language: Finnish

KUOLLUT BRÜGGE

Romaani

Kirj.

GEORGES RODENBACH

Suomentanut

Jalmari Sauli

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915,

GEORGES RODENBACH.

Belgian uudempi kirjallisuus on tunnettu vain muutamista suurista nimistä. Maeterlinckin ja Verhaerenin ohella on Georges Rodenbach belgialaisista runoilijoista kuuluisin, ja hän on niitä ani harvoja, jotka Ranskassa on omaksuttu sen omien kirjailijoitten piiriin ja asetettu sikäläisten mestareitten rinnalle. Rodenbachin oma erikoinen runoilijaluonne ei ole estänyt häntä sulautumasta sopusointuun aikakautensa yleisen luonteen kanssa. Siinä sielullisessa ja kaunotaiteellisessa riutumisessa, joka painoi leimansa viime vuosisadan loppupuolen kirjallisuuteen Euroopassa, on Rodenbach ollut yhtenä valtimona, jonka väsyneessä, mutta herkässä sykinnässä on tuntunut kuoleman läheisyys. Siinä ajatuksen ja kielenkäytön syksyssä, joka teki tämän kirjallisuuden niin kuumeellisen värikylläiseksi, kohoaa Rodenbach yli muiden vivahdusrikkaimpana ja herkkähermoisimpana, mitä kirjallisuudenhistoria tuntee…

Georges Rodenbach syntyi Tournaissa v. 1855, ja hänen varhainen lapsuutensa kului tässä iäkkäässä pikkukaupungissa, sen tuomiokirkon ja sen monilukuisten kirkontornien varjossa, sointujen ympäröimänä, joita lukemattomat kirkonkellot siroittivat hiljaisuuteen. Näiltä ajoilta jäi hänen sieluunsa häviämättömästi jotakin tuon ilmapiirin viileydestä, sen surumielisyydestä ja salaperäisyydestä. Kalpea, vaaleakiharainen lapsi tuijotti ikkunaruutujen läpi veteen, johon talojen päädyt heijastuivat liikkumattomina kuin kuolleet unelmat, kuunteli kellojen keskeytymätöntä soittoa, näki omia hiljaisia näkyjään eikä milloinkaan liittynyt muiden lasien leikkiin.

Rodenbachin äiti oli syvästi uskonnollinen ja oli Pyhälle Neitsyelle vihkinyt poikansa, luon hennon, varhaiskypsän lapsen, jonka vallattomissa kiharoissa oli "hunajaa, ambraa ja kultaisia syyslehtiä". Isä oli virkamies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn sukuun. Kun perhe pian muutti Gentiin, joutui poikanen siellä aloittamaan koulunkäyntinsä ja herätti heti huomiota tavattomalla lahjakkuudellaan. Nuori Georges kulki yhä kirkoissa ja suitsutti madonnalle. Mutta verkalleen alkoi sielussa syntyä voimakkaita runokuvia, korvissa kuulua kaukaisia rytmejä ja sointuja, ja se salainen, kutsuva ääni kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi. Sattumalta oli samassa koulussa myöskin muita, joita Runotar kutsui, m.m. Verhaeren, ja pojat perustivat oman "sunnuntaiakatemiansa", joka muodostui pohjaksi uudelle belgialaiselle kirjallisuussuunnalle.

Rodenbach kirjoitettiin ylioppilaaksi Gentin yliopistoon, ja vaikka kaikki hänen vaistonsa kehoittivat häntä antautumaan kirjailijaksi, alistui hän kuitenkin vanhojen perimystapojen vaatimuksiin. Belgiassa ei kirjallisuudella milloinkaan ole ollut lujaa pohjaa. Belgian kansa omistaa kaiken huomionsa käytännölliselle elämälle, teollisuudelle ja kaupalle sekä puolueriidoille. Maalaustaide, joka vetoaa tämän rodun taipumukseen ihailla ja rakastaa ulkonaista loistoa, on Flandriassa kuitenkin aina ollut suosittu, ja sen parhaat nimet ovat siellä hyvin kuuluisia ja kunnioitettuja. Mutta kirjailija on saanut viime aikoihin asti tyytyä laihaan leipään, arvonannosta ja kunniasta puhumattakaan. Tähän on osaltaan ollut syynä sekin, että Belgiassa on ranskankieli pysytellyt kirjakielenä, ja näin ollen on kirjallisuus jäänyt vieraaksi kansan laajoille pohjakerroksille, joiden enemmistö on flaamilainen.

Ei ole siis ihmeteltävää, että Belgian parhaat kirjailijat aluksi ovat antautuneet käytännöllisille aloille. Rodenbach suoritti loistavat tutkinnot lakitieteessä ja rupesi asianajajaksi, kuten m.m. Verhaeren ja Maeterlinck. Elämä näytti tuhlaten siroittelevan hänen ympärilleen kultaisia lupauksia — silloin petti pohja. Parisi, jonne Rodenbach oli lähtenyt tutkiakseen lakitiedettä, vieroittikin hänet siitä kokonaan. Tosin hän kotiin palattuaan väitteli tohtoriksi, mutta hän luopui melkein heti asianajotoimesta ja antautui kokonaan kirjailijaksi. Tämä oli julkinen sodanjulistus. Rodenbach ei kuitenkaan ollut yksin; hänen esimerkkiään seuraten lopettivat monet hänen toverinsa asianajonsa ja nimittäysivät sen jälkeen aivan koruttomasti kirjailijoiksi. Tämä ryhmä alkoi pontevasti taistella tilapäiskirjallisuutta vastaan, se vaati kirjallisuudelta vakavuutta ja arvokkuutta. He perustivat aikakauskirjoja, joita ei kukaan tilannut, ja julkaisivat kirjoja, joita ei yksikään lukenut. Tunnuslauseena oli "Taide taiteen vuoksi!" ja esikuvina ajan etevimmät ranskalaiset kirjailijat. Rodenbach taisteli eturintamassa, mutta kamppailu katkeroitti hänen mieltään ja väsytti hänen luomisvoimiansa, ja v. 1886 lähti hän vapaaehtoiseen maanpakoon Parisiin, missä vietti lyhyen loppuikänsä.

Parisin kirjalliset piirit ottivat hänet avosylin vastaan. Kaikkialla herätti hänen hienostunut olemuksensa mieltymystä, ja hänen herkällä runoudellaan oli laaja ihailijapiiri. Mutta uusi ilmasto ja ympäristö ei kyennyt muovailemaan toiseksi hänen luonnettansa. Hän ei milloinkaan juurtunut Parisin asfalttikatuihin, hänen mielensä oli kääntynyt menneisyyteen, hänen sielunsa silmiin häämöittivät Flandrian kaukaiset kellotornit, sen myllyt, jotka tuntuivat jauhavan hiljaisuutta, ja vanhat kaupungit, joiden katoille vuosisatojen tomu verkalleen kasautui kerrostumiksi. Brügge oli hänelle rakkain noista vanhuksista. Siellä liikkui hän mielikuvituksessaan, sen kanavista nousevan sumun näki hän silmiensä edessä, ja sen hiljaisuus soi kesken suurkaupungin jyrinän hänen korvissaan. Brügge muodostuu hänen runoudessaan kaupungiksi, jonka luota meri kerran on vetäytynyt pois niinkuin "suuri rakkaus" — Tämä vertaus on muuten ainoa, millä Rodenbach muistuttaa mieliin Brüggen loistavaa menneisyyttä. Brügge oli viisi, kuusi vuosisataa sitten maailman mahtavimpia kaupunkeja. Satoja laivoja ankkuroi päivittäin sen satamassa tai etäämpänä merellä, siinä missä Rakkaudenjärvi nyt liikkumattomana murehtii. Ja Brügge oli myöskin taiteilijain koti, sitä todistavat sen lukemattomat meidän päiviimme säilyneet taideaarteet. Mutta kulku-uoma täyttyi hiekalla, meri vetäytyi pois, ja jäljelle jäi vain liikkumattomat kanavat, joiden pintaa hiljaisuuden linnut, kaipuun valkeat joutsenet nykyisin yksin värähyttelevät.

Ne kertomukset, jotka Rodenbach on sovittanut näihin puitteisiin, ovat laadultaan toisarvoisia, eikä hän ole niihin kuvannut ainoatakaan henkilöä, jolla olisi voimakkaampi yksilöllinen luonne. Multa kaikki ne selventävät sitä oliota, jonka kuvaamiseen hän on käyttänyt kaiken taitonsa: Brüggeä, joka oikeastaan on hänen itsensä toinen minä. Kaikissa näissä kertomuksissa ilmenee sama ristiriita todellisuuden ja unen välillä; se muodostuu hänen sankareittensa kohtaloksi, niinkuin se oli määrännyt hänen omatkin vaiheensa. Hänen molemmissa suuremmissa romaaneissaan, "Kuolleessa Brüggessä" ja "Kellonsoittajassa", sortuu romaanin sankari koettaessaan saada näitä vastakohtia keskenään sopusointuun.

Yli koko Rodenbachin runouden lepää omituinen surumielisyyden huntu. Tulee ehdottomasti kysyneeksi, mikä on syynä tähän raskasmielisyyteen ja raukeaan alakuloisuuteen. Minkävuoksi häämöittää hänen sielunsa pohjalla alati hukkuneet "Ofelia-kasvot", minkävuoksi vaikuttavat oliot, jotka eivät ole saavuttaneet tarkoitustaan ja päämääräänsä, niin puoleensavetävästi häneen, — mitä kuollutta unelmaa itkeekään hän katsellessaan suihkulähteiden pyrkimystä laivasta kohden, — mikä yksinäisyydentunne painaakaan hänen apeuteensa iäisen maanpakolaisuuden leiman? Johtuuko se ehkä surusta, joka on ollut kyllin suuri kalventaakseen hänen elämänilonsa, vai onko siihen syynä vain se pettymys, joka jokaisen lahjakkaan sielun on maksettava ylemmyydestään, ja senkö vuoksi hänen runoutensa on kuin avoin haava, josta hänen ajatuksensa ja tunnelmansa tiukkuvat esille?

Tuntuu kuin kiirehtisi hän kokoamaan näitä runosuonensa kallisarvoisia pisaroita. Sillä hän tuntee jo runoutensa hiipuvan pois. Hän on kuolemaantuomittu. Nuoruuden korkeat ihanteet kumottavat niin etäällä. Ruusunpunerva valo on häipynyt maailmasta… Näköpiiri on käynyt hänelle ahtaaksi, hän on paennut itseensä. Hän ei välitä todellisuudesta, hän elää unelmistaan, ja kun toiset rukoilevat jokapäiväisiä leipäänsä, rukoilee hän: anna minulle minun jokapäiväinen Unelmani!

Georges Rodenbach kuoli äkkiä v. 1898. Hänen kuolemansa tuli odottamatta, ja kuitenkin saattoi hänen runoudessaan tuntea ikäänkuin haavoittuneen linnun viimeisiä väsyneitä siipien iskuja. Viimeisissä runoissaan sanoo hän runouttaan katoavan rodun kuolinhuudoksi, uponneen kellon viimeiseksi valitukseksi syvyydestä…

Rodenbachin kuoleman jälkeen toivoivat hänen ystävänsä saavansa pystyttää hänelle muistopatsaan Brüggeen, jota hän niin paljon oli rakastanut. Mutta brüggeläiset näkivät hänen teoksissaan vain loukkauksia heidän kaupunkiansa kohtaan, joka jälleen vironneena elämään valmistui kuumeisella kiireellä ottamaan vastaan uutta vuosisataa. He kieltäytyivät ottamasta lahjaa — isänmaan katkeruus seurasi herkkämielistä runoilijaa vielä haudan tuolle puolenkin. Muuan Belgian etevimmistä kuvanveistäjistä, Georges Minne, sai kuitenkin palsaan valmistaakseen, ja se tarjottiin nyt runoilijan nuoruudenkaupungille Gentille. Siellä sai hänen muistonsa vihdoin leposijan. Beguiniläisluostarin kirkon edessä, vihreässä sopukassa seisoo tuo valkeaan marmoriin veistelty, syvästi liikuttava muistomerkki. Rodenbachin elämäntyötä kuvaa lepäävä nainen, joka näyttää ikäänkuin harsoon kietoutuneelta. Kohoutuen toisen käsivartensa varaan nojaa hän käteensä päätään, jolta huntu on valahtanut taaksepäin, ja tuijottaa salaperäisin, uneksivin silmin kauvas menneisyyteen…

Ja jalustassa ovat Rodenbachin säkeet:

    Quelque chose de moi dans les villes du Nord,
    quelque chose survit de plus fort que la mort
    Quelque chose de moi meurt déjà dans les cloches…

    (Jotakin, mikä on kuolemaa voimakkaampaa,
    jää minusta jäljelle näihin Pohjolan kaupunkeihin.
    Jotakin minusta kuolee jo kellojen soinnussa…)

ALKULAUSE.

Kertoessani tässä eräästä intohimosta, olen samalla — ja pääasiallisesti — tahtonut luoda kuvan kaupungista, Kaupungista henkilönä, joka on oleellisessa yhteydessä kaikkien sielunilmiöiden kanssa, — henkilönä, joka kehoittaa, joka kieltää, joka pakoittaa toimintaan.

Ja vaikuttaahan itse asiassa tämä Brügge, jonka olen kuvattavakseni valinnut, melkein kuin inhimillinen olento… Se saa valtoihinsa kaikki, jotka oleskelevat sen läheisyydessä. Se jäljentää heihin oman kuvansa ja virittää heidät yhteissointuun kellojensa kaiun kanssa.

Juuri sen minä olen tahtonut saada ilmaistuksi: kaupungin, joka vaikuttaa ratkaisevasti tapausten kulkuun; sen paikat ja nähtävyydet, ei vain kertomuksen taustana tai mielivaltaisesti valittujen kuvausten aiheena, vaan läheisesti liittyvinä kirjan toimintaankin.

On senvuoksi tärkeätä, koska nämä Brüggen kuvat tuntuvat tapausten kulussa, että ne julaistaan tässä pistettyinä lehtien lomaan: laiturit, autiot kadut, vanhat talot, kanavat, beguiniläisluostarit, kirkot ja kellotornit, jotta lukijakin voisi tuntea Kaupungin läheisyyden ja vaikutuksen, hiljentyä siitä hiljaisuudesta, joka kohoo sen liikkumattomista vesistä, tuntea sen korkeiden tornien varjojen lankeavan näille sivuille.

KUOLLUT BRÜGGE.

I

Päivä laski, vanhan hiljaisen talon käytävät verhoutuivat pimeään, ja ikkunoiden eteen vaipui hämärän suruharso.

Hugues Viane valmistausi lähtemään ulos, kuten hän iltapäivisin piti tapanaan. Toimettomana, erakkona eläen, hän vietti koko päivän suuressa huoneessaan ylikerrassa, jonka ikkunat antoivat Rukousnauha-rantamalle; tämän varrella hänen talonsa sijaitsi, kuvastellen itseään vedessä.

Hän lueskeli vähän: joitakuita aikakauslehtiä, vanhoja kirjoja; tupakoi paljon ja uneksi pitkiä tunteja muistoihinsa vaipuneena ikkunansa ääressä, jonka takaa näkyi syksyn harmaa sadesää.

Jo viisi vuotta oli hän elänyt tällä lavoin, aina siitä saakka kun hän asettui Brüggeen asumaan heti vaimonsa kuoltua. Jo viisi vuotta! Ja hän toisti itsekseen: "Leski! Leskeys! Minä olen leski!" Raskaita, peruuttamattomia, kaiuttomia sanoja.

Hänelle oli ero ollut musertava isku. Hän oli elänyt rakkautensa vuodet toimeentulon huolista vapaana, loiston ympäröimänä, matkojen virkistämänä, nauttien uusien maiden ihanuuksista, jotka säilyttävät idyllin aina tuoreena. Hän ei ollut nauttinut ainoastaan ihanteellisen yhdyselämän rauhallista onnea, vaan heikentymättömän intohimon koko huumausta, jäähtymätöntä autuudenkuumetta ja kahden sielun särkymätöntä yhteissointua, jotka erilläänkin ollen ovat yhdessä niinkuin kanavien rinnakkain kulkevat rannat, joiden kuvat vedessä kietoutuvat toisiinsa.

Kymmenen vuotta sellaista onnea, jota hän tuskin oli ennättänyt tuntea, — niin nopeaan olivat vuodet paenneet.

Sitten oli hänen nuori vaimonsa kuollut kolmikymmenluvun kynnyksellä, sairastettuaan vain muutamia viikkoja, — niin nopeasti vaipunut viimeiselle leposijalleen, missä Viane aina näki hänet muistossaan, kalpeana ja läpikuultavana kuin vahakynttilä, joka häntä valaisi. Sellaisena hän viimeksi muisti naisen, jossa hän oli jumaloinut kukkaishipiän täyttä hehkeyttä, suuria mustia silmiä helmiäishohteisine valkuaisineen, ja ne olivat jyrkkänä vastakohtana hänen ambrankultaisille kutreilleen, jotka valloilleen päästessään valahtivat pitkinä ja aaltoavina hänen selkänsä yli. Vanhojen mestarien tauluissa on jumalanäideillä tällaiset hiukset, jotka putoavat heidän olkapäilleen rauhallisina, tasaisina laineina.

Ja hänen maatessaan siinä ruumiina oli Hugues leikannut häneltä nämä kutrit, jotka sairauden viimeisinä päivinä oli punottu pitkäksi palmikoksi, — kultaisen lyhteen, jonka hän pelasti katoavaisuudelta. Eikö se olekin kuoleman armolahja? Se hävittää kaikki, mutta jättää hiukset koskemattomiksi. Silmät, huulet, kaikki muu painuu kokoon ja häviää. Hiukset eivät edes kadota väriään. Ne ovat ainoat, joissa me elämme edelleen! Ja nyt vielä, näiden viiden vuoden kuluttua, oli vainajan palmikko tuskin vaalentunut, niistä monista suolaisista kyynelistä huolimatta, jotka sille olivat pudonneet.

Hugues eli uudelleen koko menneisyytensä vielä katkerampana tänään, tällä harmaalla marraskuun säällä, johon kellot tuntuivat siroittelevan kuolleen soinnun tomua, kuluneiden vuosien tuhkaa.

Hän päätti vihdoin lähteä ulos, ei tavoittamaan vaihtelua tai parannusta suruunsa, — sitä hän ei tahtonut edes yrittää. Mutta häntä miellytti kuljeskella ulkona illan hämärtyessä ja etsiä kaipuunsa vertauskuvia yksinäisistä kanavista ja luostarimuureista.

Astuessaan talonsa pohjakertaan näki hän tavallisesti lukittujen ovien olevan selkiselällään valkoiseksi siveltyyn käytävään.

Hän katkaisi hiljaisuuden huutaen vanhaa palvelijatartaan: "Barbara!
Barbara!"

Heti ilmestyi vanhus lähimmän huoneen oviaukkoon. Hän arvasi, minkävuoksi isäntä oli häntä kutsunut, ja sanoi:

"Minun täytyy tänään siivota huoneet, herra Viane, sillä huomenna on pyhä."

"Mikä pyhä?" kysyi Hugues ärtyneen näköisenä.

"Armahtakoon, eikö herra sitä tiedä? Sehän on Pyhän Neitsyen kasteenjuhla. Se on yhtä suuri pyhä kuin sunnuntaipäiväkin. Minun täytyy mennä messuun ja iltarukoukseen beguiniläisluostariin. Ja koska minä en voi tehdä työtä huomenna, niin olen siivonnut huoneet tänään."

Hugues Viane ei salannut tyytymättömyyttään. Vanha palvelijatarhan tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi olla saapuvilla sellaisessa puuhassa. Näissä kahdessa huoneessahan oli liian paljon kalleuksia, liian paljon muistoja vainajasta ja menneisyydestä, jotta palvelijatar saisi siellä pöyhiä yksinänsä. Hän tahtoi saada valvoa tätä, tarkata hänen liikkeitänsä, vakuuttautua hänen varovaisuudestaan ja hänen kunnioituksestansa. Hän tahtoi itse siirtää erinäisiä esineitä, jos tomuja pyyhittäessä tarvittiin, kallisarvoista muistokapinetta, joka oli kuulunut vainajalle, — pielusta, tulenvarjostinta, tai jotakin muuta, minkä vainaja oli itse ommellut. Viane saattoi vieläkin nähdä hänen käsiensä liikkuvan kaiken tämän kodikkuuden keskessä, joka oli jätetty koskemattomaksi ja muuttumattomaksi entiselleen. Sohvat, divaanit, nojatuolit, joissa hän oli istunut, näyttivät säilyttävän hänen vartalonsa muodot. Uutimissa pysyi ne laskokset, joille hänen sormensa olivat ne järjestäneet ja ikäänkuin ikuistaneet. Ja vain äärimäisen varovasti saivat pesusieni ja pyyhinliina kulkea yli kuvastimien läpikuultavan pinnan, jotta ne eivät pyyhkisi pois hänen kasvojansa, jotka uinuivat niiden pohjalla.

Mutta aivan erityisesti tahtoi Hugues vartioida ja suojella pienimmältäkin tärähdykseltä vainajan muotokuvia eri ikävuosilta; niitä oli sijoitettu vähän joka paikkaan, uuninreunustalle, pikkupöydille ja seinille. Ja ennen kaikkea hän varjeli aarretta, jonka tärveltyminen olisi särkenyt hänen sielunsa, — tuota todellista rakastettunsa osaa, hiuksia. Niitä hän ei ollut tahtonut sulkea mihinkään laatikkoon tai pimeään lippaaseen, sillä se olisi ollut samaa kuin laskea ne hautaan; koska ne edelleenkin olivat elävät ja katoamatonta kultaa, niin hän oli mieluummin jättänyt ne hajallaan ja silmäänpistävinä päivänvaloon, hänen rakkautensa kuolemattomuuden tunnuksena.

Nähdäkseen tässä suuressa, muuttumattomassa huoneessa alati edessään nämä hiukset, jotka vielä olivat Häntä, oli Viane asettanut ne pitkin pituuttaan nyt vaienneelle pianolle, missä ne viruivat kuin katkenneet käädyt, kuin kultainen köysi, joka oli pelastettu haaksirikosta. Ja suojellakseen hiuksia kostean ilman vaikutukselta, joka olisi voinut haalistuttaa ja himmentää niitä, oli hänelle juolahtanut mieleen ajatus, joka olisi ollut yksinkertainen, ellei se olisi ollut liikuttava: hän oli päättänyt säilyttää niitä läpikuultavassa kristallilippaassa, jonka seinien lävitse hän saattoi nähdä tuon peittämättömän palmikon tullessaan joka päivä palvomaan sitä.

Hänestä tuntui, että hänen oma olemassaolonsa ja kaikkien niiden äänettömien esineiden, jotka elivät hänen ympäristössään, oli salaperäisesti liittynyt tähän palmikkoon, — niin, että se oli itse talon sielu.

Barbara, vanha flaamilainen palvelijatar, joka oli hiukan ärtyinen, mutta uskollinen ja kunnioittava, tiesi miten varovasti hänen tuli käsitellä näitä esineitä eikä milloinkaan voinut pelotta niihin kajota. Mustassa puvussaan ja valkoisessa harsomyssyssään sekä olemukseltaan luoksepääsemättömänä näytti hän aivan palvelevalta luostarisisarelta. Hän todella kävikin usein luostarikorttelissa tervehtimässä sisar Rosalieta, ainoata sukulaistaan, joka oli beguiniläisnunna.

Seurustelu luostarisisarten kanssa, osanotto heidän hartaudenharjoituksiinsa, oli hänen olemukseensa tartuttanut jotakin siitä hiljaisuudesta, niistä liukuvista liikkeistä, joita tulee omaksuneeksi, kun tottuu liikkumaan kirkonpermannolla. Ja juuri sentähden, ettei Barbara levittänyt melua ja naurua hänen tuskansa tyyssijaan, oli Hugues Viane niin hyvin tullut toimeen hänen kanssaan aina Brüggeen tulostaan asti. Hänellä ei ollut ollut ketään muuta palvelijatarta, ja Barbara oli käynyt hänelle välttämättömäksi, vaikka vanhuksessa ilmenikin viatonta kotimääräilyä, moninaisia vanhanpiian tapoja ja ahdasmielisyyttä sekä sellaista omapäisyyttä kuin tänäänkin, jolloin hän oli kääntänyt alikerran huoneet ylösalasin isäntänsä tietämättä ja vastoin hänen nimenomaista käskyään.

Hugues viivytti ulosmenoaan, kunnes palvelijatar oli asettanut paikoilleen kaikki huonekalut, ja varmistausi siitä, että kaikki hänelle rakas oli vahingoittumattomana entisellä sijallaan. Rauhoituttuaan tässä suhteessa ja nähtyään ovet ja sälekaihtimet suljettavan, lähti hän ulos tavanmukaiselle hämykävelylleen, vaikkakin yhä vihmoi vettä, kuten täällä on tavallista loppusyksyllä. Tuon tuostakin tihuttelee kuin siivilästä, kohtisuoraa sadetta, joka itkee katkeamatta ja hiljaisesti, kutoo huntua kosteudesta, pujottelee pistoksensa läpi ilman, pistää neulansa kanavien tyveneen pintaan, — ja kietoo ja hyytää sielun kuin linnun märän verkkonsa lukemattomiin silmukoihin!

II

Hugues aloitti joka ilta yhä uudelleen saman vaelluksensa kanavien reunoja pitkin, kulkien laahustavin askelin, hiukan jo kumarassa, vaikka hän vasta oli nelikymmenvuotias. Leskeys oli ollut hänelle liian aikainen syksy. Hänen ohimonsa olivat paljaat, tukka täynnä vuosien tuhkaa. Hänen lakastuneet silmänsä katsoivat kauvas, kauvas etäisyyteen, tuolle puolle elämän.

Ja miten surumielinen olikaan Brügge tällä myöhäisen iltapäivän sadesäällä! Sellaisena se häntä miellytti. Juuri tämän kaihoisuuden tähden hän oli sen valinnut ja asettunut sinne asumaan onnettomuuden jälkeen, joka oli runnellut hänen elämänsä. Ennen, hänen onnensa päivinä, kun hän matkusteli ympäri vaimonsa kanssa viettäen jotensakin yleismaailmallista elämää mielensä mukaan milloin Parisissa, milloin ulkomailla tai merenrannikolla, olivat he matkustaneet tätä kautta, kaupungin suuren surumielisyyden kykenemättä vaikuttamaan heidän elämäniloonsa. Mutta sitten yksin jäätyään hän muisti Brüggen, ja hänestä tuntui heti, että hänen piti asettua tänne elämänsä loppuajaksi. Salaperäinen yhtäläisyys veti häntä puoleensa. Kuolleen kaupungin tuli vastata kuollutta puolisoa. Hänen syvä murheensa vaati sellaista ympäristöä. Vain siellä saattoi elämä olla hänelle siedettävää. Hyöriköön ja melutkoon maailma ulkopuolella, sytyttäköön riemusoihtujansa, kutokoon yhteen tuhatäänistä hälinäänsä! Hän tarvitsi ääretöntä hiljaisuutta ja niin yksitoikkoista elämää, että hän tuskin enää saattaisi käsittää olevansa elossa.

Minkävuoksi on meidän pakko vaieta nähdessämme ruumiillisia tuskia, minkävuoksi hiljentää askeleittemme kaikua astuessamme sairashuoneeseen? Minkävuoksi tuntuu siltä kuin melu ja äänet repisivät siteet pois ja ratkoisivat haavat uudelleen auki?

Sielunkin kärsimyksille tekee melu kipeätä.

Elottomien kanavien ja katujen vaikenevassa ilmapiirissä tunsi Hugues vähemmän suruansa, ajatteli lievemmällä kaipuulla vainajaa. Hän näki hänet paremmin, kuuli hänet paremmin, tapasi hänen hukkuneet Ofelia-kasvonsa kanavien syvyydessä, kuunteli hänen ääntänsä kellojen kaukaisessa, vienossa laulussa.

Itse kaupunki, joka sekin oli ennen ollut kaunis ja rakastettu, tuli siten hänen ruumiillistuneeksi kaipauksekseen. Brügge oli hänen vainajansa. Ja hänen vainajansa oli Brügge. Kummankin kohtalot sulautuivat yhteen. Se oli Kuollut Brügge, itse haudattu kivisten rantalaitureittensa väliin, kanavien vesi jähmettyneenä suonissaan, kun meren voimakkaat valtimonlyönnit olivat lakanneet niissä sykkimästä…

Tänä iltana, kun Hugues kuljeskeli umpimähkään ympäri, vainosi häntä kuoleman synkkä muisto enemmän kuin milloinkaan ennen, sukelsi esiin kaikkien siltojen alta, missä näkymättömät lähteet piiloittelevat kyyneleisiä kasvojaan. Hautajaistunnelma tulvehti noista suljetuista taloista, noista himmeistä ikkunoista, jotka olivat kuin sokeutuneita silmiä, portaitten päädyistä, jotka kuvastelivat mustia harsokuviaan vedessä. Hän kiersi pitkin Vihreätä rantakatua, pitkin Peilikatua Myllysiltaa kohden, ilottoman laitakaupungin poppelireunaisille teille päin. Ja kaikkialla pisaroi kellojen soiton kylmä vihma, sen pienet suolaiset kyyneleet putoilivat hänen päälleen, ikäänkuin niitä olisi piristetty vihkivesiharjalla jonkun synninpäästön saaneen ylitse…

Tässä illan ja syksyn kaksinkertaisessa yksinäisyydessä, tuulen lakaistessa tieltään viimeisiä lehtiä, tunsi hän kuvaamatonta kaipausta elämänsä lopun saavuttamiseksi, kärsimätöntä kuolemansa toivetta. Tornista tuntui heittäytyvän varjo yli hänen sielunsa, vanhoilta muureilta saapuvan hänelle salainen neuvo, kuiskaava ääni nousevan vedestä — vedestä, joka tuli häntä vastaan, niinkuin "Hamletin" haudankaivaja kertoo sen kohoutuneen Ofelialle.

Useanakin kertana oli hän kokenut tätä kiusausta. Hän oli aistinnut kivien mielistelevästi vakuuttavan kehoituksen, hän oli tajunnut olioiden tahdoksi, ettei hänkään saisi elää ympäristönsä jo kuoleuduttua.

Ja hän oli ajatellut itsemurhaa, aivan tosissaan Oi, miten hän olikaan jumaloinut tuota naista! Hänen silmiänsä, joiden katse yhä tähtäsi häneen! Hänen ääntänsä, jota hän vieläkin koetti seurata loitolle taivaanrannan taakse, minne se oli paennut! Mikä mahti oli sitten tuolla vainajalla ollut, että hän oli voinut saada puolisonsa niin kokonaan valtoihinsa ja teki nyt kadottuaan koko maailman tälle turhanaikaiseksi? On siis rakkautta sellaista kuin Kuolleen meren hedelmät ovat, jotka jättävät kielelle ainiaaksi tuhan maun!

Jos hän oli kyennyt vastustamaan itsemurhan ajatusta, niin sekin tapahtui vain hänen tähtensä. Hän oli kärsimystensä kalkin pohjasakassa tavannut jotakin lapsuutensa uskosta, — hänellä oli salaperäistä toivoa, ettei maallisen elämän loppu merkitse olemassaolon häviötä ja että hän saisi vielä aikanaan nähdä puolisonsa. Uskonto kielsi häntä itse riistämästä henkeään. Se olisi ollut sulkeutumista Jumalan läheisyydestä ja jälleennäkemisen hämärän mahdollisuuden hukkaamista.

Hän eli siis edelleen, mutisipa hän joskus rukouksenkin, tunsi huojennusta ajatellessaan vainajaa odottelevaksi jonkun epämääräisen taivaanvaltakunnan puutarhoissa ja uneksiessaan hänestä kirkoissa urkujen humistessa.

Tänä iltana hän poikkesi ohimennessään Pyhän Äidin kirkkoon, jossa hän mielellään kävi, koska se muistutti hautaholvia. Kaikkialla, muureilla, lattialla oli hautakiviä puoleksi kuluneine pääkalloineen, murentuneine nimikirjoituksineen, rapautuneine muistolauselmineen — itse kuolema kuoleman voittamana.

Mutta aivan niiden vieressä kirkasti elämän mitättömyyttä muuan rakkauden pysyväinen muistomerkki, rakkauden, joka elää yli kuoleman, ja senvuoksi teki Hugues usein pyhiinvaelluksensa tähän kirkkoon. Tuon muistomerkin muodostivat Kaarle Rohkean ja Burgundin Marian kuuluisat haudat erään sivukappelin perällä. Miten liikuttavia ne olivatkaan! Vaimo erittäinkin, suloinen prinsessa pronssipuvussaan, kädet rukoukseen ristittyinä, pää leväten pieluksella ja jaloissaan koira, joka kuvasi uskollisuutta. Miten suorana ja hiljaisena hän lepäsi sarkofaagin kannella! Niin lepäsi hänen vaimovainajansakin alati hänen synkällä sielullaan. Ja se hetki oli tuleva, jolloin hänkin vuorostaan saisi oikaista itsensä kuten Kaarle-herttua ja uinua armaansa vieressä… Uinua vieri vieressä, lempeässä turvapaikassa kuoleman helmassa, vaikka uskonnon antama toivo ei heille milloinkaan toteutuisikaan eikä yhdistäisi heitä…

Hugues astui ulos kirkosta surullisempana kuin milloinkaan ennen. Hän suuntasi askeleensa asuntoansa kohden; tähän aikaan hän tavallisesti palasi kotiinsa illalliselle. Hän koetti palauttaa sielunsa silmien eteen vainajan kuvan, nähdäkseen ajatuksissaan hänet lepäämässä suorana sillä haudalla, jota hän äsken oli katsellut, voidakseen kuvitella hautaa aivan samanlaisena, mutta nähdä sen pieluksella toiset kasvot. Mutta vainajien piirteet, joita muisti jonkun ajan säilyttää, muuttuvat kuitenkin vähitellen, häviävät verkalleen, kuten lasilla peittämättömät pastellimaalaukset, joiden hienot värihiukkaset haihtuvat pois. Ja meissä itsessämme kuolevat meidän vainajamme toistamiseen!

Äkkiarvaamatta, kun hän täten ankaralla ajatustyöllä, ikäänkuin katselemalla sielunsa syvimpään, koetti sommitella yhteen rakkaimpansa puoleksi hävinneitä piirteitä, tunsi Hugues, — joka tuskin huomasi ohikulkijoita, niin vähän kuin niitä olikin — ankaraa mielenliikutusta, nähdessään nuoren naisen tulevan vastaansa. Hän ei ollut ollenkaan huomannut tätä kadun toisessa päässä, ennenkuin nyt vasta, kun hän oli aivan lähellä.

Havaitessaan naisen Hugues pysähtyi äkkiä ikäänkuin kivettyneenä, vastaantulijan sivuuttaessa hänet. Hugues tunsi sysäyksen, oli näkevinään ilmestyksen… Hän horjui ja nosti käden silmilleen, ikäänkuin karkoittaakseen unennäön. Sitten, seisottuaan hetken epäröiden kääntyneenä tuntematonta kohden, joka poistui hitain, rytmillisin askelin, kääntyi hän äkkiä pois laiturilta, jota pitkin oli kävellyt, ja alkoi seurata naista. Hän joudutti askeleitaan tavoittaakseen hänet, kulki yli kadun toiselle käytävälle, tuli yhä lähemmäksi ja tarkasteli häntä kaiken aikaa niin hellittämättömästi, että se olisi ollut tunkeilua, jos hän olisi pitänyt naista muuna kuin erhenäkynä. Tuntematon jatkoi kulkuansa näköjään aivan tietämättömänä tästä, katseensa kiintymättä mihinkään. Hugues tunsi olonsa yhä kummallisemmaksi ja hämmentyneemmäksi. Hän oli seurannut naista jo monta minuuttia kadulta toiselle. Väliin hän lähestyi ikäänkuin päästäkseen ratkaisevaan varmuuteen, mutta peräytyi jälleen kuin jonkunlaisen kammon kouristamana. Nainen näytti häntä viekoittelevan ja samalla kauhistuttavan, ikäänkuin kaivo, jonka pinnasta me koetamme etsiä tuttuja kasvonpiirteitä…

Vihdoin onnistui hänen nähdä tuntematon aivan likeltä, ja hän tunsi tämän, — siinä ei voinut olla mitään erehdystä! Tuo pehmeä pastelliväri, nuo tummat, laajenneet silmäterät helmiäishohteisissa valkuaisissa, ne olivat samat. Ja kulkiessaan naisen takana näki hän tämän hiukset, jotka pistäysivät esiin mustan hatun alta niskassa, ja ne olivat samanvivahteista kultaa, samaa ambraväriä, yhtä sulavan, silkkihienon vaaleat. Yötummien silmien ja hiuksien säteilevän päiväpaisteen vastakohtaisuus oli sama.

Oliko hänen järkensä sekoamaisillaan? Vai aikoiko hänen silmäkalvonsa, säilyttäessään vainajan kuvaa, sekoittaa ohikulkevia häneen? Hänen koettaessaan palauttaa vainajan kasvoja mieleensä oli tämä nainen äkkiarvaamatta sukeltanut esiin ja ojentanut ne hänelle aivan entisellään! Mikä melkein kauhistuttava ihme olikaan tämä yhdennäköisyys, joka sopeutui aivan yksityiskohtia myöten!

Ja kaikki: hänen käyntinsä, hänen vartalonsa, hänen ruumiinsa huojunta, hänen kasvojensa ilme, silmien sisäänpäin kääntynyt, uneksiva katse, — eivät ainoastaan viivat ja värit, vaan olennon koko sisäinen elämä, sielun ailahdukset, kaikki oli kuin kuolleista herätettyä; se eli, tarjoutui hänelle!

Niinkuin unissakävijä seurasi Hugues nuorta naista, aivan koneellisesti, tietämättä miksi, ajattelematta mitään, kautta Brüggen monisokkeloisten katujen. Eräässä paikassa, missä useat tiet yhtyivät, ja juuri kun hän sattui kulkemaan hiukan etäämpänä, ei hän yht'äkkiä nähnytkään naista enää. Tämä oli kadonnut näkyvistä, hänet oli niellyt joku näistä mutkikkaista kujista, — Hugues ei tiennyt mikä.

Hän seisahtui tarkastellen kujia kauvas etäisyyteen, etsien niiden autiudesta kyynelsilmin…

Oi, miten hän oli ollut vainajan näköinen!

III

Tämä kohtaus jätti Huguesiin sekavan vaikutelman. Nyt ajatellessaan vaimoaan näki hän tuon tuntemattoman, jonka oli sinä iltana tavannut; se nainen oli nyt hänen elävä, kirkastunut muistikuvansa. Huguesista tuntui kuin olisi hän ollut rakastettu vainaja, vielä entistäkin näköisempänään.

Kun hän nyt hiljaisen hartaana suuteli pyhänjäännöstään, lippaaseen talletettua palmikkoa, tai pysähtyi kaipauksen liikuttamana jonkun hänen kuvansa eteen, niin hän ei verrannut sitä vainajaan, vaan tuohon elossaolevaan, joka oli hänen näköisensä. Mikä salaperäinen yhtäläisyys ilmenikään noissa molemmissa kasvoissa! Oli kuin olisi kohtalo häntä säälinyt, tarjoamalla hänen muistolleen tukikohdan, joka auttoi häntä taistelussa unhotusta vastaan, antaessaan hänelle uuden ja kauniin kuvan tuon kellastuneen ja ajan hampaan kaluaman sijalle, joka jo oli kalpenemassa hänen muistissaan.

Huguesilla oli nyt vainajasta aivan uusi ja selvä mielikuva. Hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä vanha rantalaituri, sellaisena kuin se sinä iltana oli hämärän laskeutuessa, nähdäkseen siellä naisen, jolla oli vainajan kasvonpiirteet, tulevan vastaansa. Hänen ei enää tarvinnut katsella taaksensa, menneiden vuosien etäisyyteen; hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä eilinen taikka toissapäiväinen ilta. Hänen silmänsä oli toistamiseen jäljentänyt nuo rakkaat kasvot, uusi vaikutelma oli sulautunut yhteen vanhan kanssa uudeksi voimaksi, niin täydelliseksi yhdennäköisyydeksi, että hänestä melkein tuntui kuin olisi vainaja todella ollut hänen läheisyydessään.

Tämä mielikuva vainosi Huguesia seuraavina päivinä. Oli siis olemassa nainen, joka oli aivan samanlainen kuin hänen kadottamansa. Nähdessään hänen kulkevan ohitseen oli hän silmänräpäyksen ajan tuskallisesti toivonut, että tuo kadotettu tulisi takaisin, että hän oli tullut ja riensi nyt häntä vastaan kuten ennen. Samat silmät, sama hipiä, samat hiukset, niin täydellisesti yhtäläinen ja sama! Mikä omituinen luonnon ja kohtalon oikku!

Hän olisi mielellään tahtonut nähdä tuntemattoman toistamiseen. Kenties ei se onnistuisi hänelle enää milloinkaan. Mutta jo se, että hän tiesi naisen olevan lähistöllä, saattoi hänet tuntemaan itsensä vähemmän hylätyksi, vähemmän yksinäiseksi leskeydessään. Onko se ihminen todellakin leski, jonka vaimo vain on sattumoisin poissa ja tulee takaisin lyhyissä jälleennäkemisen välähdyksissä?

Hän saattaisi uneksia tapaavansa vainajan, nähdessään tuon naisen, joka oli hänen näköisensä, kulkevan ohitse. Tätä toivoen meni hän samalla hämyhetkellä sille paikalle, missä oli nähnyt hänet; hän käveli edestakaisin vanhalla rantalaiturilla, sen vieressä pimenevien rakennuspäätyjen ohi, joiden valkoisiin musliiniuutimiin peitettyjen akkunain takaa joutilaat naiset uteliaina seurasivat katseillaan hänen harhailuaan; hän poikkeili autioille kaduille, toivoen äkkiarvaamatta saavansa nähdä hänen pujahtavan esiin jostakin kulmasta, jostakin tienhaarasta.

Niin kului viikko ainaisissa pettymyksissä. Hän ajatteli naista jo vähemmän, kun hän eräänä maanantaina — samana päivänä kuin edelliselläkin kerralla — näki hänet uudelleen ja tunsi hänet heti, hänen tullessaan vastaan joustavine askeleilleen. Vielä enemmän kuin edellisellä kerralla oli tuntematon hänen mielestään nyt kaikessa, yksityiskohtaisesti, kauhistuttavasti vainajan näköinen.

Hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä, ikäänkuin hän olisi ollut kuolemaisillaan, — niin voimakas oli hänen mielenliikutuksensa. Veri soi hänen korvissaan, valkeat hattarat sumensivat hänen silmiään — väikkyen kuin morsiushunnut, kuin musliinipukuisten rippilasten jono… Ja sitten kuvastui aivan lähellä tuon nuoren naisen varjokuvan tumma täplä, ollessaan sivuuttamaisillaan hänet.

Nuori nainen oli huomannut hänen hämmennyksensä, sillä hän käänsi päätänsä ja katseli häntä kummastuneen näköisenä. Oi tuota jälleenlöydettyä, häviöstä takaisin saapunutta katsetta! Tuon katseen, jota hän ei enää milloinkaan ollut luullut saavansa nähdä, jonka hän oli luullut haipuneen multaan, sen tunsi hän nyt kiintyneenä itseensä lempeänä ja rauhallisena, säteillen jälleen, hyväillen jälleen! Katse, joka oli tullut niin kaukaa, herännyt ylös haudastaan, katse sellainen kuin Latsaruksella oli täytynyt olla hänen nähdessään jälleen Mestarinsa!

Hugues tunsi itsensä vastustuskyvyttömäksi; koko hänen olemuksensa vietteli, kehoitti häntä seilaamaan ilmestyksen jälkiä. Kuollut oli tuossa, hänen edessään, se kulki eteenpäin, se katoaisi häneltä… Hänen pitäisi kiiruhtaa perässä, lähestyä häntä, katsella häntä, huumautua hänen takaisinsaatujen silmiensä katseesta, sytyttää uusia elinvoimia hänen hiuksiensa aurinkoisessa valovirrassa… Hänen täytyi seurata häntä luonnollisesti, ajattelematta mitään kaupungin toiselle puolen — maailman ääriin.

Aivan koneellisesti oli hän jälleen alkanut kävellä naisen takana, tällä kerralla aivan lähellä, peläten äärettömästi kadottavansa hänet taas näkyvistään vanhan kaupungin mutkittelevien katujen sokkeloissa.

Hän ei hetkeäkään tullut ajatelleeksi, miten omituisesti hän menetteli seuratessaan vierasta naista. Ei, ei, sehän oli hänen oma vaimonsa, tätä hän seurasi, tätä hän saattoi iltakävelyllä ja tahtoi saattaa takaisin hänen hautaansa…

Hugues pitkitti kulkuaan ikäänkuin magneetin vetämänä, kuin unessa, astellen väliin tuntemattoman rinnalla, väliin hänen takanaan. Hän ei huomannut, että he olivat jättäneet taakseen yksinäiset rantalaiturit ja saapuneet nyt väkirikkaille liikekaduille, kaupungin keskustaan, Suurtorille, missä Vartijatornin mahtava, synkkä haamu kohosi yli Hallien ja torjui päälletunkevaa yötä kellotaulunsa kultaisella kilvellä.

Solakkana ja kevytkäyntisenä, haluten ilmeisesti päästä eroon tästä takaa-ajosta, oli nuori nainen kääntynyt Flaamilaiselle kadulle, jota kaunistavat vanhat veistoksilla koristetut julkipuolet, ja hänen varjokuvansa eroittausi selvempänä joka kerta kun hän sivuutti jonkun valaistun myymäläikkunan tai katulyhdyn valokehän.

Äkkiä meni nainen suoraan poikki kadun, suuntasi askeleensa teatteria kohden, jonka ovet olivat avoinna, ja astui sisälle. Hugues ei siekaillut… Hän oli muuttunut hypnotisoiduksi tahdoksi, alttiiksi henkivartijaksi… Sielunkin liikkeillä on kehitetty nopeutensa. Totellen ensimäistä mielijohdettaan astui hän vuorostaan teatterin eteiseen, jonne yleisö jo alkoi virrata. Mutta kaunis ilmestys oli kadonnut. Ei missään, ei lippuluukun eteen muodostuneessa jonossa, ei tarkistuspöydän ääressä eikä portaikossa hän nähnyt häntä. Minne oli hän saattanut niin jäljettömästi hävitä? Mitä käytävää pitkin? mistä sivuovesta? Sillä Hugues oli nähnyt hänen menevän sisälle, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Hän aikoi varmaankin katsella tämäniltaista esitystä. Hän olisi aivan varmasti katsomossa hetken kuluttua. Kenties istui hän siellä jo taaksepäin painuneena jossain nojatuolissa, tai lymysi jonkun aition punaisessa hämyssä. Jospa voisi löytää hänet jälleen! Saada nähdä hänet vielä! Saada häiritsemättä katsella häntä kokonaisen illan! Hugues tunsi tämän ajatuksen pyörryttävän päätänsä, se viihdytti ja painosti hänen sydäntään yhtaikaa. Mutta hänelle ei edes juolahtanut mieleen ryhtyä vastustamaan sitä voimaa, joka hänet oli vallannut. Ja ajattelematta kertaakaan tämän jo tunnin kestäneen käyttäytymisensä omituisuutta tai koko pyrkimyksensä hulluutta, enempää kuin sitäkään, miten loukkaavaa hänen oli käydä teatterinäytännöissä siinä ikuisessa surussaan, johon hän oli verhoutunut, meni hän lippuluukulle, osti itselleen nojatuolipaikan ja kiiruhti saliin.

Hänen katseensa harhaili tutkivana paikasta toiseen, permannolle, permantoaitioihin, riviltä riville aina ylimpiin asti, jotka kattokruunujen häikäisevästi valaisemina nyt alkoivat vähitellen täyttyä. Hän ei nähnyt etsimäänsä missään ja tunsi itsensä hämmentyneeksi, levottomaksi ja surulliseksi. Mikä vihamielinen kohtalo teki pilaa hänestä? Olivatko nuo kasvot siis vain harhanäky, ilmeten ja häipyen kuin kuun häilyvä valo pilvenhattarain joukkoon? Hän odotti vielä, haki katseillaan. Muutamia myöhästyneitä saapui yhä kiireisesti sisään ja asettui paikoillensa sulkeutuvien ovien ja alaslaskettavien tuolien naristessa ja paukkuessa.

Hän vain ei tullut.

Hugues alkoi katua harkitsematonta menettelyään, sitäkin enemmän kun salissa oli huomattu hänen läsnäolonsa ja ihmiset suuntasivat kiikarinsa ihmettelevinä ja itsepintaisesti häneen, mitä hän ei voinut olla huomaamatta. Tosin ei hän seurustellut kenenkään kanssa, hän oli välttänyt tutustumasta yhteenkään perheeseen, saadakseen elää itseksensä. Mutta kaikki tunsivat hänet ainakin ulkomuodolta, tiesivät kuka hän oli ja millaista runollista surua hän kantoi täällä vähäväkisessä, toimettomassa Brüggessä, missä kaikki tuntevat toisensa, ottavat selvää tulokkaista, käyvät kuuntelemassa naapurissa ja kertovat edelleen mitä ovat kuulleet.

Tämä oli yllätys kaikille, se hävitti häneen liittyneen ihannoitsevan tarun ja tuotti voitoniloa epäilijöille, jotka aina olivat hymyilleet, kun puhuttiin tuosta lohduttomasta leskimiehestä.

Senlaatuisen sähkövirran koskettamana, joka lähtee ihmisjoukosta, kun sitä kiihdyttää joku yhteinen ajatus, tunsi Hugues tällä hetkellä rikkoneensa itseään vastaan, loukanneensa ylevälle kaipuulleen antamaansa lupausta, saaneensa ensimäisen halkeaman siihen pyhättöön, jonne hän oli kätkenyt vaimonsa muiston; siitä halkeamasta hänen tähän asti uskollisesti säilyttämänsä tuska kai tihkuisi ulos viimeistä pisaraa myöten!

Sillävälin oli soittokunta alottanut alkusoiton esitettävään kappaleeseen. Hän oli naapurinsa ohjelmasta lukenut nimen: "Robert Normandialainen". Se oli noita vanhanaikaisia oopperoita, jotka melkein aina ovat maaseututeatterin ohjelmistona. Viulut alkoivat soittaa ensimäisiä tahteja…

Hugues tunsi yhä valtavampaa mielenkuohua. Vaimonsa kuolemasta saakka hän ei ollut kuullut minkäänlaista musiikkia. Hän pelkäsi ääntä, joka puhui soittimista. Yksinpä kadulla käytetty hanuri kykeni heikolla, läähättävällä ja karkealla sävelistöllään houkuttelemaan kyyneleet hänelle silmiin. Ja saman vaikutuksen tekivät häneen sunnuntaisin Pyhän Äidin tai Pyhän Valpurin kirkon urut, kun ne kiehtoivat seurakuntaa sävelillään ikäänkuin suurilla mustilla samettikaistoilla, kuin musiikista kudotuilla paariliinoilla.

Orkesterin ääniaallot hukuttivat hänen aivonsa kuohuihinsa, jouset raastoivat hänen hermojansa. Hänen silmiään alkoi pistellä. Aikoiko hän raueta itkemään…? Hän tahtoi lähteä salista. Silloin hänen mieleensä juolahti omituinen ajatus: entä jos nainen, jota hän hulluudenpuuskassa, hänen suomaansa yhdennäköisyyden lievikettä janoten, oli seurannut aina tähän saliin saakka ja jota hän oli turhaan etsinyt katselijain joukosta — entä jos hän esiintyisikin näyttämöllä?

Sellaisen häväistyksen pelkkä ajatus repeloi hänen sieluansa. Nuo samat kasvotko, vainajan omat kasvonpiirteet räikeässä ramppivalossa ja julkeaksi tekevällä ihomaalilla siveltyinä! Entä jos tuo nainen, jota hän oli siten seurannut ja joka oli niin äkkiä kadonnut, — luultavastikin jostakin teatterin henkilökunnalle varatusta ovesta —, entä jos hän olikin näyttelijätär? Jos hän näkisi hänen esiintyvän tuolla, laulaen ja liikehtien? Ja millainen ääni saattoi hänellä olla, — oliko hänellä vielä sama äänikin, tehdäkseen noidutun yhtäläisyyden aivan täydelliseksi, sama syvä metallisointuinen ääni, ikäänkuin hopeansekaisen pronssin, jollaista hän ei ollut milloinkaan kuullut sen jälkeen, ei milloinkaan!

Hugues tunsi itsensä aivan järkkyneeksi vain ajatellessaankin mahdolliseksi noin tavatonta johdonmukaisuutta tässä luonnon oikussa, ja tuntien tuskallisesti jo etukäteen arvanneensa oikein, hän jäi odottamaan.

Näytös toisensa jälkeen esitettiin tuomatta hänelle minkäänlaista varmuutta. Hän ei tuntenut etsimäänsä laulajattarien enempää kuin kuorolaistenkaan joukosta, jotka kaikki olivat maalattuja kuin puunuket. Vähääkään välittämättä itse kappaleesta hän päätti varmasti lähteä pois heti nunnakohtauksen päätyttyä, jonka kirkkomaata kuvaava tausta uudelleen käänsi hänen ajatuksensa kuolemaan. Mutta yht'äkkiä, kuolleistaherättämis-resitatiivin aikana, kun ylösnousseita luostarisisaria esittävät tanssijattaret kulkevat ohitse pitkässä saatossa, — kun Helena nousee haudastaan ja heittäen yltään käärinliinat ja nunnanhunnun palaa elämään, silloin tunsi Hugues ankaraa puistatusta, niinkuin mies, joka havahtuu kauheasta painajaisunesta ja huomaa olevansa juhlasalissa, jonka kaikki valot tanssivat hänen silmissään…

Niin, se oli hän! Hän oli tanssijatar! Mutta Hugues ei hetkeksikään ajatellut sitä. Tuolla seisoi todellakin vainaja, joka oli noussut ylös haudastaan; hänen vainajansa nyt hymyili tuolla, tuli lähemmäksi, ojensi kätensä häntä kohden.

Ja vielä enemmän itsensä näköisenä, niin näköisenään, että hän olisi tahtonut itkeä; noine silmineen, joiden hämyn hiilivarjostus toi selvemmin näkyviin, kirkkaasti valaistuine kutreineen, jotka olivat samaa ihmeellistä kultaa kuin sen toisenkin…

Järkyttävä hetken ilmestys, jonka eteen esirippu pian laskeutui.

Polttavin ohimoin, kiihdyksissään, unelmien huumaamana palasi Hugues rantakatuja myöten, ikäänkuin tuon näyn hullaannuttamana, joka yhä keskellä pimeätä yötä heijasti säteilevää kuvaansa hänen sieluunsa…

Niin tuijottaa Faust taikakuvastimeen, jossa naisen sulot hänelle paljastetaan!

IV

Hugues oli pian ottanut hänestä selon: hänen nimensä oli Jane Scott, se loisteli teatteriohjelmissa. Hän asui Lillessä, mutta tuli kahdesti viikossa seurueen mukana, johon hän kuului, antamaan vierailunäytänlöjä Brüggessä.

Tanssijatarta ei yleensä pidetä jäykän luoksepääsemättömänä. Eräänä iltana, yhdennäköisyyden tuottaman tuskallisen tenhon vetämänä, päätti Hugues puhutella häntä.

Nainen vastasi hämmästymättä ja aivan kuin hän olisi odottanut tätä kohtausta, äänellä, joka kuohutti Huguesia hänen sielunsa sisintä myöten. Myöskin ääni! Sen toisen ääni, aivan samanlainen, ikäänkuin hän olisi kuullut sen uudelleen; siinä oli sama sävy, sama metallisointu. Mikä demooni se saattoi olla, joka vainosi häntä tällä ykseyden ilveellä? Vai onko olemassa salainen sopusoinnun laki, joka vaatii, että sellaisia silmiä, sellaisia hiuksia vastaa yhtäläinen ääni?

Miksei hänellä olisi ollut vainajan ääni, kun hän oli saanut hänen tummat, laajenneet silmäteränsä ja helmiäishohteiset valkuaisensa ja noiden ihmeellisten kultakutrien erikoisen värivivahduksen, jota tuntui olevan mahdoton tavata kellään toisella henkilöllä? Kun hän nyt katseli nuorta naista lähempää, ei hän havainnut mitään eroitusta hänen ja sen toisen välillä. Hugues ei voinut lakata ihmettelemästä, että sellaisella näyttelijättärellä ihomaalista ja -jauheesta sekä polttavasta teatteri-ilmasta huolimatta saattoi olla sama luonnonraikas hipiä, aivan kuin koskemattoman kukan teräiehti. Eikä hänen käytöksessäänkään ollut tanssijattarille ominaista välinpitämätöntä huolettomuutta; hän pukeutui hillitysti ja vaikutti vaatimattomalta ja säveältä.

Hugues tapasi häntä usein ja puhutteli häntä. Niin alkoi yhdennäköisyyden taika vähitellen vaikuttaa… Mutta hän varoi menemästä teatteriin. Tuona ensimäisenä iltana oli omituisen merkityksellinen kohtalon oikku vienyt hänet sinne. Koska tuon naisen tuli hänelle olla mielikuva vainajasta, joka oli tullut takaisin, niin olihan luonnollista, että hän ensinnä näyttäytyi kuolleistanousseena, joka kohoutuu haudastaan satumaisessa, kuun kultaamassa ympäristössä. Mutta nyt Hugues ei enää halunnut kuvitella häntä sellaisena. Jane oli nyt hänelle vainaja, joka jälleen oli tullut eläväksi naiseksi, uudelleen alottanut hiljaisen kotielämänsä rauhallisissa arkipuvuissaan. Jotta kuvitelma olisi ollut täydellinen, tahtoi Hugues nähdä Janen vain niissä puvuissa, joita hän käytti ulkopuolella näyttämön; sellaisena oli hän enemmän tuon toisen näköinen, täydellinen jäljennös hänestä!

Hän kävi Janen luona nyt usein. Jokaisena näytäntöiltana hän odotti tätä hotellissa, jossa Jane tavallisesti asusti. Alussa hän sai tyydytyksensä tuon naisen kasvojen lohduttavasta yhdennäköisyydestä vainajan kasvojen kanssa. Pitkät ajat hän katseli tämän kasvoja, hengitti hänen huultensa, hänen hiuksiensa, hänen hipiänsä hurmaa ja heijasteli hänen kuvaansa liikkumattomissa silmissään… Hän tunsi olevansa kuin kaivo, joka kauvan on luullut olevansa hyljätty ja ihastuksesta väristen näkee kauvan kaivattujen kasvojen jälleen kumartuvan ylitsensä! Veden tyhjyys täyttyy jälleen tuosta läsnäolosta, kuvastin on tullut eläväksi!

Ehdottomaan erheuskoon päästäkseen ummisti hän joskus silmänsä ja kuunteli vain hänen ääntänsä, joi sen kaikua, joka oli niin erehdyttävästi erään toisen äänen kaltainen, toisinaan vain hiukan verhottu, ikäänkuin sanoille olisi pantu sordiino… Tuntui kuin olisi vainaja puhunut jonkun esiripun takaa…

Mutta hänen muistiinsa oli Janen ensimäisestä esiintymisestä näyttämöllä jäänyt eräs kiihoittava mielikuva: hän oli nähnyt vilahduksen paljaista käsivarsista, poven kaarevuudesta, selän pehmeästä ääripiirteestä, ja kuvitteli näkevänsä ne nyt hänen korkeakauluksisen pukunsa alta.

Aistillinen uteliaisuus hiipi hänen tunteisiinsa.

Kuka kykenee tulkitsemaan intohimon hehkua kahdella rakastavaisella, jotka syleilevät toisiansa pitkän poissaolon jälkeen? Ja mitä muuta oli kuolema tässä ollut kuin poissaoloa, koska kerran sama nainen nyt oli tullut takaisin?

Kun Hugues katseli Janea, palasivat kaikki muistot vainajasta, heidän suudelmistaan, heidän menneistä syleilyistään. Hän voisi luulla omistavansa hänet uudelleen, jos sulkisi tämän naisen syliinsä. Se, mikä näytti olleen iäksi lopussa, alkaisi nyt uudelleen. Eikä hän edes pettäisi kuollutta puolisoaan, koska hän yhä rakastaisi häntä tässä jäljennöksessä, suutelisi tätä suuta, joka oli niin hänen suunsa kaltainen!

Ja niin nauttikin sitte Hugues eriskummallista ja rajua onnea. Hänen intohimonsa ei tuntunut hänestä rikokselta, vaan oikeutetulta uskollisuudelta, niin täydellisesti sekoitti hän nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi kadotetuksi ja jälleen löydetyksi, — alati, niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin rakastetuksi olennoksi, jolla oli samat silmät, samat hiukset, sama syli, ja jolle hän ainiaan pysyi horjumattoman uskollisena.

Joka kerta kun Jane nyt tuli Brüggeen oli Hugues hänen kanssaan, väliin iltapäivällä, ennen näytäntöä, mutta varsinkin sen jälkeen hiljaisina keskiyön hetkinä, jolloin hän antoi Janen läheisyyden lumota itsensä kauvas aamuyöhön asti. Huolimatta siitä, että hän täydellisesti tajusi itsepetoksensa, huolimatta vähentymättömän suuresta surustaan, huolimatta huoneen vieraasta ja kylmästä hotellimaisuudesta onnistui hänen vähitellen vakuuttautua siitä, ettei noita pitkiä surullisia vuosia ollut ollutkaan, että hänellä yhä edelleen oli kotiliesi, rakkauden suoma yhdyselämä, rakastetun vaimonsa läsnäolo ja tuo rauhallinen, lämmin tuttavallisuus ennen syleilyä, jonka avioliitto pyhitti.

Oi noita ihania iltoja suljettujen ovien takana, täynnä hiljaista onnea, jolloin molemmat yhteisesti tuntevat illan äänettömyydessä ja rauhassa olevansa kaikki kaikessa toisillensa! Unohtuneet ovat pimeät kadut, kylmät ikkunaruudut, ulkona vallitseva räntäsää ja talvi ja kellojen kuolinsoitto yli jokaisen haudatun tunnin — ja ikäänkuin valon houkuttelemat perhoset harhaavat katseet vain lampun ahtaassa sädekehässä!

Hugues eli uudelleen nuo illat… Todellisuus on vaipunut unhoon, menneisyys herää uudelleen eloon… Aika soluu pois kaltevassa, kivettömässä uomassa… Ja tuntuu melkein kuin olisi iankaikkinen elämä jo alkanut!

V

Hugues järjesti Janelle pienen, soman asunnon erään puistokadun varrelle, joka johti kaupungin vihreille laitamille, missä myllyt seisoivat ruohoisilla valleillaan.

Samalla oli hänen onnistunut saada Jane luopumaan teatterista. Täten saisi hän alituisesti pitää hänet Brüggessä ja häiritsemättä yksinomaan itseänsä varten. Kertaakaan ei hän tullut ajatelleeksi, miten hullunkurista oli, että hänen ikäisensä ja vakavaluontoinen mies sellaisen yleisesti tunnetun, epätoivoisen surun jälkeen saattoi rakastua tanssijattareen. Eihän hän pohjaltaan tuntenut minkäänlaista rakkautta luota naista kohtaan. Hänen ainoa toivomuksensa oli voida pitkittää loppumattomiin tätä lohdullista itsepetostansa. Ottaessaan Janen pään käsiensä väliin ja vetäessään sen lähellensä teki, hän sen vain etsiäkseen tämän silmistä jotakin, mitä oli nähnyt toisessa silmäparissa, vivahdusta, heijastusta, niiden helmien ja salaperäisten kukkien värihohtoa, jotka kohoavat sieluista ja joita kenties uiskenteli niidenkin pinnassa.

Toisinaan hän irroitti Janen hiukset ja hajoitti ne hänen olkapäilleen, ja ajatuksissaan hän liitti tämän kultaisen lyhteen erääseen toiseen, joka oli poissa, ikäänkuin kehrätäkseen ne kummatkin yhteen.

Jane ei käsittänyt ollenkaan Huguesin kummallista käyttäytymistä, hänen mykkää hartauttaan. Jane muisti hänen merkillisen surumielisyytensä, kun Jane oli hänelle ilmoittanut värjäävänsä hiuksiaan, ja miten levottomana Hugues siitä päivästä alkaen tutki niiden värivivahdusta tullakseen vakuutetuksi, että se aina pysyi samana.

Kerran oli Jane sanonut:

— Minua ei enää haluta värjätä tukkaani.

Hugues oli silloin joutunut pois suunniltaan ja rukoillut häntä kiihkeästi säilyttämään tuon vaalean kultahohteen, josta hän niin paljon piti. Ja sanoessaan tätä oli hän ottanut Janen hiukset käteensä, hyväillyt niitä ja upottanut sormensa niihin, ikäänkuin saituri jälleenlöydettyyn aarteeseensa.

Ja hän oli änkyttänyt sekavia sanoja:

— Älä muuta mitään!… juuri senvuoksi, että sinä olet sellainen kuin olet, minä sinua rakastan! Oh, sinä et tiedä, sinä et tule koskaan tietämään, mitä kaikkea minä sinun hiuksissasi hyväilen…

Hän näytti haluavan jatkaa, mutta hillitsi itsensä aivan kuin luottamusten kuilun partaalla.

Sitten kun Jane oli kokonaan asettunut Brüggeen asumaan, kävi Hugues joka päivä hänen luonaan. Illat hän vietti tavallisesti siten ja söi toisinaan illallista hänen kanssaan vanhan Barbaran mieliharmiksi. Tämä nurisi seuraavana päivänä, että hän oli turhaan valmistanut illallisen ja istunut valveilla odottaen isäntäänsä. Barbara oli uskovinaan, että Hugues todellakin oli illastanut jossain ravintolassa, mutta itsekseen hän oli toista mieltä, eikä hän voinut enää ollenkaan tuntea herraansa, joka ennen oli niin täsmällinen ja mielellään istui kotona.

Hugues oleskeli paljon poissa, jakaen aikansa kotoisten toimiensa ja
Janen kesken.

Mieluummin hän lähti, vanhalle tavalleen uskollisena, liikkeelle hämärissä, ja myöskin sentähden, ettei häntä huomattaisi näillä retkillään siihen yksinäiseen kaupunginosaan, jonne hän vasiten oli sijoittanut Janen asumaan. Omasta puolestaan ei häntä ollenkaan hävettänyt itsetutkistelun hetkinä, sillä hän tiesi menettelynsä vaikuttimen, sen vaihdoksen salaisuuden, jolla hän eksytti itseänsä ja joka sovitti, asetti hänet ennalleen vainajan suhteen. Mutta hänen täytyi ottaa lukuun maaseutukaupungin ahdasmielinen säädyllisyys; miten saattaisikaan olla kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä naapurit sanovat, yleisön hyväntahtoisuuteen tai paheksumiseen, kun aina tuntee sen silmien tarkastelevan itseänsä, niin että ne melkein koskettavat?

Varsinkin hurskaassa Brüggessä, missä tavat ovat niin ankarat! Korkeat tornit kivisissä messukaavuissaan heittävät varjonsa yli kaiken. Ja tuntuu kuin virtaisi noista monista luostareista halveksumista lihan salaisia ruusuja kohtaan, siveyden tarttuvaa ihannoimista. Kaikissa kadunkulmissa, pienissä lasi- ja puukaapeissa, seisoo Pyhän Neitsyen kuvia samettiviitoissaan haalistuneitten paperikukkien keskellä, pitäen kädessään nauhaa, jota myöten kiemurtelee kirjoitus ilmoittamassa: Minä olen Tahraton.

Jokaista lemmensuhdetta avioliiton ulkopuolella pidetään siellä sielunvihollisen työnä, kadotuksen polkuna, ja juuri kuudetta ja yhdeksättä käskyä vastaan tehdyt synnit vaimentavat puheen rippituolissa kuiskaukseksi ja nostavat hämmennyksen punan katumuksentekijän poskille.

Hugues tunsi tämän Brüggen siveellisyyden ja oli koettanut välttää loukkaamasta sitä. Mutta tällaisessa ahtaassa pikkukaupungin elämässä ei mikään voi pysyä salassa. Pian tuli hänen suhteensa tanssijattareen tunnetuksi, ja aavistamattaan oli hän koko kaupungin puheenaiheena. Ei kukaan jäänyt siitä tietämättömäksi, huhu siitä kiiti kulkupuheena ovelta ovelle, toimettomien naisten juoruina, joita kuljetettiin ympäri ja joita beguiniläisnunnat ottivat uteliaina kuullakseen, — kaikkena panettelun rikkaruohona, jota tällaisissa kuolleissa kaupungeissa kasvaa kaikkien katukivien raoissa.

Huguesin lemmenseikkailu synnytti sitäkin enemmän pilkkaa, kun kaikki olivat tienneet hänen pitkäaikaisen epätoivonsa, hänen lohduttoman kaipuunsa, hänen ajatustensa alituisen kiertymisen seppeleeksi eräälle hautakummulle. Tämä oli vaivainen loppu tuolle surulle, jota olisi voinut luulla ikuiseksi.

Kaikki olivat pettyneet siinä suhteessa, ennen muita tuo leskimies-parka, joka oli antanut moisen heilakan kiehtoa itsensä. Hänet tunnettiin kyllä: hän oli entinen tanssijatar teatterista. Häntä osotettiin sormella, kun hän kulki ohitse, hänelle naurettiin, ja ihmiset tunsivat jonkunlaista suuttumusta nähdessään hänen omaksuvan kunniallisen naisen ilmeen, jonka vastakohtana pidettiin hänen huojuvaa käyntiään ja keltaisia hiuksiansa. Tiedettiinpä, missä hän asuikin ja että hänen rakastajansa kävi hänen luonaan joka ilta; siihen vielä hiukan lisää, niin olisi voitu sanoa, minkä tunnin, minkä tien hän valitsi…

Uteliaat porvarisrouvat pitivät häntä silmällä, iltapäivien toimettomuudessa istuessaan ikkunaruutujensa takana, apunaan tuollainen pieni kuvastin, jota sanotaan "juorupeiliksi" ja jonka näkee joka talossa kiinnitettynä ikkunakehyksen ulkopuolelle. Se on vinoon asetettu kuvastin, joka petollisesti heijastaa kadun koko mitaltaan; välkkyvä pyydys, joka sieppaa ohikulkevien liikkeet heidän huomaamattansa, — heidän salavihkaiset hymyilynsä, ajatuksen pikavälähdyksen jossakin silmäterässä, ja kuvastaa nämä kaikki sisään huoneeseen, missä joku istuu vaanimassa.

Tällä tavoin päästiin pian perille kaikista Huguesin toimista ja jokaisesta rikoksellisen suhteen yksityiskohdasta. Hänen horjumaton luottamuksensa tämän salaisuuteen, hänen lapsellisen varovainen pysyttelynsä kotosalla kunnes hämärä lankesi, loivat hullunkurista valoa tähän suhteeseen, joka ensin oli loukannut säädyllisyyttä, ja suuttumus muuttui ivaksi.

Hugues ei aavistanut mitään. Hän lähti yhä ulos myöhään iltapäivällä, kulkeakseen sitten pitkiä kiertoteitä aivan lähellä sijaitsevaan laitakaupunkiin.

Miten suuresti keventyneet nämä hämärähetkien kävelymatkat nyt olivatkaan! Hän kulki halki kaupungin, yli satavuotisten siltojen, pitkin pimeitä rantalaitureita, joita vasten vesi huokaili. Kellojensoitto hämärissä tuntui joka ilta kuolinsoitolta. Oh, noita kelloja, jotka heiluivat kaikin voimin ja kuitenkin nyt hänen mielestään niin kaukana hänestä kuin olisivat ne kaikuneet jossain toisessa maassa…

Ja huolimatta täpötäysien räystäskourujen loiskivasta itkusta, siltaholvien pisaroivista kylmistä kyynelistä ja poppeleitten valittavista kuiskeista, jotka kohosivat vesien partailta kuin pienen lähteen lohduttomat nyyhkytykset, ei Hugues enää kuullut tätä olioiden tuskaa, hän ei nähnyt enää, kuten ennen, kaupunkia kuoliaaksi kangistuneena ja kanavien käärinliinojen kietomana.

Tuo entinen kaupunki, Kuollut Brügge, jonka surevana leskenä hän myös oli pitänyt itseänsä, kosketti nyt häntä tuskin ainoallakaan hyytävällä alakuloisuuden henkäyksellä, ja hän vaelsi edelleen kaupungin hiljaisuuden lohduttamana, ikäänkuin Brüggekin olisi noussut haudastaan ja esittäytynyt hänelle uutena kaupunkina, joka oli sen vanhan näköinen.

Ja käydessään joka ilta tapaamassa Janea ei hän tuntenut tunnonvaivan varjoakaan, hänellä ei ollut aavistustakaan rikotusta uskollisuudestaan, ei siitä naurettavasta irvinäytelmästä, johon hän oli raastanut suuren rakkautensa, eikä hänellä edes ollut tuota pientä puistatusta, joka värisyttää leskeä, kun hän ensi kerran kiinnittää punaisen ruusun suruharsojensa keskeen.

VI

Mikä selittämätön voima onkaan yhdennäköisyydessä!

Se vastaa kahta keskenään ristiriitaista taipumusta ihmisluonteessa: tottumuksen ja uutuuden. Tottumus on olevaisuuden laki, itse sen poljento. Hugues oli kokenut sitä niin voimakkaasti, että se oli peruuttamattomasti sinetöinyt hänen kohtalonsa. Elettyään kymmenen vuotta alituisesti rakastamansa naisen läheisyydessä, ei hän enää voinut tottua olemaan ilman häntä, vaan ajatteli vainajaa yhä, koetti etsiä hänen piirteitään muista kasvoista.

Mutta toiselta puolen ei uutuuden viehätys suinkaan ole vähemmän voimakas vaisto. Ihminen kyllästyy omistamaan aina samaa hyvää. Me nautimme onnesta, niinkuin terveydestäkin, ainoastaan vastakohtien kautta. Ja myöskin rakkaus tottelee tätä vaihtelun lakia.

Mutta yhdennäköisyys sovittaa nämä kaksi ristiriitaista taipumusta luonteessamme, se tyydyttää kumpaakin samassa mitassa, se on näköpiirimme ääriviiva, joka sulattaa ne molemmat yhteen. Ja minkä hienostuneen nautinnon luottaakaan nainen, jolla on uutuuden viehätys, samalla kun hän on sen olennon näköinen, jota on ennen rakastanut!

Hugues nautti siitä kasvavalla mielihyvällä, koko sillä sielun eri vivahduksille alttiilla herkkyydellä, minkä yksinäisyys ja suru hänessä olivat kehittäneet. Eiköhän syynä siihen, että hän leskeksi tultuaan oli valinnut Brüggen asuinpaikakseen, liene ollut vaistomainen aavistus siitä, että hän siellä löytäisi sen vastineen, jota hän tarvitsi?

Hänellä oli muuan erittäin voimakas ominaisuus, jota saattaisi sanoa "yhdennäköisyysaistiksi", herkkä ja sairaaloinen aisti, joka yhdisti oliot hienoin sitein toisiinsa, joka loi eteerisiä sukulaisuuspiirteitä puiden kesken, joka kehräsi keskinäisen ymmärryksen lankoja tornien lohduttoman yksinäisyyden ja hänen sielunsa välille.

Senvuoksi oli hän valinnut Brüggen, Brüggen, jonka luota meri oli vetäytynyt pois niinkuin suuri, kadonnut onni. Tämä ensimäinen yhtäläisyys oli antanut hänen aavistaa, että hänen ajatuksensa tuntisivat olevansa sopusoinnussa tämän harmaista kaupungeista suurimman kanssa.

Ja miten surunvoittoinen onkaan tuo harmaus Brüggen kaduilla, joka tekee jokaisen päivän marraskuun vainajienpäivän kaltaiseksi! Tämä harmaus, joka näyttää syntyneen nunnien päähineitten valkoväristä ja pappien kauhtanoiden mustasta, ne kun alituisesti kulkevat täällä toistensa ohitse ja näyttävät tartuttavan toisiinsa väriänsä, — miten omituista onkaan tämä harmaus, tämä ikuinen puolisuru kaiken yllä!

Sillä myöskin talojen julkipuolet katujen vierillä vaihtelevat väriä loppumattomiin: muutamissa on vaaleanvihertävä laastitus tai ne ovat vaalistuneista tiilistä ja liitokset valkeat, mutta aivan vieressä näkyy toisia, tummia kuin kovat hiilipiirrokset tai poltetut syövytyskuvat, jotka vaimentavat, vastustavat edellisten kirkkaita värejä, ja tuosta kokonaisuudesta virtaa kuitenkin jotakin harmaata, joka väräjää ilmassa, levittäytyy pitkin talojen pitkiä rivejä.

Myöskin kellojen äänen kuvailee mieluummin mustaksi; mutta hillittynä, sulautuneena sumuiseen avaruuteen, se kuuluu kaupunkiin vain ikäänkuin harmaana huminana, joka laahautuu eteenpäin, työntyy takaisin, aaltoilee edelleen yli kanavien veden.

Ja itse vesi, vaikka sillä on monilukuisia väriheijastusten lähteitä, — kappaleet sinistä taivasta, punaiset kattotiilet, uivien joutsenten lumikuulto, rantapoppeleitten vehmaus, sulautuu kuitenkin yhdeksi ainoaksi värittömäksi tieksi äänettömyyden kulkea.

Ilmanala synnyttää täällä ihmeellisen vuorovaikutuksen esineiden ja ympäröivän ilman välille, salaperäisen kemiallisen kehityksen ilmapiirissä, joka himmentää kaiken räikeän, yhdistää kaikki värit harmaaksi yksitoikkoisuudeksi, sulattaa ne sumuiseksi unelmaksi.

Tuntuu kuin tuo alituinen usma, pohjoisen ilmaston kalpea valo, rantalaitureitten graniitti, tiheät sadekuurot, kellojensoiton jäljet avaruudessa, olisivat kukin omalta osaltaan vaikuttaneet ilman väriin — ja osaltaan myöskin vuosisatojen tuhka, joka on langennut yli tämän vanhan kaupungin, ajan tiimalasin tomu, joka on kasannut yli kaiken äänettömät kerrostumansa.

Senvuoksi oli Hugues halunnut vetäytyä tänne, tunteakseen viimeisen elintarmonsa huomaamattomasti, mutta varmasti hautautuvan tämän hienon ikuisuuden-tomun alle, joka antaisi hänelle harmaan sielun, samanvärisen kuin itse kaupunkikin!

Mutta nyt oli tämä yhdennäköisyysaisti äkkinäisen käänteen ja melkeinpä ihmeen kautta johtanut hänet aivan päinvastaiseen suuntaan. Minkä kohtalon oikun vaikutuksesta olikaan täällä — tässä Brüggessä, joka oli niin etäällä hänen ensimäisistä muistoistaan — sukeltanut esiin kasvot, jotka herättivät ne kaikki eloon?

Miten tahansa tämän sattuman saattoikin selittää, Hugues antautui nyt kokonaan sen lumouksen valtaan, jonka Janen ja vainajan yhdennäköisyys herätti hänessä, niinkuin hän ennen oli hurmaantunut kaupungin ja itsensä yhtäläisyydestä.

VII

Niiden muutamien kuukausien aikana, jotka jo olivat kuluneet siitä kun Hugues kohtasi Janen, ei vielä mikään ollut häirinnyt sitä harhakuvaa, jonka avulla hän oli palannut entiseen elämäänsä. Kuinka muuttunutta nyt olikaan koko hänen olonsa! Hän ei enää ollut murheellinen. Hän ei enää tuntenut itseänsä, kuten ennen, yksinäiseksi keskellä ääretöntä tyhjyyttä. Hänen kadonnut onnensa, joka oli näyttänyt niin iäksimenneen kaukaiselta, hänen kaipuunsa yletyspiirin ulkopuolelle kaikonneelta, oli lahjoitettu hänelle takaisin Janen kautta; hän löysi sen, tapasi sen jälleen Janen luota, niinkuin näkee kuun kuvan vedessä aivan samanlaisena kuin se on todellisuudessa. Eikä tähän asti ollut pieninkään väre, ainoakaan tuulenhenkäys häirinnyt tätä täydellistä mielikuvaa.

Hän jatkoi tässä erheessä niin yksinomaisesti vainajansa palvomista, ettei hän hetkeäkään epäillyt loukkaavansa uskollisuuttaan kuolleen muistoa kohtaan. Joka aamu, aivan kuin vaimonsa kuolinpäivän jälkeisenä päivänä, hän vietti hartaushetkiään niiden muistojen ääressä, jotka vainajasta olivat jäljellä. Huoneiden hiljaisessa puolihämyssä, puoliavointen uutimien takana, huonekalujen keskessä, joita ei milloinkaan siirretty paikoiltaan, hän kuljeskeli verkalleen, liikutetuin mielin, vaimonsa muotokuvalta toiselle: tässä oli muuan valokuva hänestä nuorena tyttönä, hiukan ennen heidän kihlaustaan; keskellä erästä seinää riippui suuri pastellimaalaus, jonka välkkyvä lasi vuoroin näytti, vuoroin kätki hänet; eräällä pienellä pöydällä oli mustalla emaljilla koristetuissa kultakehyksissä toinen valokuva, joka oli hänen viime vuosiltaan ja jossa hänellä jo oli kärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi ollut lilja, jonka varsi nuokkuu… Hugues painoi huulensa sitä vasten ja suuteli sitä niinkuin suudellaan pyhäinjäännöksiä tai juodaan ehtoolliskalkki.

Joka aamu katseli hän myös kristallilipasta, jossa oli vainajan palmikko, mutta tuskin uskalsi nostaa kantta; hän ei milloinkaan ottanut sitä käteensä, ei milloinkaan kietonut hän sitä sormiensa ympäri. Siinä oli jotakin pyhää, tuossa palmikossa; se oli vainajasta todellinen osa, joka oli välttänyt haudan, uinuakseen täällä parempaa unta lasisessa sarkofaagissa. Mutta se oli joka tapauksessa kuollutta, koska se kuului kuolleelle, eikä siihen saanut milloinkaan koskea. Täytyi tyytyä sen katselemiseen, tietoon, että se oli muuttumaton, varmuuteen, että se alituisesti oli läsnä, tuo palmikko, josta kenties koko talon elämä riippui…

Niin seisoi Hugues pitkät tunnit muistoihinsa vaipuneena, päänsä päällä riippuvan kattokruunun ripistellessä huoneiden hiljaisuuteen tuota kaikkien värisevien kristallien valittavaa sointuvihmaa.

Ja senjälkeen meni hän Janen luo ikäänkuin päättääkseen siellä vainajan-palveluksensa, Janen luo, jolla oli koko tuo palmikko ilmielävänä, Janen luo, joka oli enemmän vainajan näköinen kuin mikään hänen valokuvistaan. Eräänä päivänä, kaivaten yhä täydellisempää mielikuvaa, sai Hugues kummallisen mielijohteen, joka heti valtasi hänet. Hän ei ollut säilyttänyt ainoastaan kaikkia vaimonsa muotokuvia, kaikkia pikkuesineitä, jotka olivat kuuluneet tälle, — ei, hän oli halunnut tallettaa kaikki, ikäänkuin hänen vaimonsa olisi poistunut vain lyhyeksi ajaksi. Mitään ei ollut hukattu, lahjoitettu pois tai myyty. Hänen huoneensa oli aina kunnossa, valmiina ottamaan vastaan hänet, kun hän tulisi takaisin, ja koristettuna uudella vihityllä puksipuunoksalla jokaisena uutenavuotena. Hänen alusvaatevarastonsa oli täydellinen, järjestettynä laatikkoihin hajupussien kanssa, jotka varjelivat vaatteita niiden hiukan kellahtaneessa liikkumattomuudessa ajan hammasta vastaan. Myöskin hameet, kaikki hänen vanhat pukunsa, riippuivat kaapissa, silkkiä ja sarssia veltossa tyhjyydessä.

Hugues tarkasteli niitä silloin tällöin, peläten unohtavansa niistä jonkun ja ikuistuttaakseen kaipuunsa…

Eräänä päivänä lensi omituinen halu hänen aivoihinsa ja vainosi häntä, kunnes hän taipui: halu nähdä Jane puettuna yhteen noista puvuista, samanlaisena kuin vainaja oli ollut. Hänen kasvojensa yhdennäköisyys tuon puvun tehostamana, jonka Hugues oli nähnyt sopeutuvan aivan samanlaiseen vartaloon, tekisi Janen hänen silmissään vieläkin ilmeisemmin hänen palanneeksi vaimokseen.

Mikä autuas hetki, kun Jane tulisi häntä vastaan tällä tavoin puettuna, hetki, joka pyyhkisi pois ajan ja todellisuuden, joka antaisi hänelle täydellisen unhotuksen!

Kun tämä ajatus kerran oli syöpynyt häneen, muuttui se painajaiseksi, joka alituisesti soi hänen korvissaan, suomatta hänelle pienintäkään lepoa.

Eräänä aamuna ei hän voinut kauvemmin vastustaa sitä: hän kutsui vanhan palvelijattarensa ja pyysi tätä tuomaan ullakolta matkalaukun, jolla hän aikoi viedä Janen luo pari näistä korvaamattomista puvuista.

— Aikooko herra matkustaa? kysyi vanha Barbara, joka kykenemättä käsittämään isäntänsä muuttuneita elintapoja, hänen myöhäisiä kävelymatkojaan, hänen oleskelemistaan poissa kotoa, hänen aterioitaan ulkona kaupungilla, alkoi luulla, että hän oli saanut päähänsä vikaa.

Hugues antoi hänen olla apunaan nostamassa pukuja naulakoista, pudistamassa pois sitä kevyttä tomua, joka oli laskeutunut niille näissä kauvan koskemattomina olleissa kaapeissa. Hän valitsi kaksi pukua, kaksi viimeistä, jotka vainaja oli ostanut, ja kääri huolellisesti ne kokoon matkalaukkuun, silitti hameet suoriksi, järjesti laskokset.

Barbara ei käsittänyt vähääkään, mutta häntä loukkasi se, että vainajan pukuvarastoa, joka tähän asti oli säilynyt sellaisenaan, paloiteltiin tällä tavalla. Olikohan aikomuksena myydä puvut? Hän virkahti:

— Mitähän rouva-raukka sanoisi tästä?

Hugues säpsähti ja kalpeni. Olikohan Barbara arvannut? Tiesiköhän hän jotakin?

— Mitä te tarkoitatte? kysyi Hugues.

— Minä ajattelen, — vastasi Barbara-vanhus, — miten on tapana minun kotikylässäni Flandriassa; ellei heti ensimäisellä viikolla hautajaisten jälkeen ole myynyt vainajan omaisuutta, niin tulee sitä säilyttää koko elämänsä ajan, muutoin pakoittaa vainajan viipymään kiirastulessa siksi kun itse kuolee.

— Olkaa huoletta, — sanoi Hugues rauhoittuneena. — Minä en aijo myydä mitään. Teidän legendanne on oikeassa.

Barbaran hämmästys oli hyvin suuri, kun hän näki isäntänsä äskeisistä sanoistaan huolimatta heti senjälkeen matkustavan pois, matkalaukku mukanaan vaunuissa.

Hugues ei oikein tiennyt, miten ilmoittaa Janelle omituinen päähänpistonsa, sillä hän ei ollut milloinkaan puhunut Janelle entisyydestään — sen esti jonkunlainen hienotunteisuus vainajaa kohtaan — eikä virkkanut minkäänlaista viittausta siitä katkeransuloisesta yhdennäköisyydestä, jota hän Janessa rakasti.

Nähdessään matkalaukun huudahti Jane ilosta ja hyppeli kärsimättömänä ympäri. — Mikä yllätys! Laukussa oli varmaankin jotakin, jolla Hugues tahtoi häntä ilahuttaa… Joku lahja? puku?

— Niin, pukuja, — vastasi Hugues koneellisesti.

— Oi, kuinka kiltti sinä olet! Niitä on siis useampi kuin yksi?

— Kaksi.

— Minkä värisiä! Näytä ne minulle pian!

Ja Jane tuli hänen luokseen, ojentaen kättänsä ottamaan avainta.

Hugues ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei uskaltanut puhua, hän ei tahtonut paljastaa itseänsä eikä selittää sairaaloista päähänpistoaan, joka oli ollut hänelle ylivoimainen.

Kun matkalaukku oli avattu, veti Jane puvut esiin ja tarkasti ne nopeasti, huudahtaakseen heti senjälkeen pettymyksen sävy äänessään:

— Miten rumaa kuosia! Ja kuinka nuo kuviot silkissä ovat vanhoja, vanhoja! Mutta mistä ihmeestä sinä olet saattanut ostaa tällaisia pukuja? Ja millaiset koristeet hameissa! Kymmenen vuotta sitten käytettiin sellaisia. Luulenpa, että sinä teet pilaa minusta!

Hugues oli mykkä ja nolo; hän etsi turhaan jotakin todennäköistä selitystä, joka ei olisi se oikea. Hän alkoi käsittää päähänpistonsa naurettavuuden, eikä hän kuitenkaan tahtonut luopua siitä.

Kunpa vain saisi hänet suostumaan, saisi hänet laittautumaan toiseen noista puvuista, vaikkapa minuutiksikin! ja tämä minuutti, kun hän näkisi Janen puettuna aivan niinkuin vainaja oli ollut, tuottaisi hänelle oikein toden teolla tuon yhdennäköisyyden kaikkivaltaavan onnen ja unhotuksen äärettömyyden.

Hän alkoi puhella mielistelevällä äänellä: Niin, ne olivat vanhoja pukuja… hän oli ne perinyt… eräältä sukulaiselta… hän oli halunnut tehdä pientä pilaa, hän näkisi Janen mielellään jommassakummassa noista. Se oli typerää, mutta hänellä oli sellainen päähänpisto… vain yhden ainoan minuutin…!

Jane ei käsittänyt sanaakaan, nauroi, käänteli vaatteita, ylisti paksua, hienoa silkkikangasta, joka tuskin oli haalistunutkaan, mutta ihmetteli yhä edelleen tuota omituista, melkein naurettavaa kuosia, joka kuitenkin kerran oli edustanut muotia ja loistokkuutta…

Hugues kävi kiihkeäksi.

— Mutta sinä pidät minua varmaan rumana! vastusteli Jane.

Lopuksi hän kuitenkin arveli olevan hauskaa ja hullunkurista pyntätä itsensä noihin vanhoihin, käytännöstä hylättyihin vaatekappaleihin. Nauraen ja leikkiä laskien hän riisui aamupukunsa ja käänsi paljain käsivarsin miehustansa ja paitansa pitsit alemmaksi, pukeutuakseen toiseen noista puvuista, jotka kummatkin olivat avokaulaisia. Seisoen kuvastimen edessä hän hymyili itselleen ja sanoi: — Minä olen aivan kuin joku vanha muotokuva!

Ja hän keikaili ja kääntelehti, nosti lopuksi hameensa ylös ja kiipesi pöydälle nähdäkseen koko vartalonsa. Hänen rintansa hytkähteli naurusta, huolimattomasti alaskäännetty paidankulma pistäysi näkyviin paljasta ihoa vasten ja teki julkean tuttavallisen vaikutuksen.

Hugues katseli Janea. Tämä hetki, josta hän oli uneksinut kuten ilmestyksestä, tuntui hänestä nyt saastaiselta ja halvalta. Janea oli pila alkanut huvittaa. Hän tahtoi nyt koetella toistakin pukua, ja äkillisessä huiman hilpeyden puuskassa hän alkoi leiskua ympäri taidokkain askelin, ikäänkuin olisi hän jälleen ollut tanssijatar…

Hugues tunsi yhä suurempaa sielullista vastenmielisyyttä; hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tuskallisissa naamiaisissa. Ensi kerran oli hänelle nyt ruumiillisen yhtäläisyyden taikavoima riittämätön. Se vaikutti vieläkin, mutta päinvastaiseen suuntaan. Ilman tuota yhdennäköisyyttä ei Jane olisi näyttänyt hänestä muulta kuin enintään karkealta. Nyt teki tämä yhdennäköisyys häneen sietämättömän ahdistavan vaikutuksen, niinkuin hän olisi nähnyt vainajan, mutta nyt syvässä alennustilassa, huolimatta samoista kasvoista ja samasta puvusta. Sellaista vaikutelmaa tuntee, kun messukulkueen päätyttyä illalla kohtaa niitä, jotka ovat esittäneet Pyhää Neitsyttä tai muita pyhiä naisia, yhä kääriytyneinä hurskaisiin kaapuihinsa, mutta hiukan päihdyksissään sortuneina salaperäiseen karnevaaliin katulyhtyjen alla, jotka loistavat pimeässä kuin tiukkuvat haavat…

VIII

Eräänä maaliskuun sunnuntaina, joka juuri oli Pääsiäissunnuntai, sai vanha Barbara aamulla kuulla isännältään, ettei tämä aikonut syödä päivällistä enempää kuin illallistakaan kotona ja että hän oli vapaa iltaan saakka. Barbara tuli hyvin iloiseksi, sillä koska hänen vapaapäivänsä sattui olemaan suuri pyhä, niin hän päättikin mennä beguiniläisten kaupunginosaan; siellä hän aikoi olla läsnä jumalanpalveluksissa, — puolipäiväsaarnassa, iltamessussa ja iltarukouksessa, viettäen muun osan päivää sukulaisensa sisar Rosalien luona, joka asui eräässä tämän hurskaan yhdyskunnan uhkeimmista luostareista.

Barbaran harvoista ilonaiheista oli kaikkein parhaita saada käydä beguiniläis-yhdyskunnassa. Siellä hänet tunsivat kaikki. Hänellä oli beguiniläissisarten joukossa useita ystävättäriä, ja hän haaveksi itsekin saavansa vanhoilla päivillään, säästettyään kokoon hiukan rahaa, pukeutua siellä huntuun kuten niin monet muut, joiden hän näki olevan kovin onnellisia tuon valkoisen verhon alla, joka kehysti heidän norsunluunvalkeita vanhoja kasvojaan.

Varsinkin nautti hän nyt tänä keväisenä maaliskuun aamuna siitä, että sai vaeltaa rakasta beguiniläis-kaupunginosaansa kohden, vielä ripein askelin, kääriytyneenä suureen mustaan levättiinsä, joka heilui puoleen ja toiseen kuin kirkonkello. Kaukaiset kellonläppäykset tuntuivat mukautuvan hänen käyntinsä tahtiin, kaupungin kaikkien kirkkojen yhteinen pyhäpäiväsoitto, ja niiden lyöntien lävitse kuului joka neljännestunnin kuluttua pienten kellojen hento, väräjävä sävel, ikäänkuin lasisilla koskettimilla näppäiltynä…

Ensimäinen kevätvehmaus antoi laitakaupungille maaseutumaisen leiman. Ja vaikka Barbara oli palvellut kaupungissa jo kolmekymmentä vuotta, oli hänellä kuitenkin, kuten kaikilla hänen kanssasisarillansa, häviämätön muisto kotikylästään, maalaissielu, jota viehätti pieninkin lehti tai korsi.

Mikä ihana aamu! Ja hänen kulkiessaan siinä riemukkain askelin kirkkaassa päiväpaisteessa, iloiten pikkulinnun piipityksestä, nuorten versojen tuoksusta tässä jo aivan maalaisessa laitakaupungissa, missä rannat Minnewater'in — Rakkaudenjärven — ympärillä vihannoivat hurmaavassa luonnonihanuudessaan, — seisoessaan tämän uneksivan lammen ääressä, joka oli täynnä lumpeita, viattomia ja valkoisia kuin rippilasten sydämet, ja rantaäyrään nurmikolla, joka oli täynnä pieniä kukkia, — katsellessaan suuria puita, myllyjä, jotka pyörittivät käsivarsiaan taivaanrannassa, saattoi Barbara vielä kerran kuvitella mielessään, että hän palasi lapsuuteensa yli niittyjen ja peltojen…

Hän oli hurskas sielu, häntä vallitsi tuo harras flandrialaisten usko, jossa on jäljellä joku määrä espanjalaista katolilaisuutta, — jossa on omantunnon epäilyksiä ja pelkoa enemmän kuin luottamusta ja enemmän helvetinkammoa kuin kaipausta taivaanvaltakuntaan. Ja samalla oli hänellä se taipumus ulkonaiseen uhkeuteen, kukkien, suitsutuksen ja ylellisten kutouksien aistilliseen ihailuun, joka on tälle rodulle ominaista. Senvuoksi hurmaantui vanhan palvelijattaren yksinkertainen sydän jo etukäteen jumalanpalveluksen loistosta, hänen kulkiessaan holvisillan ylitse beguiniläiskortteliin ja astuessaan pyhitetyn aitauksen sisäpuolelle.

Täällä jo vallitsee hiljaisuus kuin kirkossa; yksinpä niistä pienistä lähteensuonistakin, jotka loiskien virtaavat ulkopuolella mereen, kantautuu ääni tänne kuin rukoilevien huulten mutinana, ja ympärillä kohoavat muurit, nuo matalat muurit, joilla luostarit ovat saarretut, ovat valkoiset kuin alttariliinat. Keskellä pihamaata on tiuha ja rehevä ruohikko, joka muistuttaa Jan van Eyckin maalaamaa niittyä, ja sillä käyskentelee lammas, joka on kuin pääsiäiskaritsa…

Pyhimysten ja hurskaitten nimiä kantavat kadut mutkittelevat, tekevät polvekkeita, sekaantuvat toisiinsa, muodostaen keskiaikaisen kylän, oman pienen kaupunkinsa muun kaupungin keskelle ja vielä sitäkin kuolleemman. Se on niin autio, niin hiljainen, niin tarttuvan äänetön, että kulkijan askeleet vaistomaisesti vaimentuvat, hänen äänensä hiljenee ikäänkuin huoneessa, jossa lepää sairas.

Jos ohikulkija sattumalta poikkeaa tänne ja aiheuttaa melua, niin se koskee paikan asujamiin kuin joku luonnottomuus tai pyhäinhäväistys… Vain beguiniläisnunnat sipsuttavine askeleineen saattavat liikkua tässä elottomassa ilmapiirissä kuin kotonaan, sillä heidän kulkunsa näyttää enemmän luisumiselta kuin kävelyltä, he ovat ikäänkuin noiden pitkissä kanavissa edes ja takaisin uiskentelevien vaikeitten joutsenten sisaria. Paraillaan näkyi joitakuita myöhästyneitä sisaria kiirehtivän eteenpäin pihamaan jalavien alla, kun Barbara suuntasi askeleensa kirkkoa kohti, josta jo kuului urkujen soiton ja puolipäivä-jumalanpalveluksen veisuun kaikua. Hän astui sisään yhdessä beguiniläissisarten kanssa; nämä menivät paikoillensa veistoksilla koristettuihin puisiin kuorituoleihin, joita oli kahdenkertainen rivi kuorin kummallakin puolella. Kaikki nuo valkoiset, kangistetut hilkat aivinaisine, liikahtamattomaan lentoon levitettyine siipineen, olivat rivissä toinen toisensa vieressä, ja siellä täällä näkyi niissä punaisia ja sinisiä väriheijastuksia, jotka lankesivat kirkon maalatuista ikkunoista auringon tunkeutuessa niiden lävitse. Barbara katseli etäiseltä paikaltaan salaisin kateuden tuntein polvistuneiden sisarten ryhmää, Jumalan palvelijattaria ja Kristuksen morsiamia, ja unelmoi, että hänkin kerran saa kuulua heihin…

Hän oli istuutunut erään sivukäytävän viereen, muutamien hurskaitten ukkojen ja lasten joukkoon. Ne olivat köyhiä perheitä, joille oli annettu asunto jossakin näistä beguiniläisluostareista, jotka alkavat jäädä asukkaitta. Lukutaidoton Barbara pyöritteli sormiensa välissä suurta rukousnauhaa, mutisten hartain huulin rukouksiaan ja luoden silloin tällöin silmäyksen sisar Rosalieen, sukulaiseensa, joka istui toisella sijalla kuorituolien rivissä, lähellä kunnianarvoisia luostarinjohtajatarta.

Kuinka kaunis olikaan kirkko, säteilyssään kynttiläin valossa! Uhrausvirren aikana meni Barbara ostamaan itselleen pienen kynttilän sakaristosisarelta, joka seisoi kolmikulmaisen, rautaisen kynttilätelineen luona, ja sen haarukassa paloi pian vanhan palvelijattarenkin uhriliekki monien muiden joukossa.

Tuon tuostakin hän silmäsi kynttiläänsä, kyeten helposti eroittamaan sen muista, ja tarkkasi sen vitkallista loppuunpalamista.

Oi, miten hän oli onnellinen! Ja kuinka oikeassa olivatkaan papit sanoessaan kirkkoa Herran huoneeksi! Olletikin kun täällä beguiniläiskirkossa sisaret lauloivat urkulehterillä niin suloisilla äänillä, että vain enkelien laulu saattoi olla yhtä suloista…

Barbara ei kyllästynyt kuuntelemaan urkujen huminaa, virrenveisuuta, joka kääri auki kirkkaat äänikertansa kuin kauneina, valkoisina aivinapinkkoina…

Mutta nyt oli jumalanpalvelus lopussa, kynttilät sammutettiin.

Yht'aikaa heilahtivat kaikki hilkat, kun beguiniläisnunnat nousivat ylös ja liukuivat ulos kuin lentoon lehahtava lintuparvi, siroitellen silmänräpäyksen ajaksi vihreän puiston täyteen valkoisia, ojennettuja siipiä, ikäänkuin siellä olisi ollut joukko liiteleviä kalalokkeja. Barbara saatteli sukulaistaan, sisar Rosalieta, mutta loitos jättäytyen, sillä jonkunlainen kunnioittava häveliäisyys pidätteli häntä. Vasta nähdessään toisen menevän luostariinsa hän joudutti askeleitaan, ja hetkistä myöhemmin astui hänkin sinne.

Beguiniläissisaret asuvat pikku ryhminä näissä taloissa, jotka muodostavat luostariyhdyskunnan. Tässä kolme tai neljä, tuossa viisitoista, jopa kaksikymmentäkin. Sisar Rosalien luostari kuului viimemainittuihin, ja Barbaran astuessa sisälle seisoivat kaikki sisaret juuri kirkosta tulleina juttelemassa nauraen ja hälisten suuressa työsalissa. Pyhän tähden oli työvasut ja nypläyspielukset siirretty nurkkaan. Joitakuita sisaria seisoi ulkona pikku puutarhassa luostarin edustalla tarkastellen puksipuiden reunustamien kukkalavojen rehevyyttä ja uusia versoja; toiset taas, jotka olivat vielä nuoria, näyttivät saamiansa lahjoja, sokeripäällisiä pääsiäismunia. Barbara seurasi hiukan hämillään sukulaistaan kammioiden ja vastaanottohuoneiden läpi, joihin virtasi muita vieraita, peläten jäävänsä yksin, näyttävänsä tungettelijalta, ja odottaen hiukan levottomana tavanmukaista päivälliskutsua. Mutta entä jos tänään olikin tullut liian paljon sukulaisia vieraisille, niin että hänelle ei liikenisikään paikkaa?

Sisar Rosalie tyynnytti Barbaran huolet, tullen johtajattaren nimessä kutsumaan hänet päivälliselle. Mutta samalla pyysi hän anteeksi, että hänen täytyi jättää sukulaisensa yksin, koska hänellä oli erinäisiä tehtäviä; beguiniläissisaret hoitavat kukin vuoronsa jälkeen taloutta, ja nyt oli hänen viikkonsa.

— Juttelemme päivällisen jälkeen, — hän lisäsi. — Etenkin kun minulla on hyvin vakavaa kerrottavaa teille.

— Vakavaa? kysyi Barbara pelästyneenä. — Sanokaa se minulle mieluummin nyt heti.

— Minulla ei ole nyt aikaa… kohta… vastasi sisar Rosalie. Ja hän kiiruhti pois pitkin käytäviä, jättäen vanhan palvelijattaren aivan ihmeisiinsä. Vakavaa? Mitähän se saattoi olla? Joku onnettomuus? Mutta hänellähän ei ollut ketään läheistä enää elossa, ei ketään muuta kuin tämä ainoa sukulainen.

No, siinä tapauksessa se kaiketi koski häntä itseään. Mistähän häntä voitiin moittia? Mistä häntä syytettiin? Hän ei ollut milloinkaan petkuttanut keltään edes pienintäkään ropoa. Mennessään ripittämään itseänsä ei hän todellakaan tiennyt mitä sanoa tai minkä synnin ottaa tunnolleen.

Barbara tunsi itsensä kovin levottomaksi. Sisar Rosalie oli ollut niin synkän, melkeinpä ankaran näköinen puhuessaan hänelle. Nyt oli tämän päivän ihana ilo mennyttä. Hänellä ei enää ollut rohkeutta nauraa, liittyä noihin hilpeihin ryhmiin, näiden hälisevinä katsellessa vasta alotettuja aivan uudenmallisia pitsejä, joihin sekavat langat taidokkaasti punoutuivat yhteen vielä kiinniriippuvilta rullilta.

Hän istui syrjässä aivan yksinään ja ajatteli, mitä ihmettä sisar
Rosalie hänelle ilmoittaisi.

Kun oli kaikuvalla äänellä luetun rukouksen jälkeen istuttu pöytään pitkässä ruokasalissa, saattoi Barbara tuskin koskeakaan ruokaan, eikä se tuottanut hänelle pienintäkään nautintoa, samalla kun hän huomasi terveitten ja rusoposkisten sisarten ja heidän päivällisvieraittensa antavan täyden tunnustuksensa tälle juhla- ja ja sunnuntaiaterialle. Tänään tarjottiin voimakasta, kultahohteista toursilaista viiniä. Barbara tyhjensi lasin, joka oli hänelle täytetty, toivoen voivansa siihen hukuttaa huolensa. Mutta siitä vain alkoi hänen päätänsä kivistää.

Päivällinen tuntui hänestä loppumattoman pitkältä. Sen päätyttyä hän riensi suoraa päätä sisar Rosalien luo tuskallisen kysyvin katsein. Tämä näki hänen kiihtymyksensä ja koetti tyynnyttää häntä:

— Ei se ole mitään, Barbara. Kas niin, hyvä ystävä, älkää nyt tuolla tavalla säikähtykö.

— Mitä on tapahtunut?

— Ei mitään! Ei mitään vakavampaa! Pikku neuvon vain tahdon antaa teille.

— Ooh, kuinka te peljästytitte minut!

— Kun sanon, että asia ei ole mitään vakavampaa, niin puhun nykyhetkestä. Mutta se voisi muuttua vakavaksi. Kuulkaahan: saattaisi käydä välttämättömäksi, että te vaihdatte palveluspaikkaa.

— Vaihtaisinko palveluspaikkaa? Ja minkävuoksi? Nyt olen viisi vuotta palvellut herra Vianea. Olen kiintynyt häneen, sillä olen nähnyt hänet hyvin onnettomana, ja hän luottaa minuun. Hän on kunnollisin isäntä koko maailmassa!

— Oi, ystävä-parkani, miten lapsekas te olette! No niin, ei! hän ei ole kunnollisin isäntä koko maailmassa!

Barbara kävi aivan kalpeaksi ja kysyi:

— Mitä te tarkoitatte? Mitä pahaa minun isäntäni on tehnyt?

Sisar Rosalie kertoi nyt hänelle jutun, joka oli kiertänyt ympäri kaupunkia ja tunkeutunut aina beguiniläiskorttelin aidattuun hiljaisuuteen asti: jutun sen miehen huonosta elämästä, jonka syvää, lohdutonta leskensurua kaikki ennen olivat ihailleet. No niin, hän oli lohduttautunut mitä inhoittavimmalla tavalla! Hän kävi nyt erään huonon naisen luona, joka aikaisemmin oli ollut tanssijattarena teatterissa…

Barbara vapisi, joka sanalla nielaisi hän sisimmästään nousevat vastaväitteet, sillä hän kunnioitti sukulaistaan, ja nämä halventavat ja uskomattomat paljastukset vaikuttivat tämän suulla sanottuina luotettavilta.

Tämä olisi siis syynä kaikkiin noihin muuttuneihin elintapoihin, joista hän ei ollut ymmärtänyt vähääkään, noihin taajoihin kävelymatkoihin, tuohon alituiseen menemiseen ja tulemiseen, kaupungilla syötyihin aterioihin, myöhäisiin kotiintuloihin ja muualla vietettyihin öihin…

Beguiniläissisar jatkoi:

— Oletteko ajatellut sitä, Barbara, ettei kunniallisen ja jumalaapelkääväisen palvelijattaren sovi enää palvella herraa, joka on antautunut haureuteen?

Kuultuaan tämän sanan ei Barbara pitemmälle voinut hillitä itseään: se ei voinut olla mahdollista! Koko juttu oli pelkkää panettelua, jota sisar Rosalie oli antanut muiden uskotella itselleen. Niin hyvä herra, joka aivan jumaloi vaimoaan, ja joka vieläkin jok'ainoa aamu, hänen omien silmiensä edessä, itki vainajan muotokuvan ääressä ja säilytti hänen hiuksiaan suuremmalla kunnioituksella kuin mitään pyhäinjäännöstä!

— Asia on niinkuin sanoin, — vakuutti Rosalie rauhallisesti. — Minä tiedän kaikki. Tiedänpä vielä talonkin, missä tuo nainen asuu. Se sijaitsee minun kaupunkitieni varrella, ja minä olen useammin kuin kerran nähnyt herra Vianen menevän sinne tai tulevan ulos.

Tämä oli musertavaa. Barbara näytti peräti nololta. Hän ei vastannut mitään, vaan vaipui syviin mietteisiin, keskellä otsaa syvä vako ja paljon pieniä ryppyjä.

Sitten sanoi hän aivan yksinkertaisesti: — minä ajattelen asiaa, — kun hänen sukulaisensa, jota velvollisuus kutsui taloushuoneeseen, jätti hänet hetkeksi yksinään.

Vanha palvelijatar tunsi itsensä aivan raukeaksi ja neuvottomaksi. Hänen ajatuksensa sekaantuivat kokonaan tästä uutisesta, joka asetti esteitä kaikille hänen toiveilleen ja järkytti kaikkia hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan.

Ensinnäkin oli hän kiintynyt isäntäänsä eikä voinut luopua hänestä ikävättä.

Ja sitäpaitsi, mistä hän saisi palveluspaikan, joka olisi yhtä hyvä, yhtä helppo, yhtä tuottava? Tässä nuorenmiehen taloudessa hän oli voinut täydentää pieniä säästöjään, pyöristää sitä pientä summaa, joka oli hänelle välttämätön saadakseen päättää päivänsä beguiniläisluostarissa… Mutta sisar Rosalie oli oikeassa. Hänen oli mahdoton enää palvella herraa, joka herätti pahennusta lähimäisissään.

Hän tiesi jo aikaisemmin, ettei saa palvella jumalattomien luona, jotka eivät täytä kirkon määräyksiä, — jotka eivät rukoile eivätkä paastoa. Sama koskee siveettömiäkin. He tekevät vielä kauheampaa syntiä, sitä, jota papit saarnoissaan eniten uhkaavat helvetin tulella. Ja Barbara kiiruhti pudistamaan päältään tätä etäisiä seurustelua synnin kanssa, jonka pelkän nimenkin kuullessaan hän jo siunasi itsensä.

Mitä oli hänen tehtävä? Barbara istui aivan ymmällä iltamessun ja iltarukouksen aikana, joita varten hän oli palannut sisarten kanssa kirkkoon. Hän rukoili Pyhää Henkeä valistamaan mieltänsä, ja hänen rukouksensa kuultiin, sillä mennessään ulos kirkosta hän oli tehnyt päätöksensä.

Koska asia oli niin pulmallinen ja meni yli hänen ymmärryksensä, niin hän menisikin suoraa päätä tavallisen rippi-isänsä luokse Pyhän Äidin kirkkoon ja noudattaisi kuuliaisesti tämän neuvoa.

Pappi, jolle hän uskoi kaiken, mitä oli juuri saanut kuulla, tunsi jo vuosien takaa tämän yksinkertaisen, rehellisen sielun, jonka oli niin helppo hankkia itselleen omantunnon epäilyksiä, että hän kykenisi solmimaan niistä kokonaisen orjantappurakruunun päähänsä. Hän koetti lohduttaa vanhusta, otti häneltä lupauksen, ettei hän menettelisi harkitsemattomasti. Jos se, mitä kerrottiin hänen isännästään, oli totta, ja jos hänellä siis oli rikollinen suhde, niin oli Barbaraan nähden eroitettavissa kaksi tapausta: niin kauvan kuin nämä kohtaamiset tapahtuivat kodin ulkopuolella, ei hänen pitänyt olla niistä tietävinään, ei ainakaan olla huolissaan niiden tähden; jos sitävastoin tuo kevytmielinen nainen, josta oli puhe, tulisi hänen isäntänsä luokse, syömään päivällistä hänen kotonaan tai muusta syystä, silloin ei hän voinut jäädä kanssarikollisena elämään heidän haureellisuudessaan, vaan hänen tuli kieltäytyä palveluksesta ja lähteä talosta.

Barbara antoi kahdesti toistaa itselleen tämän eroituksen; täydellisesti käsitettyään sen lähti hän lyhyen rukouksen jälkeen kirkosta ja suuntasi askeleensa Rukousnauha-rantamalle, kohti taloa, josta hän aamulla oli niin onnellisena lähtenyt. Nyt hän aavisti, että hänen oli ennemmin tai myöhemmin poistuttava sieltä…

Oi, miten vaikeata on olla iloinen kauvan! Ja hän kulki kotiinpäin pitkin autioita katuja ja kaipasi aamuista vihertävää laitakaupunkia, messuja, valkoisia virsiä, tuota kaikkea, minkä ylitse nyt pimeys lankesi; hän ajatteli lähelläolevia eronhetkiä, uusia kasvoja, isäntäänsä, joka oli tehnyt kuolemansynnin; ja kun hänellä ei nyt enää ollut pienintäkään toivoa saada päättää päivänsä beguiniläisluostarissa, hän ajatuksissaan näki kuolevansa eräänä iltana, sellaisena kuin nyt oli, aivan yksinään sairaalassa, jonka ikkunoista näkyi kanava…

IX

Siitä päivästä saakka, jolloin Hugues oli omituisena päähänpistonaan puetuttanut Janen vainajan vanhanaikaiseen pukuun, hän tunsi syvää pettymystä. Hän oli ampunut yli maalin. Hänen yrityksensä sulattaa nuo molemmat naiset yhdeksi ainoaksi oli vähentänyt heidän yhdennäköisyyttään. Vain niin kauvan kuin he olivat toisistaan erillään, kuoleman sumu välillään, oli harhakuva mahdollinen.

Alussa oli hän noiden samojen kasvojen löytämisen huikaisemana antanut tunteensa sitoa silmilleen kanssarikollisen siteen. Mutta vähitellen, kun hänen yhtäläisyyden-janonsa halusi tyydytystä pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, avautuivat hänen silmänsä näkemään niitä vivahduksia, jotka eroittivat Janen vainajasta. Huomaamatta ollenkaan, että hänen tavassaan katsella Janea oli tapahtunut suuri muutos, hän ajoi pettymyksensä Janen syyksi ja luuli, että tämä oli kokonaan muuttunut.

Tosin olivat hänen silmänsä yhä samanlaiset, mutta näiden sielun ikkunain takaa pilkoitti nyt Janella toinen sielu kuin se, joka katseli vainajan silmistä, jotka hän alituisesti näki edessään. Näytettyään alussa lempeältä ja hiljaiselta antoi Jane pian oikealle olemukselleen vapaan vallan. Häneen palasi jälleen kulissientakaisen elämän ja näyttämön vastenmielinen räikeys. Tuttavallisuudessaan omaksui hän uudelleen kaikki vanhat tapansa, meluavan, huimapäisen iloisuutensa, vallattoman puhetapansa, huolimattoman pukeutumisensa, vanhan tottumuksensa kuljeskella päivät päästään kotonansa aamupuvussaan, tukka kampaamattomana. Hugues tunsi loukkautuvansa ja loitontuvansa. Ja kuitenkin hän yhä palasi Janen luokse, teki epätoivoisia ponnistuksia solmiakseen mielikuvituksen katkenneita lankoja uudelleen yhteen. Miten vitkallisia tunteja, miten painostavia iltoja hän nyt viettikään siellä! Mutta hän tarvitsi Janen ääntä. Hänen korvansa joi yhä mielihyvällä sen tummaa sointua. Ja samalla hän kärsi lausutuista sanoista.

Jane taasen väsyi hänen synkkämielisyyden- kohtauksiinsa, hänen vaiteliaaseen istuskeluunsa seurassaan. Kun Hugues nyt saapui iltasin, ei Jane useinkaan ollut vielä palannut kävelyltään, ostoksiltaan tai ompelijattariensa luola. Hugues tuli muinakin aikoina, keskellä päivää, aamulla tai iltapäivällä. Usein oli Jane kyllästynyt istumaan kotona ja lähtenyt kaupungille asioilleen, jotka näyttivät vievän häneltä kaiken ajan. Missä hän kävi? Hugues ei tiennyt hänellä olevan ketään ystävätärtä. Hän odotti häntä; hän ei mielellään istunut yksin, vaan kuljeskeli kernaammin ympäristössä, kunnes Jane palasi. Levottomana, surullisena, peläten ohikulkijain silmäyksiä hiiviskeli hän ympäri, päämäärältä, tuuliajolla, katukäytävältä toiselle, saapui lähelläoleville laitureille, kiersi pitkin rantaa, sivuutti jonkun avonaisen paikan, missä puut humisivat surumielisesti, sekaantui Brüggen harmaiden katujen loppumattomaan verkkoon.

Voi, tätä kaikkien katujen harmautta!

Hugues tunsi sielunsa sortuvan uudestaan tämän harmauden vaikuteltavaksi. Tämä kaiken yli levittäytyvä hiljaisuus tunkeutui häneen kuin tarttuma, tämä tyhjyys, missä mikään ei liikkunut, paitsi jotkut vanhat naiset, jotka mustissa leväteissään, pää hilkkaan peittyneenä, palasivat kuin varjot kappelista, missä olivat käyneet kukin sytyttämässä vahakynttilänsä… Missään ei näe niin paljon vanhoja naisia kuin vanhoissa kaupungeissa. Siellä he kulkevat jo mullankarvaisiksi muuttuneina, iäkkäinä ja äänettöminä kuin olisivat jo tyhjentäneet kaiken sanottavansa… Hugues tuskin huomasi heitä kuljeskellessaan umpimähkään ylt'ympäri, kokonaan vaipuneena vanhaan murheeseensa ja uusiin huoliinsa. Vaistomaisesti hän palasi Janen asuntoon: ei vieläkään ketään kotona!

Hän alolti vaelluksensa uudelleen, samosi noita kuolleita katuja epäröivin askelin sinne tänne ja tuli huomaamattaan Rukousnauha-rantamalle. Hän päätti mennä kotiinsa; illemmällä hän menisi tapaamaan Janea. Hän istuutui nojatuoliin ja koetti lukea, mutta hetken kuluttua alkoi häntä kammottaa yksinäisyytensä ja ympärilläolevien pitkien käytävien kylmä hiljaisuus, ja hän lähti taas ulos.

On ilta… vihmoo vettä kuin hienosta siivilästä, tiheätä, liottavaa sadetta, joka tunkeutuu neuloina hänen sieluunsa… Hugues tunsi kaipuun ahdistavan itseään, Janen kasvot vallitsivat häntä, vetivät hänen asunnolleen. Hän poikkesi kävelemään sitä tietä, lähestyi taloa — ja kääntyi jälleen takaisin. Hän tunsi äkkiä tarvitsevansa olla yksin, hän pelkäsi nyt, että Jane oli kotona ja odotti häntä, — nyt ei Hugues tahtonut nähdä häntä.

Nopein askelin vaelsi hän päinvastaiseen suuntaan, poikkesi vanhoihin kaupunginosiin, maleksi katuloassa sinne tänne päämäärättömänä ja kurjana. Sade lankesi tiuhempana, se kiiruhti kerimään auki rihmojansa, sekoitti yhteen kudoksensa, solmieli silmukkansa yhä lujemmin hienoksi, märäksi verkoksi, johon Hugues vähitellen tunsi tahdonvoimansa herpaantuvan. Vanhat muistot alkoivat häntä jälleen kiduttaa… Hän ajatteli Janea. Mitä teki Jane ulkona näin myöhään, tällaisella ilmalla? Hän ajatteli vainajaa… Mitenkähän hänen kävi…? Ja hänen hauta-raukkansa… Kaikki seppeleet ja kukat sadekuurojen tärveleminä…

Ja kellot soivat, niin kelmeästi, niin kaukana! Kuinka loitolla olikaan kaupunki! Tuntuu kuin olisi sekin lakannut olemasta, kuin se olisi hajonnut, kadonnut, uponnut sateeseen, joka tulvi yli kaiken. Ja korkeimmista kirkontorneista, ainoista, jotka ovat jääneet jälelle, lankeaa vielä sureva kellojensoitto yli Kuolleen Brüggen!

X

Mitä enemmän Hugues tunsi lohdullisen mielikuvansa katoavan, sitä enemmän käänsi hän jälleen huomionsa kaupunkiin, viritti sielunsa uudelleen sen kanssa sopusointuun ja syventyi noihin heidän kosketuskohtiinsa, joilla hän jo leskeytensä ensi aikoina, heti Brüggeen tultuaan, oli tuudittanut suruansa lepoon. Nyt, kun Jane ei hänen silmissään enää ollut täydellisesti vainajan näköinen, alkoi Hugues uudelleen muuttua kaupungin kaltaiseksi. Hän tunsi sen selvästi noilla pitkillä, yksitoikkoisilla kävelymatkoillaan kaupungin tyhjillä kaduilla.

Sillä hän oli joutunut niin pitkälle, ettei hän enää voinut istua kotona. Hän pelkäsi yksinäisyyttä ympärillään, tuulen voihkinaa savupiipuissa, muistoja, jotka tuijottivat häneen sadoin liikkumattomin silmin. Hän kuljeskeli ulkona melkein kaiket päivät, umpimähkään tuntien itsensä avuttomaksi, epäillen Janea ja omaa tunnettansa häneen.

Rakastiko hän tätä todellakin? Ja Jane — mitähän välinpitämättömyyttä tai uskottomuutta hän piiloittelikaan sydämessään? Mikä kiduttava epävarmuus! Surumielisiä, nopeasti hämärtyviä talvi-iltapäiviä! Aaltoilevaa sumua, joka taajenee! Hugues tunsi, miten usva tunkeutui hänen sieluunsa ja verhosi sen harmaudellaan, liuensi kaikki hänen ajatuksensa, upotti ne kaikki värittömään puutumuksen uneen.

Ah, tätä Brüggeä talvisin, iltahämyssä!

Kaupunki anasti taas vaikutusvaltansa häneen, neuvoi häntä oppimaan ympäristöstänsä: liikkumattomien kanavien hiljaisuutta, joiden rauhan palkitsee valkoisten joutsenten läsnäolo; vaikenevien, veteen heijastuvien laitureitten alistuvaisuutta; hurskautta ja katumusta Pyhän Äidin ja Vapahtajan kirkkojen korkeista kellotorneista, jotka kohosivat jokaisen näköaukeaman taustalla. Hugues kohotti silmänsä niihin ikäänkuin niistä etsien turvapaikkaa; mutta tornit ilkkuivat hänen kurjalle rakkaudelleen. Tuntui kuin olisivat ne sanoneet: Katso meitä! Me olemme ainoastaan Uskoa! Ilman iloa, ilman veistotaiteen suomaa hymyä me kohoamme kohti Jumalaa! Me olemme hänen vartiotornejaan. Ja sielunvihollinen on turhaan singonnut kaikkinaisia nuoliaan meihin!

Hugues olisi tahtonut olla niiden kaltainen, ikäänkuin tornina kohoutua elämän yläpuolelle! Mutta hän ei voinut, kuten nuo Brüggen kellotornit, kerskailla torjuneensa pahan hyökkäykset. Päinvastoin oli hän joutunut niiden taikakeinojen uhriksi, vaipuessaan turmaisen intohimonsa valtaan. Heti juolahti hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli lukenut demoonisten voimien leikistä. Ehkäpä sittenkin oli syytä pelätä salaisia voimia ja pahansuopaa taikuutta?

Ja eikö tämä ollut kuin seurauksena liittoutumisesta, joka vaati verta ja oli johtava hänet väkivaltaiseen sovitukseen? Toisinaan tuntui Huguesista kuin olisi Kuoleman varjo hipaissut häntä.

Hän oli tahtonut paeta Kuolemaa, voittaa sen, ilkkua sille keksimällä nerokkaan pelastuskeinon… Kuolema kenties kostaisi!

Mutta hän kykeni vielä pelastautumaan, torjumaan pahan! Ja kaikkialla, missä hän kulki tässä suuressa, hurskaassa kaupungissa, hän kohotti silmänsä noihin armahtavaisiin torneihin, lohduttaviin kelloihin, sääliväisiin Jumalan äidin kuviin, jotka joka kadun kulmassa ojentelivat ohikulkijoille käsiään lasipeitteisistä seinäkomeroistaan vahakukkien keskeltä.

Niin, hän tahtoi pudistaa päältään pahuuden ikeen! Häntä kadutti. Hän oli heittänyt harteiltaan surun ikäänkuin liian raskaan luostaripuvun. Mutta hän tahtoi tehdä parannuksen, palautua samaksi, mikä hän oli ennen ollut. Hän alkoi jo jälleen olla kaupungin kaltainen. Hän oli taas surevan Brüggen — tuon soror dolorosan — hiljainen ja surumielinen veli. Miten oikein hän olikaan tehnyt tullessaan tänne, kun suuri murhe oli hänet kohdannut! On olemassa äänetön sopimus, vuorovaikutus sielumme ja näkyväisten ilmiöiden kesken. Me tunkeudumme niihin, niiden tunkeutuessa meihin.

Niinpä on varsinkin kaupungeilla oma henkilöllisyytensä, oma itsenäinen luonteensa, joka heijastuu niistä, muodostaen vastineen ilolle, rakkaudelle, kieltäymykselle ja surulle. Jokainen kaupunki kuvaa jotakin sieluntilaa, ja heti kun siellä on jonkun aikaa oleskellut, ilmaisee tämä sieluntila itsensä, tunkeutuu meihin, juurtuu meidän vereemme, painaa meihin ilmastonsa leiman.

Alussa oli siten Brüggen vaikutus Huguesiin ollut vaimentava ja lieventävä, se oli opettanut häntä elämään pelkässä muistossa, luopumaan toivosta ja odottamaan yksinomaan kuoleman lempeätä vapautusta…

Ja nytkin, keskellä nykyhetken levottomuutta, huojentui hänen tuskansa, sulautuen pitkien kanavien tyveniin vesiin, ja hän koetti uudelleen muovailla itseänsä kaupungin kuvan kaltaiseksi.

XI

Mutta Kaupungilla on ennen kaikkea hartaan rukoilijattaren kasvot. Sen sairaala- ja luostarimuureista, sen polvistuneista messukaapuisista kivikirkoista kaikuu kehoitus hurskauteen ja kieltäymykseen. Se alkoi hallita Huguesia, vaatia häneltä kuuliaisuutta. Se muodostui jälleen henkilöllisyydeksi, hänen elämänsä näytelmän huomattavimmaksi vastaesiintyjäksi, ainaiseksi uskotuksi, joka kehoittaa, kieltää, käskee, ja jonka tahdon mukaan ihminen sovittaa kaikki tekonsa.

Nämä kaupungin salaperäiset kasvot saivat Huguesin jälleen valtoihinsa nyt, kun hän alkoi vapautua naiskasvojen aistillisesta ja valheellisesta tenhosta. Hän kuunteli vähemmän Naisen viettelyksiä, ja silloin kuuli hän taas kellojen äänen…

Monilukuisten, väsymättömien kellojen, jotka kaikuivat hänen päänsä päällä, kun hän jälleen surumielisyytensä valtaamana alkoi vanhaan tapaansa iltapäivisin kulkea ulkosalla harhaillen määrää vailla pitkin kanavien reunamia.

Häntä kiusasivat nuo alituiset kellot, — kuolinkellot, sielumessut, huomen- ja iltakellot — kun ne päivät pitkät heiluttivat mustia suitsutusastioitaan, joita ei voinut nähdä, mutta joista tuprusi ikäänkuin säveltäyteisiä savupilviä.

Oi noita Brüggen uupumattomia kelloja, tuota loppumatonta sielumessua, jota ne herkeämättä hymisivät ilmoille! Mitä elämänväsymystä ne herättivätkään, mitä kaiken turhuuden tajuntaa, kuoleman lähestymisen ajattelua…

Tyhjillä kaduilla, missä siellä täällä paloi kituliekkinen katulyhty, vilahteli muutamien pitkiin levätteihin kääriytyneiden rahvaannaisten epämääräisiä varjoja. Nuo verkalevätit olivat mustia kuin kirkonkellot ja huojuivat niinkuin nekin. Ja kellot ja mustat levätit tuntuivat liikkuvan samassa tahdissa ja ikäänkuin yhtä matkaa kirkkoihin.

Hugues seurasi heidän jäljissään, hän tunsi itsensä ympäristön hartauden tartuttamaksi. Esimerkin voima, esineiden salaperäinen tahto pakoitti myöskin hänet noihin hartauden täyttämiin temppeleihin.

Kuten alussakin, hänestä tuntui jälleen viihdyttävältä viivähtää niissä iltasin joku hetki, varsinkin Vapahtajan-kirkossa korkeakaarisine laivoineen, runsaine mustine marmorineen, koreine laululehterineen, jolta soitto tulvehtii kuin hopealäikkeinen, pauhaava sävelmeri…

Ja valtavina sävelvirtoina tulviessaan urkupilleistä yli lattian se ikäänkuin huuhtoi ja hivutti pois kuluneet kirjoitukset hautakivistä, joita kirkossa on kaikkialla.

Täällä saattoi todellakin sanoa kulkevansa kuoleman varjossa!

Ei mikään, ei maalattujen kirkonikkunain kukkaistarhat enempää kuin iki-ihanat Pourbus'n, Van Orleyn, Erasmus Quellynin, Crayer'n tai Seghersin taulutkaan kuihtumattomine tulpaaniseppeleineen voineet lieventää sitä haudanomaista kaameutta, mikä täällä vallitsi. Hugues huomasi tuskin ollenkaan koristeliinojen ja alttarikaappien väriloistotta, joissa jo ammoin kuolleet maalarit olivat ikuistaneet unelmansa, jotta hän sitä suuremmalla surumielisyydellä olisi voinut ajatella kuolemaa, nähdessään lahjoittajan puolisoineen, jotka molemmat olivat kuvatut koristeliinan poimuun ristityin käsin — ja joista ei enää ollut muuta jäljellä kuin nämä muotokuvat. Silloin palautti hän jälleen vainajan silmiensä eteen, — hän ei tahtonut enää ajatella elossaolevaa, epäpuhdasta Janea, jonka kuvan hän oli jättänyt kirkon oven ulkopuolelle, — vainajan kanssa uneksi hän polvistuvansa Jumalan kasvojen edessä kuten nuo hurskaat lahjoittajatkin. Näiden hartauskohtaustensa aikoina piiloutui Hugues mielellänsä myöskin pienen Jerusalemin-kappelin hiljaisuuteen. Juuri sinne nuo kellomaisissa leväteissään kulkevat naiset etupäässä suuntasivat askeleensa hämärissä… Hän seurasi heitä sisälle; katto oli matala kuin hautaholvissa. Peräseinällä tässä Vapahtajan haavojen kunniaksi rakennetussa kappelissa häämöitti luonnollisessa koossa hautaan lasketun, kuolonkalpean, pitsiseen kääriliinaan verhotun Kristuksen kuva. Mustaviittaiset naiset sytyttivät pieniä vahakynttilöitä kuvan eteen ja poistuivat jälleen kuulumattomin askelin. Ja vahakynttilät valuivat hiljalleen. Ne näyttivät puolihämärässä Jeesuksen haavoilta, jotka avautuivat uudestaan ja vuotivat verta, pestäkseen pois niiden synnit, jotka täällä polvistuivat.

Mutta ympäri kaupunkia harhaillessaan kävi Hugues kaikkein mieluimmin Pyhän Johanneksen sairaalassa, missä jumalainen Memling oli elänyt ja sinne jättänyt puhdashenkiset mestariteoksensa, kertoakseen jälkeentuleville vuosisadoille kevättuoreista parantumisunelmistaan… Hugues meni sinne hänkin parantuakseen, hautoakseen kuumepoltteisia ohimoitaan sen muurien valkoisessa viileydessä. Mikä Rauhan evankeliumi tuo paikka olikaan!

Puksipuiden reunustamia pihapuutarhoja; etäisiä sairashuoneita, joissa puhutaan hiljaa. Muutamia nunnia kulkee ohitse, häiriten hetkisen hiljaisuutta samoin kuin kanavien joutsenet vain hiukan läikyttävät vettä uidessaan. Ilmassa tuntuu kosteiden liinavaatteiden tuoksua, jota leviää sateen kastelemista kangistetuista päähineistä ja hiljan ikivanhoista kaapeista esille otetuista alttariliinoista.

Vihdoin tuli Hugues siihen taidepyhättöön, missä harvinaisimmat taulut ovat, — missä pyhän Ursulan kuuluisa pyhäinjäännöslipas säteilee ikäänkuin pieni kultainen goottilainen kappeli, esittäen kumpaisenkin sivustansa kolmessa taulussa yhdentoistatuhannen neitseen elämänvaiheita, samalla kun katon kiillemetalliin on sovitettu medaljonkeja, jotka ovat hienoja kuin miniatyyrit, enkeleineen, jotka soittavat hiuksiensa värisillä viuluilla ja siipiensä muotoisilla harpuilla.

Niin ympäröi täällä marttyyrikuolemaa maalattu musiikki. Sillä tuo neitseitten kuolema on sanomattoman suloinen, kun he seisovat ryhmissä kuin azaleat laivan kannella, joka on oleva heidän hautansa. Sotamiehet seisovat rannalla. He ovat jo alkaneet ampua nuoliansa. Ursula ja hänen seuralaisensa ovat nousseet maihin. Veri valuu neitseitten rinnoista, mutta miten ruusuisena! Haavat ovat kuin kukkia, ne eivät vuoda verta, ne varistavat terälehtiään…

Neitseet ovat onnellisia ja aivan rauhallisia, kuvastellen sankaruuttaan sotamiesten kirkkaissa varuksissa. Ja itse jousi, joka tuottaa heille kuolemaa, on heidän mielestään lempeä kuin uudenkuun sirppi!

Näillä hienoilla vihjeillä on maalari tahtonut saada ilmaistuksi, että kuolonkamppailu merkitsi näille uskoninnosta palaville neitseille vain siirtymistä korkeampaan elämään, mielihyvällä vastaanotettua koettelemusta autuuden saavuttamiseksi, joka viittoi aivan lähellä. Senvuoksi levittäytyy rauha, joka jo vallitsee heidän mielissään, yli koko maisemankin, täyttäen sen heidän sielujensa säteilyllä.

Se on muuttumisen hetki: ei enää suurestikaan verilöyly, vaan enemmän jo kirkastuminen; veripisarat alkavat jähmettyä rubiineiksi heidän ijäisyyskruunuihinsa, ja yli tahritun maan avautuu taivas, sen valo murtautuu esiin, valahtaa alas…

Mikä ihana käsitys marttyyrikuolemasta! Yhtä hurskaan kuin nerokkaankin mestarin Paratiisi-näky!

Huguesin valtasi syvä hartaus. Mikä ihmeellinen usko olikaan näillä Flandrian maalareilla, jotka kuvasivat aivan niinkuin ihmiset rukoilevat!

Niin tuulahti Huguesia vastaan kaikesta, mitä hän ympärillään näki — taideteoksista, hartausesineistä, rakennusluomuksista, luostarimaisista taloista, hiipan muotoisista päädyistä ja Jumalanäidin kuvilla koristetuista katujen kulmista, kellonsoiton kyllästämästä ilmasta, — aina sama kehoitus hurskauteen ja itsekuritukseen, tartuttava katolisuuden tuntu, joka oli syöpynyt ilmaan ja kiviin.

Samalla palautui hänen mieleensä muisto aikaisimmasta hurskaasta
lapsuudestaan, ja sen mukana alkoi hän ikävöidä kadotettua puhtauttaan.
Hän tunsi rikkoneensa yhtä paljon Jumalaa kuin vainajatansakin vastaan.
Synnintunto palasi, tunkeutui kuuluville.

Varsinkin erään sunnuntai-illan jälkeen, jolloin hän oli mennyt tuomiokirkkoon kuunnellakseen iltamessua ja urkujensoittoa ja ennättänyt kuulemaan saarnan loppupuolen. Pappi saarnasi kuolemasta. Ja mitä muuta aihetta saattoikaan valita kuin juuri tämän tässä synkässä kaupungissa, missä se tarjoutuu aivan itsestään, tunkeutuu vastustamattomasti mieleen ja kietoo mustarypäleisen köynnöksensä saarnastuolin ympäri aina papin käteen saakka, joka vaivatta voi poimia sen hedelmät? Mistä muusta voisikaan puhua kuin siitä, mikä väreilee kaikkialla ilmassa: kaikkikaatavasta kuolemasta! Ja mihin muuhun ajatukseen voisikaan syventyä kuin sielunsa pelastamiseen, joka täällä on kaikkien omientuntojen tärkeimpänä huolena ja alituisena kalvavana tuskana?

Puhuttuaan kuolemasta, autuaasta kuolemasta, joka oli vain siirtymiskohta korkeampaan olomuotoon, ja pelastettujen sielujen liittymisestä Jumalaan, puhui pappi myöskin synnistä, tuosta hirmuisesta kuolemansynnistä, joka tekee kuoleman todelliseksi kuolemaksi ilman toivoa tulla lunastetuksi tai saada enää milloinkaan nähdä niitä, joita on rakastanut.

Hugues kuunteli erääseen pylvääseen nojaten, ja häntä värisytti. Suuri kirkko oli hämärä, sitä valaisi vain jokunen lamppu ja muutamia vahakynttilöitä. Sanankuulijat sulivat mustaksi ainejoukoksi, joka melkein kokonaan häipyi pimeään. Huguesin valtasi sellainen tunne kuin hän olisi ollut aivan yksin, kuin olisi pappi kääntynyt hänen puoleensa, puhunut hänelle. Kohtalon oikustako vai hänen kiihoittuneesta mielikuvituksestaan saattoi johtua, että tuntui kuin olisi tuntemattoman puhe käsitellyt hänen tapaustaan. Niin, hän oli synnin vallassa! Ei auttanut, että hän koetti pettää itseänsä tähän rikolliseen rakkauteensa nähden ja kutsua avukseen taistelussa itseänsä vastaan tuon puolustavan yhdennäköisyyden. Hän oli syypää lihalliseen sekaannukseen, siihen syntiin, jota kirkko aina on kaikkein ankarimmin tuominnut.

Ja jos uskonto puhui totta, jos lunastetut kohtaavat toisensa, niin ei hän milloinkaan näkisi häntä enää, tuota Kaivattua ja Pyhää, koska hän ei kyllin yksinomaisesti ollut ikävöinyt häntä. Kuolema ikuistaisi vain hänen poissaolonsa, vahvistaisi heidän eronsa, jota hän oli luullut vain väliaikaiseksi.

Silloin, niinkuin nytkin, pitäisi hänen elää kaukana vaimostaan, ja hänen iankaikkisena kidutuksenaan olisi vaimonsa ainainen, tulokseton ajatteleminen.

Hugues lähti kirkosta rajattoman epätoivoisena. Ja tästä päivästä lähtien kiemurteli synnin ajatus hänessä ja upotti otansa hänen lihaansa. Hän oli tahtonut päästä vapaaksi, saada syntinsä anteeksi. Hän ajatteli lähteä ripille, estääkseen sen avuttomuuden ja sielunsa kadotuksen tunteen, johon hän oli vajoamassa. Mutta pelastaakseen tuli hänen katua, aloittaa uusi elämä, ja monista tyytymättömyytensä syistä ja alituisesta kiusaannuksestaan huolimatta ei hän tuntenut voivansa luopua Janesta ja uudelleen jäädä yksin.

Mutta Kaupunki hartaine kasvoineen moitti häntä yhä äänekkäämmin. Se asetti häntä vastaan oman esikuvansa, nuhteettoman elämänsä ja ankaran uskontonsa…

Ja kellot olivat sen kanssa salaisessa liitossa Huguesin harhaillessa ympäri joka ilta yhä suuremmassa tuskassa; kiintymys Janeen kiusasi häntä, vainajan jälleennäkemisen kaipuu kalvoi häntä, synti ja mahdollinen kadotus peloitti… Kellot vaalivat, alussa ystävällisesti, kehoittavasti, mutta piankin armottomasti, kiroten, — melkein näkyväisinä ja aineellistuneina kiersivät soinnut hänen ympärillään kuin korpit tornin ympärillä, tunkeutuivat hänen sisimpäänsä, tekivät hänelle väkivaltaa, ottaakseen häneltä pois hänen kurjan rakkautensa, repiäkseen synnin hänestä juurineen irti!

XII

Hugues kärsi nähdessään, miten eroavaisuudet päivä päivältä kävivät yhä ilmeisemmiksi. Hän ei nyt enää kyennyt pettämään itseänsä edes pelkällä ulkonaisella yhtäläisyydellä. Janen kasvoihin oli tullut jotakin kovaa, ja samalla näkyi niissä väsymystä, silmien alla poimu, joka loi ikäänkuin varjon silmien yhä yhtä loistavien helmiäisten ja silmäterän mustan timantin ylitse. Hän oli myöskin taas, kuten ennen näyttelijättärenä ollessaan, alkanut sivellä poskiinsa ihojauhetta, maalata huulensa karmiinipunaisella ja mustata silmäkulmansa.

Hugues koetti turhaan saada häntä luopumaan tästä maalaamisesta, joka soveltui niin huonosti niihin raikkaihin ja puhtoisiin kasvoihin, joita hän talletti muistissaan. Jane laski pilaa hänestä ja kävi lopulta ivalliseksi, epäystävälliseksi, vihamieliseksi. Huguesin mieleen muistui silloin vainajan lempeä olemus, hänen tasainen luonteensa, hänen arvokkaat, hellät sanansa, jotka tuntuivat kirpoavan hänen huuliltaan kuin terälehdet kukasta, — kymmenen vuotta oli heillä ollut tällaista yhdyselämää, ilman ainoatakaan tuollaista synkkää sanaa, jotka nousevat pinnalle kuin lieju sielun kiihtyneeltä pohjalta.

Noiden molempien naisten erilaisuus kävi yhä selvemmäksi. Oi ei, hänen vaimo-vainajansa ei ollut sellainen! Tämä varmuus koski Huguesiin kovasti, sillä se hävitti kaiken sen, mikä oli ollut hänen ainoana puolustuksenaan tässä rakkausseikkailussa, jonka koko inhoittavuutta hän nyt alkoi käsittää. Vastenmielisyys, melkeinpä hävyntunne valtasi hänet; hän ei uskaltanut enää uneksia hänestä, jota hän ennen oli niin katkerasti kaivannut ja jonka suhteen hän nyt alkoi tuntea itsensä rikolliseksi.

Hän kävi nyt harvoin huoneissa, missä vainajan muistot jatkoivat iäisyysuneksimistaan. Hän tunsi olevansa hämillään ja kiusaantunut seistessään noiden muotokuvien edessä, joiden katse näytti moittivan häntä. Ja myöskin palmikko uinui yhä lasilippaassaan, joka nyt oli jätetty melkein kokonaan hoitamatta; sen kannelle sai tomu kerrostaa hienoa, harmaata tuhkaansa.

Hän tunsi itsensä heikommaksi ja tahdottomammaksi kuin milloinkaan ennen: hän meni ulos, tuli takaisin, meni jälleen ulos ikäänkuin jonkun pakon ajamana omasta asunnostaan Janen asunnolle, kaivaten nähdä Janen kasvoja ollessaan poissa hänen luotaan ja katuen, kärsien tunnonvaivoja ja halveksien itseänsä ollessaan taas hänen läheisyydessään.

Hänen taloutensakin joutui kokonaan rappiolle; siinä ei enää ollut mitään täsmällisyyttä eikä järjestystä. Hän antoi määräyksiä, jotka hän heti kumosi, tilasi päivällisiä ja peruutti. Vanha Barbara ei enää tiennyt, miten hoitaa tehtäviään ja missä määrin varustautua. Surullisena ja levottomana rukoili hän isäntänsä puolesta Jumalaa, sillä hän tiesi syyn…

Usein tuotiin kuitattuja ja kuittaamattomia laskuja, joissa velottiin varsin suuria eriä tavaroista, joita tuo nainen oli ostellut. Barbara, joka ne isäntänsä poissa ollessa otti vastaan, oli aivan hämmästynyt: lakkaamatta oli niissä uusia pukuja, kaikenlaisia koruja, kallisarvoisia jalokiviä, joita hän rakastajansa nimen luotolla sai kaupungin puodeista, missä hän teki ostoksensa tuhlaavaisuudella, joka ei säikähtänyt suurintakaan summaa.

Hugues alistui kaikkiin hänen oikkuihinsa. Mutta Jane ei ollut hänelle siitä vähääkään kiitollinen. Päinvastoin viipyi hän yhä enemmän poissa kotoansa, välistä kokonaisen päivän, vieläpä illankin. Hän lähetti pieniä, huolimattomasti kyhättyjä lippusia, siirtääkseen Huguesin käynnin kerta kerran perästä yhä tuonnemmaksi.

Hän väitti nyt solmineensa eräitä tuttavuuksia. Hän oli saanut ystävättäriä. Ei kait hän aina voinut elää näin yksinään? Kerrankin kertoi Jane hänelle, että hänen sisarensa oli sairas, sisarensa, joka asui Lillessä ja josta hän ei ollut koskaan ennemmin puhunut. Hänen täytyi matkustaa sisarensa luokse. Hän viipyi poissa useita päiviä. Hänen palattuaan uudistui sama juttu jälleen: rikkinäistä elämää, alituisia toimitettavia kaupungilla, ainaisia vieraskäyntejä, loppumatonta menemistä ja tulemista iänikuinen vuoksi ja luode, jossa Hugues menetti kaiken pohjan jalkojensa alta.

Lopulta hän alkoi epäillä; hän vakoili Janea; hän hiiviskeli iltasin hänen asuntonsa ympärillä ikäänkuin joku öinen haamu tuossa nukahtaneessa Brüggessä. Hän tottui tähän väijyskelevään vainuamiseen, noihin läähättäviin, jännittyneihin odotushetkiin, lyhyeen, kiivaaseen ovikellon soittoon, jonka kilinä häipyy pois äänettömiin käytäviin, valvomaan ulkosalla pitkälle sydänyöhön saakka valaistun ikkunan alla, jonka vaaleata uudinta vasten häämöittää ääripiirteet, liikehtien ikäänkuin varjokarkelo jollakin kiinalaisella kaihtimella, — varjokuvana, jonka joka hetki luulee näkevänsä jakautuvan kahdeksi.

Nyt ei enää ollut kysymys kuolleesta, vaan Janesta, jonka sulot vähitellen olivat lumonneet hänet ja jonka hän pelkäsi kadottavansa. Hän ei nähnyt ainoastaan Janen kasvoja; hänen mielikuvituksensa loihti hänen nähtäviinsä tuolta pimeyden takaa, mistä oikeastaan kuulsi vain uudinten laskoksissa liehuva varjo, kiihoittavan näyn, Janen ruumiin, koko hänen naisihanuutensa… Niin, hän rakasti itse Janea, koskapa hän oli mustasukkainen siinä määrin, että hän kärsi siitä, jotta kyyneleet pusertuivat silmistä hänen seisoessaan tuolla ulkona iltapimeässä ja yösydämen kellonläppäysten ja sadekuurojen piestessä häntä, noiden hienojen sadekuurojen, jotka lankeavat herkeämättä maahan tältä pohjoiselta taivaalta, jolla pilvet loputtomassa kiertokulussa murenevat hienoksi tihkusateeksi.

Ja hän jäi paikalleen pitämään alituista vartiota, astellen edes ja takaisin lyhyttä välimatkaa kadulla, puhellen ääneen itseksensä unissakävijän sekavia sanoja, — huolimatta sateesta, jota vihmoi yhä taajemmin, huolimatta lumirännästä, rapakkoisista kaduista, synkkäpilvisestä taivaasta, lopputalven tunnelman koko lohduttomasta oneudesta…

Hän olisi tahtonut saada tietää, päästä perille, nähdä… Mikä kiduttava epävarmuus… Millainen sydän olikaan sitten hänellä, tuolla naisella, tahtoessaan tuottaa hänelle niin suurta tuskaa, silloin kun tuo toinen — tuo hyvä, tuo kuollut — näinä äärimäisen epätoivon hetkinä näytti kohoutuvan esiin yön pimeydestä ja tarkastelevan häntä kuun säälivällä katseella.

Hugues ei enää antanut eksyttää itseänsä, hän oli saanut Janen kiinni valheista, hän oli sovitellut kaikki merkit yhteen; pian sai hän täydellisen selon asiasta, kun — niinkuin tällaisissa maaseutukaupungeissa on tapana — nimettömiä kirjeitä ja lappusia alkoi sataa hänelle. Ne olivat täynnä loukkauksia, ivallisia huomautuksia, perinpohjaisia selostuksia Janen siveettömästä elämästä, hänen uskottomuudestaan, kaikesta, mitä hän jo itsekin oli epäillyt… Niissä mainittiin nimiä, tuotiin esille todistuksia. Niin päättyi siis hänen suhteensa tuohon kadulta löytämäänsä naiseen, suhde, johon hänet oli eksyttänyt alussaan niin oikeutettu tunne. Mitä Janeen tuli, niin hän päätti erota, siinä kaikki! Mutta mistä saisi hän hyvitystä omasta alennustilastaan, naurunalaiseksi joutuneesta surustaan, vainajalle osoittamansa kunnioituksen häväisemisestä, syvästä epätoivostaan, jonka hän oli antanut alttiiksi kaikkien pilkalle?

Hugues suri. Myöskin Jane oli häneltä nyt mennyt; tuntui kuin olisi hänen vainajansa kuollut häneltä toistamiseen. Ah, mitä kaikkea hän olikaan jo saanut kestää tuon oikullisen, tuon petollisen naisen tähden!

Hän meni hänen luokseen viimeisen kerran eräänä iltana kirvoittaakseen jäähyväisillä iäksi kaikkien tuskaisten tunteiden taakan, joita oli kerääntynyt hänen sieluunsa tuon naisen vuoksi.

Ilman vihaa, äärettömän surullisena kertoi hän tietävänsä kaikki; ja kun Janen kasvoille tuli ylpeä ilme ja hän kysyi ilkeällä, uhmaavalla äänellä: mitä sinä höpiset? niin hän näytti tälle ilmiannot, nuo häpeälliset kirjeet…

— Vai niin, sinä olet kyllin typerä luottaaksesi nimettömiin kirjeisiin? sanoi Jane naurahtaen julmasti ja paljastaen valkoiset hampaansa, jotka näyttivät olevan luodut iskemään kiinni uhriin.

Hugues huomautti: Teidän oma menettelynne oli jo selittänyt minulle kaiken.

Jane, joka äkkiä oli muuttunut raivokkaaksi, tuli ja meni, paiskoi ovia ja lakaisi ilmaa hameellansa.

— No, entä jos se olisi totta? äännähti hän.

Ja silmänräpäyksen kuluttua hän jatkoi:

— Sitäpaitsi olen saanut kyltikseni täälläolostani. Minä matkustan pois!

Hugues katseli häntä hänen puhuessaan. Lampunvalossa hän näki hänen valoisat kasvonsa, hänen mustat silmänsä, hänen värjätyt ja väärennetyt kultahiuksensa, väärät kuten hänen sydämensä ja hänen rakkautensakin olivat! Ei! Nuo eivät olleet vainajan kasvot; mutta hänen siinä seisoessaan vihasta vapisevana avarassa puvussaan, jossa hänen rintansa nousi ja laski, oli hän kuitenkin nainen, jota hän oli syleillyt, ja kuullessaan hänen huudahtavan: minä matkustan pois! tunsi Hugues koko sielunsa hukkuvan, syöksyvän alas pimeään kadotukseen…

Tällä juhlallisella tilinteon hetkellä tunsi Hugues, että hän menetettyään harhakuvansa Janen yhdennäköisyydestä oli rakastanut häntä myöskin aistillisesti. Se oli syksyn intohimoa, lohdutonta lokakuuta, joka äkkiä leimahtaa uuteen ruusujen kukoistukseen!

Kaikki ajatukset sekaantuivat hänen aivoissaan, hän tajusi vain yhden ainoan: että hän kärsi, että jokin teki kipeätä ja ettei hän kärsisi sitten enää, jos Jane peruuttaisi uhkauksensa matkustaa pois. Tuollaisenakin hän himoitsi häntä yhä. Hän häpesi omaa pelkuruuttaan, mutta hän ei voisi enää elää ilman häntä… Sitäpaitsi, kukapa tietää? Maailma on niin paha? Janehan ei ollut edes tahtonut puolustaa itseänsä.

Äkkiä valtasi hänet rajaton epätoivo, kun hän ajatteli tätä unelmaansa, joka nyt oli kuolemaisillaan, sen hän tunsi — kahden lempivän ero on kuin kuolema jo eläessä, sillä sekin on ero ilman jälleennäkemisen toivoa. Mutta häntä ei tällä hetkellä kiusannut eniten tieto siitä, että hänen täytyi erota Janesta, — että tämä kauniiden harhakuvien kuvastin oli mennyt sirpaleiksi; erityistä kauhua tunsi hän ajatellessaan, että hänen jälleen täytyisi olla yksin — silmästä silmään kaupungin kanssa — ilman ainoatakaan ihmistä hänen ja kaupungin välillä. Tosin oli hän itse valinnut ympäristökseen tämän lohduttoman Brüggen ja sen harmaan surumielisyyden. Mutta torneista lankeavien varjojen paino oli liian musertava! Jane oli totuttanut hänet tuntemaan, että hän seisoi tämän varjon ja Huguesin sielun välillä. Nyt lankeisi se taas kokonaisuudessaan hänen ylitseen! Hän olisi jälleen yksin, kellojen vallassa! Kaksinkertaisesti yksin nyt, ikäänkuin hän olisi toistamiseen leskenä! Kaupunkikin tuntuisi hänestä entistäänkin kuolleemmalta.

Äärettömässä epätoivossa kuroittausi hän Janea kohti, tarttui hänen käteensä ja rukoili: jää tänne, jää tänne! minä olin hullu…! sortuneella äänellä, joka tuntui kyynelten kostuttamalta, ikäänkuin hän olisi itkenyt sisäänpäin. —

Kun Hugues tuona iltana kulki kotia kohden pitkin kanavien rantoja, tunsi hän itsensä levottomaksi, ja häntä kiusasi ikäänkuin jonkun epämääräisen vaaran pelko. Synkät ajatukset ahdistivat häntä. Vainajan kasvot vainosivat häntä. Hän näytti tulleen takaisin, hän leijui sumun kääriliinoihin kietoutuneena tuolla etäämpänä kanavien yläpuolella. Hugues tunsi selvemmin kuin milloinkaan ennen rikkoneensa häntä vastaan. Äkkiä alkoi tuulla. Kanavia reunustavat poppelit huojuivat valittaen. Äkillinen pelko valtasi joutsenet kanavassa, jonka reunaa hän kulki, nuo monisatavuotiset joutsenet, jotka tarun mukaan olivat irroittautuneet eräästä vaakunakilvestä ja joita Kaupunki oli tuomittu hoitamaan sovitusuhrina siitä, että se kerran oli syyttömästi tuominnut kuolemaan erään aatelismiehen, jonka vaakunassa ne olivat.

Nuo tavallisesti niin rauhalliset joutsenet kerääntyivät nyt kuumeisen levottomina, aavistuksellisen pelon vallassa yhteen, kuohuttaen kanavan ristiaallokkoa jaloillaan. Ne kokoontuivat erään toverinsa ympärille, joka räpytteli siipiään ja kannattaen niiden kärjillä itseään vedenpinnan yläpuolella näytti tahtovan kohottautua ylös ikäänkuin sairas, joka ponnistaa voimiansa noustakseen ylös vuoteeltaan.

Se näytti kärsivän, se kirkui tuon tuostakin; äkkiä se heilautti itsensä ilmaan, nousi lentoon, ja sen huuto kuului etäisyyden vaimentamana lempeämmältä, ikäänkuin sairaan valitukselta, melkeinpä inhimilliseltä ääneltä, todelliselta laululta sävelvaihteluineen.

Hugues katseli tätä salaperäistä näytelmää aivan kauhistuneena. Hän muisti, mitä kansantaru siitä kertoi. Niin, joutsen lauloi! Se kuolisi siis, tai se ainakin tunsi kuoleman kulkevan ilmassa!

Huguesia puistatti. Tarkoittiko tämä kauhea enne häntä? Kiusallinen kohtaus Janen luona, hänen uhkauksensa matkustaa pois oli tehnyt hänet hyvin herkäksi moisille pahoille aavistuksille. Mitähän vielä saattoi häneltä kuolla? Mitä suruja vastaanottaakseen kutoi tämä salaperäinen yö noita mustia huntujaan? Mitähän hän taas kohta saisi leskenä itkeä?

XIII

Jane otti varoituksen varteen. Seikkailijatarvaistollaan oli hän käsittänyt, millainen valta hänellä oli Huguesiin. Hugues oli aivan täynnä Janea, Jane voisi menetellä hänen kanssaan miten vain tahtoi.

Muutamilla sanoilla oli Jane rauhoittanut hänet, puhdistanut itsensä hänen silmissään ja noussut jälleen valtaistuimelleen. Jane oli laskenut, että Hugues siinä iässä, niin sairas ja pitkällisten surujen murtama kuin hän oli ja niin paljon kuin hän oli muuttunut näissä muutamissa kuukausissa, ei voisi elää enää kauvan. Mutta häntä pidettiin rikkaana, hän oli muukalainen ja eli aivan yksinään tässä kaupungissa, missä hän ei tuntenut ketään. Kuinka typerää olisikaan antaa mennä käsistään tämän perinnön, jonka hän niin helposti saattoi toimittaa itselleen.

Jane muuttui säännöllisemmäksi elintavoiltaan, kävi harvoin ulkona ja ilmoitti aina jonkun uskottavan syyn sekä varoi enää antamasta aihetta panettelulle.

Häntä alkoi haluttaa käydä Huguesin talossa, tuossa kookkaassa, vanhanaikaisessa rakennuksessa Rukousnauha-rantamalla, joka näytti niin varakkaalta, mutta jonka läpitunkemattomat pitsiverhot, painautuen ikkunaruutuja vasten kuin härmäkuviot, estivät ohikulkijoita arvaamasta, mitä talon sisällä tapahtui.

Jane olisi mielellään tahtonut päästä sinne saadakseen sisustuksen ylellisyydestä selville Huguesin omaisuuden, arvioidakseen hänen huonekalunsa, hänen hopeansa, jalokivensä, kaikki mitä hän sieltä toivoi, ja tehdäkseen ajatuksissaan laskelmansa, minkä mukaan hän sitten sovelluttaisi päätöksensä.

Mutta Hugues ei koskaan ollut suostunut hänen pyyntöönsä.

Jane pyysi ja hyväili… Heidän suhteessaan oli nyt jonkunlaista keväänomaista lämpöä, lauhkeata, ruusunpunervaa kirkkautta paenneen sadekuuron jälkeen… Juuri nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus: oli toukokuu; seuraavana maanantaina vietettäisiin Pyhän Veren juhlaa, kannettaisiin — nyt niinkuin joka vuosi jo vuosisatojen aikana oli kannettu — ympäri kaupunkia pyhäinjäännöslipasta, jossa säilytettiin Jeesuksen kylkeen pistetystä haavasta kihonnutta veripisaraa…

Juhlasaatto kulkisi pitkin Rukousnauha-rantamaa, ohi Huguesin ikkunoiden. Jane ei ollut milloinkaan nähnyt tätä kuuluisaa juhlakulkuetta ja ilmaisi halunsa saada nähdä sen. Kulkue ei sivuuttaisi hänen asuntoansa, joka sijaitsi liian syrjässä, ja kuinka voisi kaduilta nähdä mitään niiden ollessa silloin — mikäli hän oli kuullut — täynnä väkeä, jota oli tulvinut kaupunkiin kaikilta Flandrian kolkilta.

— Sano, että saan! Että sinä sallit minun tulla luoksesi… Me syömme päivällistä yhdessä…

Hugues huomautti jotakin naapurien ja palkollisten juoruista.

Minä tulen sinne hyvin varhain, kun kaikki vielä nukkuvat, — sanoi Jane.

Hugues pelkäsi myöskin, miten Barbara suhtautuisi asiaan, tuo säädyllinen, hurskas Barbara, joka varmaankin pitäisi Janea itse perkeleen lähettämänä.

Mutta Jane pyysi hellittämättömänä:

— Sano, onhan se siis päätetty asia?

Ja hänen äänensä oli hellä kuin hyväily, se oli heidän ensi tapaamisensa ääni, sireeniääni, jollainen kaikilla naisilla on määrättyinä silmänräpäyksinä, ikäänkuin kristalli, jonka sointu laajentuu taikarenkaaksi, pyörteeksi, jossa mies kadottaa jalansijan, riuhtautuu mukaan ja antautuu armoille…

XIV

Tänä maanantaina nousi Barbara varhain ylös, vielä aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä hän saattoi käyttää vain osan aamustaan koristellakseen taloa ennen juhlakulkueen tuloa.

Hän lähti ensimäiseen messuun kello puoli kuuden aikaan, nautti hartain mielin herran-ehtoollisen ja alkoi heti kotiin päästyään tehdä valmistuksiaan juhlaa varten. Hopeiset kynttiläjalat otettiin esiin kaapista, samoin pienet, kullatut maljakot ja suitsutusastia, jolta pyhä savu kohoaisi korkeuteen. Barbara hankasi ja kiilloitti jokaista niistä, kunnes metalli oli peilikirkas. Hän otti myös esiin hienoja valkoisia pöytäliinoja ja levitti ne pienille pöydille, jotka hän asetti ikkunoiden eteen ikäänkuin somat Marian-alttarit, kullakin ristiinnaulitun tai Pyhän Neitseen kuva, ja vahakynttilät sen kummallakin puolella…

Sitten piti hänen ajatella myöskin talon koristamista ulkopuolelta, sillä kaikki kilpailevat tänä päivänä hurskaassa innostuksessa keskenään. Pitkin julkisivua oli jo asetettu noita pronssioksaisia kuusia, joita talonpojat käyvät kaupittelemassa ovelta ovelle ja jotka muodostavat katujen varsille kaksinkertaisen pensasaidan.

Barbara ripusti parvekkeiden ympäri paavillisissa väreissä upeilevia seinäverhoja, neitseellisesti poimuttelevia valkoisia kaistoja. Hän meni ja tuli näppäränä ja toimeliaana, täynnä hartautta ja kunnioitusta pidellessään näitä koristuksia, joita käytettiin kerran vuodessa ja joita hänen mielestään ympäröi pyhyyden sädekehä, ikäänkuin olisivat papilliset kädet, niille valeltu vihitty öljy tai milloinkaan haihtumaton vihkivesikaste pyhittänyt ne. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut sakaristossa.

Nyt tuli hänen vain täyttää vasut kukilla ja vihreillä lehdillä, joita jokaisen talon palvelijatar siroittaa kadulle kevyeksi mosaiikiksi, moniväriseksi matoksi, kun juhlasaatto sivuuttaa talon. Barbara touhusi kokonaan hurmaantuneena tuoksuvista samettihaavoista, liljoista, päivänkakkaroista, salvioista, hyvänhajuisista rosmariineista ja ruovonkorsista, joita hän leikkeli lyhyiksi pätkiksi. Ja hän upotti mielihyvällä kätensä vasuihin, jotka täyttymistään täyttyivät. Nämä irralliset teriöt, tämä raitis kukkaisvanu, nämä kasviuntuvat vilvoittivat hänen kättään.

Avonaisista ikkunoista tunkeutui huoneisiin kaikkien kirkonkellojen yhteissoitto yhä voimakkaampana, kolkkareen toisensa jälkeen alkaessa heilua.

Ilma oli pilvinen ja harmahtava; oli noita epämääräisiä toukokuun päiviä, jolloin pilvistyneelläkin taivaalla loistaa ikäänkuin salainen ilo. Ja tämän kuulakan ilman välityksellä, joka pani aavistamaan lähestyvää kellojensoittoa, tarttui ilo itse kelloihinkin: noilla vanhoilla kelloilla, — voimattomilla, kainalosauvojen varassa hoippuvilla mummoilla, luostarien kelloilla, — kotonakyyröttävillä ja sairailla vanhojen tornien kelloilla, jotka kaiken vuotta pysyttelevät suojelevissa tornikammioissaan, mutta lähtevät liikkeelle ja lyöttäytyvät yhteen, kun Pyhän Veren juhlakulkueen päivä vaikenee, kaikilla niillä näytti olevan kuluneitten pronssipukujensa päällä rattoisat valkoiset messukaavut, poimukkaat ja laskostetut pellavavaatteet. Barbara kuunteli kellojen pauhua, — valtavaa tuomiokirkon kelloa, joka kumisi vain suurina juhlapäivinä, verkalleen ja tummasti takoen hiljaisuutta kuin moukarin iskuin. Ja lähitornien kaikkien pikku kellojenkin keskuudessa ilmeni iloista hopeapukujen leiskunaa, joka sekin tuntui järjestäytyvän samoaviksi saattueiksi avaruuteen…

Barbaran hurskas mieli tunsi ylennystä; ilmassa tuntui tänä aamuna leijuvan hehkuvaa hartautta, hurmio tuntui kukittavan taivasta noiden täyttä vauhtia heiluvien kellojen soinnuilla, — oli kuulevinaan näkymättömien siipien havinaa, enkeliparven liitelyä ohitse.

Ja tämä kaikki tuntui tunkeutuvan hänen sieluunsa — sieluunsa, jossa hän vielä tunsi Jeesuksen läheisyyden, — jossa ehtoollisleipä, jonka hän oli nauttinut aamumessussa, vielä säteili ehjänä ja kokonaisena pyörylänä, minkä keskustassa hän näki eräät kasvot.

Vanha palvelijatar ajatteli jälleen Jeesuksen hyvyyttä, joka tällä hetkellä todella oli hänen sydämessään, ja hän teki ristinmerkin ja alkoi rukoilla, ajatuksissaan sakramentti ja suussaan vielä ikäänkuin sen makukin…

Nyt soitti isäntä häntä; oli hänen aamiaisaikansa. Hugues käytti tilaisuutta ilmoittaakseen hänelle, että hän odotti päivälliselle vierasta, joten Barbaran tuli ryhtyä toimenpiteisiin siltä varalta.

Barbara oli hämmästynyt; hänen isäntänsä luona ei vielä milloinkaan ollut käynyt ketään vierasta! Se tuntui hänestä omituiselta; äkkiä juolahti hänen mieleensä kauhea ajatus: tapahtuisikohan nyt se, mitä hän oli ennen pelännyt, vaikka hän ei enää ollut pitkiin aikoihin sitä ajatellut, päästyään jo täysin rauhoittumaan siitä huolesta? Niin, kenties oli nyt tulossa se nainen, josta sisar Rosalie oli puhunut!

Barbara tunsi veren jähmettyvän suonissaan… Siinä tapauksessa oli hänen päätöksensä valmis, hänen velvollisuutensa mutkaton ja selvä: sillä avata ovi tuolle olennolle, tarjoilla hänelle pöydässä, palvella häntä, tulla osalliseksi heidän syntiinsä — siitähän oli hänen rippi-isänsä hänet jyrkästi kieltänyt! Ja tällaisena päivänä! Päivänä, jolloin Jeesuksen verta kannettaisiin heidän talonsa ohitse! Ja hän kun oli käynyt herranehtoollisella tänä aamuna! Ei, ei, se oli mahdotonta. Hänen täytyi heti luopua paikastaan.

Hän tahtoi saada selvyyttä ja kysyi sillä viattomalla hirmuvallalla, jota palvelijattaret helposti johtuvat omaksumaan nuortenmiesten ja leskien taloudessa tällaisissa maaseutukaupungeissa:

— Kenenkä herra on kutsunut päivälliselle?

Hugues vastasi, että Barbara menetteli sopimattoman rohkeasti kysyessään sellaista ja että hän kyllä ajoissa saisi siitä tiedon, silloin kun vieras saapuisi.

Mutta Barbaran oli kokonaan vallannut epäluulo, joka tuntui hänestä yhä enemmän ja enemmän todennäköiseltä. Tuntien sydämessään pelkoa, todellista kauhua, hän päätti ennemmin heittää kaikki yhden arvan varaan kuin antaa yllättää itsensä, ja hän jatkoi:

— Onko se ehkä joku nainen, jota herra odottaa luokseen?

— Barbara! huudahti Hugues, kasvoillaan ihmettelevä ja hiukan ankara ilme.

Mutta Barbara jatkoi silmää räpäyttämättä:

— Minun täytyy nimittäin saada tietää se edeltäkäsin. Sillä jos herra odottaa jotakuta neitiä, niin minun täytyy ilmoittaa herralle, etten minä voi tarjoilla pöydässä.

Hugues oli tyrmistynyt: uneksiko hän, vai oliko Barbara tullut hulluksi?

Mutta Barbara toisti päättävästi, että hän menisi matkoihinsa; hän ei voisi jäädä tänne: häntä oli jo varoitettu; hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen menetellä täten. Hän ei voinut osottaa julkista tottelemattomuutta, hän ei saattanut heittäytyä kuolemansynnin valtaan, kuollakseen pahalla, äkillisellä kuolemalla ja joutuakseen helvettiin.

Hugues ei aluksi ymmärtänyt yhtään mitään; vähitellen alkoi hänelle selvitä, että hänen suhteensa oli tullut tunnetuksi, — että juoruja kierteli kaupungilla ja että häntä vastaan oli vehkeilty. Siis Barbarakin tiesi sen! Ja hän uhkasi mennä matkoihinsa, jos Jane tulisi? Jane oli siis varmaankin hyvin halveksittu, koska tämä yksinkertainen palvelijatar, joka oli kiintynyt häneen monivuotisella tottumuksella ja oman etunsakin tähden, tuhansilla langoilla, joilla jokainen päivä yhdistää ja sitoo kahdenkesken eläviä olentoja, kuitenkin piti parempana katkaista ne kaikki yhdellä kertaa kuin palvella Janea yhtä ainoatakaan päivää.

Hugues tunsi itsensä aivan avuttomaksi, masentuneeksi tästä äkillisestä vastustuksesta, joka niin odottamattomasti pilasi tämän päivän kaikki iloiset toiveet. Alistuva ilme kasvoillaan hän sanoi:

— No niin, Barbara, silloin voitte mennä.

Vanha palvelijatar tarkasteli häntä, ja äkkiä valtasi sääli hänen hyvän maalaissielunsa, kun hän huomasi isäntänsä kärsivän, ja hän mutisi päätään pudistellen tuolla laulavalla äänellä, jonka luonto on antanut naiselle nukuttamista, tuutimista varten:

— Oi Jeesus! herra-raukkani!… Ja sellaisen naisen tähden, huonon naisen, joka pettää teitä…

Niin oli hän yhden silmänräpäyksen ajan, unohtaen jumalaisen säälin aateloimana kaikki estävät aidat, ollut äidillinen purkautuessaan tähän huudahdukseen, joka pulpahti ilmoille kuin vilvoittava ja parannusta lupaava lähde…

Mutta Hugues vaati häntä vaikenemaan, suuttuneena hänen sekaantumisestaan, nöyryytettynä, kun Barbara rohkeni puhua Janesta ja vielä sellaisessa äänilajissa! Hän itse erotti Barbaran, ja heti paikalla. Huomenna voisi hän tulla noutamaan tavaransa. Mutta tänään oli hänen mentävä, heti!

Viimeisetkin epäilykset, joita Barbaralla olisi voinut olla näin äkillisestä eroamisesta, haihtuivat näiden kiivaiden sanojen johdosta. Barbara otti ylleen hienon mustan levättinsä. Hän oli tyytyväinen itseensä ja siihen, että oli uhrannut itsensä velvollisuudelleen ja Jeesukselle, joka oli hänen sydämessään…

Ja niin lähti hän rauhallisesti ja kaipauksetta pois talosta, jossa hän oli elänyt viisi vuotta. Mutta ennen lähtöänsä hän siroitti talon eteen kukkaisvasujen sisällön, jonka hän oli kaatanut esiliinaansa, jotta katu ei tältä ainoalta kohdalta olisi kukittamaton juhlakulkueen mennessä ohitse.

XV

Miten onnettomasti olikaan päivä alkanut! Voisi luulla, että jokainen onnellista hetkeä tarkoittava suunnitelma herättää kohtalon kateutta. Ellemme me kiiruhda panemaan sitä täytäntöön, niin annamme kohtalolle aikaa pesämunien vaihtamiseen, ja niin saamme suruja hautoaksemme ilojen asemasta.

Kuullessaan ulko-oven paukahtavan Barbaran takana kiinni tunsi Hugues viiltävää tuskaa. Nyt tulisi hänen yksinäisyytensä vieläkin suuremmaksi, kun vanha palvelijatar, joka vähitellen oli saanut määrätyn sijan hänen elämässään, oli poissa. Ja kaikki tämä tapahtui Janen tähden, tuon vaihtelevan, sydämettömän naisen tähden. Mitä kaikkea hän olikaan jo kärsinyt hänen vuokseen!

Hän toivoi nyt, ettei Jane tulisi. Hän tunsi itsensä surulliseksi, levottomaksi ja voimattomaksi. Hän ajatteli vainajaa… Miten oli hän saattanut uskoa tuohon petolliseen ja pian katoavaan yhdennäköisyyteen? Ja mitä hän, joka oli haudan tuolla puolen, ajattelisi siitä, että toinen astuisi tähän kotiin, joka vielä oli täynnä hänen olemustaan, — istuisi nojatuoleihin, joissa hän oli istunut, kumartaisi kasvonsa kuvastimia kohden, jotka vielä säilyttivät vainajan piirteitä ja peittäisi omalla kuvallaan hänen kuvansa?

Ovikello soi. Huguesin oli pakko mennä itse avaamaan. Tulija oli Jane, joka myöhästyttyään oli nyt aivan palavissaan kiivaasta kävelystä. Hän tuli sisään huolettomana ja meluavana, loi pikaisen silmäyksen pitkään käytävään ja molempiin vierashuoneihin, joiden ovet olivat auki. Kuului jo etäistä, yhä lähestyvää soiton huminaa. Ei enää kestäisi kauvan, kun juhlakulkue sivuuttaisi talon.

Hugues oli itse sytyttänyt vahakynttilät, jotka Barbara oli asettanut ikkunalaudoille ja pienille pöydille.

Hän meni Janen kanssa ylikerrassa olevaan huoneeseensa. Ikkunat olivat suljetut. Jane meni avaamaan niistä yhden.

Ei, anna olla, — sanoi Hugues.

— Mitävarten? kysyi Jane.

Hugues selitti, ettei Janen sopinut näin julkisesti näyttäytyä hänen asunnossaan. Ei varsinkaan nyt juuri, kun juhlakulkue menisi ohitse. Täällä maaseudulla ollaan häveliäitä. Se herättäisi yleistä pahennusta.

Jane oli ottanut hatun päästään ja puuteroinut hiukan kasvojaan pienellä huiskuviuhkalla, jota hän aina kuljetti mukanaan norsunluisessa rasiassa.

Senjälkeen hän meni ikkunaan houkuttelemaan puoleensa katseita päähineettömällä punertavalla tukallaan, joka välkkyi kuparin eri vivahteissa.

Väkijoukko, joka tungeskeli talon edessä kadulla, katseli uteliaasti tuota naista, joka ei ollut muiden naisten näköinen, — jolla oli niin loistelias puku ja niin säteilevät hiukset.

Hugues kävi kärsimättömäksi. Saattoihan nähdä aivan riittävästi uutimienkin takaa. Äkillistä tarmoa saaden hän sulki kiivaasti ikkunan.

Silloin Jane loukkaantui eikä halunnut enää katsella, vaan heittäysi kylmän ja katkeran näköisenä sohvalle.

Ulkona veisasi juhlakulkue. Virsien laajenevista sävelaalloista saattoi kuulla, että se oli lähellä. Hugues oli syvästi mielipahoissaan kääntynyt pois Janesta ja nojasi otsaansa ikkunaan, kurottautui sen viileyteen ikäänkuin vettä kohden, jossa hän olisi voinut huuhtoa pois kaiken tuskansa.

Ensimäiset kuoripojat kulkivat ohitse paljaiksi ajeltuine kiireineen, laulaen yksitoikkoista virttä ja pitäen vahakynttilöitä käsissään.

Hugues näki saattueen selvästi uutimien läpi, joihin sen osanottajat kuvastuivat ikäänkuin pitsikankaille maalattujen uskonnollisten kuvien puvut ilmavaa taustaansa vasten.

Seurakuntalaiset astelivat ohitse kantaen pyhimysten kuvapatsaita tai Jeesuksen sydämen kuvia sekä lippuja, jotka olivat niin jäykkiä runsaasta kultakirjailusta, että näyttivät maalatulta lasilta. Senjälkeen seurasi nuorten neitseitten viaton parvi — hedelmätarha valkoisessa kukassaan, musliininen saariryhmä, jota vastaan suitsutus särkyi pieniksi, sinisiksi laineiksi, — ja kaikki he olivat kerääntyneet pienen, lumivalkean, kiharavillaisen Pääsiäislampaan ympärille.

Hugues kääntyi hetkeksi Janeen päin, joka yhä istui nyrpeänä sohvalla, kasvoillaan ilme, joka tuntui kuvastavan häijyjä ajatuksia.

Vanhanaikaisten puu- ja läkkisoittimien sävelet paisuivat ja kohosivat ja kantoivat eteenpäin sopraanojen laulun keveitä, katkeilevia kiehkuroita.

Ja ikkunapuitteiden kehyksissä näki Hugues Pyhän Maan ritarit, kullalla kirjailtuihin asuihin puetut ristiretkeläiset täysissä varuksissaan sekä Brüggen historiassa mainitut prinsessat, kaikki ne, joiden nimet jollain tavoin olivat liittyneet Theodorik Elsassilaiseen nimeen, hänen, joka toi Pyhän Veren Jerusalemista. Näissä osissa esiintyi Flandrian ylhäisimpien aatelissukujen nuorukaisia ja neitoja, koristettuina kallisarvoisilla, vanhoilla kirjovaatteilla, harvinaisilla antiikkisilla pitseillä ja vuosisataisilla perhekalleuksilla. Olisi voinut luulla, että kaikki Van Eyckin ja Memlingin pyhimykset, soturit ja lahjoittajat, jotka uneksivat ikuistettuina kaupungin museoissa, äkkiä olivat heränneet eloon ja astuneet alas tauluistaan…

Hugues tuskin huomasi tätä kaikkea. Hän oli epätoivoissaan Janen huonosta tuulesta, kuolemaan saakka surullinen, ja kaksinkertaisesti surullinen kuunnellessaan virrenveisuun säveliä, jotka kiusasivat häntä. Hugues koetti lepytellä Janea. Mutta hänen lausuttuaan ensimäisen sanansa pääsi Janen ärtynyt mielentila valloilleen. Jane käänsi silmänsä häneen sellaisin ilmein kuin olisi hänellä ollut kädet täynnä teräviä esineitä, jotka hän halusi syöstä Huguesiin.

Hugues sulkeutui hiljaisessa epätoivossa jälleen itseensä, toivotellen voivansa heittää sielunsa tuonne ulos sävelten aaltoilevaan mereen, joka kuohui kadulta kadulle, jotta se meri kuljettaisi sen kauvas pois hänestä.

Nyt lähestyi papisto, eri veljeskuntiin kuuluvat munkit, — lunastajaveljet, fransiskaanimunkit ja karmeliitit; heidän jäljessään tulivat seminaarilaiset poimukkaissa kuoripuvuissaan veisaten avatuista kirkkolaulukirjoistaan; sitten seurasivat kaikkien seurakuntien papit prameassa loistossaan, kirkkoherrat ja kanungit messukasukoissaan ja kirjailluissa dalmatikoissaan, koko parvi säteillen jalokivissään kuin kukkakenttä.

Nyt kuului suitsutusastiain ketjujen helinää. Siniset savukiehkurat kohosivat korkeuteen yhä lähempänä, ja kaikki pienet kellot siroittivat sävelhelmiään, sointuen yhä sulavammin yhteen ja ikäänkuin hopeoiden koko ilmapiirin.

Vihdoin näkyi piispa kulkien kunniakatoksen alla, päässään hiippa ja kantaen pyhäinjäännöslipasta, pientä, kultaista kirkkoa kupooleineen, jossa lukemattomien kameoiden, maalausten, timanttien, smaragdien, ametistien, topaasien ja oikeitten helmien keskellä säteilee verrattoman ihana rubiini, kätkien Pyhän veripisaran.

Hugues tunsi itseensäkin tarttuvan tuon yleisen, salaperäisen tunnelman, tuon kaikkien kasvoilla kuvastuvan hartauden, tuon uskon, joka hallitsi koko tätä valtavaa ihmispaljoutta sen tungeskellessa kadulla hänen ikkunansa alla ja etäämpänä, kaikkialla, aina tämän rukoukseen vaipuneen kaupungin toisessa päässä saakka. Ja hän painoi päänsä alas nähdessään kaikkien ihmisten heittäytyvän polvilleen pyhäinjäännöslippaan lähestyessä, taipuvan maahan virrenveisuun pyörretuulen painamana.

Hän oli melkein kokonaan unohtanut todellisuuden, Janen läsnäolon ja viime kohtauksen, joka oli asettanut uuden jäämeren heidän välilleen. Hänet palautti tajulleen Janen ilkkuva nauru. Jane pilkkasi hänen hartauttaan.

Hugues ei ollut kuulevinaan ja tukahutti vihan, joka nyt, niinkuin joskus muulloinkin, leimahti hänessä Janea kohtaan.

Ylpeänä ja jääkylmänä alkoi Jane järjestellä pukuaan ja pani hatun päähänsä ikäänkuin lähteäkseen pois. Hugues ei rohjennut keskeyttää jäykkää hiljaisuutta, joka jälleen juhlakulkueen ohimentyä vallitsi huoneessa. Katu oli nopeasti tyhjentynyt ja tuijotti äänettömässä autiudessaan vielä entistäänkin surumielisempänä äskeisen riemun jälkeen.

Jane astui alas portaita sanaakaan virkkamatta, mutta pohjakertaan tullessaan hän pysähtyi uteliaisuutensa pidättämänä ja katsahti kynnykseltä noihin molempiin vierashuoneisiin, joiden ovet oli jätetty auki. Hän astui sisään ja eteni muutamia askeleita noissa suurissa huoneissa, jotka ankaralla ilmeellään näyttivät tuomitsevan häntä. Myöskin huoneilla on oma olemuksensa, omat kasvonsa. Niiden ja meidän välillämme syntyy heti joko ystävyys tai vastenmielisyys. Jane tunsi tulleensa huonosti vastaanotetuksi, olevansa asiaankuulumaton, vieras, epäsoinnussa noiden kuvastimien kanssa ja vihollinen noille vanhoille huonekaluille, jotka hänen läheisyytensä uhkasi siirtää pois vuosikausien takaisilta paikoiltaan.

Jane tutki kaikkea, ujostelemattoman uteliaasti… Hän huomasi muotokuvat, joita oli siroiteltu sinne tänne seinille ja pienille pöydille: pastellimaalauksia ja valokuvia vainajasta.

— Vai niin, sinulla on täällä naisväen kuvia, — huudahti hän ilkeästi nauraen.

Hän lähestyi uuninreunusta.

— Mutta katsohan, tuo muistuttaa minua…

Ja hän otti käteensä valokuvan.

Hugues, joka kiusaantuneena seurasi hänen toimiaan huoneessa, tunsi yhä suurempaa tuskaa kuullessaan tämän tietämättä sanotun, julman pilapuheen, tämän inhoittavan viittauksen, joka loukkasi vainajan pyhyyttä.

— Pane pois se, — hän huusi käskevällä äänellä.

Jane, joka ei ymmärtänyt vähääkään, purskahti nauruun.

Silmittömänä vihasta, nähdessään noiden saastaisten sormien koskettavan muistojaan, kiiruhti Hugues hänen luokseen ja sieppasi valokuvan hänen kädestään. Hän tunsi itse aina jonkunlaista vavistusta pidellessään niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet hartausesineitä, samoin kuin pappi pidellessään ehtoollisleipäastiaa ja sakramenttejä. Hänen kaipuunsa oli hänen uskontonsa. Ja sammuttamatta jääneet vahakynttilät, jotka oli sytytetty ikkunoihin juhlakulkuetta varten, valaisivat tällä hetkellä huonetta ikäänkuin kappelia.

Jane tunsi julmaa nautintoa nähdessään Huguesin niin kiihtyneenä ja toivoi voivansa tehdä hänestä pilaa yhä enemmän. Hän astui toiseen huoneeseen, hypistellen kaikkea, siirteli paikoiltaan pikkuesineitä ja rypisteli kankaita. Äkkiä hän pysähtyi ja päästi helakan naurun.

Hän oli pianon päällä havainnut tuon kallisarvoisen kristallilippaan, ja haluten näyttää uhmamielisyyttään hän nosti sen kantta ja veti hämmästyneenä ja huvitettuna esille pitkän palmikon, avasi sen ja pudisti sitä ilmassa.

Hugues oli käynyt kalman kalpeaksi. Tämähän oli raastamista, pyhäinhäväistystä! Vuosikausiin ei hän ollut uskaltanut kajota tähän esineeseen, joka oli kuollut, koska se kuului kuolleelle. Oliko hän kunnioittanut sitä kuin pyhäinjäännöstä, joka päivä valellut sen kristallilipasta kyyneleillään senvuoksi, että se nyt olisi tuon ilkkuvan naisen leluna! Liian kauvan oli tuo nainen ollut hänen onnettomuutenaan! Huguesin koko viha, kaikki sakka siitä kärsimysten kalkista, jonka hän oli juonut, joka oli kaadettu häneen pisara pisaralta jok'ainoana minuuttina päivässä, — hänen epäluulonsa, Janen petollisuus, hänen yölliset vartiovuoronsa Janen ikkunan alla rankkasateessa — kaikki kuohahti hänessä kuumana hyökyaaltona… Hän tahtoi ajaa tuon kunnottoman ulos ovesta!

Mutta Jane väistyi ikäänkuin leikillä pöydän taakse ja ojensi ärsyttävästi palmikon korkealle, nosti sen kasvoilleen, huulilleen, ikäänkuin lumotun käärmeen, kietoi sen kaulansa ympäri kultaiseksi kaulapuuhkaksi…

Hugues huusi: Anna tänne se! Anna tänne se!

Jane väisteli oikealle ja vasemmalle ja kiersi pöytää.

Ajometsästyksensä sokaisemana ja Janen ivanaurun ja pistopuheitten suomimana kadotti Hugues kaiken järkensä. Hän sai vihdoinkin Janen kiinni. Janella oli yhä palmikko kaulansa ympärillä ja hän huitoi käsillään ympärilleen eikä tahtonut luopua siitä, soimaten samalla Huguesia kovakouraisuudesta, joka teki hänelle kipeätä.

— Annatko sen? kysyi Hugues.

— En, sanoi Jane, naurahtaen hermostuneesti.

Silloin sydäntyi Hugues aivan hurjapäiseksi. Veri soi hänen korvissaan, tulenkielet polttivat hänen silmiänsä, ja hänen aivonsa valtasi huimaus, äkillinen raivo, joka veti hänen sormensa koukkuun, äkillinen halu tarttua johonkin, puristaa kokoon jotakin, ruhjoa kukkia — ja tähän haluun yhtyi äärettömät voimat, ikäänkuin hänellä olisi ollut ruuvipihdit käsissä. Hän tarttui palmikkoon, jota Jane yhä piti kaulansa ympäri kiedottuna. Hän tahtoi ottaa sen pois häneltä! Ja raivostuneena, hulluna, kiskoi hän ja kiristi palmikkoa, joka pingoitettuna oli kova kuin köysi, Janen kaulan ympäri.

Jane ei enää hymyillyt. Hän kirkaisi lyhyeen, huokasi kuin särkyvä vesikupla — ja lyyhistyi kuristettuna lattialle.

— — —

Hän oli kuollut, koska hän ei ollut käsittänyt salaisuutta, — koska hän ei ollut ymmärtänyt, että oli olemassa esine, johon hän ei saanut kajota ja jonka häpäiseminen rangaistiin kuolemalla. Hän oli tehnyt väkivaltaa noille hiuksille, jotka saattoivat kostaa ja häpäisemisensä hetkellä muuttuivat kuoleman välikappaleeksi.

Niin oli siis koko talo joutunut hajalle: Barbara oli mennyt pois, Jane makasi hengettömänä ja hänen vaimo-vainajansa oli entistäänkin etäämpänä…

Ja Hugues tuijotti tähän kaikkeen ymmärtämättä mitään, tietämättä enää mistään…

Molemmat naiset olivat sulautuneet yhteen. Niin toistensa näköisiä kuin he olivat eläissään olleetkin, olivat he vieläkin enemmän toistensa näköiset kuolleina, saman kalpeuden varjotessa kumpaakin. Hugues ei enää voinut eroittaa heitä toisistaan. Hänellä oli olemassa vain yhdet ainoat rakkaat kasvot. Janen ruumis oli vainajan haamu, jonka ainoastaan hän saattoi nähdä.

Huguesin sielu oli palannut entisyyteen. Hän muisti vain hyvin kaukaisia asioita, leskeytensä ensimäisiä aikoja, joihin hän luuli palautuneensa… Hän oli aivan rauhallisesti istuutunut nojatuoliin.

Ikkunat olivat vielä auki.

Ja halki hiljaisuuden kantautui kuuluviin kellojen huminaa. Ne alkoivat soida kaikki yhtaikaa juhlakulkueen saapuessa takaisin Pyhän Veren kappeliin. Kaunis juhlasaattue oli lopussa, kaikki, jotka äsken lauloivat, olivat vaienneet — se oli ollut lyhyt kangastus elämästä, yksipäiväinen ylösnousemuksen riemu. Kadut olivat taas tyhjillään. Kaupunki oli jälleen yksin.

Ja Hugues toisteli hajamielisesti, vaistomaisesti, väsyneellä äänellä: Kuollut… kuollut… Kuollut Brügge… koettaen sovittaa sanansa viimeisten kellojen poljentoon, — noiden väsyneiden, laahustavien ja voimattomien vanhusten, jotka verkalleen tuntuivat siroittavan — yli kaupunginko vai erään hautakummun? — sointujaan, ikäänkuin rautaisia ruusuja!