mitään tee — minä otan vastaan —

Justiina. Ooh! (Kaatuu Pekan syliin).

Pekka (aivastaa). Jokohan se peijakas nyt tuli — minullekin —

Justiina (kääntyy Pekkaan päin, ottaa häntä kaulasta). Tukekaa te minua —!

Pekka. Täytyy kai — koska näin — riivatusti — aivastuttaa — (aivastaa). Tämähän tuntuu siltä — kuin tässä olisi — mentävä — naimisiin — (aivastaa).

Väliverho.