The Project Gutenberg eBook of Nykypäivien maantieritari, by Berta Ruck

Archie Laverock (vaeltava ritari) oli jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä kyllästynyt naissukuun.

Ei aivan sananmukaisesti. Hän ei ollut millään tavoin pettynyt tai velttoutunut. Hän vain katsoi toistaiseksi saaneensa heistä tarpeekseen. Aselepohan saattoi tulla kysymykseen yhtähyvin sodassa kuin rakkaudessa. Eikä hän omasta puolestaan olisi paljoakaan välittänyt, vaikkei koskaan enää olisi tavannut ketään nuorta naista.

Valmistautumattomana ja tyytyväisenä koko maailmaan ajoi nuori mies yksin kahden hengen autossaan pitkin Surreyn kapeita, varjoisia teitä. Auto oli aivan uusi ja kiiltävä eikä sen pehmeissä nahkaistuimissa ollut ainoatakaan naarmua. Nuori Laverock oli tyytyväinen autonsa nopeaan, pehmeään käyntiin. Hänen ajatuksensa ja katseensa olivat vapaat tarkkaamaan ympäristöään hänen ajellessaan kevein sydämin tietään eteenpäin — kunnes hän äkkiä joutui keskelle tapahtumia, jotka tulisivat askarruttamaan hänen ajatuksiaan lähitulevaisuudessa.

Inhimillinen elämä syöksyi äkkiä intohimoineen ja kiihkoineen rauhalliseen Surrey-seutuun, joka lepäsi hiljaisena toukokuisessa auringossa kukkivine niittyineen ja humisevine mäntyineen. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja yllättäen.

Aluksi kuului vain moottoripyörän nopea läheneminen. Pölypilvi tietä pitkin lähestyi pikku autoa, joka juuri oli saapumassa tienhaaraan. Näkyviin tuli moottoripyörää ajava mies ja sivuvaunussa istuva tyttö. Mies oli keski-ikäinen, lujarakenteinen, puettuna hyvin istuvaan Duberry-pukuun ja pehmeään huopahattuun. Tyttö oli pieni ja istui kovan tuulen vuoksi kokoonkyyristyneenä. Hänestä näkyi tuskin muuta kuin kirkkaansininen hattu ja liehuva sininen harsohuivi. Moottoripyörän lähestyessä nämä molemmat henkilöt puhelivat kiivaasti ja yhtaikaa.

"Nähtävästi he riitelevät. Luonnollisesti naimisissa oleva pari", ajatteli maantieritari välinpitämättömästi. Heti ensi silmäyksellä hän oli huomaavinaan jotain omituista tässä parissa, joka puhui kuumeisesti ja kiivaasti moottorin syöksyessä eteenpäin.

On vahinko ettei onnettomuutta voi kuvata niin nopeasti kuin se tapahtuu. Kaikki kävi sekunnissa. Moottorimies kääntyi äkkiä sivuvaunussa istuvaan tyttöön päin, kumartui hänen ylitseen, ojensi kätensä ja tarttui häntä olkapäähän, ravistaen tyttöä niinkuin terrieri rottaa. Tämä kaikki tapahtui lähenevässä autossa istuvan nuoren miehen silmien edessä. Tuskin hän saattoi uskoa näkemäänsä todeksi. Mutta ihmispeto uudisti tekonsa. Tällä kertaa ei voinut erehtyä sen tarkoituksesta. Hän ravisti raivoisasti tyttöä, niin että tämän hattu liukui niskaan ja tukka valui kasvoille, ravisti häntä — —

He olivat nyt aivan auton vieressä. Nuori Laverock kuuli kauhistuen miehen vihasta vapisevan äänen:

Moottoripyörä pysähtyi nytkähtäen. Ohjaaja hyppäsi pois, juoksi sivuvaunun luo ja tarttui tyttöä käsivarteen. Tämä koetti kauhistuneena välttää.

"Pois tässä, olen sanonut", huusi mies jälleen. Yhtä karkeasti kuin tallirenki kiskoo hangoittelevan hevosen suitsia, tarttui mies tytön hentoon käsivarteen ja veti hänet väkivalloin vaunusta, paiskaten tienviereen. Tyttö kompastui ja kaatui pölyiselle mättäälle, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen pystyssä ja ojensi avuttomana kätensä miestä kohti —

Kaikki tapahtui nopeammin kuin sen voi kertoa. Mutta ihmispeto oli pannut moottorin jälleen käyntiin ja katsahtamattakaan taakseen katosi oikealla olevaa jalavien reunustamaa tietä pitkin.

Tyttö jäi epätoivoiseen asentoonsa, kutsuen miestä takaisin koko olennollaan ja rukoilevalla äänellään. Epätoivoisena nyyhkytti hän yhden ainoan sanan:

Mies oli jo kadonnut näkyvistä kun nuori Laverock pysähdytti autonsa puuttuakseen tapahtumain kulkuun.

Mitä muuta, kysyn minä, olisi nuori mies voinut tehdä. Aivan hänen silmiensä edessä kohteli mieheksi itseään nimittävä olento raa'asti nuorta naista, jättäen hänet yksinäiseen seutuun monen peninkulman päähän kodistaan. Ravisteli häntä — heitti ulos moottorista. Suuttumuksesta vapisten otti nuori Laverock autolakin päästään ja seisahtui hyljätyn tytön eteen. Hän ei tällä hetkellä halunnut tietää, missä suhteessa tyttö oli tuohon raakaan ihmispetoon, hän ei tiennyt oliko tyttö hänen vaimonsa, tyttärensä tai jollakin muulla tavalla sukua miehelle. Hän ei liioin tuuminut mitä syytä miehellä oli pahoinpitelyynsä. Eikä hän edes huomannut — olkoon se sanottu hänen kunniakseen — oliko tyttö kaunis tai ruma. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: "Voinko tehdä jotakin".

Tyttö käänsi pienet, hämmästyneet kasvonsa häneen. Hänen ehtimättä vielä virkkaa sanaakaan, ilmestyi uusi tekijä laskelmiin pitkän, komean, valkeaan liinatakkiin puetun miehen muodossa. Hän ilmestyi näkyviin pienen pensasaidassa olevan veräjän kautta. Nuori Laverock ei ollut aikaisemmin huomannut pientä majataloa, joka tien toisella puolen oli kokonaan syreenipensaitten peittämänä.

"Kuulkaa", huudahti tulokas kiukkuisella äänellä Archie Laverockille, "mihin Te aiotte ryhtyä. Tahdotteko olla hyvä ja mennä matkoihinne."

Laverock katsahti saapuneeseen olioon, jonka ulkomuodosta ja käytöksestä hän ei pitänyt. Sitäpaitsi hän tunsi heikon wiskynhajun, joka sekaantui syreenien tuoksuun. Oli hyvin vähän luultavaa, että uudella tulokkaalla oli mitään määräämisvaltaa tyttöön, joka oli heitetty maantielle. Tärkeintä oli saada tyttö pois täältä. Nuori Laverock kääntyi uudelleen rakastettavalla päättäväisyydellä tyttöön: "Olkaa hyvä ja nouskaa autoon. Ajan teidät sinne minne haluatte."

Hän kuuli tytön, edelleen kovin hämmästyneenä mumisevan jotain: "hyvin ystävällisesti — —"

Silloin kuului taas moottoripyörän pup, pup. "Hyvä jumala." Mitä nyt? Palaisiko tuo roisto takaisin! Kyllä, kautta taivaan, siinä hän oli taas ja antoi lähestyessään merkin tytölle, huutaen:

Tuo raakalainen, joka oli kirjaimellisesti heittänyt tytön ulos vaunusta, kutsui nyt häntä takaisin luokseen.

"Tämä menee jo liian pitkälle", tuumi nuori Laverock niin suuttuneena, ettei kyennyt selvästi ajattelemaan. "Hän oli pakahtumaisillaan raivosta. Hän oli vahvasti päättänyt tehdä välinsä selväksi noiden kahden miehen kanssa, jotka näyttivät olevan liitossa keskenään. Luultavasti olivat he päällepäätteeksi vielä humalassa. Mutta pääasiahan oli saattaa tuo pikku olento turvaan.

Archie Laverock astui pari askelta taaksepäin avaten Standardinsa oven. Hän oli hyvin miellyttävän ja ritarillisen näköinen suojelija seisoessaan siinä solakkana hyvin istuvassa nahkatakissaan, iltapäiväauringon antaessa hänen ruskealle tukalleen kultaloisteen ja saaden sen näyttämään vaaleammalta hänen auringon polttamia kasvojaan. Ne olivat miellyttävät sileäksi ajellut kasvot, joita koristi kaunis, valkoinen hammasrivi. Silmät olivat sellaiset, että niillä olisi hurmannut minkä nuoren tytön tahansa. Me tulemmekin myöhemmin kuvailemaan niitä tarkemmin.

Tyttö oli sennäköinen, kuin olisi valmis puhkeamaan hysteeriseen nauruun — pikku raukka.

Tyttö katsahti vielä epäillen majataloon päin, mutta salli kuitenkin nuoren Laverockin auttaa itsensä autoon. Samassa kun auto pantiin käyntiin, ajoi moottoripeto heidän luokseen.

Auto huristi jo eteenpäin, tytön huutaessa vastaukseksi: "Se on oikein sinulle, Artur." Sanoiko tyttö tämän uhmatakseen tai voitonriemuisena, sitä ei nuori Laverock voinut arvata. Omituisen hiljaisesti lisäsi hän, sanojen kuollessa hiljaiseen kevättuuleen: "Selvitän asiani Teidän kanssanne seuraavalla kerralla."

Jokseenkin lempeä uhkaus kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut. Mitä mahtoi tämä kaikki merkitä? Sanotaan naisten olevan miehiä monin verroin uteliaampia, muttei kukaan nainen koskaan ole ollut uteliaampi saamaan selityksen äsken sattuneisiin tapahtumiin, kuin se nuori mies, joka ohjasi autoa mukanaan pakeneva tyttö. Selittäisikö tyttö hänelle ehkä kaiken? Nyt hetikö?

"Kyllä, suoraan eteenpäin, olkaa hyvä, jos aiotte olla niin ystävällinen ja viedä minut kotiin asti", vastasi pehmeä, vieno ääni hänen vieressään.

"Melkein kaksi peninkulmaa aivan suoraan eteenpäin. Sitten kun tulemme kahden lammikon välillä olevalle vihreälle niitylle kääntyy tie vasemmalle ja sitten — annan lähempiä ohjeita kun saavumme sinne saakka."

Pieni kahdenhengen auto kiiti eteenpäin vihertävien pensasaitojen välitse, joitten keskeltä silloin tällöin vilahti orapihlajan punertavat kukat. Pienten pensasaidoissa olevien veräjien kautta saattoi nähdä kauniisiin puutarhoihin, missä syreenit upeilivat valkoisina ja sinipunaisina. Auton rientäessä eteenpäin tuumi nuori Laverock millä hän alkaisi keskustelun. Pitäisikö hänen ehkä mainita jotain sattuneista tapahtumista tai olisiko parempi vaieta. Ehkäpä oli parasta antaa tyttö-raukan itse selittää. Mutta ei sanaakaan kuulunut. Jos tyttö tahtoi hänen unohtavan kaiken niin — very well —.

Nuorella Laverockilla oli ihmeellinen kyky arvata sen naisen mielentila, jonka seurassa hän kulloinkin oli. ("Mitä toivonee hän minun nyt tekevän tai mitä odottanee hän nyt minulta", kysyi hän itseltään. Kuinka moni nuori mies ajattelee siten?) Äkkiä hän oli tietoinen siitä, että tyttö hänen vierellään toivoi hänen alkavan keskustelun. Hänen täytyi siis tässä rauhallisessa seudussa muistuttaa tuosta kauheasta tapahtumasta.

Välttäen katsomasta tyttöön, sillä hän pelkäsi tytön kasvoissa huomaavansa epätoivoa tai hämminkiä, virkkoi hän huolettomasti: "Toivon Teidän suovan anteeksi minun sekaantumiseni asioihinne, mutta en katsonut voivani menetellä toisin. Olen pahoillani, jollei menettelyni ollut oikea."

"Oi, olitte kovin ystävällinen. Kiitoksia hyvin paljon", vastasi tyttö pidättyvällä äänellä.

Tytön äänensävy ei suinkaan kehottanut tuttavallisuuteen. Uskottavasti hän ei halua kertoa mitään, ajatteli Laverock. Lapsi parka. Miten kauhea tilanne. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään sanottavaa tuosta ihmishahmossa olevasta pedosta. Mitä oli tytöllä tekemistä tuossa sivuvaunussa? Eikö hänellä ollut ketään, joka huolehti hänestä? Ketkä olivat hänen omaisensa? (Uskottavasti hän saisi kohta tutustua heihin, kun hän kerran saattoi tytön kotiin asti.) Mitä ajattelisivatkaan he kaikesta tästä?

Tyttö käänsi kauniin, sinihattuisen päänsä häneen päin ja kysyi äänellä, jossa oli nuorelle Laverockille jokin käsittämätön pohjasävy: "Mitä ajattelette Te kaikesta tästä?"

Mies nosti katseensa maantien valkeasta, leveästä juovasta. Tytön ruusuiset kasvot olivat harsohuivin peitossa, mutta Laverock ei ollut kiinnittänyt lähemmin huomiotaan häneen. Laverockille oli hän edelleen hädässä oleva olento. Hän toisti ainoastaan tytön kysymyksen: "Ajattelette kaikesta tästä?"

"Niin, mikä käsitys Teillä on kaikesta äsken tapahtuneesta. Ettekö hämmästynyt?"

"Niin, huomasin Teidän suuttuvan kovasti, se oli kovin ystävällistä Teiltä. Oletan jokaisen todellisen herrasmiehen menetelleen Teidän laillanne. Mahtoi tuntua kauhealta Teistä, joka piin äkkiä jouduitte tapausten keskelle. Miltä se teistä näytti? Te näitte tytön, joka — jos te edes ollenkaan huomasitte minua?"

Nyt vasta katsahti Archie Laverock tarkemmin häneen. Hän oli sievä. Taivaan tähden, hän oli enemmän kuin sievä loistavassa, vaaleassa kauneudessaan. Kihara pisti esiin, sillä hän korjasi juuri kaksin käsin harsoaan. Harson yli ja hatun reunan alta loisti sinisimmät silmät mitä Archie Laverock oli koskaan nähnyt, silmiä varjostivat mustat, pitkät silmäripset. Aivan liian mustat. Oli vahinko, tuumi nuori Laverock, että tämä ihmeellinen pikku olento oli ne mustannut niin mauttomasti.

Samoin kuin useimmilla miehillä meidän päivinämme ei Laverockillakaan ollut mitään vähäistä punaisen ja mustan ihomaalin ja huulipuikon käyttöä vastaan, millä nuori nainen kaunistaa kasvojaan samalla tavoin kuin hän kohottaa hattunsa vaikutusta kirkkaanvärisillä kukilla. Hänelle oli opetettu, että eräät erikoiset hienot ranskalaiset hatut ja iltapuvut suorastaan vaativat kantajiaan kohottamaan kasvojensa luonnollista väriä ihomaalilla, etteivät vaikuttaisi kalpeilta ja epätaiteellisilta. Ei sovi olla puettuna silkkisukkiin ja urheilupukuun, sillä kauneudelle altis mieli vaatii kaiken oikealle paikalleen. Se nuori nainen, joka oli uskonut nuorelle Laverockille kaiken tämän (hän ei muuten ollenkaan esiinny kertomuksessamme), oli kauhistunut ajatustakin maalata kirkkaassa auringonpaisteessa tehtävälle moottoriretkelle silmäripsensä pikimustiksi. Miksi olikaan tämä nuori tyttö tehnyt siten, sehän kokonaan pilasi hänen ulkonäkönsä.

Tässä vei tuulenpuuska harsohuivin vasten hänen kasvojaan, jossa tuntui heikko hajuveden tuoksu. Tämän hajuveden tunsi Laverock. Hän oli kerran lahjoittanut pullollisen sitä eräälle punasenristinsisarelle, joka oli hoitanut häntä.

Tämä oli ihmeellistä. Hän oli aina tuntiessaan tämän hajuveden tuoksun muistellut pientä sairaanhoitajatarta. — Tyttö veti harson takaisin ja solmisi sen pienen, päättäväisen leukansa alle. Hänen kaartuvat huulensa olivat ihastuttavat, vaikka hän olikin tehostanut niitten kaarevuutta räikeällä punaisella värillä. Kasvojen muoto oli harvinaisen kaunis, mutta nekin olivat aivan liian maalatut ja puuteroidut. Kaikesta tästä huolimatta oli hänen nuorekas viehkeytensä niin hurmaava, että jokaisen nuoren miehen olisi ollut syytä varoa sydäntään.

Tänä hetkenä oli Archie Laverock vaarassa. Tyttö oli kietoessaan sinisen huivinsa poskien ja leuan ympärille kauniin, arvoituksellisen sfinksin näköinen ja tietämättään oli Archie Laverock tästä hetkestä alkaen hänen vankinsa, vaikka tämä selvisikin hänelle vasta paljoa myöhemmin.

Hänen vieressään kuului tytön ääni uudelleen: "Niin, haluaisin kuulla teidän mielipiteenne äsken tapahtuneesta. Siitähän voi olla niin monta eriävää mielipidettä. Tehän voisitte esim. pitää minua ylhäisöön kuuluvana nuorena naisena, joka vierailee jollakin maatilalla ja on pelannut bridgeä liian rohkeasti ja varomattomasti. Voidakseen maksaa kunniavelkansa on hän joutunut koronkiskurin kynsiin. Ehkäpä te pidittekin Arturia koronkiskurina, jolta minä rukoilin muutaman päivän maksulykkäystä."

Suurta helpotusta tuntien, ettei tapahtunut ollut sen vaarallisempaa, huudahti Laverock: "Siltä se juuri vaikutti, eikö totta?"

"Näyttikö hän siltä? Eikö hän pikemminkin ollut minun keski-ikäinen, epäluuloinen mieheni?"

"Uskoisitteko te sitä", jatkoi arvoituksellinen nuori nainen. "Näyttikö se todellakin siltä?"

Nuorella Lavcrockilla ei ollut rohkeutta sanoa, että hän heti ensihetkenä oli pitänyt heitä naimisissa olevana parina, joka oli joutunut kiivaaseen sanavaihtoon. Mutta tätä ei hän nyt muistanut. Tämä suloinen, pieni olento. Melkein lapsi. Olisiko hän sidottu niin raakaan mieheen, joka heitti hänet moottorista.

Raivostuneena jo tästä ajatuksestakin huudahti hän: "Voinko minä tietää mitä minun on ajateltava?"

"No, niin, toistakaa kohtaus mielessänne. Ettekö halua tehdä sitä? Toivoisin teidän täyttävän pyyntöni. Minulla on syyni siihen", virkkoi tytön visertävä ääni. "Kertokaa miltä minä näytin 'Rakkaus ja mustasukkaisuus' draamassa. 'Ehkäisty pako'. 'Shylockin vallassa'?"

"Te haluatte leikitellä kanssani", huudahti hän poikamaisesti naurahtaen, mikä sai kaksi syvää kuoppaa näkymään hänen auringonpolttamissa poskissaan ja samalla näytti moitteettoman rivin valkoisia hampaita. "Nyt ymmärrän kaiken."

Tytön katse säihkyi ja salamoi hänen omaansa vasten. "Vai niin, teettekö sen?"

"Kyllä." Hän nauroi: "Sehän on päivänselvää. Millainen aasi minä olinkaan kun en huomannut valokuvauskonetta pensasaidalla. Kuvattiin tietysti koko ajan, eikö niin? Eipä ole ihme, että ystävänne valkoisessa takissa oli niin raivostunut minuun, kun tulin ja sotkin kaiken. Luonnollisesti. Sehän oli filmaus. Te näyttelitte kohtausta filmiin."

Tyttö nyökkäsi ihastuneena. "Te olette arvannut sen vihdoinkin. Tehän näyttelitte melkein itse mukana, hyökätessänne näyttämölle ja viedessänne minut salamana mukaanne, ennenkuin edes ehdin ottaa coldcreamin esille pyyhkiäkseni pois ihomaalin."

"Ja minusta se oli suurenmoista", vakuutti filmisankaritar ihastuneena. "Sydney olikin juuri lopettanut tälle päivälle! Mies valkeassa takissa oli regissööri. Vanha Artur (joka jokapäiväisessä elämässä on hyvin hyväntahtoinen) oli kappaleessa mieheni. Hänen piti raa'asti hyljätä minut tienristeykseen, missä hän luuli minulla olevan kohtauksen kauniin serkkunsa kanssa, jota hän aamuvarhaisesta piti vangittuna kellarissaan. Teidän täytyy ensi kuussa mennä eläviinkuviin katsomaan koko tarina. Sen nimenä on 'Monimiljonäärin morsian' tai jotain sentapaista. Ah, teillä ei ole aavistustakaan mitä se morsian raukka (minä) saa kestää. Sisäänteljettynä, nälkäisenä, pako ikkunasta, hyppäys lentokoneesta — Aivan kylliksi pelottamaan kenen tahansa naimisiin menemästä. Tai ehkäpä Te olettekin naimisissa, herra —? Eikö Teistäkin olisi hauskempaa, jos tietäisimme toistemme nimet?"

"Siitä varjelkoon taivas. Tarkoitan, että olisin naimisissa", virkkoi ritarimme nauraen tytölle. "Nimeni on Laverock."

Tyttö oli jättänyt kokonaan jäykkyytensä ja puheli luvan saaneen koulutytön iloisuudella, mutta myöskin sellaisen nuoren naisen varmuudella, joka on tottunut miellyttämään. Hänen äänessään tuntui käskevä sävy sanoessaan: "Kertokaa minulle itsestänne jotakin. Mitä te teette? Ette mitään, oletan."

Nuori mies sanoi valittaen: "En mitään sanotte te. Satun nytkin juuri olemaan täydessä työssä. Olin kovin onnellinen saadessani tämän toimen. Tässä siunatussa maassa on kova työn puute. Joka tapauksessa on sellaiselle poloiselle kuin minä, jolta menee neljä vuotta elämästä hukkaan juuri parhaassa iässä, jolloin voisi luoda tulevaisuuden itselleen, vaikeaa saada voita leivälleen.

"Teidän voinne ja leipänne näyttää käsittävän oman sievän auton, joka kulkee ihastuttavasti."

"Sitä se tekee, mutta kautta taivaan, luuletteko sen olevan omani?" virkkoi ohjauspyörässä istuva mies hymyillen, sillä tämän olettamuksen oli hän jo saanut kuulla monesti uudessa elämässään. "Huonosti arvattu, rakas neitini. Tämä ei suinkaan ole uuden toimeni hedelmä, se on päinvastoin juuri toimeni."

"Olen liikkeen palveluksessa, joka tekee sitä", selitti hän. "Liikkeen omistajan vanhin poika oli toverini Sommella, hän oli kyllin ystävällinen tarjotakseen minulle tämän toimen päästessäni pois sairaalasta ja saadessani lääkäriltäni määräyksen oleskella paljon ulkoilmassa.

"Toverini ehdotti, että minä ajaisin ostetut autot omistajilleen, siksi olen minä tässä. Tämä on pikku Standardin ensimmäinen matka, ja kovin tapausrikas sellainen, eikö totta?"

"Toivon tuottavani sille onnea", sanoi tyttö miettivänä. "Tehän kai tiedätte, miten taikauskoisia me teatteri-ihmiset olemme. Me uskomme onnenpyörään, uniin, aavistuksiin, taikaesineisiin ja muihin sellaisiin."

Äänensävy, millä hän sanoi "me teatteri-ihmiset", oli kovin lystikäs. Laverock olisi lyönyt vetoa, ettei tämä pikku tyttö, joka tuskin oli yhdeksäätoista, ollut ollut kauaakaan teatterissa tai aivan juuri otettu filmiyhtiön palvelukseen. Mutta missä oli hän aikaisemmin nähnyt nämä hienopiirteiset, soikeat kasvot? Hänen kuvansa on kai äskettäin ollut jossain kuvalehdessä, ajatteli hän. Hän kääntyi uudelleen tyttöön päin sanoen:

Sen jälkeen tuli sellainen ilmoitus, joka sai nuoren miehen huudahtamaan: "Kautta Jupiterin!" Ääni ylpeydestä ja ihastuksesta väristen, mikä todisti hänen nauttivan kuuluisuudestaan koko sydämestään, mainitsi hän nimen, joka sinä keväänä oli tunnettu joka paikassa aamiaistasyövässä Englannissa, kaikille niille kolmelle miljoonalle ihmiselle, jotka tilasivat erästä määrättyä kuvitettua aikakauslehteä.

TOINEN LUKU.

Kaikkien toisten tavoin oli nuori Laverock kaksi kuukautta sitten tuijottanut Daily Periscopessa olevaa koko sivun kuvaa nuoresta tytöstä, joka oli voittanut heidän kauneuskilpailunsa. Hänet oli julistettu Englannin kauneimmaksi naiseksi.

"Helposti ansaittuja rahoja valokuvalla", huomautti Laverockin toveri, autoliikkeen poika, joka oli ottanut hänet toimeensa, katsoessaan kuvaa. "Katsokaamme tyttöä lähemmin. Eipä hän mielestäni näytä niin ihmeellisen hurmaavalta tässä valokuvassa. Eihän hän edes ole niinkään kaunis kuin toisen palkinnon saaja. Nenä on liian lyhyt. Hänhän on vain töherrys verrattuna 'Daily Mirrorin' palkinnonsaajattareen. Mikä olikaan hänen nimensä. Nyt muistan. Mirriam Sabbage."

"Ethän sinä voi arvostella häntä pelkän valokuvan perusteella", oli nuori Laverock huomauttanut. "Uskottavasti hän on voittanut hyvällä ihonvärillään, siten on usein englantilaisten tyttöjen. Useimmat niistä tytöistä ovat yhtä vähän puoleensavetäviä kuin Potifarin vaimo", murisi Archien toveri, jonka ystävyys häneen oli ihmeteltävä. Tähän saakka ei kukaan nainen ollut saanut hänen hyväksymistään, mutta niinpä ei hänellä ollutkaan onnea naisten joukossa. Mutta senvuoksi ei pidä surkutella Archien ystävää. Hänellä oli suuret kuvitelmat menestyksestään naismaailmassa, joitten välinpitämättömyyttä hän ei ollenkaan huomannut. Hän oli niitä miehiä, joitten silmissä ei kukaan nainen löydä armoa, huolimatta siitä, ettei itse millään tavoin ollut komean ja hauskan näköinen. Archie Laverock taas kuului niihin, jotka pitävät jokaista naista miellyttävänä, montaa heistä oikein kauniinakin. Mitään todella rumaa naista ei ole olemassa. Hänestä oli jokaisella naisella oma viehätyksensä. Kaikkine vikoineen oli ritarimme siis hyvin miellyttävä.

"Lienee aika hauskaa hommaa aamiaisella katsella kymmenen Englannin kauneimman tytön valokuvaa", tuumi hän katsellessaan koko sivua täynnä Englannin nuorison ihastuttavimpia edustajia, "ja sitten valita kaunein niistä kymmenestä."

"Minä en todellakaan tietäisi, kenen heistä valitsisin. Tuumin juuri millainen tyttö tämä Lucy Joy lienee ja hänen vanhempansa."

Jännittyneenä odottaen millaiselta ensimmäisen palkinnon saajattaren koti näyttäisi, joutui hän melkein kirjaimellisesti heitetyksi perheen syliin, jota hän ei voinut edes kuvitella. Auto kulki ruohottunutta, käpyjen peittämää tietä pitkin säleaidan ympäröimään puutarhaan.

"Tässä on se paikka", virkkoi Lucy Joy osottaen veräjää aidassa. Archien näkyviin tuli kukkapuutarha, nurmikenttä ja pienoinen kivikko, joka oli täyteen istutettu alppikasveja ja vilahdus punaisista kiviportaista, jotka johtivat pieneen, taivaansiniseksi maalattuun puutaloon, melkein kokonaan köynnöskasvien peittämään. Suuri punainen päivänvarjo, melkein teltan kokoinen, oli pingotettu kukkaniittyjen yli. Siellä oli lisäksi mukavia korituoleja ja intialaisia huiveja, pieni sievä ompelukori, josta pisti näkyviin virkkaustyö, puolivalmis kirkkaanvärinen jumper. Keltaisen ja valkean ruudullinen pöytäliina oli levitetty kiiltävien hopeiden ja kiinalaisen porsliinin alle ja tämän ympärillä oli ryhmissä nuoria naisia vaaleissa kesäpuvuissa. Kaikkialta kuului yhtenäinen äänten ja puheen sorina, mikä tuntui yhtä huolettomalta kuin laululintusten keväinen viserrys.

"Oi, tulkaa sisään! He ovatkin kaikki ulkona teellä. Miten hauskaa!
Tulkaa mukaan ja sallikaa minun tutustuttaa teidät perheeseen", sanoi
Lucy Joy.

Heittäen yltään pölytakin hyppäsi hän autosta. Hetkisen viivähtivät hänen pienet sormensa ritarin suuressa kädessä. Ne viipyivät siinä sekunnin kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Ritari itsekin huomasi tämän.

Nopeasti seurasi hän tuon pienen sinisen olennon pieniä, mokkakenkäisiä jalkoja, jotka ensin sipsuttivat ritarikannusten ja kukkien reunustamaa tietä ja senjälkeen kääntyivät päivänvarjon vierellä olevalle kukkapenkille päin. "Halloo", huusi hän äänellä, jota itämaiden kuningatar olisi voinut käyttää kutsuessaan orjattariaan.

He ympäröivät hänet heti. Sekunnissa oli hänen ympärillään joukko ihmisiä ja hyppiviä ja tervetuliaisiksi haukkuvia koiria.

Neiti Lucy Joy irrottautui pienen kultatukkaisen ja hyvin pariisilaisesti puetun nuoren tytön syleilystä kääntyen ritarinsa puoleen, joka oli pysähtynyt pienen seuran ulkopuolelle. Hänen hämmästyneet silmänsä huomasivat nyt vasta, että siinä oli vain kolme tuntematonta, kaksi hametta ja yksi flanellipuku, edelleen kolme koiraa ja yksi kissa. Papukaija istui häkkinsä yksinäisellä orrella.

"Minun eläinkokoelmani", esitteli Lucy Joy hemmotellun koulutytön äänellä. Hän näytti nyt kokonaan olevan oma itsensä. Sellaisena ei vaeltava ritarimme ollut häntä aikaisemmin nähnyt. "Tämä nuori mies, joka ajoi minut kotiin", virkkoi tyttö ryhmän puoleen kääntyen, "on herra Laverock, pikku äiti."

Archie Laverockin suureksi hämmästykseksi kääntyi punasinervään musliinipukuun puettu tyttö häneen päin. — Miten muutamien naisten onnistuikaan säilyttää hyvin ulkomuotonsa. — Sillä hän näytti todellakin olevan tämän viisi jalkaa pitkän jonkun äiti, joka kaikesta päättäen oli tämän paikan omistaja. Jokainen olisi pitänyt häntä muutamia vuosia vanhempana sisarena.

Tämän naisen olisi taas luullut olevan molempien edellisten naimisissa oleva sisar, niin solakka ja pieni hän oli ihastuttavassa, mustan ja valkoisen kirjavassa jazzvoile-puvussaan. Hänen leveäreunaisen keltaisen hattunsa alta näkyi sama hieno profiili kuin hänen sisarentyttärellään. Koko perhe näytti olevan kauniita.

Sitä hän todellakin oli. Tämä perheen viimeksi esitelty jäsen oli persikanpehmeäkasvoinen nuori poika, jolla oli täysikokoisen miehen vartalo. Huolimatta siitä, että hän oli puettu valkeaan flanellipukuun, mistä pisti esiin hänen suuret jalkansa, kätensä ja kaulansa, voi vallan hyvin kuvitella hänet tavallisessa merimiespuserossa valkoisine kauluksineen ja mustine kravatteineen. Poikamaisuus loisti hänen silmistään, jotka olivat yhtä siniset kuin sisaren hänen murrosiässä olevalla äänellä huutaessa:

"Tämä ei sattumalta ole kukaan heistä. Hän on se hieno pelastaja, joka esiintyy kahdeksannen osan lopussa, yhdeksäs osa seuraa heti perässä. Kerron kohta teille kaiken. Mutta ensin teetä", komensi tyttö vaipuen pehmeisiin tyynyihin korituolissa, josta hänen veljensä pitkine koipineen oli juuri noussut.

"Frankie, ota tämä —". Hän ojensi veljelleen pienen sinisen hattunsa harsohuiveineen. Tytön silkinhieno, tuuhea tukka kimalteli kuten kulta auringonpaisteessa. "Ota tämä myös, rakkaani."

Tämä viimeksimainittu oli sininen päällystakki. Hän oli nyt puettuna helmenväriseen georgettepukuun, mistä hänen käsivartensa näkyivät valkoisina ja hienoina.

"Kas niin", huokasi hän tyytyväisenä. "Äiti, onko vanha herra Pidä-uskollisesti-kiinni lähettänyt nämä persikat. Oikein hyvä. (Alas siitä, koiranpenikka, alas!) Äiti, salli herra Laverockin käydä käsiksi voileipiin. Olen varma, että hän on kuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen kaikkien näiden sekasotkujen ja mielenliikutusten jälkeen, joita hänellä on ollut tänään iltapäivällä —."

"Näyttelettekö Te mukana filmissä, herra Laverock?" kysyi tyttömäinen äiti äänellä, joka niin paljon muistutti tyttären ääntä, että Archie nauroi melkein kuuluvasti.

"Ei, en kuulu siihen ammattiin", alkoi hän selittää. "Itse asiassa en edes tiennyt, että tyttärenne oli juuri paraillaan näyttelemässä filmiin. Keskeytin näyttelemisen ainoastaan siksi, että luulin hänen olevan pulassa — —"

"Pulassa — — oi, Lu, lemmikkini! Noita kauheita ihmisiä, joiden kanssa sinun täytyy työskennellä —" huudahti äiti säikähtyneenä. "Voi, mitä se oli?"

"Kaikki johtui siitä, että minä olin todellinen aasi", alkoi Archie uudelleen. "Minä —"

"Olen varma ettette ollut sitä. Te tiesitte, miten asianlaita oli", vastusti täti katsoen häneen sellaisella katseella, kuin olisi halunnut sanoa, että hän kyllä tunsi miehet.

"Ei kukaan! Rakkaat karitsani, toivoisin teidän kuuntelevan, sensijaan että puhutte kaikki yhtaikaa", huusi tyttö kiivaasti. "Ettekö voi käsittää, että olin juuri vanhan Artur Seymoaren kanssa lopettamaisillani 'Kuherruskuukauden kauhuja' tai mikä sen nimi nyt on, kun —"

Hän sai viserretyksi tämän hengästyneen selityksen, jonka keskeytti veljen basso ja äidin ja tädin kuoro: "Hyvä, mutta meistä herra Laverock teki kovin rakastettavasi!"

"Missä enkelit olivat vaarassa." (Tämä oli Frankie, joka heti löi itseään suulle.)

"Se on yhdentekevää. Olen Teille yhtä kiitollinen, herra Laverock,
kuin jos olisitte pelastanut lemmikkini todellisesta vaarasta. Puhuen
Laverockista, Madgie, emmekö me kerran tanssineet erään kapteeni
Laverockin kanssa —?

"Luonnollisesti. (Teidän ei ole välttämätöntä mainita mitään vuosilukuja). Me tunsimme hänet oikein hyvin. Te muistutatte häntä sivulta katsoen. Kuinka maailma sentään on pieni!"

Papukaija päästi häkistään kimeän kirkunan: "Mikä elämä! Mikä elämä!"

"Meidän kaikkien täytyy mennä filmiin, jos haluamme saada jotain elämän yltäkylläisyydestä", selitti nuori herra suu täynnä leivoksia. —

"Äiti, aion antaa palttua koko laivastolle. Enkö jo ole kertonut sitä sinulle, pikku äiti? Aion mennä filmiin kuuluisan sisareni kanssa yhdessä. Hehän olisivat aivan hulluina minuun, koska olen niin Lu'n näköinen."

"Maistakaapa näitä, herra Laverock." Poika ojensi hänelle suunnattoman suuren silkkilaatikon täynnä Lucyn nyrkin kokoisia makeisia. "Ovatko nämä siltä hullulta kenraalilta, Lu? Mikä herkkusuu? Minä —"

"Frankie, älä puhu koko aikaa. Toiset eivät ehdi sanoa sanaakaan", huomautti sievä täti. Mutta turhaan. Nuoren miehen basso jatkoi:

"On hauskaa olla filmitähden veljenä. Tiedättekö että olisin totisesti voinut tehdä mitä vaan kahden viime kuukauden aikana ainoastaan senvuoksi, että joka ainoa sielu laivastossamme kapteenista alkaen paloi halusta tutustua sisareeni. Arvatkaa, miten aion esiintyä tulevissa tanssiaisissa Albert Hallissa? Aion esiintyä neiti Lucy Joy'na, joka on voittanut Daily Periscopes'in kauneuspalkinnon. Joka ainoa tulee pitämään minua sisarenani. Hankin aistikkaan hatun päähäni ja hienon puvun Elsbeth Pelps'iltä. Etkö usko, pikku äiti, että onnistun?"

"Tietysti! Luonnollisesti he uskovat sinut minuksi", kuului tytön pilkallinen huomautus. "Etenkin mitä tulee jalkoihin ja käsiin. Eikö totta?"

Tyttö ja hänen kuusitoistavuotias veljensä kinastelivat ja härnäilivät toisiaan kuten kissanpojat. Archie yritti huvitettuna seurata heidän iloista otteluaan, mutta papukaijan kimeä kirkuna ja koiranpenikoiden haukunta estivät hänet kuulemasta. Sillä välin pitivät täti ja äiti seuraa vieraalle.

"Eikö Lucy ole ihmeellinen?" alkoi äiti puhua kuten perheen vanhalle ystävälle. "Se ei ole yksistään hänen ulkonäkönsä, joka valloittaa. Hän on sitäpaitsi lahjakas. Kaikki sanovat, että hän on uusi Mary Pickford —"

Täti jatkoi ylpeänä: "Olen aina sanonut, että Lucy on paljon kauniimpi
kuin yksikään niistä filmikaunottarista, joitten kuvia näkee.
Haluaisinpa lähettää johonkin lehteen sen silmänräpäyskuvan, jonka
Frankie äskettäin otti hänestä meidän pikku veneessämme. Sanon aina —"

"Tehän tiedätte kai", laverteli äiti, "ettei meistä kukaan koskaan ole esiintynyt näyttämöllä. Olimme aivan tavallisia ihmisiä, joitten pojat palvelevat armeijassa tai laivastossa vanhan tavan mukaan."

"Sukumme ei ole ollut millään tavoin erikoisen etevää. Alaisensa heistä ovat pitäneet, he tekivät velvollisuutensa ja kaatuivat isänmaan puolesta, jos niin tarvittiin. Ei kukaan suvussamme, ei isän eikä äidin puolelta, ole tullut millään tavoin kuuluisaksi", selitti täti Archielle. "Emme ole koskaan tienneet merkittävämpää henkilöä kuin rykmentin eversti. Ja nyt. Koko maailma haluaa tutustua meihin. Yleisesikunta, ulkoministeriö, Downing streetin hienosto — lyhyesti sanoen koko maailma. Kirjaimellisesti koko Lontoo haluaa tutustua meihin."

"Aivan loputtomasti ilmestyy ylhäisiä ihmisiä ja kuuluisuuksia, jotka äkkiä muistavat olleensa samaan aikaan Tom-vainaan kanssa Sandhurstissa tai ovat tavanneet meidät käydessämme tervehtimässä Frankieta Dortmouthissa. Lapsi seurustelee kaikkialla ja kutsutaan kaikkialle. Suuret määrät hauskoja ihmisiä, rikkaita kuin Kroisos, ovat hurmaantuneita häneen. Senjälkeen kun hänen kuvansa oli lehdissä ja häntä haastateltiin sekä alkoi saada tarjouksia filmiyhtiöiltä, on hänellä ollut tuskin minuuttiakaan aikaa itselleen. Ei koskaan ketään tyttöä ole juhlittu siten. Kahtena viime kuukautena on hän ollut kaikkien suosikki."

Tämän kaiken voi Archie Laverock vallan hyvin käsittää. Hän katsoi talon epäjumalaan, joka istui tyynyihin vajonneena, tuulen puhaltaessa hänen hiuksiinsa ja auringon valaistessa nyt ihomaalista puhdistuneita kasvoja. Hänen veljensä kinasteli edelleen hänen kanssaan, mutta ihailu loisti veljen silmistä, hänen jaloissaan makaavan koiran katse oli herkeämättä suunnattu häneen, äiti ja täti jatkoivat hänen ylistystään ja kuunteleva nuori mies ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän ojensi kätensä auttaakseen tytön autosta ja että hän silloin oli pidellyt hänen kättään hetkisen kauemmin kuin oli tarpeellista. Kohteliaisuus, jota hän aikaisemmin ei ollut osottanut kenellekään naiselle.

Äkkiä ja vaistomaisesti käsitti hän, että tämä nuori tyttö aina oli niin sanoaksemme mieskäsien ympäröimänä, jotka ojentautuivat häntä palvelemaan. Kädet odottivat autossa, Ritzin oven edustalla, kädet pitelivät hänen huivejaan, kietoivat turkikset hänen ympärilleen, ojensivat hänelle kukkia ja makeisia. Käsiä, kaikkialla käsiä —. Oliko se ehkä vain siksi, että hän oli kauneuskilpailun voittajatar? Vai saiko hän kauneuspalkinnon ehkä siksi, että hänessä oli sellainen tenhovoima.

Sinisen huvilan avoimesta ikkunasta kuului puhelimen kilinä. Frankie keskeytti heidän kinastelunsa ja loikkasi portaat muutamalla askeleella. Pian tämän jälkeen pisti hän päänsä ikkunasta ulos: "Sinulle, Lu. Lontoo haluaa puhutella sinua. On kysymys joistain illallisista."

"Jälleen illalliset!" huokasi äiti liioitellun tyytymättömästi, kun tyttö hypähti pystyyn ja katosi. "Millaista elämää! Madgiesta ja minusta meillä oli nuoruudessamme hauskaa. Usein olimme ulkona hauskojen ja hienojen nuorten miesten kanssa, mutta kaikki kävi vaatimattomasti. Mutta nämä ylelliset ravintolat ja kallisarvoiset lahjat — —."

"Hänen univormunsa napista tehty rintaneula ja annos jäätelöä Gunther'issa riitti meille."

"Entä vaatetus! Puserot Hourne & Bollingsworth'ilta ja puvut Nurse'lta!" jatkoi äiti, joka oli elänyt tyttöikänsä kuningas Edvardin aikana. "Tiedättekö, että tänä kesänä on minulla ensi kertaa puku, jota ei ole ostettu South Molton-kadun varrelta."

Hän katsahti ihaillen keltaisilla kuunkuvilla koristettua lilanväristä musliinipukuaan ja lisäsi erään pikkuseikan, minkä ritarimme jo oli kuullut useammalta kuin yhdeltä kauniin sukupuolen edustajalta.

"En käsitä, miksi kerron kaiken tämän Teille, mr. Laverock, mutta minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet Teidät jo vuosikausia."

"Saadessaan shekin Periscope'sta, huudahti lemmikkini: 'Kauniita pukuja meille kaikille!' Ja me ostimme. Ah, mies", hän huokasi, "ei voi koskaan täysin käsittää, mitä se merkitsee meille."

"Tahdotteko tupakoida?" keskeytti Frankie, joka jälleen oli palannut hopeinen savukekotelo kädessään, "nämä ovat Lu'n uusimpia, minun ei milloinkaan enää tarvitse ostaa savukkeita. Mitä merkitseekään saada olla — —."

"Nyt kilpailevat kaikki suurimmat muotiliikkeet kunniasta saada valmistaa hänen pukunsa —", keskeytti täti. "Kaikkein yksinkertaisimpia asioita, luonnollisesti, mutta myöskin kalleimpia."

"Hienoa lajia tämä", huomautti parantumaton Frankie, samassa kun hänen lapsellinen äitinsä huomautti: "Puvut eivät koskaan ole olleet niin pukevia kuin nykyään; siinä suurin syy miksi nykyajan nuoret tytöt näyttävät niin ihastuttavilta. Eikö Teistäkin, mr. Laverock?"

Tässä sai Archie ensimmäisen tilaisuuden kohteliaisuuteen, sillä välin kuin äiti vaikeni henkäistäkseen. Hänelle oli sanottu, että kohteliaisuus kolmenkymmenenviiden ikäiselle oli enemmän arvoinen kuin kaksi kosintaa kahdenkymmenen ikäiselle. Hän loi puhuvan silmäyksen pikku äitiin ihastuttavine hiuksineen, joka oli niin eloisa ja nuorekas ja sanoi rauhallisesti mutta painokkaasti: "Minun ajatukseni, mrs Joy, on, että nuori tyttö valmistautuu jo monta vuotta ennen maailmaan ilmestymistään kauneuskilpailuun."

Naurahtaen ja punastuen huudahti mrs Joy: "Oi, millainen imartelija!
Miten tyhmää sanoa sitä tällaiselle vanhalle naiselle kuin minä." Mutta
Archie tiesi miellyttäneensä häntä. Hänellä oli nyt hyvän lapsen asema
tässä iloisessa ja lapsellisessa perheessä.

Kuinka moni kaikista miehistä, joita parveili tämän tytön ympärillä, jotka soittivat hänelle, lähettivät lahjoja — kuinka moni heistä olikaan, kuten hän, saanut tilaisuuden seurata noita pieniä mokkakenkiä suoraan tämän kukkivan paratiisin sydämeen, joka oli hänen kotinsa.

Se tuli erään automobiilin äänen muodossa, joka pysähtyi veräjän eteen. Suuri, vihreä Rolls, jota ajoi hyvin taitava kuljettaja. Autossa istui neljä lihavaa, vanhaa herraa.

Joku toinen ei ehkä olisi käyttänyt tällaisia sanoja näistä neljästä moitteettomasti puetusta herrasmiehestä, jotka olivat kaunistus armeijalle ja tuomioistuimelle ja jotka nyt tulivat käyden pitkin puutarhatietä. Tämä oli vain nuoren Laverockin äkkinäinen käsitys, kun hän suuttuneena ponnahti ylös tuoliltaan ja alkoi järjestellä tyynyjä ja tuoleja. Neljä lihavaa, vanhaa miestä!

"Ah, sehän on amiraali", huudahti pikku äiti hieman liikutettuna, leijaillessaan heitä vastaan sinipunaisessa verhossaan; täti seurasi häntä mustana ja valkoisena kuten harakka. "Miten kiltisti Teiltä, että tulitte. — Ja sir George, eikö se olekin — ei, sehän on sir John, sir John — en voi ymmärtää miksi aina vaihdan Teidät? Ja kenraali Gaynes luonnollisesti; mitä kuuluu? Kyllä, Lucy on sisällä; minulla ei ole aavistustakaan mitä hän aikoo tehdä tai minne hän on lupautunut, älkää kysykö tietämättömältä äidiltä." Kuului hieman hermostunut naurahdus; äiti tuntui olevan levoton amiraalin seurassa.

Hän näytti kuitenkin hyväntahtoiselta kaikessa sotilaallisessa kankeudessaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset kuin Frankien. Hänen seurassaan olivat jalkaväenkenraali (harmaanvihreät, vanhan-Billinviikset, kolme leukaa), sir John (monokkeli ja niskaton) ja viimeisenä eräs keski-ikäinen keikari, joka oli aina siellä missä näki toisten olevan. Kaikkien neljän silmissä kuvastui odotus. Kaikki ikävöivät saada nähdä miss Lucy Joy'ta. Archie ymmärsi sen. Senhän vuoksi he olivat tulleetkin. He halusivat yksinkertaisesti ottaa hänet mukaansa.

"Onko aivan varmaa, että olette jo juoneet teen?" visersi äiti. "Siinä tapauksessa, Lu, Lucy, Lemmikkini!"

"Ole hiljaa. Polly! Frankie, hae jotakin juotavaa! Frankie! Lucy, mitä sinä teet, lemmikkini? Tule tänne ulos!"

"En voi mitenkään, pikku äiti", kuului kirkas ääni huvilan toisesta kerroksesta. "Miten voisin tulla alas, kun kasvoni ovat valkoisen voiteen peittämät. Amiraali vallan kauhistuisi."

"Mikä kauhea päähänpisto! Miksi tuhritte kasvonne aivan valkeiksi, miss Lucy?" Amiraali korotti ääntään puhuen kysyvällä, mielistelevällä äänellä. "Onko tapana maalata liljaa? Miksi valkaista sitä?"

"Minun on kuivattava ihomaali kasvoistani jollakin, ja tämä on todellakin parasta kasvovoidetta, mitä on saatavana. Ainakin olen minä sanonut niin eräässä allekirjoittamassani todistuksessa." Tämä lyhyt huomautus hukkui lasien ja lautasten kilinään, joita Frank kantoi tarjottimella; Frankie, joka oli kokonaan toinen kuin hetki sitten. Nöyränä kuten palvelijatar ja hiljaisena kuten joku tuolilla olevista tyynyistä.

Nuori Laverock, seisten yhtenä kunnioittavana huomaavaisuutena näitä vanhempia herrasmiehiä kohtaan, kätki sisimmässään ajatuksia, jotka olisivat olleet kaikkea muuta kuin mieluisia asianomaisille, jos he olisivat ne voineet nähdä.

Ei mikään voi olla kauniimpaa kuin nuoruuden ihailevat ja jumaloivat silmäykset niihin, jotka yhteiskunta ja ikä ovat asettaneet huomattavaan asemaan. Mutta toiselta puolen, kuka voi anteeksiantamattomimmin tehdä naurunalaisiksi heidät, kun he haluavat kilpailla nuoruuden kanssa sen omalla radalla?

"Mitä mahtaa noilla vanhoilla puhvelihärillä olla mielessään, jotka niin odottamatta ilmestyivät häiritsevinä seuraan, jolla oli kovin hauskaa yhdessä. He pilasivat kaiken. Ei kukaan toivonut heidän tulevan. He muuttivat äidin ja tädin iloisen lavertelun kohteliaaksi keskusteluksi. He eivät olleet huomaavinaankaan häntä ja poikaa, vieläpä he vihasivatkin heitä jollain tavoin, sen hän tunsi.

"On naurettavaa", tuumi Archie, "etteivät he aja kotiinsa ja pidä huolta, että heidän lapsenlapsensa joutuvat kunnollisesti ajoissa vuoteeseen, sensijaan että — —."

"Olemme ajatelleet pientä huvimatkaa, jos äitinne sallii Teidän tulla mukaan. Mutta kiiruhtakaahan nyt, miss Lucy", huudahti amiraali uudelleen Archien hylkäämästä tuolista. ("Ah, rakas mrs Joy, minulla on kirjelippunen sisareltani, missä hän lupautuu 'kaitsijaksi', ha, ha, ha. Pidämme hyvää huolta miss Lucystä, sen minä lupaan. Huolehdimme hänestä mitä hellimmin.") Senjälkeen kovemmin: "Aikainen aamiainen lankoni luona Maidendalissa. Sitten matka Murray'in — lupaa tulla ihana ilta. Joki tulee olemaan ihastuttava. Tehän olette sanonut, että pidätte tanssista ulkona luonnossa."

Iloinen, tyytyväinen naurahdus sisältä: "Mutta minua odotetaan lady
Richbournen kutsuihin 'Carltonilla' tänä iltana."

"Sehän sopii hyvin, oikein hyvin", huudahti vanha, hyvinsäilynyt sotilas, joka istui mrs Harrisonin vieressä. "Meillä on aikaa muutamiin tansseihin ja sitte ajamme me Teidät kaupunkiin. Pukeutukaa nyt hienoimpiin koreuksiinne —."

"Eli miksei siihen ihastuttavaan valkeaan harsotekeleeseen, jossa meillä oli onni nähdä Teidät viime tiistaina —.

"Tai siihen siniseen 'dernier cri'hin', joka teillä oli filmatessanne
'Kevätlaulua', miss Lucy", huomautti amiraali.

"Sellaisia vanhoja elostelijoita." Puhua tuolla tavoin nuorelle tytölle hänen puvuistaan. Ottaa hänet mukaansa tanssimaan Murrayn, tuon ikälopun vanhuksen luo, joka jo toisella jalallaan seisoi haudassa ja toista luultavasti vaivasi luuvalo. Kaikki neljä istuivat nyt siinä odottaen häntä tyytyväisinä ja varmoina, aivankuin hänen ikäisensä kavaljeerit. Sitäpaitsi he kokonaan laiminlöivät koko muun seuran. Miksi? Miksi?

Sen vuoksi, että he voivat ympäröidä hänet kaikella sillä, mistä hän piti. Heillä oli rahaa. Heillä oli arvovaltaa. Nämä vanhat miehet olivat saaneet pysytellä kotona, säilyttäen silti kunnioituksen, ja koota rahoja, sillä välin kun nuoret miehet oli lähetetty taistelemaan, tehdäkseen elämän varmaksi yli neljäkymmentä vuotta oleville miehille. Nykyaikana näytti kaikki olevan vain heitä varten. Kaikki liikkeet suosivat keski-ikäisiä miehiä. Heille työskentelivät parhaimmat räätälit, suutarit ja parturit. Heille oli varattu huoneustot Mount Streetin varrella ja talot Belgrave Squaressa. Heille varattiin parhaat paikat juhlissa. Heitä varten järjestettiin metsästysretkiä ja kilpa-ajoja. He omistivat purjeveneet ja kaiken muun parhaan maailmassa. Heille hymyilivät kauneimmat tytöt, jotka ikään nähden olisivat voineet olla heidän pojantyttäriään, niin, kaikki näytti olevan vain heitä varten. —

Jokainen sana oli omiaan enentämään tuon iloisen nuoren miehen huonoa tuulta.

Huippuunsa se nousi, kun miss Lucy Joy ilmestyi, puettuna kimaltelevaan brokaadipukuun (sinisenä kuten sudenkorento) ja amiraali huudahti: "Ah, siinähän pienokainen on." "Pienokainen! Vanha tyhmä aasi", tuumi Archie. Hän tiesi itse että puolet tytön ihastuttavuutta oli siinä, että hän oli niin pieni, huomattavasti alle keskimitan. "Ylettyy juuri sydämeni kohdalle", huokaili jo Orlando. "Pieni" on ollut aina siitä alkaen rakkauden hellin hyväilynimi. "Sinä pieni urheilijatar", sanoo sulhanen kuusi jalkaa pitkälle hockeypelaajattarelle, ja hän hymyilee hänelle korkeudestaan, varmana siitä, että on kokonaan hänet voittanut. Lucy Joy oli todellakin niin pieni kuin vain saattoi toivoa. Ei ollut suinkaan mitään liioittelua amiraalin sanoessa seurueen noustessa autoon: "on melkein turhaa luovuttaa miss Lucylle koko paikka, hän mahtuisi niin hyvin minun takkini taskuun."

Tuskin oli autoseurue lähtenyt matkaan (taskukokoinen Venus neljän jättiläisen seuraamana) kun kaikki muodollinen jäykkyys katosi puutarhasta. Liikkeet, asennot ja äänet muuttuivat heti paikalla. Frankie heittäytyi tuoliin, jonka kenraali juuri oli jättänyt, heitti jalkansa käsipuiden yli, taivutti kauniin enkelipäänsä taaksepäin ja oli pyörtyvinään, äiti ja täti huokasivat syvään, osaksi helpotuksesta, osaksi kaihoten, ja kääntyivät ainoan jälelle jääneen vieraansa puoleen.

"Ei, älkää menkö, mr. Laverock Jääkää lohduttamaan hyljättyä perhettä."

"Oletan, että 'pienokaista' nyt kestitään kaikilla huvikauden herkuilla", huudahti Frankie, jonka ääntä ei oltu kuultu kuuluisien vierasten tulon jälkeen muuta kuin: kyllä, sir, tahi ei, sir. "Mahtaa olla suurenmoista olla vanhan miehen lemmikkinä."

"Ah, Frankie! Älä puhu tuollaisia kauheita asioita", huomautti äiti, joka juuri nosti punasta virkkaustyötään ruohikosta. "Onhan kovin hyvä, että lapsi saa seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on huomattava asema yhteiskunnassa; kun hän työssään joutuu tekemisiin kaikenlaisten ihmisten kanssa."

"Tuonikäiset miehet hemmottelevat Lucyn piloille", alkoi täti kooten tyynyjä. "Lapsihan näyttää nauttivan siitä."

"Tuskinpa hän sitä tekee", huomautti äiti. Ilkamoivan leikillisesti katsahti hän nuoreen, solakkaan mieheen, joka istui paikallaan tyhjien lasien ympäröimänä.

"Kun minä olin nuori tyttö, ei minusta suinkaan olisi ollut hauskaa tanssia tuollaisten muinaisjäännösten — tarkoitan noin vanhojen herrojen kanssa. Onhan hyvä, että lapsella on hauskaa. Hehän voivat tehdä niin paljon hänen hyväkseen ja huvittaa häntä, (kuten hän sanoo). Mutta", hän epäili kuten aikoisi sanoa jotain hyvin uskallettua, — "luulenpa, etten olisi katsahtanutkaan amiraaliin ja hänen kaltaisiinsa ollessani yhdeksäntoistavuotias. Olisitko sinä, Madgie?"

Hän punastui heti tehtyään tämän varomattoman huomautuksen. ("Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä, en tarkoittanut sitä"), mutta se sai kahdet poikamaiset kasvot kirkastumaan.

Poikavekara hykersi tyytyväisenä käsiään. "Mainiota, täti! Mikä suurenmoinen arvostelukyky sinulla on. Juokaamme toistemme malja, Laverock." Hän ojensi kuohuvan, helmeilevän lasin ritarille.

KOLMAS LUKU.

Kun Archie Laverock joi tämän maljan "toisillemme", ei hän tietänyt, mitä se tulisi merkitsemään.

Sillä kahtena seuraavana päivänä oli nuoren miehen elämä täynnä kaikenlaisia liikeasioita, joilla ei ollut vähäisintäkään tekemistä hänen maantie-seikkailunsa kanssa. Eräs ostaja tuumi olisiko pikkuinen "Standard" parempi "Singerbiliä". Hänen täytyi liikkeensä puolesta hoitaa erään auton korjaaminen, joka oli vahingoittunut onnettomuudessa. Vihdoin viimein täytyi nuoren Laverockin torstai-iltana matkustaa erääseen jumalan unohtamaan seutuun Nottinghamin lähellä, haastatellakseen erästä uutta ostajaa. — — Nämä tapaukset mainitaan tässä vain ohimennen, mutta ne pidättivät ritariamme kuitenkin useita päiviä. Ei mitkään ajatukset "kauniimmasta sukupuolesta" saaneet tilaa hänen aivoissaan.

Sunnuntaina (lepopäivänä) palasivat hänen ajatuksensa sinisen huvilan perheeseen. Archie huomasi tietämättään tehneensä suunnitelmia tavatakseen heidät pian uudelleen. Miten se kävisi päinsä, sitä ei hän ollut harkinnut. — Mrs Joy oli kirjoittanut muistiin hänen osotteensa siltä varalta, että hekin aikoisivat ostaa oman auton. (Tämä oli tuskin tarpeellista, kun tusinoittain autojen omistajia kilpaili onnesta saada kuljettaa miss Lucya). Mutta joka tapauksessa tiesivät he, missä hän oli tavattavissa.

Näin tuumiskeli hän laiskasti loikoessan ja torkkuessaan tänä sunnuntai-aamuna telttavuoteessaan, piippu hampaissaan, sunnuntain lehti kädessään ja teekuppi vieressään. Raitis kevättuuli puhalsi häneen teltan avonaisen oven kautta, josta hän saattoi nähdä sinisen taivaan, jolla keveät pilvet leijailivat, palasen vihreää krikettikenttää, kivihiilen pölystä mustan tien ja muutamia puurakennuksia.

Nuori Laverock oli tänä vuonna kahden ystävänsä kanssa asettunut asumaan kolmeen vanhaan sotilastelttaan, jotka oli pystytetty erään urheilukentän ja paviljongin lähelle, mitkä molemmat omisti eräs lontoolainen toiminimi. Paikka oli lähellä rautatieasemaa, josta pääsi kaupunkiin kahdessakymmenessä minuutissa. Eräs vanha sotamies, joka oli urheilukentän palveluksessa, keitti heille ruuan ja palveli heitä. Archien ystävistä, molemmat entisiä upseereita, oli toinen toimessa rautatiellä, toinen oli palannut takaisin Cityyn. Molemmat olivat iloisia, reippaita nuoria miehiä. Heidän leiriinsä oli tullut vielä eräs uusi jäsen, City-miehen veli, kapteeni, puettuna intialaisen armeijan pukuun. Hän oli ilmestynyt eräänä yönä ja kysynyt veljeään, mutta tämä oli lähtenyt jalkamatkalle.

"Täällä on vapaa vuode, jos tyydytte siihen", oli nuori Laverock ilmoittanut vieraalle, ja tämä oli vastannut: "Kiitoksia paljon, otan sen haltuuni täksi yöksi, jollei Teillä ole mitään sitä vastaan. On kovin vaikeaa saada nykyisin huonetta." Nyt oli hän oleskellut siellä kuukauden päivät ja kiintynyt Archieen kuten eksynyt koira, joka joutuu hyvän ihmisen turviin. Hän jakoi heidän leirielämänsä, rimputteli vanhaa banjoa, joka oli löytynyt paviljongista ja autteli Parkinsia (heidän sotamiestään) tasoittamaan krikettikenttää. Hänestä tämä paratiisi ilman Eevaa oli kovin hauska.

Tänä aamuna oli nuori intialainen kapteeni keittänyt heille kaikille teetä, tuonut sanomalehdet "The Referee" ja "The Observer" ja jo kolmatta kertaa kurkisti Archien telttaan kysyen: "Kuinka kauan vielä aiot torkkua, senkin vanha hirtehinen. Tiedätkö, että kello on kohta kymmenen. Toiset ovat olleet joessa jo tunnin. Nouse ylös nyt, olen laittanut suihkun kuntoon sinulle."

Archie paiskasi häntä tyynyllä päähän. Alkoi iloinen temmellys, josta kuului: "Siinä sait, senkin lurjus. Annanpa sinulle niin että muistat." Lopuksi vedottiin mr Laverock vuoteestaan ja ulos teltasta avonaiseen vajaan, missä säilytettiin letkuja ja tasotusvehkeitä. Siellä veti kapteeni Smith pyjaman häneltä, heitti sen kauaksi pois ja ojensi täyden vesiletkun häntä kohden. Tuskinpa vanhat kreikkalaisetkaan olisivat löytäneet mitään virhettä tässä entisessä sotilaassa, sillä jokainen Archien liike hänen koettaessaan välttää jääkylmää vettä toi näkyviin hänen hyvin muodostuneen ruumiinsa, joka olisi hyvin voinut olla jonkun gladiaattorin tai antiikin jumalan mallina. Mutta niillä vanhoilla kuvapatsailla, joita on kaikkialla Euroopan museoissa, ei ollut Archien nuorekasta ihonväriä.

Ylläolevanlaiset vertaukset olisivat olleet aivan hukkaan heitettyjä Archielle ja hänen toverilleen, heillä ei ollut vähäisintäkään maalarin, kuvanveistäjän tai taiteilijan silmää.

He olivat vain kaksi tervettä, elämästä nauttivaa nuorta miestä
Parkinsin ilmestyessä huudahtaen: "Anteeksi, herrat, mr. Laverock,
Teitä kysytään puhelimessa."

"Tulen heti", vastasi Archie. "Ole inhimillinen, Smith, ja heitä kylpylakana tänne".

Hän kääri lakanan ympärilleen ja kiiruhti läheisessä konttorissa olevaan puhelimeen.

"Halloo, oletteko se Te, Laverock", vastasi käheä barytooni. "Täällä on merikadetti Joy."

"Melkein", vastasi Archie ja kietoi pyyheliinan tiukemmin. "Oletteko Te sitten?"

"Well, enemmän tai vähemmän, ajan juuri partaani —. Halusin ilmoittaa, että minulla on Teille tervehdys. Äidiltäni. Hän tiedustaa, oletteko sattumalta vapaa syömään aamiaista kanssamme?"

"Paljon kiitoksia! Minäpä tuumin hiukan", ja hän kävi nopeasti läpi lepopäivän viettämisen suunnitelmat. He olivat aikoneet pelata tennistä muutamien kapteeni Smithin Harrowtoverien kanssa, mutta sitä ei oltu vielä lopullisesti sovittu. Sepä oli onni. "Kyllä olen vapaa. Ehkäpä Teitä haluttaisi tulla tänne katsomaan millaista meidän leirielämämme on, kuten lupasitte eräänä päivänä."

"En voi nyt tulla, mutta ettekö Te sensijaan tulisi meitä tervehtimään metsäämme. Äitini toivoo Teidän tulevan. Me aiomme pitää kekkerit huvilamme lähellä olevassa mäntymetsässä. Olemme myös kutsuneet amiraalin; mutta äiti, täti ja minä, me haluaisimme saada jonkun — niin — jonkun, joka on samanlainen kuin me ja joka katselee elämää samalta kannalta. Haluamme myös jonkun, jonka kanssa voimme keskustella. Ymmärrättekö te sen?"

"Hyvä. Te tulette siis. Odotamme Teitä vähän vailla yksi, silloin voitte auttaa meitä leikkaamaan paistin", huudahti poikavekara ja lisäsi tuumivaisena: "Kuulkaa, Laverock, voitteko jollain tavoin keinotella itsenne tänne. Junalla on aivan toivotonta. Ehkäpä Teillä on moottoripyörä tai joku sentapainen?"

"Luulen jollakin täällä olevan", rauhoitti ritari häntä. (Jollakin asemesta voimme lukea Smith). "Tahdotteko olla ystävällinen ja kiittää puolestani mrs Joy'ta ja sanoa, että minusta on hyvin hauskaa tulla. Näkemiin."

Jokainen emäntä tietää, että tuollaiset kekkerit voivat olla joko sanomattoman hauskoja tai kokonaan epäonnistuneita. Tämä oli selvästi tavattoman epäonnistunut. Se oli kokonaan kunniavieraan syy ja sen kylmyyden ja ikävystyttävyyden, joka hänestä tarttui.

Metsäjuhlassa ei amiraali ollut tavallisella hyväntahtoisella ja itsetyytyväisellä tuulellaan. Hän vihasi istumista paljaalla maalla, sillä hän tiesi miten vaikea olisi nouseminen sileältä, neulasten peittämältä maalta. Hän ei voinut löytää tarpeeksi mukavaa puunrunkoa, mihin olisi voinut nojata tahi jotakin mihin olisi tukenut jaloillaan. Tuuli sammutti tulitikun toisensa jälkeen hänen yrittäessään sytyttää sikaariaan. Sillä se, mitä minä nimitin raittiiksi tuuleksi ja joka sai kevyet pilvenhattarat leijailemaan taivaalla, ja mikä suhisi puitten latvoissa ja joka puhalsi naisten ohuet kesäpuvut pyöreiksi kuin ilmapallot, sitä kutsui amiraali "inhottavaksi länsituuleksi".

Haluan vain kertoa missä mielentilassa neulasten täyttämällä maalla olevat vieraat olivat. Sillä teitähän ei kai huvittane kuulla mitä he söivät tai joivat tai kuunnella ateriakeskustelua Derby-kilpailujen mahdollisuuksista, venäläisestä baletista, Pavlovasta y.m.

Sillävälin jatkoi amiraali mietiskelyään ja ajatteli miten paljon hauskempaa olisi ollut, jos pienokainen olisi sallinut hänen viedä itsensä aamiaiselle "The Rivieralle", missä he olisivat voineet nauttia kaikenlaisista mukavuuksista, ja katsella Delysia & Comp.'ia. Sen jälkeen hän olisi ajanut pienokaisen sisarensa puutarhaan, missä he olisivat voineet istua auringossa. Silloin hän olisi yksin saanut pitää hänet. Sillä tyttö oli hurmaava, ihastuttava. Kaikkein suloisin pieni lady, minkä hän oli nähnyt moneen vuoteen. Mutta hänen perheensä — ei. Amiraali ei voinut sanoa olevansa erikoisesti ihastunut hänen perheeseensä. Luonnollisesti olivat he kunniallisia ihmisiä. Poika oli oikein mukava ja osasi käyttäytyä. Mutta äiti oli oikea hupakko. Aivan mahdoton. Näkyi antavan tytön mennä minne tämä halusi, ja kutsui kaikkia mahdollisia ihmisiä taloonsa. Kuka oli esimerkiksi tuo nuori pyörä-agentti eli mikä hän mahtoi olla, tuo nuori Laverock, joka taas oli täällä? Hänhän oli kyllä kovin siivo, mutta missä ominaisuudessa hän oli täällä. Vanhana ystävänäkö tai jonain muuna? Siirtyäkseen sitten tätiin, joka hänestä oli karitsaksi puettu lammas. Jotakin mitä amiraali ei voinut hyväksyä.

Tädin ajatukset olivat seuraavat: "Amiraali on tänään vähintäin sadan vuoden vanhan näköinen. Lieneekö se siitä, että vertaa häntä tuohon miellyttävään nuoreen mieheen. Miten kauheaa, sanotaan, jos hyvin säilynyt viisikymmenvuotias nainen sallii nuoren miehen palvella itseään. Mutta he eivät pane tikkua ristiin, jos näivettynyt, kaljupäinen, likinäköinen vanha rahjus, jolla on lisäksi irtohampaat, aikoo mennä naimisiin itseään neljä-, viisikymmentä vuotta nuoremman tytön kanssa. Minkävuoksi? Eivätkö ihmiset ole kummallisia? Mikä vahinko, että Lucy oli pakotettu kutsumaan amiraalin, meillä olisi ollut niin hauskaa nuoren, miellyttävän Laverockin seurassa. Lucy ei koskaan näe ketään muuta nuorta miestä kuin Frankien. Mikä vahinko! Jospa minä olisin hänen asemassaan, miten suurenmoisen ihanaksi minä tekisinkään elämäni —."

Lucy taas ajatteli: "Miksi meillä on niin kuolettavan ikävää? Miksi ei kukaan koeta olla iloinen ja pirteä? Miksi on amiraali tuollaisella kauhealla tuulella? Ehkäpä hän ei pidä tuosta nuoresta miehestä? Tyhmää! Ikäänkuin se olisi jokin syy olla suuttunut. Ikäänkuin minä omistaisin ajatustakaan tuolle Laverockille —. Miksi ei tuo nuori mies ole yhtä hauska kuin ensi kerralla täällä ollessaan? Hän on tuskin puhutellut minua tänne tulomme jälkeen. Hän ei näytä huomaavankaan minua. Eikö hän pidä — enkö ole hänestä kaunis? Frankie sanoi puhelimessa tuntuneen hänen kovin mielellään tulevan tänne. Onko hän tullut keskustellakseen yksinomaan tädin kanssa? Muutamat nuoret miehet näyttävät olevan ihastuneita naisiin, jotka hyvin voisivat olla heidän äitejään! Onko hän tyhmä? Tai ehkäpä hän on kateellinen? Ihmettelenpä, onko hän kihloissa."

Archie Laverock ajatteli: "Well, onpa kirottua, että tuolla vanhalla Romeolla rahapussinsa lisäksi on vielä kaikkea muutakin. Smith tuntee ihmisiä Devonshirestä, jotka ovat tuttuja hänen kanssaan. He kertovat hänen omistavan tuon suurenmoisen paikan "Treillage Court'in" mainioine kalavesineen, metsästysmaineen ja kaikkine muine mahdollisine ihanuuksineen. Well! Hän tuntee kaikki, jotka ovat jotakin, well, mitä välitän minä siitä? Leski täysikasvuisine tyttärineen! Luulisi nuoresta tytöstä tuollaisen olevan inhottavaa; mutta ehkäpä perhe yllyttää häntä? Vastenmielistä! Aion lyödä hänet laudalta. Aion tehdä hänen olonsa täällä mahdottomaksi. — Onpa veikeätä tuumiskella sitä! Luultavasti ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, mutta kuitenkin —. Tyttö on ihastuttava! Pienokainen on suorastaan hurmaava. Katsokaapa vain häneen! Eikö hän ole maalauksellinen seisoessaan tuossa suurine kukkaterttujen koristamine hattuineen; paljon kauniimpi nyt ilman ihomaalia. En ihmettele ollenkaan sitä huomiota, minkä hän on herättänyt. Ei kukaan ole hänenlaisensa. Hän on niin erilainen kuin kaikki toiset, joita olen tavannut. Hän saa kenet vain tahtoo. Hän voisi aivan hyvin mennä naimisiin herttuan tai jonkun muun kuuluisuuden kanssa. Tavattoman hemmoteltu. Tottunut näkemään kaikki polvillaan edessään. Mutta olettakaamme, että joku ei tahtoisikaan? Se olisi ehkä vaihtelua? Koetanpa, miten se onnistuu!"

Äidin ajatukset: "Tämä ihastuttava uusi poika näyttää olevan niin kaino. Hän on tuskin uskaltanut lausua sanaakaan Lucylle. Tiistai-iltapäivänä hän tuntui olevan kovin kotiutunut täällä. Hän on todellakin elävä jäljennös George Carpentier'ista. Mutta hän on luonnollisesti toisenlainen englantilaisissa vaatteissa. Ennen sotaa ostettu kangas. Pelkäänpä ettei hän saa enää samanlaista, kun tuo on loppuunkulutettu. Koskahan amiraali mahtaa lähteä. Ajatella, että Tom-raukkani olisi yhtä vanha kuin amiraali, jos hän eläisi. En voi kuvitella häntä — Eikö kananpoikasalaatti ollut suurenmoista? Miksei hän juo lasistaan — —. Koskahan amiraali lähtee?"

Vielä on jälellä mr. Frankie Joyn ajatukset: "Nämäpä ovat kauheat kemut. Niin se käy, kun kutsuu yhtaikaa todellisia ystäviään ja velvollisuusvieraita. Tuo vanha poika näyttää jo kylläiseltä. Luulenpa hänen kiroavan tätä retkeä ja tätä metsää. Eikö liene parasta minun ehdottaa poislähtöä. Äiti parka!"

Seurueen siirtyminen aurinkoiseen, rauhaisaan puutarhaan miellytti amiraalia. Täällä hänellä oli mukava tuoli ja yhtä lämmittävää kuin aurinko oli miss Lucyn lisääntyvä rakastettavaisuus häntä kohtaan.

"Pikku äiti! Amiraali ei vielä ole nähnyt niitä uusia Arbutnouth-valokuvia minusta, jotka saapuivat eilen. Meistä ne ovat hyvin onnistuneita. Frankie! — Ei, haen itse ne."

Hän juoksi koiriensa seuraamana ylös punaisia tiiliportaita, ja palasi pian kädet täynnä suuria ruskeita kuoria ja erisuuruisia kehystettyjä valokuvia.

"Tässä ne ovat! — — Minulla on tässä myös Bassanolla otetut kuvat, joista äiti pitää niin paljon; tekin voitte verrata. Tässä on myös eräs Collinsin ottama kuva. Näette miten hyvin se sopii antamaanne hopeakehykseen."

Hänen sanansa olivat yksinomaan kohdistetut amiraaliin. Hän heittäytyi pikku tytön tavoin ruohikkoon amiraalin jalkojen juureen ja ojensi kuvan kerrallaan hänen katseltavakseen. Kaikki olivat olleet tai tulisivat olemaan joissakin viikkojulkaisuissa. Niissä oli Lucy eri asennoissa ja eri puolilta.

"Miss Lucy Joy, Englannin ihastuttavin filmitähti kauniissa kodissaan
Surreyssa." "Olento luotu ihastuttamaan ja ilahduttamaan."
"Me esitämme vain aurinkoisia tunteja! Miss Lucy Joy aurinkoviisarina."
— "Suloinen yksinpä kauheassa valekreikkalaisessa verhossaankin ja
Raynelaisissa tangokengissä."

"Ah! hyvin kaunis — hyvin kaunis! Hurmaavaa! Ihastuttava kuva", tahi "tällainen Te juuri olette, miss Lucy", huudahteli hänen keski-ikäinen ihailijansa kuva kuvan jälkeen, joita hän katseli. "Minkä näistä saan minä ottaa mukaani?"

Amiraali valitsi. (Ah, tämä kevät katoaa kukkien kerällä — tutkielma narsissien keskellä puutarhassa unelmoivasta miss Joy'sta) ja ojensi tytölle täytekynänsä omistuskirjoitusta varten. Hän kirjoitti suurin kirjaimin Teidän Lucy Joy eli oikeammin sanoen "Pienokainen".

Tämän jälkeen ojensi amiraali kortin nuorelle miehelle. Archie Laverock alentui vastaamaan kohteliaasti: "Tämä on hyvin onnistunut" ja "Pidän myöskin, Sir, että Teidän valitsemanne on paras".

Se ihmeellinen kyky, minkä Archie Laverock omisti ja josta jo on ollut puhe, arvata naisen ajatukset, tämän kyvyn avulla hän ymmärsi nuoren tytön haluavan, että hänkin vuorostaan pyytäisi valokuvan hänestä. Sehän olisi ollut aivan luonnollista. Hän oli sillä kertaa enimmin valokuvattu nuori nainen koko maassa. Hänen päivittäinen postinsa sisälsi valokuvapyyntöjä tahi lähetettiin hänelle kirjekortti ja valokuva nimikirjoituspyynnöllä. Ei olisi ollenkaan herättänyt huomiota, jos myös Archie Laverock olisi pyytänyt valokuvan.

Sen sijaan kokosi hän kaikki kortit ja ojensi ne tytölle sanoen:
"Sallikaa minun auttaa Teitä kantamaan ne sisään."

"Oi, Tehän ette tietäisi mihin ne pitäisi panna. Otin muutamia niistä arkihuoneen kaakeliuuninreunalta. En pidä siitä, etteivät esineet ole niiden oikealla paikalla", visersi hän tärkeänä ja sipsutti hänen jälkeensä.

Sievässä vierashuoneessa karttuunilla päällystettyine huonekaluineen ja kauniine pikku esineineen olivat molemmat suuret ikkunat selkoselällään, joten huoneessa oli yhtä raitis ilma ja kukkien tuoksu kuin ulkona puutarhassa. Mutta nyt täyttyi huone äkkiä toisenlaisella ilmastolla. Oli taistelua ilmassa, taistelua kahden erilaisen yksilön välillä, kaksintaistelu miehen ja naisen välillä, lausumaton: Nyt! Te haluatte saada minut, taipumaan tahtonne mukaan? Eikö niin? Sanokaa!

Archie Laverock muisti erään naisen, jonka kanssa hän oli tanssinut monta vuotta sitten, puhuneen ihmeellisestä asteesta kahden tutun välillä, jolloin on liian aikaista mennä persoonallisuuksiin ja liian tyhjää puhua ilmasta ja tuulesta. Tässä asteessa ovat ihmiset monesti kovin hävyttömiä toisilleen.

Nuori mies huomasi nyt haluavansa sanoa jotain loukkaavaa. Hän oli selvästi lukevinaan saman toivomuksen nuoren tytön silmistä.

Mutta tyttö sanoi ainoastaan: "Olkaa hyvä ja asettakaa soikea kehys pikku pöydälle, se on sen oikea paikka", äänellä, jota rouva käyttää opastaessaan uutta palvelijatartaan tämän tehtäviin. Tämä lyhyt puhetapa ja epäkohtelias tapa eivät vähääkään sopineet nuorelle kaunottarelle. Hän tuskin itse tiesi sitä, mutta tuossa silmänräpäyksessä tuntui hänen koko pieni olentonsa huutavan, että hän oli tottunut rakastettavuuteen ja hyväilyihin; että hänen nyt pitäisi sanoa ja kuulla jotakin aivan toista! Suuttunut — olkoon tuo nuori mies suuttunut, mutta ainoastaan hetken. Sopikaamme senjälkeen pian. Pian, pian. Miksi me tuhlaamme niin paljon aikaa? Tämä oli luonnollisesti Luonnon ohimenevä kuiskaus, ja jos me aina kuuntelisimme sitä, sortuisi maailma ympärillämme.

Vaikka tunsikin itsensä loukatuksi, pani nuori mies pakotetun rauhallisena kehyksen pöydälle katsoen hyvin kylmästi nuoreen naiseen. Mutta hänen äkillinen innostunut huudahduksensa sai tytön kääntymään ympäri.

"Tunnen tämän tytön", sanoi hän katse kiintyneenä kauniisiin kasvoihin, Punaisen Ristin nauha nauravien silmien yläpuolella. "Eikö hän ollut lady Richbournes'in sairaalassa haavotetuille upseereille?"

"Kyllä", vastasi Lucy Joy hämmästyneenä. "Hänen nimensä on Ethel Johnstone. Hän oli koulutoverini, minua muutamia luokkia ylempänä. Tehän tiedätte miten kovasti kiintyneitä lapset voivat olla johonkin. Säilytin kerran hänen nimikirjoituksellaan varustettua kynänpätkää viikkokausia laatikossani kuten kallisarvoista aarretta. Pidin häntä ihmeellisimpänä olentona mikä koskaan on elänyt."

"Hän oli vimmatun hauska tyttö", selitti ritari epäämättömän ihastuneella äänellä. "Mutta hän on todellisuudessa kauniimpi kuin tässä kuvassa", lisäsi hän asettaessaan kuvan paikoilleen. "Paljon kauniimpi."

"Vai niin, niinkö Teistä", virkkoi pieni kaunotar silminnähtävästi kokonaan tolaltaan pois joutuneena. Hänestä oli tavatonta kuulla ylistettävän toisen kauneutta. "Pidättekö punasesta tukasta?"

"Kyllä, jos se on samanlainen kuin hänen", vastasi nuori mies silminnähtävästi keskeytettynä ajatuksissaan. "Se loisti sairashuoneessa kehäkukkakimpun tavoin. Oli kovin ilahduttavaa katsella sitä koko päivän maatessaan selällään sairasvuoteella. Hän oli niin iloinen ja toivehikas: mutta hänellä oli myöskin tempperamenttia. Kaikki pitivät hänestä. Sairashuoneessa kutsuttiin häntä yleisesti 'päivänsäteeksi'."

"Uskonpa sen hyvinkin", sanoi Lucy Joy hieman hajamielisenä. Äkkiä teki hän aivan odottamattoman kysymyksen.

"Mr. Laverock! Tekö annoitte Ethelille sen suuren
Mystérieuse-hajuvesipullon lahjaksi lähtiessänne sairaalasta?"

Nuori mies katsoi hämmästyneenä häneen ja tarkasteli häntä ihmeellisillä silmillään, joihin jokaisen naisen oli vaarallista katsoa syvempään, sillä ne olivat milloin keltaisen ruskeat, milloin harmaat, milloin ne taas näyttivät vihreiltä. Väri vaihtui aina ritarin mielialojen mukaan.

Lucy tuumi kärsimättömänä: "Minkä väriset tuon ihmisen silmät oikeastaan ovat?" Tämä sillävälin kun hän odotti vastausta kysymykseensä "Mystérieusesta".

Sekunnin ajan oli Laverock halukas vastaamaan: "Mistä Te sen tiedätte", mutta sanoikin miettiväisenä, mutta ystävällisesti: "En, en luule, että se olin minä."

"Niin, sehän on mahdollista, että sekotin Teidät johonkin toiseen", vastasi tyttö innokkaana. "Teitähän oli siellä niin monta, eikö totta? Enpä luule Ethelin erottaneen Teitä toisista erityisesti."

Ritari, joka äkkiä taas oli saanut hyväntuulensa takaisin, joka on tyypillistä hänen ikäisilleen, seurasi häntä.

Ei koskaan, tuntui hänestä, hän ollut tällä tavoin juossut nuoren tytön jälestä. Mutta hän oli varma tytön voittamisesta. Eikö hän juuri äsken ollut keksinyt oikeaa tapaa miten kohdella tyttöä. Suuttua siitä, että joku saattoi olla huvitettu toisistakin naisista, loukkaantua siitä, ettei koko aikaa ihailtu vain häntä! Tyttö oli kokonaan suuren menestyksensä lumoissa ja sen että puolet Lontoon herroista halusi tutustua häneen. Mutta hän tiesi nyt herättäneensä tytön mielenkiinnon.

NELJÄS LUKU.

Tämän jälkeen seuraa kertomus onnettomuudesta. Ei Archielle! Hänellä oli ollut onni mukanaan, huolimatta siitä että hän niin paljon oli tekemisissä autojen kanssa. Taas kului viikko, jonka ritari oli kokonaan sidottu liikkeeseensä ja toimiinsa sen palveluksessa. Ei kuulu tämän tarinan puitteisiin lähemmin selostaa tätä puolta tämän nuoren miehen elämässä. Siis, viikon kuluttua metsäjuhlasta tapaamme hänet taas sattumalta Surreyssä ajaen pientä kahden hengen autoa. Se oli vietävä takaisin kaupunkiin. Ostajan toivomuksesta oli siihen tehtävä muutamia pieniä muutoksia. Muutamia mailia sinisestä huvilasta, eräässä tienkäänteessä, kohtasi hän suuren auton, joka oli pysähtynyt tienviereen. Vähän matkaa siitä seisoi joukko lapsia suut auki töllistellen autoa ja sen omistajaa. Tämä oli komea, leveähartiainen herrasmies vaaleassa autotakissa, joka liehui tuulessa hänen tarkastaessaan konetta ja turhaan koettaessa päästä selville viasta.

"Suuri Luoja, sehän on amiraali", tuumi Archie. "Voinko jollain tavoin auttaa Teitä, sir", lisäsi hän ääneen hetkistä myöhemmin.

"Ha", jyrisi hän tuntiessaan ja silminnähtävästi keventyen. "Hyvää iltaa. Kiitos, hyvin kernaasti, jos tahdotte olla ystävällinen ja vilkaista (Archie oli jo tehnyt sen) tuohon kirottuun kapineeseen. Se kieltäytyi äkkiä jatkamasta ja minä olen saanut olla tässä jo puoli tuntia. Olen ensi kertaa yksin tällä autolla. Ja vannon, että… Voitteko löytää vian?"

"Luulonpa niin", sanoi Archie iloisesti hänen pitkien, ruskeitten sormiensa ollessa jo täydessä työssä. "Ei se ole mitään mainitsemisen arvoista, sir — eräs pieni ruuvi on irti — kas noin! Enpä luule Teidän enää saavan enempää harmia koneesta." Hän nousi.

"Sydämelliset kiitokset, poikaseni. Olen Teille kovin kiitollinen", vastasi amiraali ystävällisemmin kuin mitä hän ennen, heidän tapaamisensa aikana sinisessä huvilassa oli häntä puhutellut. "Olipa onni minulle, että tapasin Teidät, todellakin suuri onni. Minne Te olette matkalla?"

"Vai niin", virkkoi amiraali, joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulella.
Hän oli hyvin hyväntahtoinen eläkkeellä oleva upseeri, kun kaikki
kävi hyvin hänelle ja hän omisti paljon enemmän hyviä avuja, mitä mrs
Harrison esim. koskaan hänelle olisi myöntänyt.

Useimmilla meistä säilyy sydän nuorena, vaikka hiukset harmenevatkin. Amiraali, joka aikaisemmin oli ollut kateellinen kaikista ritarin omistamista nuoren miehen eduista, oli nyt mitä rakastettavin tätä pelastavaa enkeliä kohtaan. "Ei yhtään hullumpi poika", tuumi hän. "Näyttää olevan oikea herrasmies. Sodassa mukana olleilla nuorilla miehillä on nykyisin kovin vaikeat olot. Mitä mahdollisuuksia on esim. tällä nuorella miehellä. Hänellä ei kaiketi ole mitään omaisuutta. Ei mitään sukulaisuussuhteita. Hänellä ei ole mahdollisuutta mennä naimisiin moneen vuoteen."

Amiraalin ajatukset pyörivät tänä keväänä alinomaa avioliiton ympärillä. Hän huomasi, että hänen omansa oli ollut sanomattoman onnellinen (monet merimiehet ovat onnellisia syystä, jota he tuskin itse tuumivat lähemmin) ja sen vuoksi aikoi hän mennä uudelleen naimisiin mahdollisimman pian. Hänellä oli jo tyttö valmiina. Vanhan merikarhun veri ei ollut vielä muuttunut vedeksi, vielä ei hän ollut aivan ikäloppu. Hän tarjosi nuorelle Laverockille sikaarin, jatkaen hyväntahtoisena: "Tapasin Teidät juuri kreivinaikaan. Itse asiassa olen nyt matkalla yhteisten ystäviemme luo siniseen huvilaan."

"Asia on niin, että minun syntymäpäiväni on tänään ja siksi aion ajaa sinne ja pyytää naisia pieneen juhlaan Berkelylle."

"Tänä iltanako, sir?" kysyi Archie Laverock. Lisäten itselleen suureksi yllätykseksi seuraavat sanat: "Pelkään — luulen, että he ovat jo lupautuneet muualle."

Sanat tulivat hänen huuliltaan kuin jonkun toisen lausumina. Miksi hän oli sanonut niin? Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä tavoin nuo ihmiset aikoivat viettää iltansa. Mahdollisesti he olivat vapaita, mahdollisesti ei. Hän ei ollut kuullut sanaakaan heistä. Hän ei ollut tehnyt mitään suunnitelmia.

Mutta ne muodostuivat äkkiä nuoren Laverockin päässä, vanhan miehen ylimielisesti hymyillen vastatessa:

"Niin, niin, pikku ystävämme on kovin ihailtu nuori nainen, sen minä kyllä tiedän. Mutta heidät voi ehkä ylipuhua; koetan ainakin onneani. Well. Minun täytyy nyt lähteä. Hyvää iltaa, nuori ystäväni. Tahdotteko panna moottorin käyntiin. Olen Teille kovin kiitollinen."

"Ei ollenkaan syytä, sir, olen kovin iloinen, että satuin olemaan läheisyydessä", sanoi Archie lyhyesti. Nostaen kohteliaasti lakkiaan meni hän tiehensä.

Mutta nyt ei hän enää kulkenut Lontooseen vievää tietä. Ei. Hän pani täytäntöön uuden suunnitelmansa; hänellä oli yksi mahdollisuus. Hän ajoi vasemmalla olevaa tietä pitkin. Se oli eräs sivupolku, mutta kuljeksiva ritarimme alkoi jo tuntea kaikki tiet ja polut Surreyssa. Hän tiesi mitä voi ajaa autolla.

Tässä oli juuri hänen mahdollisuutensa. Tämä tie oli muutamia maileja pitempi kuin se, jota hänen kilpailijansa ajoi. Hän ei todellakaan tahtonut avonaisella tiellä ajaa tuon vanhan veitikan ohi. Amiraalilla oli hyvin hyvä alku ja muitakin etuja. Mutta sittenkin —.

Archien täytyi toteuttaa suunnitelmansa. Tie oli huono ja kulki monessa mutkassa, mutta hänen Singer-autonsa oli kevyt. Amiraalilla oli suurempi auto ja vaikeammin käsiteltävä. Sitäpaitsi oli amiraali selvästi tottumaton ajamaan — hänhän oli ensi kertaa itse ajamassa — kun sitävastoin Archie oli tottunut ajelemaan missä vain. Hän oli varma, ettei kilpailijansa kykenisi ajamaan yhtä kovalla vauhdilla kuin hän. Taas oli käännyttävä oikealle. Tuossa oli kylä, tuossa postitoimisto. Nyt oli ajettava mäntymetsän läpi niin kapeaa tietä, että oksat molemmin puolin koskettivat häntä, hänen vinhaa vauhtia mennessä eteenpäin.

Mutta mitä tuo oli? Veräjällä seisoi vuokra-ajuri, jossa oli suuri matkalaukku ja suuri joukko ranskalaisen modistin nimellä varustettuja hattuaskeja.

Suuri luoja, oliko tyttö ehkä matkalla jonnekin. Ei kumpikaan heistä siis voisi saada häntä seuraansa tänä iltana? Kilpa-ajo oli siis ollut vallan turhaa?

Hänet oli nyt nähty puutarhasta ja otettiin vastaan sydämellisin tervehdyksin. Mutta hänen ääntään ei kuulunut. Ei, Lucy ei näyttänyt olevan siellä.

Ainoastaan mrs Joy nousi tuoliltaan, missä hän oli kerinyt kirkkaanpunaista silkkilankaa, sisarensa pitäessä sitä hänelle.

"Miten ystävällistä, että tulette niin pian uudelleen. Oi, ei, ei. Ei minun olisi pitänyt sanoa: niin pian. Se oli erehdys. Meidän olisi pitänyt sanoa, että siitä on iankaikkisuus — hiljaa, koirat — kun meillä oli ilo viimeksi nähdä Teidät täällä."

"Rakkaani, etkö jo ole lähtövalmis", keskeytti mrs Joy hänet puhuen taloon päin. "Vaunusi ovat jo kauan odottaneet sinua. Täällä on mr —. Oletteko jo syönyt aamiaista?" kysyi hän kesken kaiken puhutellen nuorta miestä. "Luonnollisesti ette. Sitähän ei koskaan satu. Tulkaa sisään ja pitäkää hyvänänne mitä on jäänyt jälelle —"

"Kiitoksia paljon, mutta minulla ei todellakaan ole aikaa siihen", onnistui Archie saada pistetyksi hänen sanatulvaansa. "Voin ainoastaan viipyä muutaman hetken, autoni odottaa tuolla ulkona. (Kiirehtien.) Pistäydyin vain kysymään, jos Teitä ja mrs Harrisonia — ja Frankieta, jos hän vielä on kotona, haluttaisi tulla —"

"Hänen lomansa loppuu huomenna. Varmaankin hän on huoneessaan ajamassa leukaansa. Papin tullessa ajaa hän aina itsensä, sekin on jonkinlainen 'alibi'. Frankie!"

"Hyvä", keskeytti Archie sydämellisesti, ajatellen sielussaan, että jokainen sekuntti toi amiraalin lähemmäksi. "Haluttaako siis Teitä, mrs Joy, yhdessä sisarenne ja Frankien kanssa tulla luokseni illalliselle tänään."

"Hän näyttää Teille tien. Ehkä Te kaikki kolme siis haluaisitte tulla. Olisitte kovin ystävällisiä. Minä", ritari oli nähnyt vilahduksen jostakin leijailevasta sinisestä hallin oven takana, "en uskalla pyytää miss Lucya."

Hän seisoi köynnöskasvien ympäröimässä ikkunassa. Se oli taulu, sellainen taulu, josta ihmiset maksoivat saadakseen nähdä sen kinossa ja miehet reunustivat kilvan maantien, saadakseen nauttia siitä, se oli kauneuskilpailun voittajatar, huvikauden epäjumala ja hemmoteltu suosikki.

Archie katsahti ylös niin luonnollisin ilmein, ettei kukaan olisi voinut aavistaa miten hänen sydämensä oli alkanut jyskyttää tytön ilmaantuessa.

Hän hymyili iloisesti tervehtiessään tyttöä, joka näinä viimeisinä viikkoina oli saanut hänet uneksimaan valveillaan, milloin ei hänen toimensa vienyt kaikkia ajatuksia.

"En pyydä Teitä", ilmoitti hän tytölle ja lisäsi vilkaisten odottaviin vaunuihin, "osaksi siksi, että näen Teidän aikovan matkustaa."

"Ainoastaan harjoituksiin. Filmataan 'Kulkurin lemmittyä' Gibbet Hillissä ja minua odotetaan sinne kello kolmeksi; mutta ei ole mitään hyötyä olla kovin täsmällinen", liverteli pikku tähti. "Olemme luultavasti valmiita 6 tienoissa. Mutta mitkä kutsut Teillä on, kun pyydätte koko muun perheen ja jätätte minut kutsumatta? Saanko kysyä olenko tahtomattani loukannut Teitä? Tahi ehkäpä Te ette halua enempää kuin äidin, tädin ja Frankien?"

Archie Laverock hymyili hänelle yhtä huolettomana kuin hänellä olisi ollut tiedossaan koko illan seurustelu tytön kanssa. Itsekseen tuumi hän miten kauas amiraali oli mahtanut ehtiä. Tulisiko hän viiden minuutin kuluttua? Tai ehkäpä jo neljän? Tai oliko kaitselmus ehkä järjestänyt uuden esteen? Jumala, oliko se nyt hänen merkinantotorvensa, joka kuului tieltä?

"En uskaltaisi pyytää Teitä", sanoi hän puoleksi leikiten miss Joylle. "Ette voi kuvitellakaan miten alkuperäistä meillä on. Ainoastaan vanha kersantti palvelemassa meitä. Juomme emalji-mukeista. Se ei huvittaisi Teitä vähääkään. Mutta kun tänään on syntymäpäiväni, haluaisin pitää pienet kutsut. (Tämän viimeisen keksi hän amiraalin nopean saapumisen pakottamana). Meillä on eräs toveri, joka soittaa hyvin mukiinmenevästi banjoa, ja kun tätinne kertoi minulle myöskin soittavansa banjoa, tuumin minä —. Mutta minulla ei ole mitään mikä houkuttelisi Teitä", lisäsi hän äänen saadessa odottavan sävyn.

Tämä sävy toi ilmi kaiken sen, minkä hän oli jättänyt sanomatta:
"Pelkään, etten voi tarjota mitään sellaista, mihin miss Lucy on
tottunut, miksi siis koettaisin saada häntä tulemaan? Näkemiin, toivon
Teidän huvittelevan Berkeleyssä."

Tämä ääni sai kuningas Edvardin aikaisen äidin ja tädin vaihtamaan liikuttavia katseita. Lucy Joyn kasvoilla oli ilme, jollaista niissä ei koskaan ennen oltu nähty.

Hänellä oli sama ilme kuin pikku lapsella, joka huomaa jotain kaunista ja outoa; lapsi, joka ensi kerran näkee sateenkaaren tai sytytetyn joulukuusen. Hänessä oli jotain ujoa ja säteilevää. Ehkäpä tämä uudenaikainen, juhlittu nainen alkoi kuten kaikki muutkin nuoret tytöt uneksia satuprinssistään. Useimmista nämä unelmat haihtuvat jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden vanhoina. Senjälkeen aletaan uneksia paljon todellisemmista asioista. Muutamat toivovat saavuttavansa menestystä näyttämöllä, toiset, että he äänellään saavuttavat kuuluisuuden j.n.e. Mitä miss Lucy Joyhin tulee, olivat kaikki, muut, kuten menestys, kuuluisuus, puvut, jalokivet, suosio tulleet ensin hänen elämäänsä. Yhdeksäntoistavuotisena nautti hän jo kaikesta tästä. Nyt ensi kerran näki hän vilahduksen jostakin muusta.

Parasta, kaikkein parasta mitä meidän vanha maaäitimme voi tarjota.
Nuoren rakastetun, jossa katse niin mielellään viivähtää.

Hän tarkasteli miestä muutaman silmänräpäyksen huudahtaen senjälkeen iloisesti ja vallattomasti:

"Aion tulla mukaan. Luonnollisesti täytyy minun myös olla mukana. Pikku äiti, hänestä minä olen liian hemmoteltu voidakseni olla mukana kutsuissa."

"Oi, mr Laverock, hän ei ole vähintäkään hemmoteltu! Mikä sai Teidät uskomaan sellaista? Luonnollisesti saa hän myös tulla mukaan, jos hänellä on halua, eikö niin?" Äiti kiiruhti lapsensa avuksi.

"Hän tulee iloitsemaan kaikesta. Eikö niin, lemmikkini? Luonnollisesti. Kiiruhda nyt, darling, muuten et koskaan ehdi takaisin noiden inhoittavien ihmisten luota."

Lucy melkein leijaili Mystérieuse-hajuveden tuoksuisena sinisenä tyllipilvenä pois. Vaunu sekä hänen pieni minänsä hattuaskeineen ja laukkuineen oli juuri ehtinyt kadota näkyvistä, kun amiraalin auto saapui toiselta suunnalta. Nuori Laverock oli sillävälin kiiruhtanut polkua pitkin odottavan autonsa luo.

Täten siis amiraali tapasi tullessaan vain nuo kaksi vanhempaa naista puutarhassa. (Frankie oli kiireesti livahtanut sisään ja peittänyt kasvonsa saippuavaahdolla.) Hän sai myöskin tietää, että nuoren miehen ennustus oli oikea.

He olisivat niin kovin mielellään tulleet amiraalin syntymäpäivällisille, sanoi mrs Joy valitellen, mutta onnettomuudeksi olivat he —

"No, well! Toisen kerran sitten", sanoi amiraali kylmästi ja lähti odottavaan autoonsa. "Olin tuskin odottanutkaan Teidän olevan vapaita. Tiedänhän minä, että 'pienokainen' on aina menossa."

Mrs Harrison ajatteli, että hänen olisi syytä selvittää asia lähemmin. "Lupasimme tuolle hauskalle pojalle, mr. Laverockille, jonka Te tapasitte täällä viime sunnuntaina, että matkustaisimme junalla hänen leirilleen eräänlaiselle 'retkeilylle'."

"Oh, todellako!" amiraali kääntyi ympäri. "Muistankin että tapasin tuon nuoren miehen aivan äsken maantiellä. Onko hän aivan äskettäin ollut täällä? Niin, luonnollisesti."

Hänen siniset silmänsä leimahtivat vihaisesti autolakin alla. Tuo kerjäläinen, tuumi amiraali. Oliko hän todellakin uskaltanut? Varastanut hänen aatteensa. Ajanut kilpaa hänen kanssaan. Well! Voitto ei riipu ainoastaan nopeudesta. Ehkäpä ei hän, vaikka onkin nuorempi, sittenkään tule saamaan viimeistä sanaa.

Amiraali astui pari askelta huvilaan päin. Arpa oli heitetty, mutta hänen äänensä oli aivan levollinen tehdessään seuraavan kysymyksen: "Mrs Joy, sallisitteko minun pistäytyä sisällä ja kirjoittaa pari sanaa miss Lucylle? Muistan nyt, että minulla on hänelle jotain sanottavaa. Saisinkohan pyytää pienen palasen paperia. — Oi, kiitoksia hyvin paljon."

Hän istuutui pienen iloisen arkihuoneen kirjoituspöydän ääreen. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja raitista ilmaa; siellä olivat Lucy ja nuori ritarimme taittaneet peistään tuona sunnuntai-iltapäivänä. Tusina äskenotettuja kuvia miss Lucy Joy'sta (ja yksi punasenristin puvussa olevasta tytöstä) hymyili leveähartiaiselle miehelle, joka kirjoitti tiedonantoaan paksulle kirjepaperille.

Hän kirjoitti nopeasti, kaksi kokonaista sivua. Pisti senjälkeen kirjeen pieneen kuoreen ja sulki sen ja otti mukaansa aurinkoiseen puutarhaan.

"Paljon kiitoksia, mrs Joy", sanoi hän lyhyesti. "Ei, ei, en voi viipyä kauempaa. Kiitoksia paljon! Minun täytyy nyt mennä. Ehkä tahdotte olla niin ystävällinen ja antaa tämän miss Lucylle, kun hän palaa. — Au revoire!"

VIIDES LUKU.

Vasta kello seitsemältä oli nuori Laverock vapaa ryhtymään juhlavalmisteluihin.

Hän saapui teltalle, missä hän tapasi kapteeni Smithin solmiamassa valkoista rusettia peilin edessä, joka oli ripustettu erääseen teltan paaluun.

"Kuuleppa, älä teekään sitä", komenteli Archie. "Ole hyvä, äläkä muuta pukua. Kukaan ei saa esiintyä hännystakissa. Se ei sovi tähän tauluun, se pilaisi kaiken."

"Mutta", vastusteli nuori upseeri. "Minun täytyy matkustaa kaupunkiin 7.40:n junalla; arvelin käydä siellä eräiden tuttujen luona — —"

"Se on mahdotonta, pelkään minä", sanoi Archie hyväntahtoisesti. "Ethän sinä voi jättää minua tänä iltana, sillä sinähän olet orkesteri."

"Niin. Ole ystävällinen ja lakkaa leikkimästä kaikua ja äläkä esitä tuota vanhaa anteeksipyyntöä, että pelkäät naisia. Ole nyt inhimillinen ja ryömi ulos noista sunnuntai-riekaleistasi", sanoi Archie vapisten sisäisestä jännityksestä. Sillä hän saapuisi, hän saapuu ja siksi toivoi hän kaiken onnistuvan mahdollisimman hyvin. Hän ei tahtonut, että Smith istuisi siinä ja näyttäisi yhtä idioottimaiselta kuin mikä hyvänsä niistä nuorista miehistä, mitkä hän tapaa iltakutsuissaan. Ei mikään saisi muistuttaa sellaista tilaisuutta. Kaikkien täytyisi olla aivan päinvastaista kuin mihin hän oli tottunut, ihmiset, ympäristö, ruoka.

"Päivällinen seitsemälle tänä iltana, Parkins — ei, meitähän onkin kahdeksan", määräsi hän kersantille. "Olettehan Te jo tehnyt ostoksenne, eikö niin? Silloinhan on papuja läkkipurkeissa ja perunoita ja sitäpaitsi on kai jotain juotavaa. Me voimme saada limonaadia ja vanhaa burgundilaista naisille, jostakin voitte ostaa makeisia, keksiä ja hedelmiä tai jotain sentapaista —"

"Mr. Laverock, Sir!" keskeytti Parkins pallotellen. "Se ei käy päinsä. Makeisia, hedelmiä j.n.e. ei voi hankkia. Ei ole aikaa matkustaa kaupunkiin ostamaan niitä. Täällä suljetaan puodit aikaiseen, minkä herrat näyttävät unohtaneen. Jospa vaan olisin saanut tiedon tänä aamuna, että odotatte päivällisvieraita (ja lisäksi naisia), olisin ehkä mahdollisesti voinut saada hankituksi jotakin, mutta —"

"Kersantti", sanoi ent. kapteeni Laverock rauhallisesti. "Ettekö halua tehdä voitavaanne? Olen varma, että voitte hankkia jotain hyvää", lisäsi hän sellaisin katsein ja hymyin, joka oli saanut sotamiehet sodanaikana tekemään mitä tahansa hänen puolestaan. "Päivällinen kello kahdeksalta, tai oikeammin neljännestä yli."

Viisi minuuttia myöhemmin saapuivat Archien toiset leiritoverit ja tapasivat hänet puhdistamassa erästä vanhaa, paviljongista pois heitettyä pöytää. Kapteeni Smith hyräili sillävälin parodiaa eräästä vanhasta laulusta:

    "Optimisti ja pessimisti
     Tänään pidot järjestävät.
    Mikä heille päähän pisti,
    Kun niin harvoin hurjastavat.
    Toinen vilkas, toinen synkkä.
     Villi vierasjoukko sankka."

"Kuules, Laverock, onko sinulla näitä kallisarvoisia maljakkoja useampia?" Hän nimittäin oli yltynyt valmistamaan pöytäsomisteita keltavuokoista, sinikelloista, sireeneistä, orvokeista ja belliksistä, joita hän sitoi tiukasti yhteen.

"Kas, kenen nimipäivä nyt on?" kysyi nuori mies, joka palveli
rautatiellä. "Odotatko ketään tänne vieraisille, Laverock? — — Kautta
Jupiterin! Kolme naista ja yksi herra? Mutta mistä hankit päivällisen?
Kuka sen keittää?"

"Kuka sen tavallisesti tekee", virkkoi Archie nostamatta päätään työstään. "Sanoin heille, että meillä on vaan poikamiesruokaa ja he saavat syödä sitä mitä meillä tavallisissa oloissa on."

"He eivät varmastikaan osaa uneksiakaan millaista sekasotkua se on", virkkoi Cityssä toimessa oleva mies. "No, kuka on nainen numero yksi, Laverock? Toivon hänen olevan tottuneen tällaiseen leirielämään. Onko hän asunut siirtomaissa tai työskennellyt jollakin farmilla sodan aikana tai ollut jossakin muussa vaivalloisessa työssä? Jos niin on — — —."

"En todellakaan tiedä, mitä hän toimitti sodan aikana", virkkoi nuori Laverock välinpitämättömästi heittäen harjan vatiin. "Nykyään hän filmaa."

"Herran tähden, filmaa?" Kaikki kolme nuorta miestä töllistelivät häneen. "Missä olet tavannut hänet? Kuka hän on? Joku, jonka me tunnemme?"

Nyt oli Archien hetki koittanut. Hänen kasvonsa olivat enemmän poikamaisen ihastuneet kuin varttuneen miehen iloista odotusta hänen vastatessaan:

Hämmästys. Sitten epäilys. (Sinä lasket leikkiä j.n.e.) Sitten joukko kysymyksiä.

"Nähtävästi, muutenhan en kai olisi voinut kutsua häntä tänne perheineen", vastasi Laverock, jolle kaikki nämä kysymykset olivat hunajaakin makeampia. Lucy Joy. Tämä nimi oli sinä keväänä yhtä tuttu kuin Delysia tai Lenglen —. Ja hän saapuisi junalla tänne, tähän metsistyneeseen leiriin Archie Laverockin kutsumana, hänen, joka ei ollut mitään erikoista —.

"Hänestä on eräs juttu tämän päivän London Mailissa. Luin sen junassa tullessani", huudahti City-mies. "Kas tässä — ei, luulenkin sen olleen jossain toisessa lehdessä."

Archie oli nopeasti tempaissut lehden häneltä ja silmäili hätäisesti läpi "perheuutiset", joissa oli päällekirjoitus: "Mitä me haluamme tietää."

Ensimmäinen pykälä kuului: "Mikä on syynä siihen, että amiraali niin usein käy eräässä tietyssä sinisessä huvilassa Surreyssa. Eiköhän hänen tyttäriään kohta hämmästytä salama siniseltä taivaalta?"

Seuraava: "Tuleekohan miss Lucy Joysta, joka on pieni kaunotar, kaikkien silmien ihastus?"

"Sellaista hölynpölyä", murisi Laverock kääriessään lehden huolellisesti kokoon piilottaakseen sen.

"Mitä nyt, Perkins? Jollei Teillä ole puhdasta pöytäliinaa, niin saamme olla ilman sitä. Mitä varten meillä sitten on puhdas pöytä?"

Hänen ystävänsä ihmettelivät tätä nuorta miestä. Uskaltaakin kutsua sellaisia kuuluisuuksia heidän luolaansa.

"Oletko varma heidän tulostaan", kysyi City-mies. "Ainahan kuulee sanottavan, että teatteri-ihmiset — No, he lupaavat tulla ja jäävätkin sitten pois."

Archie muljautti häneen kukkia täynnä olevan marmelaadipurkin yli. "Joyn perhe ei ole mitään teatteri-ihmisiä", selitti hän jäykästi. "Miss Joy on filmannut vain siitä lähtien kun hän voitti kauneuspalkinnon. Luonnollisesti hän tulee", lisäsi hän kallionvarmana, vaikka hän itse asiassa tunsi olevansa kaikkea muuta kuin varma. Jospa hän ei saapuisikaan? Ehkäpä hänestä tuntui aika liian myöhäiseltä tai kesti filmiharjoitus kauemmin kuin hän oli luullut.

"Saanko luvan kysyä", virkkoi nuori rautatiekirjanpitäjä, "oletko myös kutsunut prinsessa Maryn?"

"Prinsessoja olisi paljon helpompi ottaa vastaan", mumisi City-mies.
"Prinsessat ovat tottuneet kulkemaan slummiasemilla ja katselemaan
elämän kurjuutta. Mutta miss Lucy Joy. Silmäys hänen elämäänsä.
Todellakin — näytös à la Lochhart."

Viimeiset sanat virkkoi kapteeni Smith. Lempeällä äänellä tiedusteli hän: "Missä aiot antaa naisten pestä kätensä? Kylpyammeessasi kai?"

Kello kahdeksan saapuivat odotetut neljä vierasta. Nuorelle
Laverockille oli olemassa vain yksi.

Tuolla saapui hän, tähti, jonka kuva oli kaikissa aikakauslehdissä. Archie voisi kuvata ainoastaan hänen hattunsa (musta läpinäkyvä kello) ja kenkänsä, jotka sipsuttivat niin keveästi tuuhean nurmen yli pöydän luo, joka oli katettu ulos. Kaikki muu näytti Archiesta joltakin sanoin kuvaamattoman ilmavalta, liehuvalta, siniseltä. Tuossa istui hän, (joka oli tottunut ravintolaan astuessaan kuulemaan joka puolelta äänten sorinaa: Katso tuossa on Lucy Joy). Tässä oli hän (jonka juomana oli kuohuvat viinit, ruokana mitä erilaisimmat) ja aikoi iloisena nauttia Perkinsin laitoksista ja lämmitetyistä pavuista.

Archien ystävät, kolme nuorta miestä (jotka alussa olivat tunteneet itsensä yhtä avuttomiksi kun jonkun kuninkaallisen korkeuden läsnäollessa) olivat pian, ei ainoastaan kuuluisan Lucyn, vaan koko rakastettavan perheen auttamattomia uhreja. Frankie keksi, tultuaan esitellyksi City-miehelle, että tämän nuorempi veli oli ollut hänen tovereitaan Dartmouthissa, mistä johtui, että he heti tulivat parhaimmiksi ystäviksi ja istuutuivat vierekkäin huojuville tuoleille.

City-mies, joka oli leirin vanhus (kaksikymmentäyhdeksän vuotta) katsahti kuvaamattomalla katseella kuuluisaan vieraaseen kysyen: "Saanko tarjota teille papuja?" Tämä huomautus otettiin kovaäänisen iloisesti vastaan, ja sekin vähäinen jäykkyys, joka mahdollisesti vielä oli jälellä, katosi, kun kapteeni Smith epäillen kysyi mrs Harrisonilta: "Miss Joy, aiotteko Te ainaiseksi jäädä filmiin tai siirryttekö ehkä näyttämölle?"

"Ah, sepä on todellakin suurenmoista. Oikein harkittu kohteliaisuus!" huudahti täti iloisena. "En uskaltanut toivoakaan, että joku oikein tosissaan tekisi sellaisen erehdyksen, vaikka istuisin pimeässä ja selkä käännettynä valoon. Mutta Te, mr. Laverock, tiedätte kai, että Lucy todellakin aikoo esiintyä näyttämöllä? Kiitos, ei enempää perunoita — minä kadun jo. Ne eivät ole palaneita, vaan todellakin herkullisia! Ettekö Te lue "Periscopea"? Ettekö Te, Laverock, ole lukenut viimeistä hämmästyttävää uutista, joka on kohdannut perhepiiriämme?"

"Vieläkin merkittävämpää on, että eräälle hajuvedelle on annettu minun nimeni", julisti pienois-kaunotar ylpeänä. "Ihmiset tulevat tuoksusta sanomaan: 'Sehän on Lucy Joy'ta'."

Äiti ja täti kysyivät molemmat yht'aikaa: "Mikä hotelli nykyään on hauskin Pariisissa. Tiedätte kai, että Lucyn revy esitetään siellä."

"Vai niin", virkkoi nuori Laverock ohimennen, "hän aikoo matkustaa pois — matkustaa Ranskaan?" (Matkustaa pois!)

"Miltä hän mahtaakaan näyttää, jos häntä juhlitaan ja lennätetään Pariisissa samoinkuin Lontoossa, sitä minä pelkään", sanoi Frankie. "Minä ainakin eroan koko jutusta, ja jos joku laivastossa kysyy, olemmeko sukulaisia, vastaan aivan yksinkertaisesti: Ei, en ole koskaan kuullut puhuttavankaan hänestä."

Remunaurua! mihin yhtyi äidin heikko huudahdus: "Ah, laivastosta puhuen! Taivastentekijä! Nyt vasta muistan. Tämä kirje amiraalilta!"

"Niin, amiraalin kirje. Lupasin hänelle antaa sen Lucylle heti kun hän tulisi kotiin. En kuolemaksenikaan ole muistanut sitä. Miten kauheasti tehty", huudahti pieni mrs Joy. "Tässä se on, lemmikkini."

Lucy istui Archie Laverockin ja City-miehen välissä, jolle viimemainitulle hän oli suurenmoinen elämys ja millä hän viikkoja eteenpäin kerskailisi tovereilleen ja nämä puolestaan tulisivat vastaamaan: "Meillä konttorissa on eräs, joka on tavannut Lucy Joyn!"

Pieni kaunotar otti kirjelipun kysyen: "Oi, saanko avata sen? Siinä luultavasti on jotakin huomisista kilpa-ajoista ja siinä tapauksessa täytyy minun heti mennä soittamaan —". Hän avasi sen. Luki. Hämmästynyt "oi" pääsi hänen huuliltaan.

"Mitä se on, lemmikkini? Ei suinkaan mitään ikävää", kysyi äiti levottomana.

Sillä pöydässä oli vain kaksi, jotka arvasivat kirjeen sisällön. Mrs
Harrisonin siniset silmät lähettivät ymmärtäväisen katseen yli pöydän.
Ulkonaisesti aivan levollisena virkkoi Archie Laverock itsekseen: "Haa!
Tuo vanha kettu aikoo yliottaa korttini."

Lucy pisti lipun kultakudoksiseen käsilaukkuunsa ja virkkoi rauhoittaen äidilleen: "Oi ei, äiti, ei se ole mitään mihin minun heti täytyisi vastata!"

"Ajatelkaa mitä merkitseekään kuulua hallitsevaan sukupuoleen", kuului Frankien baryton-ääni pöydän toisesta päästä. Hän lähetti hienossa maljassa olevan jälkiruuan edelleen. Maljan oli Perkins jollakin ihmeellisellä tavalla keinotellut jostakin, mitä talon asukkaat eivät tienneet. "Sepä on juuri pikkuseikka. Ajatelkaapa, mitä tapahtuisi, jos minä en heti vastaisi meidän ylhäisen vieraamme kirjeeseen. Muistatteko Kiplingin 'Amiraalin ja Poikaviikarin'?" Jos Lucy olisi ollut poika, mitä hän niin usein on toivonut, olisi hän nyt samassa suhteessa amiraaliin kuin Frankie.

"Olen varma, että nyt en toivoisi itselleni mitään niin typerää", selitti tyttö hieman epävarmasti naurahtaen — mikä sai nuoren maantieritarimme katseen kiintymään häneen.

Hän vältti sen täydellisesti. Archie oli kerran kuullut eräältä ystävättäreltään, että sellainen väitteleminen usein oli suurempi huomaavaisuudenosoitus kuin, hellimmätkään katseet. Mutta oliko asianlaita nytkin siten? Nuoren miehen mieli oli täynnä jännitystä ja ilmassakin tuntui olevan samaa. Ilta oli kaunis ja hämärä alkoi jo laskeutua pöydän yli. Archie tunsi itsensä tänä iltana kovin elämänhaluiseksi ja kiinnitti huomionsa kaikkiin yksityiskohtiin, tallatun nurmikon raikas tuoksu, vierestä kuuluvat tennispelaajien huudot, punertava iltataivas, kotoisen pöydän ympärillä istuvien naisten hatut ja puvut, täysinäiset vadit, kirjavat kukkavihot; kaikki häntä kiinnosti. — — — Mutta kaiken ohella tunsi hän Hänen läsnäolonsa, laululinnun äänen, joka viserrellen kysyi eräältä hänen ystävältään:

"Kuka nyt laulaisi meille? Ettekö maininnut, mr. Laverock, että jollakulla teistä on banjo?"

"Tosiaankin, banjo!" huudahti Frankie nousten. "Voinko tarjota teille auttavan käteni ja korjata pois pöydän?"

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat maalaisaterian kaikki jäljet hävinneet. Archie ja toiset olivat raahanneet hänen teltastaan kaksi huovilla täytettyä sänkyä, joista tehtiin istumapaikat naisille. Hän oli myös sytyttänyt teltan ulkopuolelle koristeiksi ripustetut suuret japanilaiset lyhdyt. Ylhäällä häämöitti taivas kalpean sinipunervana. Aitauksen takana loistivat rubinin- ja smaragdinväriset asemalyhdyt. Oli tyyntä, rauhaisaa ja selkeää, mutta Archie Laverockin koko olemus oli kuin sähköllä ladattu.

Hän istuutui Frankien viereen taljalle, joka oli levitetty aivan tytön pienten jalkojen alle. Muut nuoret miehet istuivat levittämillään sadetakeilla. Tyhjän sokerilaatikon päällä istui kapteeni Smith näppäillen banjon kieliä.

Hänellä ei ollut silmiä kenellekään muulle kuin Lucylle, mutta mitä merkitsi hän tytölle? Hän oli vain orkesteri, kuten hänen ystävänsä leikillään sanoi.

Sokerilaatikolla istuva tottelevainen Smith näppäili banjon kieliä ja alkoi laulaa korkealla, hyväilevällä tenorillaan:

    "Sull' on pehmeimmät rusohuulet,
    joit' milloinkaan mies on himoinnut.
     Vaikk' aattelen pirua, maailmaa ja —"

Hän näppäili uudelleen kieliä ja näytti nopeasti valitsevan sopivia säkeitä loputtoman pitkästä serenaadista, joihin jokainen rintamalla oleva rykmentti lisää muutamia uusia säkeistöjä.

"Niin, olkaa hyvä ja jatkakaa vaan edelleen", pyysi mrs Joy. "Olen varma, että ne juuri ovat all right, sillä Tom-raukalla oli tapana laulaa niitä, kun olimme kihloissa!"

    "Niin pienen pienet jalkas on,
    kun pienet olla voivat,
    ja nilkkasi nuo ihanat
     mun liekehtimään saivat"

    "Ei milloinkaan oo tyttölaps'
    niin suloiseksi luotu.
    Ma toivon ettei silkkisukkias
     oo muitten ostaa suotu."

Sitten seurasi säkeistöt hiuksista, jotka olivat kuin kehrättyä kultaa, joita auringonlasku valaisi, ja sanoja, jotka kuvasivat nuoren poven suloista pyöreyttä. Sillä aikaa istui Archie Laverock hänen jalkojensa juuressa valoisassa kesäyössä ja kuunteli laulua, joka tuntui olevan juuri ylistyslaulu tytöstä.

Pikku prinsessa! Hän oli saapunut tänne ja näyttipä vielä olevan tyytyväinenkin siihen kestitykseen, mitä oli saanut; Perkinsin päivällinen, Smithin soitto.

Mutta kenties oli se vain hetken oikku. Huomenna olisi tällaisen juhlan viehätys hälvennyt tuon ihaillun tytön mielestä. Hän olisi kyllästynyt uhraamaan ainoatakaan ajatusta nuorelle miehelle, joka asusti teltassa ja teki kauppoja automobiililiikkeen laskuun, ansaiten kokonaisessa vuodessa tuskin sen vertaa, kuin tyttö saattoi saada yhden ainoan kuukauden sopimuksella. Huomenna olisi kenties kaikki ohitse. Mutta hän, Laverock — hän oli tänä iltana maksanut kiitollisuudenvelkansa noille ihmisille.

"Oi, armahin lempi, jos seisahtais aika", lauloi kapteeni Smith kaihoavasta banjon helkkyvällä säestyksellä.

"Oi! Kiitos, kiitoksia hirveän paljon! Se on niin kaunista!" viserteli mrs Joy. "Mutta, Madgie, eikö Tom-raukalla ollut tapana laulaa juuri tuota viimeistä säkeistöä?"

"Tämä ei ollut viimeinen, laulussa on vielä yksi säkeistö", selitti kapteeni Smith näppäillen banjoaan. "Neiti Joy, ettekö te nyt laulaisi?"

"Vain tarpeeksi kokonaiselle teatterille, kultaseni! Oi, Lucy, käpyseni! Hän tietää varsin hyvin, että hänen on laulettava tuolle revyyjohtajalle; hänellä on mitä kultaisin pieni ääni. Ei kovin suuri, mutta —"

"Mutta tanssia te tahdotte, eikö totta?" Archie käänsi päätään rauhallisesti tyttöön päin. "Missä gramofooni on, Smith? Pane siihen 'Syreenien kukkiessa', se on hyvä tanssikappale."

He tanssivat tähtien alla; tanssivat nurmikolla teltan ympärillä. Kapteeni Smith vei äitiä valssin pyörteissä; täti pyörähteli mustan- ja valkoisenkirjavana harakkana nuoren City-miehen tukemana; mutta niinpian kuin Archie oli pitkillä, auringonpaahtamilla sormillaan tarttunut Lucy Joyn pieneen käteen, tiesi hän, että tämä oli oleva hänen elämänsä parhain tanssi.

Se toi jollain lailla hänen mieleensä eräät tanssiaiset, joissa hän oli ollut sodan aikana; se oli yö, jolloin mikään ei tuntunut merkitsevän mitään, sillä aamujunalla oli lähdettävä takaisin Ranskaan ja Victoria-aseman häipyvät ääriviivat saattoivat hyvinkin olla viimeinen häämöitys maan päällä Englannista, kodista ja kauneudesta. Hän muisti, kuinka kiihkeä tanssi hetkiseksi oli vienyt heidät tyhjään etuhuoneeseen ja kuinka hän, Archie, oli pysähtynyt tanssiessaan ja nopeasti painanut suudelman silloisen tanssitoverinsa valkoiselle kaulalle. Mutta tyttö, jonka kanssa hän nyt tanssi, oli niin pieni, että hän ylettyi korkeintaan hänen liiviensä ylimmän napin kohdalle! Sitäpaitsi hän oli niin toisenlainen, niin toisenlainen! Toisenlainen kuin kaikki muut tytöt maailmassa!

"Syreenien kukkiessa, kukkiessa — —", lauloi Frankie musiikin tahtiin sivuuttaessaan sisarensa ja tämän tanssittajan.

Archie kumartui puhumaan hänelle yksitoikkoisen sävelmän säestämänä.
"Sanokaahan", alkoi hän, "koska aiotte lähteä Pariisiin?"

Archie, pyörien hänen kanssaan, vastasi: "Koska minäkin pian lähden täältä."

"Ei, Walesiin. Minulla on siellä työtä. Saan opettaa erästä vanhaa herraa ajamaan autoa — —"

"Sanotteko niin?" vastasi nuori Laverock, harmin jälleen äkkiä leimahtaessa hänen mielessään. Miksi, miksi olikaan hän taas sidottu noihin töihinsä! Miksei hän voinut seurata tyttöä Pariisiin, jos se häntä huvitti? Miksei hänellä ollut joutilasta aikaa ja rajoittamattomia rahavaroja ja maakartanoa käytettävänään?

"Se on inhoittavaa työtä", sanoi hän lyhyesti, sointuvalla, viehättävällä äänellään, "mutta hän on liikkeeni johtajan setä tai joku muu sukulainen, ja lisäksi hänellä on rahaa kuin roskaa. Hän oli eilen kirjoittanut liikkeeseeni ja sanonut haluavansa luokseen parhaan miehen mitä heillä on."

"Minähän olen heidän käskettävissään", vastasi Archie hilpeämmin. "Ja he ovat hänen käskettävissään, koska he eivät halua menettää hänen rikkauksiaan."

"Mutta onhan kauheata", arveli tyttö hänen käsivarrellaan, "olla noin ihmisten käskettävissä."

"Onpa kyllä! Mutta niinhän tekin olette, eikö totta?" muistutti Archie häntä hiukan töykeään sävyyn, sillä hän oli tänä iltana erikoisen herkkätuntoinen. "Luonnollisesti teille maksetaan paremmin", — hänen mielessään välähti mitä kauheita asioita mies saattoikaan sanoa tytölle, koska hän tahtoi sanoa hänelle jotain vallan muuta, mihin hänellä ei ollut lupaa! — "mutta teidän filmitirehtöörinne ja ohjaajanne ja muut sellaiset määräävät tarkalleen mitä teidän on tehtävä, eikö niin?"

"Se on vallan toista tytölle", väitti pikku kaunotar ilkamoiden, pienten sinisten lastenkenkien epäröiden liukuessa Archien askelten tahtiin. "Aivan toista. Minä — minähän voin lopettaa kun haluan, nähkääs," (vallattomasti). "Enkö voikin?", kun Archie ei vastannut. "Enkö?"

Tyttö tanssi vaieten ruohokentän päähän saakka, mutta heidän kääntyessään hän sinkosi Archielle jonkinlaisella lapsellisella ylpeydellä, niinkuin hän olisi ilmoittanut uuden hajuveden saavan hänen nimensä: "Tyttöhän voi aina mennä naimisiin, eikö totta? Jonkun kanssa, joka — joka pitää huolta hänestä ja antaa hänen tehdä mitä hän ikänä tahtoo."

"Noin. Ja sattumalta", lisäsi Lucy Joy, keikauttaen siroa leukaansa, "on minua kosittu tänä iltana."

"Minä tiedän sen", sanoi Archie Laverock nopeasti, ottaen väärän askeleen ja sitten korjaten sen. "Kirje on nyt laukussanne."

"Minä tiesin sen heti." Hän kohautti olkapäitään. "Ja mitä aiotte vastata siihen?"

Lucy kysyi keikaillen kuin nokkiva peipponen: "Mitä tekemistä sillä oikeastaan on teidän kanssanne?"

"Ei mitään, tietysti ei mitään. Mutta — tehän itse kerroitte minulle alun juttuun!" muistutti Archie. "Eikö silloin ole aivan luonnollista, että tahtoisin tietää myöskin lopun?"

Hämmennys hänen sydämessään alkoi uhata hänen äänensä tasaisuutta. Kuullessaan sen hengähti tyttö syvemmin. Hän virkkoi katsahtaen ylös, mutta Archien olkapään ohi sivullepäin: "Onko?"

"On." Äkkiä nuori Laverock luopui kinastelevasta sävystään. Hän mutisi hiljaa ja pehmeästi: "Sanokaa nyt minulle mitä aiotte vastata tuon miehen kosintaan?"

"Siksi, että minä tahdon tietää", sanoi Archie ja antoi viimein äänensä tulkita sydämensä tunnelmaa. "Minä tahdon tietää. Lucy!"

Silloin tyttö teki pienen liikkeen, vaistomaisesti, äkkiä kuin häntä olisi lyöty.

Täti, joka samassa hetkessä sivuutti heidät, hätkähti näkemästään: Archien kasvoja kohti, jotka tummina ja selväpiirteisinä kuvastuivat lähimmän japanilaisen lyhdyn ruusuista valoa vastaan, kohotti Lucy kasvonsa, jotka olivat lämpimän punan peittämät, huulet puoliavoinna ja katse kiintyneenä nuorukaiseen. Tytön kasvot todistivat ilmeistä ihastusta.

"Laupias taivas!" huudahti mrs Harrison itsekseen, eikä tiennyt tuliko hänen olla mielissään vai pahoillaan. "Lapsi on herännyt! Mutta onko hän luotettava? Vai onko hän noita tavallisia?"

Archie teki vuorostaan myöskin itselleen kysymyksen. Oliko tyttö tosiaan katsonut häneen — sillä tavoin? Vai oliko se vain hänen omaa mieletöntä kuvitteluaan?

Olipa kuinka hyvänsä, seuraavassa silmänräpäyksessä oli ilme vaihtunut Lucyn kasvoilla. Salamannopeasti tuo pieni olento oli jälleen tavoittanut sen, minkä hän äsken oli hetkiseksi kadottanut, jokapäiväisen ilakoivan kepeytensä. Archien kysymykseen hän tokaisi vastaukseksi yhden ainoan sanan — "Arvatkaa!" — niin huolettomasti, että poika (vaikka hän olikin viisaampi kuin useimmat muut pojat) hämmentyi jälleen eikä lopuksikaan tiennyt mitä hänen piti ajatella. Hän ei tiennyt, että tyttö salaa väristen tuskin kykeni noudattamaan ääntä, joka naissukupolvelle toisensa jälkeen on huutanut: "Peitä, peitä tunteesi!" Eikä aina turhaan.

Tässä tapauksessa se oli viisaampaa kuin tyttö aavistikaan. Sillä samassa hetkessä kun Archie mietti: "Katsoiko hän minuun? Ei! Vai tekikö hän sen kuitenkin?", oli hänen mieleensä alkanut hiipiä pieni kylmäkiskoisuus (jonka hän entuudestaan tunsi).

"Oi, hyvä Luoja!" oli voitokas valloittaja jäähtyneenä ajatellut. Mutta nyt kylmäkiskoisuus väistyi; sillä tyttö jatkoi rupatteluaan vielä hilpeämpänä ja veitikkamaisempana kuin äsken.

"Oikein totta! Leikki pois!" kiusoitteli hän. "Teettekö aina tuollaisia järkyttäviä omantunnonkysymyksiä kaikille onnettomille olennoille, joita olette tavannut jo neljä kertaa? Te hupsu nuori mies! Jos puhun aivan totta, niin en ole vielä päättänyt asiaa."

"Ei. Sitä aionko myöntyä tuohon äskeiseen kosintaan, tarkoitan minä. Miehet luulevat aina, että silmänräpäyksessä voisi päättää, aikooko mennä naimisiin heidän kanssaan koko elämäniäkseen! Ja mitä teihin tulee —"

"Mitä teihin tulee, mr. Laverock, olette te uteliain ihminen mitä eläissäni olen nähnyt! Ja vaikkapa olisinkin päättänyt mitä teen, niin kuka takaa, että sanoisin sen teille?"

Niin hän ilkamoi, ivasi ja kiusasi Archieta. Ja tämä ei saanut tietää mitään. Ei silloin, kun gramofoonilevy oli soinut loppuun ja neula alkoi sitä raapia, kunnes kapteeni Smith tuli apuun. Ei silloinkaan, kun Frankie, julistaen ajan olevan palata kotiin, kokosi naisensa lähtöön asemalle. Ei liioin lyhyen kävelyn aikana niittyjen yli asemalle, jolloin tyttöveitikka sipsutteli Archien vieressä, yhtä lähellä häntä kuin tanssiessaan, niin lähellä, että tuoksu hänen vaatteistaan huumasi Archien ja tytön kevyt kosketus hänen takkiaan vastaan sai hänen sydämensä läpättämään. Hän ei tahtonut sanoa, mitä Archie paloi halusta saada tietää, vaan nauroi kaikille hänen kysymyksilleen: "Mitä tekemistä sillä on teidän kanssanne? Miksi kysytte sitä?"

Niin, miksi hän kysyi? Se oli kysymys, johon hän ei olisi voinut antaa suoraa vastausta, paitsi tuota perustelematonta "Koska minä tahdon tietää". Miksi täytyi hänen saada tietää? Halusiko hän todellakin tätä tyttöä omakseen niinkuin hän ei milloinkaan ennen ollut halunnut ketään tyttöä? Mutta mistä johtui silloin kylmäkiskoisuus, jota hän oli tuntenut luullessaan tytön myöntävästi katsoneen häneen? Ja toisaalta, miksi tuo kalvava kateus, jos toinen mies…

"Sanokaa minulle mitä aiotte tehdä", pyysi hän rukoilevasti, nolona, koska tyttö taas nauroi.

Miksi hän nauroi hänelle? Oliko hän jo kyllästynyt hänen juhlaansa ja ihailuunsa? Eikö hän välittänyt hänestä hituistakaan? Mutta miksi hän siinä tapauksessa oli katsonut häneen sillä tavoin? Välittikö hän sittenkin hiukan? Mutta miksi oli hän siinä tapauksessa nyt tuollainen? Välittäkö hän? Vai eikö hän välittänyt?

Viimeiseen hetkeen saakka pikku kiusantekijä piti häntä tässä jännityksessä. Vielä hänen noustessaan valaistuun vaunuun omaistensa jäljessä, jotka jäivät junansillalle, sanoivat hyvästinsä ja kiitoksensa ja lupasivat pian jälleen tavata Archien. ("Näkemiin! Oikein paljon kiitoksia! Emme tiedä koska meillä olisi ollut näin hauskaa! Älkää unohtako tulla käymään! Mr. Laverock, tulettehan jälleen sunnuntaina, tulettehan?") Silloinkaan ei tytöltä tullut muuta vastausta kuin veitikkamainen sininen katse, hennon leuan pikkuruinen keikaus ja vallaton naurunhelinä.

Waterloohon palaava juna oli kuin pitkä ja julma lohikäärme niellyt hänen pikku prinsessansa; rämisevänä ja hehkuvana se ryösti hänet ja pakeni, jättäen jälkeensä kalpean savuviirun ja kimmeltävän kipinäsateen, puuskuttaen tummien sähkölennätinpylväiden ja rubiinin- ja smaragdinväristen valojen ohitse tummaa yötaivasta kohti.

Sitten vihdoin, hänen lähdettyään, Archie Laverock sai vastauksen kaikkiin viimeisen jännittävän tunnin kysymyksiin.

Kuuluisa Lucy Joy, jokaisen englantilaisen kuvalehden lemmikki, jonka näkeminen teki vanhat miehet jälleen nuoriksi, ihailtu filmitähti, joka nyt oli tuleva revyyteattereiden suosikiksi ja kulkeva menestyksestä menestykseen Lontoossa, Pariisissa, New Yorkissa, tuo häikäisevä pikkuinen kaunotar, joka kenties saattoi mennä naimisiin kreivin kanssa hyljättyään amiraalin, jos se häntä huvitti — hän oli jättänyt vastauksensa nuorelle ja mitättömälle automobiiliasiamiehelle.

Sillä vaeltaessaan kosteiden niittyjen yli takaisin teltalleen
Archie puristi kätensä nyrkkiin ja työnsi ne takkinsa taskuihin.
Vasemmanpuolisessa taskussa hänen sormensa tunsivat jotain pehmeätä ja
outoa. Hän veti sen ulos; lyhdyn valossa hän tarkasti mitä se oli.

Taivas! Kuinka se oli joutunut sinne? Oliko tyttö kulkiessaan hänen rinnallaan salaa itse pistänyt sen hänen taskuunsa?

Joka tapauksessa oli se nyt siellä. Pieni pala ruiskukansinistä georgetteä ruusunpunaisine täplineen, rypistynyt ja heikosti Mystérieuse-tuoksuinen.

KUUDES LUKU.

Hänellä oli kaksi päivää aikaa käsittää tämä täydelleen, ennenkuin hän jälleen näki Lucynsa. Se oli enemmän kuin kylliksi. Mutta viime hetkeen asti hän toivoi sen olevan erehdystä. Miksi tällaista olisi jälleen tapahtunut? Mutta tietysti se oli jo tapahtunut. Häntä ei miellyttänyt laskea, miten usein. Hän tunsi vain olevansa pahoillaan ja onneton siitä, että niin oli. Kaikki oli aina niin hauskaa johonkin määrättyyn hetkeen saakka. Sitten jollain tavoin — hän ei itse koskaan voinut sanoa miten — kaikki pilasi itsensä. Inhoittava pettymys! Tuntea, että kaikki tällä kertaa oli ollut niin jännittävän erilaista, sellaista, että se muuttaisi koko elämän ja oman luonteemme, ja sitten — sitten tuntea se murskana käsissään, jättämättä jälkeensä muuta kuin kauhun tulla sidotuksi noihin jäännöksiin!

"Mutta kuitenkin", ajatteli nuori Laverock ajaessaan kapteeni Smithin moottoripyörällä sunnuntairetkelleen, "kaikki voi vielä tulla hyväksi, kun pääsen perille — —"

Hän kohtasi Lucyn juuri ennen saapumistaan Siniseen Bungalowiin. Hän oli havumetsässä, keräten käpyjä pehmeältä sammalmatolta suureen leveäpohjaiseen koriin, joka hänellä oli kädessään.

"Oi! te olette tullut!" huudahti tyttö hiukan oudolta kajahtavalla äänellä. "Emme luulleet teidän voivan tulla niin aikaisin!"

"Ei, olen todellakin hiukan liian varhainen", vastasi nuori Laverock vakavasti ja kohteliaasti moottoripyörän yli. Hänen ensimmäinen katseensa oli kertonut hänelle pahimman.

Ryhti, itsehillintä, keimailu, varmuus hänen omasta pienestä kuningatarkunnastaan oli kaikki haihtunut. Sen mukana oli häipynyt "Lucy Joyn, toisen Mary Pickfordin, tähden", loisto.

Täällä hänen paikallaan seisoi pieni ja mitätön olento, korkeiden ruskeiden mäntyjen runkoja vastaan, puettuna tyypilliseen "pikkutytön pukuun", joka oli tehty kirjavanvärisestä karttuunista. Suorassa, lapsellisessa puserossaan, hameen lepattaessa hänen solakoitten sääriensä ympärillä, vaaleankeltaisen tukan liehuessa tuulessa olisi hän voinut olla yhdeksänvuotias eikä — miten vanha hän olikaan? Yhdeksäntoista. Joka tapauksessa juuri päässyt koulusta. Eikä taiteilijakaan. Tavallinen, sievä pikku tyttö, joka omituisen onnenpotkauksen kautta oli tullut kuuluisuudeksi omalla tavallaan, nousukas. "Aivan tavallinen pikku tyttö", kaikui Archien sydämessä. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla varma asiastaan.

Ei siis ollut mitään toivoa, että se olisi ollut äidin tai tädin, että se olisi joutunut sinne erehdyksestä. Se oli hänen oma tahtonsa.

Tyttö katsahti häneen ujona ja punastuen — niin, jopa odottavanakin. Hän odotti todella hänen sanovan "Lucy!" sillä äänellä, jolla hän oli sen sanonut muutamia iltoja sitten.

Nuori mies oli avuton eikä sanonut mitään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

Tyttö parka, joka yhä taisteli totuutta vastaan, sanoi itselleen, että nuorukainen "ei uskaltanut, koska hän oli Lucy Joy"… ja teki pienen yrityksen kohtaloa vastaan.

Hän jäykisti leukansa, pakoitti itsensä hymyilemään ystävällisesti ja sanoi: "Voitte pitää sen."

"Nenäliinani. Voitte pitää sen, jos tahdotte. Jonkinlaisena onnentuojana, muistona, tiedättehän; muistaaksenne — —"

Hän sanoi yksinkertaisesti: "Oi, kiitoksia paljon", ja pisti nenäliinan jälleen taskuunsa.

Vain se voima, joka oli luonut heidät molemmat, olisi voinut sanoa, kumpi heistä oli sillä hetkellä onnettomampi, tyttö vaiko poika.

On vahinko, ettei Dante kuvaile iltapäiväteetä Kiirastulessa. Tarvittaisiin lainauksia siitä säestämään selostusta Archien ateriasta Joyn puutarhassa, missä peipposet visertelivät lintulammikon ympärillä ja perhe oli harvinaisen hiljaa, ja vain äidin ja tädin silmät kysyivät: "Mikä nyt on? Mitä on hullusti? Mitä, mitä se on?"

Hän lähti niin pian kuin hyvä tapa salli. Seuraavalla viikolla hänen täytyi lähteä Walesiin, sanoi hän. Tämä oli hänen jäähyväiskäyntinsä. Hänen kasvojenilmeensä hänen sitä sanoessaan olisivat saaneet äidinkin pahoilleen nuorukaisen tähden.

Lucy Joy pakeni ylös huoneeseensa heti hänen mentyään. Tehden eleen, mihin hän ei koskaan olisi kameran edessä pystynyt, hän heittäytyi vuoteelleen puolittain tyynyjään, puolittain äitinsä olkapäätä vastaan, ja nyyhkytti tuota mahdottomuutta, jota hänen sydämensä oli kaivannut. Hän itki rehellisesti.

"Äiti! Täti! Minä pidin hänestä! Minä pidin, äiti! Luulin hänenkin välittävän minusta. Olin varma siitä. Hän oli niin toisenlaisen edellisenä iltana, täti — —"

"Niin he aina ovat", mutisi mrs. Harrison katkonaisesti paikaltaan matolta vuoteen ääressä. "Hän kuului heihin. He eivät näytä voivan sille mitään. He päästävät meidät niin lähelle itseään. Ja sitten he häviävät! Niin — en luule heidän itsensäkään olevan oikein onnellisia."

"Toivon hänen olevan onneton koko elämänsä ajan! Toivon hänen saavan kärsiä ikuisesti", ilmoitti mrs. Joy pienten, yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. "Raakalainen! Mikä raakalainen minun lastani kohtaan!"

Hänen lapsensa nyyhkytti: "Julminta on se, etten minä koskaan ennen välittänyt kenestäkään, äiti! Olin niin onnellinen, koska en tiennyt mitä onni on! Oh, nyt sen tiedän!" Pieni, lämmin, kyynelten kostuttama olento vääntelehti äitinsä sylissä. "Hän se on!"

"Kuka t-t-tahtoo hyvää aviomiestä? Olen itse kuullut sinun niin sanovan, täti! Mutta ennenkuin tapasin hänet, oli elämäni mielestäni ihanaa, urani, ja matkustaminen… ja sir John, joka lähetti persikoita ja orki-orkideoja! Ja amiraali — —"

Hän niisti pienen nenänsä ennenkuin puhkesi valitukseen: "Minä olisin myöntynyt amiraalin kosintaan, ellen olisi tavannut häntä! Minä — minä pidin hänestä! Ja hän olisi ottanut sinut mukaan asumaan Treillage Courtiin, äiti — —"

"Ja Frankieta hän olisi auttanut eteenpäin. Enkä luule, että olin edes huomannut hänen olevan kaljupään ja lihavan! Minä luulin miesten olevan niin paljon ystävällisempiä, kun he eivät olleet nuoria! Oh! Sellaisia he ovat!" murehti Lucy käheänä itkusta. "Sellaisia he ovat. Ei ole mitään eroa. Nyt tunnen, etten voisi enää mennä naimisiin amiraalin kanssa, täti!"

Mrs. Harrison ajatteli: "Sitten on jotain pelastettu tulesta." Päästäessään irti sisarentyttärensä kengät, vetäessään löyhemmälle harmaat silkkisukat ja hieroessaan pieniä jalkoja, ajatteli hän itsekseen: "Tuo nuori lurjus on kuitenkin tehnyt jotain hyvää elämässään. Luojan kiitos, että lapsi on nyt oppinut uskomaan vain todellisuuteen!"

"En koskaan kuvitellut tällaista t-t-tapahtuvan minulle! Pieni pilkahdus onnea elämässä! Ja sitten kaikki synkkää iäksi! Niin hirveää — —"

"Sillä minä en koskaan voi tuntea sillä tavoin ketään kohtaan enkä katsoa kehenkään toiseen, äiti! En hänen jälkeensä, täti!"

"Hiljaa, hiljaa", suhisivat männyt ikkunan ulkopuolella. Mrs. Joy ja mrs. Harrison eivät sanoneet mitään.

Heitä ei oltu koskaan pidetty viisaina tai edes järkevinä naisina. Mutta yhdessä asiassa he olivat kyllin viisaita. He tiesivät minkä piti tulla. Ehkei seuraavana kuukautena, eikä sitä seuraavanakaan, mutta ei liioin kovin pitkän ajan kuluttua. Oli jo määrätty, kuka muukalainen auttaisi tätä lasta toipumaan hänen ensimmäisen rakkautensa pettymyksestä.

Tuo tuntematon nuori mies oli tällä hetkellä jossain maailmassa. Tällä hetkellä hän teki jotain jokapäiväistä; ehkä hän etsi kauluksennappiaan, tai täytti piippuaan erikoissekoituksellaan, tai kumartui hengittämään syreeninoksan tuoksua, jonka joku tyttö oli juuri kiinnittänyt hänen takkinsa napinläpeen.

Kuka hän lieneekään ollut, mitä hän tekikään, miten kaukana hän lieneekään ollut, yksi asia oli varma: Aika toi häntä lähemmäksi jokaisella sekunnilla, minkä Lucyn rannekello tikutti.

Tämän äiti ja täti tiesivät; he tiesivät myös, ettei hyödyttänyt puhua hänestä vielä. Itkeköön lapsi rakastettuaan, joka — se lurjus! — epäilemättä nyt kokeili tavaroitaan lähteäkseen uusia metsiä ja uusia seikkailuja kohti.

SEITSEMÄS LUKU.

Archie Laverockin mieliala oli kolmena ensimmäisenä päivänä, jotka hän vietti Walesissa, äärimmäisen synkkä ja alakuloinen.

Hänellä oli, kuten kaikilla vilkkailla ja herkillä luonteilla, suuri taipumus alakuloisuuteen.

Sade oli kylmänä virtana piiskannut hänen kasvojaan hänen saapuessaan Walesin rajalle. Siitä hetkestä lähtien oli sade itsepäisesti seurannut häntä. Heikot, mutta itsepintaiset tuulet rannikolta päin toivat mukanaan sadepilven toisensa jälkeen, jotka (seuraten rantaviivaa) muodostivat jonon synkkiä hahmoja; ne olivat harmaita ja usvaisia ja jokainen walesilainen laaksoasukas tunsi ne varsin hyvin. Liuskakivenharmaa sumu peitti näkyvistä pienimmänkin pilkahduksen vuorista; metsät niiden alla olivat verhotut märän puuvillan näköisiin hajapilviin. Vihreälle laidunmaalle pienen kylän ulkopuolella, mihin Archie oli pystyttänyt leirinsä, oli sade muodostanut lätäkköjä, jotka levittivät välkkyvää pintaansa yhä laajemmalle sammaleiselle maalle, läpimärkien lehtokujien juurille ja Archien asunnon lentokoneenpyörien ympärille.

Hänen asuntonsa tällä hetkellä oli Archielle kaikkein mieluisin koti — oikeata voitokkaan valloittajan mallia. Sen nimi, vaikkei sitä näkynytkään maalattuna talon etusivuun, oli "Navarac", joka on erikoinen laji matkavaunuja.

Vaununrunkoon on kiinnitetty kaksi paria pyöriä, iskunvaimentajat ja muut laitteet. Rungosta kohoaa vaunu kolminkertaisista laudoista valmistettuine koreineen, hämmästyttävän suurine ikkunoineen, joita vihreät uutimet verhoavat, ilmanvaihtajineen ja Pullman-kuomuineen. Vaunuun noustaan lyhyitä portaita myöten, joiden sivut ovat lentokoneen tukia, sillä tähän liikkuvaan asuntoon on niin paljon kuin mahdollista käytetty sota-aineksia. Portaat saattaa vaunuihin noustuaan vetää jäljessään ylös, ja seinien sisäpuolella, jotka hohtavat valkoisuuttaan kuin uudenuutukaisen vesivärilaatikon sisäpuoli, on kaikki järjestetty tilansäästöä ja mukavuutta silmälläpitäen: vuode (jonka saattaa kääntää poikkiseinää vastaan saadakseen tilaa neljän hengen pelipöydälle), ihastuttava pieni liesi (kuin sirkusnäyttelijöitä varten rakennettu), pikkuruinen sähkövalo, ruokakaappi, joka olisi omiaan herättämään jokaisen perheenemännän kateutta, tila märkien vaatteiden kuivaamista varten, seinäkello oven yläpuolella, pieni gramofooni, riittävän suuri teekeittiö, cocktailsekoitin, toisin sanoen pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikki, mikä kuuluu miehen (ja totta puhuen myöskin naisen) haaveihin ihanteellisesta elämästä.

Mukava vuode, pöytä ja katto — mutta ei sidottuna samaan paikkaan ja samoihin ihmisiin! Uusia seutuja, yhä uusia joka päivä! Ja uusia kasvoja! Mustalaiselämää; ulkoilmaa ja liikuntoa, sekä lisäksi puhtauden ylellisyys, joka on kahdennellekymmenennelle vuosisadalle välttämättömyys! Tämä oli nykyään Archie Laverockin elämää.

Syynä siihen, miksi tämä matkavaunu nyt oli pysähtynyt lähelle tätä etäistä kylää, oli työ, jota hän oli kuvaillut Lucy Joylle tuona iltana (josta ei ollut pitkää aikaa, mutta joka tuntui olleen satoja vuosia sitten). Tämä kylä oli lähimpänä Rhosia, erästä vanhaa valkoista kartanoa, joka oli pikemmin haudattu kuin rakennettu metsien taakse mailien päähän. Rhosissa eli vanha herra (mr Rice-Mathews oli hänen nimensä), joka oli hyvin rikas, joka oli avioliittonsa kautta liikkeen sukulainen ja joka oli pyytänyt lähettämään heidän parhaan nuorukaisensa opettamaan häntä vanhoilla päivillään ajamaan autoa.

Navaracin saapuessa kylään toi eräs lapsi Archielle kirjeen Rhosista. Siinä pahoiteltiin, että mr Rice-Mathewsin täytyi lääkärin määräyksestä pysyä pari päivää vuoteessa, ja lisättiin, että hän ilmoittaisi mr Laverockille heti voidessaan alkaa tuntinsa. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla (luultavasti sairaanhoitajattaren) ja siihen oli merkitty "E. Rice-Mathewsin puolesta M.R.M."

Joka tapauksessa satoi liian kovaa, jotta olisi voinut antaa kellekään ohjaustuntia.

Archie Laverock teki tulen pieneen asuntoonsa, sytytti piippunsa ja otti kirjan.

Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, joiden aikana satoi lakkaamatta, hän oli lukenut läpi ne kolme romaania, joilla matkavaunun kirjahylly, oli varustettu.

Silloin näkyi äkkiä tuon ikkunan kehystämänä ja purppuranpunaista, kyyneleenvihreää ja harmaata taustaa vastaan lähestyvä pitkulainen raikkaanvärinen täplä. Pelkästään väriläiskänä se oli sangen miellyttävä — raitis ja hehkuvan ruusunpunainen; syvempi kuin vaaleanpunainen, mutta vaaleampi kuin tulipunainen. Se oli punastus, jonka sade ja ponnistelu oli nostattanut tytön kasvoille.

"Ei kiitos. En tahdo tulla sisään", katkaisi tytön ääni mitä liikemäisimmällä sävyllä.

Hän näki tytön olevan hyvin pitkän ja solakan, puetun pitkään, ruskeaan öljytakkiin ja öljylakki vedettynä tummien silmien yli olkapäihin asti. Hänen kasvoistaan oli näkyvissä tuskin muuta kuin tuo kirkas puna märän ja kiiltävän lakin ja takin välillä. Hän oli ehkä kahdenkymmenenkolmenvuotias, mutta hänen äänensä oli vanhemman naisen ääni, naisen, joka oli tottunut antamaan käskyjä; viileä, hallitseva, selvä. Erikoisen selvä. Hän ei osottanut mitään mielenkiintoa vaunua tai sen asukasta kohtaan.

Nuori Laverock, joka seisoi aivan hänen yläpuolellaan vaunun ovessa, katsoi hämmästyneenä alas.

"Niin; enkä tarkoittanut, että olen tullut omasta tahdostani, minun olisi pitänyt sanoa, että minut on lähetetty pyytämään anteeksi."

Nuori tyttö oli nähtävästi kuitenkin sillä tuulella, ettei hän sallinut toisten lopettaa lauseitaan.

"Minä tulin mr Rice-Mathewsin luota", selitti hän tylysti. "Hän on isoisäni, näettekös. Hän aikoi pyytää teitä päivälliselle sinä päivänä, jolloin saavuitte tänne. Mutta — niin, minä estin sen."

Archie seisoi yhä ovessa ja katseli tuota omituista öljytakkista tyttöä, jonka takana sade virtasi maahan.

"Te estitte sen? Mutta tehän ette ollut edes nähnyt minua!" huudahti hän. "Mitä minä olin tehnyt? Mistä syystä —"

"Ei se ollut mitään, mitä te olitte tehnyt. Syy oli vallan toinen"., selitti tyttö nopeasti. "Katsokaahan, isoisäni on hyvin heikko terveydeltään. Hänet täytyy toisinaan väkisin pitää rauhallisena, vaikkei hän tahtoisikaan. Häntä on alituisesti pidettävä silmällä, käsitättehän. Luulen hänen tänään olevan taas täysissä voimissaan. Ja sitten hän oli pahoillaan minulle, kun en antanut teidän tulla, ja minun täytyi luvata tulla pyytämään teiltä anteeksi."

"Oh, sitä teidän ei tarvitse tehdä", alkoi Archie hymyillen. "Se on aivan — —"

Mutta jälleen tyttö keskeytti hänet viileällä ja päättäväisellä äänellään, josta selvästi ilmeni harmi siitä, että hänet oli nuhdellun lapsen tavoin lähetetty tällaiselle asialle. "Ja olkaa hyvä ja tulkaa sen sijaan Rhosiin tänä iltana. Syömme päivällistä kello kahdeksalta."

"Oh, paljon kiitoksia. Kuinka ystävällistä teiltä tulla kutsumaan minua, ja vielä tällaisessa sateessa. Saanko pyytää teitä sanomaan mr Rice-Mathewsille, että olen mitä suuremmalla mielihyvällä — —"

"Tehän tiedätte talon?" jatkoi tyttö tylysti. "Se on ensimmäinen valkoinen rakennus, vasemmalla puolella tietä lähtiessänne kylästä. Näkemiin." Ja ennenkuin Archie ehti sanoa sanaakaan, hän hypähti kepeästi alas portailta, kääntyi kulkemaan virtaa, joka aikaisemmin oli ollut maantie, ja hävisi sumuun.

"Hyvä! Siinä talossa ei ainakaan liene romantiikan vaaraa!" ajatteli Archie pukeutuessaan päivälliselle, kiinnittäen juuri paidannappeja, jotka olivat lahja (saatu toukokuussa vuonna 1915), ja etsiessään silkkisukkiaan (viimeistä paria erään ystävällisen tädin lahjoittamasta puolesta tusinasta). Silkkiset housunkannattimensa hän oli ostanut itse, koska hän ei pitänyt kovin yksinkertaisista, jotka hän syntymäpäiväkseen oli saanut joltakulta.

"Tuo nuori nainen", tuumi hän itsekseen, "ei onnellistuttaisi ketään muulla kuin 'ylevällä ylenkatseellaan', kuten nuori Frankie Joy sanoisi. Kaunis iho, huono käyttäytyminen. Tosiaan uskomattoman huono käyttäytyminen… Mutta siitä huolimatta on hauskaa vaihtelua saada kerran syödä päivällisensä sisällä."

Mutta saapuessaan neljännestä yli kahdeksan Rhosin ovelle sai Archie huomata, ettei hän sittenkään saisi aterioida sisällä.

Hän näki päivällispöydän, jolla ruusuiset valot jo oli sytytetty, häämöittävän suurella parvekkeella, josta hän oli nähnyt vilahduksen rhododendronpensaitten välistä kavutessaan talolle johtavaa rinnettä ylös. Se oli Archien mielestä tuntunut varsin vaikealta ajotieltä. Se oli suunnattoman jyrkkä, siinä oli keskellä ilkeä käänne eikä sille ajaessaan voinut mistään saada kunnollista vauhtia; Archie mietti, kuinka monen auton olikaan täytynyt pysähtyä rinteen puoliväliin.

Mutta rinteen harjalla tie päättyi laajaan ja tasaiseen pyörylään, jota toisella puolella sivusti ääretön nurmikko ja toisella valtava tammi; se varjosti pitkää taloa, joka hämärissä hohti valkoisena kuin liituvuori.

Archie Laverockin pysähtyessä miettimään, mikä monista lasiovista mahtoi olla pääkäytävä, tervehti häntä särkyvän lasin heikko mutta selvä helinä.

Ja samalla hetkellä huusi parvekkeen äärimmäisestä nurkasta vanha ja heikko, mutta jollain lailla poikamainen ääni: "Kas niin! Siinä meni viimeinen!"

Hetkistä myöhemmin astui ulos palvelustyttö kantaen laatikkoa, joka sisälsi joukon tyhjiä lääkepulloja; nähdessään Archien hän pysähtyi ja kääntyi.

Hän oli heikoimman näköinen vanha herra, mitä saattaa kuvitella: niin pieni ja hoikka, että hänen vyöllään riippuvien vitjojen paino näytti taivuttavan hänet etukumaraan. Hänen päätään peittävät hiukset olivat hienot kuin niittyvilla, ja hänen kasvojensa luut loistivat hänen hienoryppyisen ihonsa läpi. Heikolla mutta lannistamattomalla äänellä hän tervehti vierastaan.

"Kas, mr Laverock, eikö niin? Hyvää päivää, hyvää päivää! Mieluisaa tutustua. Arvaan pojantyttäreni" — tämän solakka vartalo ilmestyi hänen olkapäittensä taakse — "selittäneen teille, miksi meidän oli pakko olla niin epäkohteliaita teitä kohtaan. Mutta onko matkanne Lontoosta sujunut hyvin?… Ja löysittekö talomme vaivatta?… Suvaitsetteko istuutua — vai niin, päivällinen on valmis? Tätä tietä, olkaa hyvä!"

He istuutuivat pitkulaisen pöydän ääreen, joka oli katettu talon ranskalaisten ikkunoiden ja ulkona tihenevän hämärän väliin. Valo punavarjoisista lampuista lankesi kirkkaiden vesilätäkköjen hopeoimalle maalle, välkkyvälle sateelle, joka suurien vuodeuutimien tavoin eroitti parvekkeen maisemasta, ja tammen mahtaville haaroille — joita peitti pehmeä sammal ja reunustivat sananjalat, jotka värisivät sadepisaroiden putoillessa niille. Aina oli sana "Wales" tuova Archien mieleen märän sammaleen hajun, sateen yksitoikkoisen valumisen lehdille, näyn sananjaloista puiden rungoissa.

"Nyt ei sade enää minua karkoita sisälle", kerskaili Archien isäntä. "Viimeiset kolmekymmentä vuotta on minua pidetty kuin lasikaapissa, mr Laverock. Lasikaapissa. Ei vähääkään raitista ilmaa, jos he vain saattoivat sen estää. Ei hiukkaakaan tuoretta märkyyttä. Mutta tuskin tiedän, miksi kerron teille tätä kaikkea…"

Archie Laverock vastaili omalta puoleltaan pöytää lyhyin sanoin, jotka osoittivat myötätuntoa, kunnioitusta, mielenkiintoa. Hän oli "sopiva" tällaiseen, ja sen oli hänen liikkeensä tiennyt lähettäessään hänet matkaan ja kehoittaen häntä yrittämään ansaita vanhan herran tyytyväisyyden itseään (ja liikettä) kohtaan. Sitäpaitsi kiinnosti Archieta tuo erikoinen pieni vanhus, joka särki lääkepulloja ja joka näytti siltä, kuin olisi yksi ainoa illan tuulahdus riittänyt puhaltamaan hänet nurin; joka halusi syödä mainion walesilaisen lampaanpaistinsa oivallisine herneineen kuunnellen sateen tihkumista lehdille ja lorisemista lätäkköihin pihalla aivan hänen istuimensa vieressä.

Lampaanpaistin leikkasi muutoin hänen pojantyttärensä kerrrassaan loistavasti pöydässä.

"Ei, Laverock; teitä ei olekaan kauniimpi sukupuoli tyrannisoinut niinkuin minua viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana", jatkoi vanhus. "Kolmeenkymmeneen vuoteen en minä ole saanut tehdä mitään. Minua on pidetty kuin rampaa. Kuin muumiota. Luonnollisesti oli siihen aina muka syynsä" — hän laski kätensä, joka oli laiha kuin merilinnun kynnet, vanhanaikuiselle hopeanappiselle liivilleen — "syy, että muka — hm — kuolisin — hm — menehtyisin kymmenessä sekunnissa, jos — — Kenties juotte kernaammin wiskyä ja soodaa? Onhan tämä vanhaa wiskyä, Megan?" lisäsi hän kääntyen sisäkön puoleen. "Hyvä! Minä en ole koskenutkaan wiskyyn kolmeenkymmeneen vuoteen. Yhden ryypyn otan seuraksenne." Hän iski silmää hilpeänä kuin lapsi.

"Maito ja ohrajuoma on kolmekymmentä vuotta ollut myrkkynäni. Vaimoni piti minusta mainiota huolta. Hän oli hyvä nainen. Niin oli Marykin. Hyvä, oikein hyvä nainen."

Nuori Laverock muisti, että "Mary" oli vanhuksen pojantytär, joka oli naitettu auto-osakeyhtiölle. Sitten hän miltei hypähti istuimeltaan.

Sillä mr Rice-Mathews oli äkkiä tarttunut molemmilla käsillään tuolinsa käsinojiin ja koroittanut äänensä. Äänellä, jossa väreili intohimoinen suuttumus ja syytös nurjamielistä kohtaloa kohtaan, hän huusi:

Mutta yhtä odottamattomasti hän alensi äänensä lisäten herttaisella hyväntahtoisuudella: "Et sinä, Mauve", ja kääntyi tytön puoleen, joka suorana ja vaieten istui hänen oikealla puolellaan. "En tarkoittanut sinua, rakkaani."

Tytön ääni oli jälleen yhtä viileä ja hillitty kuin se oli ollut hänen seistessään vaunujen portailla. Mutta Archie huomasi, että hänen katseessaan välähti hellä ymmärtämys sen viivähtäessä vanhuksen kasvoilla. Kääntyessään pois hänestä se muuttui jälleen kylmäksi kuin teräs. Hänen kasvonsakin olivat kovat. Sadekuuron vaikutusten hävittyä olivat ne aivan värittömät. Vaaleankellahtavat. Ja jokapäiväiset. Ruskea tukka oli tavanomaisesti kammattu. Puku — tummansininen tai tummanruskea — tavallinen vierailupuku.

"Sopii hänelle, mutta saattaisi yhtä hyvin olla aiottu jollekin toiselle tytölle", oli Archie Laverockin ajatus.

Hänen vaikutelmansa neiti Mauve Rice-Mathewsin koko ulkomuodosta oli, että tyttö oli komea olematta mitään muuta sen lisäksi. Puolittain tiedottomasta miellyttämishalusta, joka pakostakin ilmenee nuoren tytön puvusta, kengistä, hiusten laineista, sanomaan selkeällä äänellään: "Pidättekö operettisävelmistä? Saimme tänä aamuna useita uusia."

"Soitatteko kenties Beethovenia?" kysyi Archie. Hän mietti oliko tytön äänessä välähtänyt häive ylenkatsetta nuorten miesten yleistä makua kohtaan — vihjaus siitä, että mikä muotirenkutus hyvänsä kelpaa heille?

Vanhus yhtyi häneen mielissään. "Ah! Meillä on siis sama maku.
Mainiota. Soita Kuutamosonaatti, Mauve. Tosin se on hieman kulunut.
Mutta koska Laverock ei välitä uusimmista hullutuksista, niin soita
Kuutamosonaatti."

Ylevät alkusoinnut kaikuivat lehdille putoilevien sadepisaroiden pehmeätä säestystä vastaan. Hän osasi soittaa, tuo nuori nainen sisällä arkihuoneessa. Hän sai pianon puhumaan, itkemään, valittamaan, syyttämään ja nyyhkyttämään.

Beethovenin intohimoisesta sonaatista, paremmin kuin mistään muusta ihmissydämen luomasta soittokappaleesta, löytää jokainen meistä omat ajatuksensa ja tulkitsee sen omalla tavallaan.

Sinulle tai minulle se kenties merkitsee kaikkea sitä hämärän silmänlumetta, jota toivomuksiemme elonkorjuuajan hitaasti nouseva kuu valaisee.

Tuolle tytölle se merkitsi — niin, mitä? Sitä mietti nuori Laverock kuunnellessaan hänen soittoaan. Mitä hänen katseensa ja äänensä eivät ilmaisseet, tulvaili nyt hänen sormiensa kosketuksesta. Se oli kirkas ja voimakas virta, joka äkkiä puhkesi jylhästä kalliosta.

Olisiko saattanut kuvitella jyrkempää vastakohtaa kuin hänen lyhyen, asiallisen "Olen tullut pyytämään anteeksi" -sävynsä tänä iltapäivänä ja hänen hurmautuneen soittonsa välillä?

Mitä oli hänen soittonsa pohjalla? Mikä silta johti hänen ja hänen maailmalle näkyvän henkilöllisyytensä välisen kuilun yli?

Eikö hän ollut onnellinen? Siis onnetonko? Toivoton?
Tai mitä? Sitä mietti Archie Laverock yhä jättäessään hyvästi.

KAHDEKSAS LUKU.

Seuraavana aamuna, sinä aamuna, jolloin mr Rice-Mathewsin piti ottaa ensimmäinen ohjaustuntinsa, oli loistava ilma. Walesin kyyneleet näyttävät niin toivottomilta, mutta mikä voi olla sen hymyn vertaista?

Sillä nyt Archie tutustui aurinkoiseen, eloisaan, tuoksuavaan maaseutuun ja selväpiirteisiin vuoriin, joiden yli pilvenvarjot kiitivät kuin jättiläismäiset merisiat vihertävällä valtamerellä. Suuria timantteja kiilteli pensaissa jokaisen majan oven edessä. Vesirikkaat virrat lorisivat sananjalkojen ohi; äänettömänä solui joki vanhan kivisillan kaarien alitse. Kalastaja seisoi reisiään myöten vedessä lähellä rantaa, jonka ohi Archie kulki. Ja oi, tuota kosteaa, lämmintä kuusaman tuoksua kaikilta tienvieriltä matkalla Rhosiin!

Mitä ohjaukseen tuli, huomasi Archie sen alusta asti toivottomaksi. Mr Rice-Mathewsista ei milloinkaan tulisi autonohjaajaa! Auto oli tuolle vanhalle intoilijalle suunnilleen samanarvoinen kuin omena kalalle. Nuori Laverock arveli, että hänen tietämättään ei auto koskaan jättäisi tuota tasaista kenttää talon edessä, paitsi silloin kuin hän itse vei sen alas leveälle tielle valkoisten veräjänpylväitten ohi. Tämän tunnin jälkeen vanhus olisi lopussa.

Lounas, joka oli jälleen katettu ruusujen kiertämälle parvekkeelle, keskeytti tunnin. Sitä olisi iltapäivällä jatkettu, vaikka ohjaukseen vaaditaan kättä yhtä hyvin kuin lujaa tahtoa, ja mr Rice-Mathewsin vanhat, heikot kädet vapisivat väsymyksestä ohjausrattaan hoitamisesta. Mutta neiti Rice-Mathews, munakori käsivarrellaan, huomautti, että hänen isoisänsä oli saanut kyllin harjoitusta täksi päiväksi.

"Toivoisin sinun tulevan katsomaan tätä kanaa, isoisä", sanoi hän. "Ettekö tekin tule, mr Laverock?" — niin, tuskinpa hän olisi voinut jättää nuorukaista seisomaan siihen.

He seurasivat häntä puutarhaovien läpi polkuja myöten kanakoppeihin ja pihalle, joka näytti loppumattomalta höyhenten vilinältä, ja jolta kuului hurjaa kirkunaa heti Rhosin nuoren emännän ilmestyessä.

Hänellä oli tietysti mehiläisiä. Entä kaniineja? Kyllä. Archie, joka seurasi ihmetellen, sai nähdä vain muutamia tämän nuoren naisen toiminta-aloista. Apulaisia näkyi tosin, mutta hän ohjasi kaikkea — hän teki itse puolet heidän työstään.

Asianomainen vastasi asiallisella äänellä: "Oh, tietysti olen aina toimessa. Isoisä, 18. p:nä on näyttely: tule katsomaan, mitä arvelet begonioistamme."

Archie Laverockista tuntui, että täällä ei voinut olla mitään romantiikkaa.

Mikä tämän tytön elämän täytti? Kanat, mehiläiset, begoniat, kaniinit, vihannekset? Talon ja puutarhan hoito; neiti Rice-Mathewsina, Rhosin emäntänä oleminen? Riittikö se hänelle? Mutta miten se oli mahdollista, tuolle tytölle, joka oli sillä tavoin soittanut Beethovenia eilen illalla? Oliko tämä hänen todellinen minänsä? Se oli arvoitus.

Teenjuonnin jälkeen mr Rice-Mathews olisi tahtonut jälleen ryhtyä autoa ohjaamaan. Mutta Archie pudisti päätään vilkaistuaan tyttöön.

Viikon ajan tämä jokapäiväinen ohjelma jatkui; ja kymmenentenä päivänä, autonohjauksen ja keskustelun ja aterioiden aikana, ei enää sanottu "Laverock" joka lauseessa, vaan "poikaseni" ja "Archie".

Eräänä iltapäivänä autollinen vieraita saapui muutamasta kymmenen mailin päässä olevasta kartanosta. Mr. Rice-Mathews huomasi heidät tien päässä nojatuoliltaan parvekkeen kulmasta ja valmistautui pakenemaan. Archie, joka nautti savukkeesta häntä vastapäätä, päätteli tästä, että he olivat vanhoja perhetuttavia.

"Hölmöjä", mutisi vanhus. "En ymmärrä, miksi hymyilette, Laverock. Sitä he juuri ovat. Minä haluan teetä huoneeseeni, Mauve — —"

"Isoisä, tiedäthän, että he kirjoittivat sinulle kysyäkseen sopiko torstai vaiko perjantai paremmin; ja sinä sanoit, että voin kirjoittaa perjantain sopivan."

"Se tuntui silloin olevan niin kaukana. Sano heille, etten voi hyvin.
En voikaan hyvin heidät nähdessäni."

Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, olivat filistealaiset jo hänen kimpussaan; auto ajoi Rhosin eteen, ja hänen oli pakko nousta ja tervehtiä saapuvia.

Nämä olivat, kuten Archie ensi silmäyksellä huomasi, joukko samanikäisiä naisia, joilla oli kaikilla samanlaiset pitkulaiset kasvot, samanlaiset hatut ja kallisarvoiset puuhkat. Pian hän käsitti, että he olivat äiti, kaksi tätiä ja tytär.

Tytär oli tanakka neitonen, huoleton, rauhallinen, ei paljon neiti Rice-Mathewsia vanhempi. Viimeisenä nousi autosta puhtaaksipestyn näköinen ja noin kahdenkymmenenkahdeksanvuotias mies, jo hiukan kaljupää, silmälasit nenällä ja hermostunut hymy huulillaan… Sellainen mies, ajatteli Archie, johon ei kukaan nainen koskaan voisi katsahtaakaan. Joka tapauksessa näytti siltä, että hän oli kihloissa tyttären kanssa.

Kaikki nämä ihmiset nähtävästi pitivät mr Rice-Mathewsia lievästi mielipuolena. Teekeskustelu käsitti vain heidän pyyntöjään, että vanhus heittäisi mielestään tuon hurjan päähänpiston ruveta ajamaan autoa, kunnes hänen lapsenlapsensa käänsi puheen mehiläisiin — joista he puhuivat tavalla, joka olisi pilannut minkä aiheen tahansa.

Archie ihmetteli hoidellessaan teeleipiään tavallisella ihastuttavalla tavallaan, miten Rice-Mathews oli selvinnyt elävänä useammasta kuin yhdestä näiden kamalien henkilöiden vierailusta.

Mehiläisistä keskustelu siirtyi vielä ikävämpään aiheeseen. Puhuttiin — ja puhuttiin paljon — "Persiassa olevasta Lionelista". Hän oli joku serkku tai veljenpoika. Archie arveli, että Lionel luultavasti oli ihailtava rykmenttiupseeri. Ehkäpä sangen kunnon poika, jos hänet tunsi. Mutta uh! hänen sukulaisensa ja tämä yksitoikkoinen selostus hänen teoistaan kaikissa vaihteissa oli inhoittavaa! Se riitti saamaan jokaisen inhoamaan vain ajatustakin, että joskus voisi tavata tuon Lionelin.

"Leikkaisitteko palasen tuota kaakkua?" pyysi neiti Rice-Mathews
Archielta — keskeyttämättä "Lionelin" tarua.

Nuori Laverock ei voinut kaakkua leikatessaan olla ihailematta hänen mielenkiintoa osoittavaa ilmettään. Hän tiesi tytön täytyvän olla lopen väsynyt "Lionelin" sukulaisiin. Mutta hän suoriutui siitä mainiosti.

Jokainen ihmisolento, jota kohtaan nuori mies tuntee erikoista mielenkiintoa, opettaa hänelle jotakin. Archie tulisi aina säilyttämään muiston Mauve Rice-Mathewsin moitteettomasta käytöksestä silloinkin, kun hän oli lopen kyllästynyt.

Teen jälkeen Mauve kysyi nuorilta, olivatko he ottaneet verkkopallomailansa mukaan.

He olivat ne ottaneet. Puhtaaksipesty sulhanen ehdotti nelinpeliä; hän kysyi halusiko Laverock pelata.

Mr Rice-Mathews, joka nyt oli tuomittu jäämään parvekkeelle noiden kolmen vanhemman naisen kanssa, loi leimuavia katseita lapsenlapseensa, kun tämä meni hänen ohitseen verkkopallokentälle.

Se ei ollut tuolla suurella nurmikolla talon edessä, vaan pyökkien varjostaman, jyrkän polun päässä; hyvä kenttä, jota toisella puolella rajoitti loiva rinne, toisella metsä.

Neiti Rice-Mathews ja nuori Laverock pelasivat yhdessä ja voittivat vieraat perusteellisesti. Näiden ajatukset eivät olleet pelissä, ja tyttö oli lyönyt kaksi palloa korkealle verkon yläpuolelle ja sitä tietä metsään takanaan.

"Pitää hakea nuo pallot", sanoi mies osoittaen ensi kerran vilkastumista. "Toinen meni suoraan tuohon pyökkiin — panin sen merkille."

"Toinen oli paljon alempana, Bubbles", sanoi tyttö "Katso — täällä päin."

Archie kääntyi neiti Rice-Mathewsin puoleen. "Luuletteko meillä olevan aikaa kaksinpeliin?"

"Hyvä." Hän asettui vastakkaiselle puolelle, ja Archie näki ensi kerran hänen oikein pelaavan.

Hän huomasi, että tyttö muuttui aivan toisenlaiseksi pelatessaan; hän oli sellainen. Hän oli poikamaisen solakka, enemmän kuin poikamaisen siro ja hänen vaalea pukunsa leijaili sinne tänne loistavalta vihreällä kentällä; hänen eleissään yhtyi voima hienouteen, hänen puolustuksensa oli taidetta.

"Hyvä!" huusi Archie ihaillen, kun tyttö nopeana kuin pääskynen torjui hänen pallonsa. Hänen tavallisesti niin ylimielinen katseensa oli nyt kiinteästi tähdätty toisen hyökkäykseen, hänen unohtaessaan kaiken muun. Hänen hienon, mutta värittömän ihonsa alta näkyi puna, joka ensimmäisenä päivänä oli niin kauniina loistanut sateessa.

Sillä ei ainoastaan tuon pelin nostama puna ollut häntä muuttanut; se oli muuta eloisuutta. Hän tunsi sen tytön juostessa sinne tänne, hän näki enemmän tytön todellisesta minästä tässä ainoassa hetkessä, kuin hän oli nähnyt kokonaiseen viikkoon kanojen ja kohteliaiden tervehdysten keskellä. Tämä oli todella paljon enemmän tytön oikeata tyyliä; tämä oli Beethoven-tyttö, joka oli herännyt elämään.

"Oh, kestää kauan ennenkuin he sen pallon löytävät", vastasi Mauve, laskien verkkopallomailansa ruohopenkille viereensä ja puhuen tyttömäisemmällä äänellä kuin Archie koskaan oli kuullut hänen puhuvan. "He ovat hakeneet sitä nyt kahdeksan vuotta."

Archie katsoi häneen monivivahteisilla, kissamaisilla silmillään.
"Kahdeksan vuotta?" huudahti hän. "Toistensa kanssa?"

Nähdessään nuorukaisen epäilevän purskahti Mauve nauramaan. "Onko se teidän mielestänne liian pitkä aika ajatella samaa henkilöä, mr Laverock?"

Hän kysyi näin, mutta tämä ei ollut ainoa, mitä hän tahtoi tietää. Hän oli nyt uteliaampi kuin milloinkaan ennen saamaan selville tuon omituisen, vaihtelevan, hämmästyttävän tytön salaisuuden. Mutta hän ei vielä pitkään aikaan saanut tietää sitä, minkä hän kuuli vasta myöhemmin — Mauve Rice-Mathewsin rakkaustarinan.

Mutta vaikkei hän kuullutkaan sitä silloin, voimme me ehättää hänen edelleen. Sillä tällainen se oli:

Tuona ihmeellisenä keväänä vuonna 1914, keväänä, joka merkitsi niin monelle viimeistä rakkauden ja ylellisyyden hiventä, oli Mauve hentona kahdeksantoistavuotiaana vasta-alkajana tuotu elämään ja joutunut kaupungin humuun erään tuollaisen haltiatarmaisen kummitädin ohjaamana, joka otti huolehtiakseen Tuhkimon muutoksesta.

Prinssiä näytteli eräs nuorukainen, jonka etunimi oli Basil. Hän oli ratsuväessä, ja hänen tätinsä (Tuhkimon kummitäti) oli pyytänyt häntä toimittamaan tytölle niin hauskaa kuin mahdollista. Mauve oli silloin keijukaismainen olento, jonka maalaispunastus kohosi ja häipyi varsin sievästi niiden hienojen hattujen alla, joita hänen tätinsä opetti häntä käyttämään, ja pian Basilia huvitti hakkailla häntä.

He menivät kihloihin; Mauve oli koko sydämestään rakastunut, nuori sotilas ehkä hiukan viileästi. Mutta pitihän joskus mennä naimisiin jonkun kanssa. Tyttö oli miellyttävä; yhtä miellyttävä kuin mikä tyttö tahansa, jonka kanssa mennään naimisiin.

Mauve olisi ollut valmis menemään naimisiin hänen kanssaan sinä viikkona, jolloin sota puhkesi. Mutta Basil sanoi, että se ei olisi oikein häntä kohtaan.

Kerran Basil oli lomalla hänen luonaan; seuraavalla kerralla hän oli naimisissa. Naimisissa erään tuollaisen "ei mistään" tulleen pikku tytön kanssa, joita kukaan ei aikaisemmin ole nähnyt eikä kuullut. Sellaista tapahtuu, selityksittä. Hän kirjoitti suoran ja välinpitämättömän pikku kirjeen entiselle morsiamelleen pyytäen häntä unohtamaan, ellei hän voinut antaa anteeksi.

Mauve Rice-Mathews ei ollut koskaan voinut tehdä kumpaakaan. Ei aika, eivät hänen omat sotatyössä vietetyt vuotensa maalla, ei se aamu, joka toi hänelle Basilin nimen Timesin luettelossa niistä, jotka olivat taistelussa kaatuneet, ei toisen miehen ilmestyminen näyttämölle — miehen, joka rakasti ja halusi häntä — ei mikään ollut lievittänyt Mauven epätoivoa ja pettymystä.

Uusi mies (joka oli hänen kotiseudultaan) oli mennyt Persiaan ilmoittaen rauhallisesti voivansa odottaa. Tyttö oli sanonut hänelle, miten toivotonta se oli. Hänellä oli jälellä vain muistonsa ja turha itsekidutus — — "Miksi en saanut pitää Basilia? Mitä tapahtui? Mitä tuolla toisella oli, joka riisti hänet minulta? Välittikö hän todella koskaan minusta, vai oliko kaikki — oliko kaikki vain minun puolellani? Jos hän olisi mennyt heti kanssani naimisiin, eikö se olisi ollut parasta? En saa sitä koskaan, koskaan tietää, mutta mitä tapahtui?"

Kauan sitten oli hänen mielestään kadonnut tuon nuorukaisen todellinen muisto. Hänen mielestään olivat häipyneet hänen kasvonpiirteensä (jotka hänellä oli vielä jälellä tuon ajan valokuvissa), häipynyt oli ääni, joka oli huudahtanut: "Mauve, sinä suloinen tyttö, pidätkö sitten minusta?" Hän ei huomannut, että jos Basil nyt ilmaantuisi elävänä hänen eteensä, niin hänellä ei olisi enemmän yhteistä tuon ihanteen kanssa kuin — — —

Esimerkiksi tuon automiehen, mr Laverockin kanssa, joka asusti vaunussa, pelasi sangen hyvin verkkopalloa ja auttoi häntä suoriutumaan vieraista, ja joka näytti edes jossain määrin tuottavan huvia isoisälle. Mikä merkitsi jotakin.

Ja nyt, johduttuamme ihmisiin, jotka voivat vuosikausia rakastaa samaa henkilöä, tuo nuori Laverock kääntyi hänen puoleensa rinteellä ja kysyi: "Voisitteko te?"

Hän ei heti vastannut. Hän katsoi poispäin metsään, minne nuo pallonetsijät olivat kadonneet.

Sitten hän nyökäten ruskeaa päätään siihen suuntaan sanoi: "Ainakaan nuo kaksi eivät näytä pitävän sitä vaikeana. He menivät kihloihin tytön ollessa kahdeksantoista ja miehen kaksikymmentä vuotta, ja he ovat aina olleet kiintyneitä toisiinsa samalla tavalla."

"Taivas, miten paljon he mahtavatkaan nähdä toisissaan", mutisi Archie Laverock miltei kunnioittavalla kateudella. Hän ei todellakaan luullut voivansa nähdä "kaikkea sitä" missään tytössä niin pitkää aikaa — mutta hän ajatteli myöskin, ettei mikään tyttö, jonka hän oli tavannut, olisi niin kauan voinut ihailla häntä itseään. Hän sanoi: "On siis olemassa vielä joitakin ihmisolentoja, jotka ovat sinisten kalliokyyhkysten tapaisia?"

"Tarkoitan sinisiä kalliokyyhkysiä, jotka valitsevat yhden ainoan kumppanin koko elämänsä ajaksi eivätkä koskaan petä tätä. Ne ovat hyvin erilaisia kuin muut linnut. Keltasirkut esimerkiksi. Kunpa vain voisi ajatella", sanoi Archie vakavasti, "että maailmassa on vain tuo yksi ainoa henkilö! Miten paljon helpommaksi se tekisi kaiken!"

Tyttö katsahti häneen; hänen mielenkiintonsa oli herännyt. "Minusta sininen kalliokyyhkynen, kuten sitä nimitätte, on ainoa oikea tyyppi. Tietenkin siinä tapauksessa, että on kyllin onnellinen löytääkseen toisen sinikyyhkysen."

"Niin; maailma on heitä varten", myönsi Archie hiukan kaihoisasti, hiukan katkerasti. Hän oli sillä tuulella, jolloin hän mietti, oliko koko maailma nurin vai oliko hänen vikansa, että hän oli tällainen. "Kaikki on järjestetty kestävää rakkautta varten. Yhteiskunta on perustettu sille ajatukselle, että kaikki käyttäytyvät aivan siten kuin nuo kaksi ystäväänne."

"Niin! He" — — tyttö nyökkäsi jälleen metsää kohti — — "ovat varmasti tyytyväisimmät ihmiset mitä tunnen. He merkitsevät kaikkea toisilleen. Morsian on sanonut minulle, että hän ei koskaan ole ajatellut ketään muuta kuin Christopheria, ja että Christopher ei eläissään ole katsahtanutkaan toiseen naiseen!"

Mutta silloin, huolimatta siitä mitä hän oli sanonut, huolimatta siitä mitä hän oli tuntenut ja kokenut, Archie Laverock sisimmässä sydämessään kuiskasi hehkuvasti: "Mies parka!"

Sitten hän kääntyi äskettäin keksimäänsä miellyttävää tyttöä kohti, joka istui hänen vieressään, siisti tukka hiljaa tuulessakin ja posket vielä punasta hohtaen.

Hän lisäsi siis: "Muuten, teillä on sangen harvinainen nimi, eikö totta? Miten," hiljemmin, "miten se kirjoitetaan?"

Heidän välilleen tuntui laskeutuvan kylmyys, joka jääti lämpimän ystävyyden. Aivan selvästi, pannen kuin pisteen jokaisen kirjaimen välille, neiti Rice-Mathews tavasi sen hänelle. "M-a-u-v-e."

"Vai niin. Samoin kuin senniminen väri. Käsitän", sanoi nuori Laverock miellyttävästi vaimennetulla äänellään.

Erään seikan hän oli oppinut eräältä toiselta kauniilta opettajaltaan: "Tyydy joskus kieltävään vastaukseen. Naisten luullaan ihailevan miehiä, jotka eivät sitä tee. Mikä erehdys! Me ihailemme vain niitä, jotka joskus tyytyvät siihenkin. Kun olet aivan varma siitä, että sinulle iloisesti annetaan mitä pyydät, silloin on aika pysyä pyynnössäsi! Mutta siihen asti kultainen sääntö kuuluu: Älä koskaan ole tunkeilevainen!"

Tässä neiti Rice-Mathewsin asiassa hän siis otti tämän opikseen eikä yrittänyt enää jatkaa ristimänimi-kysymystä.

Eipä hän aavistanut, miten pian hän pyytämättään saisi kuulla oman etunimensä tytön huulilta!

YHDEKSÄS LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin koitti päivä, jona mr Rice-Mathews oli täyttämäisillään pojantyttärensä ennustuksen, että hän vielä surmaisi itsensä. Ensimmäisen askeleen tähän suuntaan otti vanha herrasmies sanoessaan edellisenä iltana Archie Laverockille, ettei hänen tarvitsisi seuraavana aamuna tulla antamaan hänelle oppituntia autonohjaamisessa.

Archien mielestä tämä oli hyvä ajatus; hänestä saattoi huolestuttava oppilas hyvin pitää päivän loman. Niin vietti nuori opettaja aamun omissa hommissaan; hän kirjoitti useita välttämättömiä kirjeitä ja lainasi sitten läheisestä maalaistalosta hevosen, valjasti sen Navaracin eteen ja ryhtyi muuttamaan liikkuvaa taloaan — kylän yhteiseltä maalta, missä ihmevaunuihin innostuneet koululapset jo olivat alkaneet liian taajasti parveilla, eräälle niitylle noin puolta englanninpenikulmaa lähemmäksi Rhosia ja sen maalle. Tämä muutos teki ensinnäkin hänen olonsa häiriintymättömäksi ja oli lisäksi mukavampaa; oli nimittäin tullut tavaksi, että Archie aterioi joka ilta Rice-Mathewsien seurassa ja pelasi myöskin jonkunverran verkkopalloa joka päivä.

Tämän merkillisen päivän iltapuolella — jota hän ei milloinkaan olisi unohtava, niin usein kuin hän itse olikin katsonut vaaraa silmiin — hänen katseensa kohtasi lähellä Rhosin aitausta ihmeellisen näyn.

Kääntyessään muutamalta sivupolulta pääkäytävälle hän näki solakan tytön univormussa, joka vielä hiljan oli ollut hänellekin tutuista tutuin: maaväen leveässä huopahatussa, työpuserossa, ratsastushousuissa, säärystimissä ja paksuissa kengissä. Hartioillaan hän kantoi vanhanaikuista olkatankoa, joka oli kulumisesta hankautunut valkoiseksi; sen kumpaankin päähän oli kiinnitetty nuora. Toisesta päästä riippui sinkkisanko, toisesta pajukoppa, ja kummassakin oli pari kolme suurta kiveä. Maalaistyttö pysähtyi, laski sangon ja kopan maahan ja kääntyi hellittäen olkatangon harteiltaan.

Hänen sitä tehdessään näki Laverock hänen kasvonsa. Vasta silloin hän huomasi tytön neiti Rice-Mathewsiksi, vaikka hiukan harvinaisissa pukimissa.

Tyttö nauroi. "Eikö tämä teidän mielestänne ole hyvä ajatus, mr
Laverock?"

Archie vilkaisi hänen pukuaan; se sopi todellakin paremmin kuin mikään muu tuolle solakalle, sirojäseniselle ulkoilmatytölle. "Loistava", hän sanoi. "Erinomaisen pukeva."

"Oh, mutta minä tarkoitin tankoa. Minä löysin sen navetasta ja otin sen heti käytäntöön. Kaikki miehet ovat tänään metsätöissä, ja kestäisi koko päivän, jos minun pitäisi kantaa ne yksitellen puutarhaan."

"Minä panen ne kalliopuutarhaani, luonnollisesti", selitti tyttö. "Olen kokonaan muuttanut yhden kukkalavoistani, koska taimeni eivät menestyneet. Ja minä huomasin niiden kaipaavan muutamia suuria kiviä, ja siksi lähdin hakemaan täältä sellaisia."

"Hyvä, antakaahan minun auttaa teitä… Kautta Luojan, ne painavat varmaan neljäkymmentä kiloa", huudahti hän siirtäessään tangon kuormineen omille hartioilleen. "Ette kai aikonut kantaa omin neuvoin näitä koko matkaa rinnettä ylös?"

Tyttö nauroi jälleen. "Minähän olen ollut miltei neljä vuotta maatöissä, kuten tiedätte… olivathan ne hiukan raskaita, mutta kun pitää ne hyvin tasapainossa, käy se vallan hyvin. Kantakaa te nyt vuorostanne, mutta sitten on taas minun vuoroni…"

Niin he hitaasti nousivat rinnettä, vaihtaen kuormaa toiselta toiselle. Archie ymmärsi, että tyttö olisi ollut pahoillaan, jollei hän olisi saanut pitää omaa vuoroaan. Ja niin toi tämä kuorman jakaminen ilman paljoakaan keskustelua heidät lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen rupattelemalla vietetty iltapäivä.

He olivat juuri päässeet tien jyrkimpään kohtaan, kun tyynen suvi-illan rauhan katkaisi ääni, joka sai Archie Laverockin veren pysähtymään hänen suonissaan.

Sillä autossa oli yksi ainoa kapine, jota mr Rice-Mathews osasi käyttää moitteettomasti. Se oli torvi.

Oikealla pikkupojan riemulla ja nautinnolla hän varoitti jokaista jo viidenkymmenen metrin päässä vaaran lähenemisestä. Ja hänen torvensa äänen kuulivat nyt Archie ja Mauve. "Tuu-tuu-tuu", ja jokainen huuto kuului yhä lähempää heitä.

Hän oli siis pannut auton liikkeelle. Yksinään. Hän oli luullut osaavansa ohjata sitä. Rinnettä alas!

Archien ensimmäinen vaistomainen ajatus oli raivata tie selväksi. Neiti Rice-Mathews kävi muutamia askelia hänen edellään kantaen vuorostaan kivitaakkaa — mutta mitä hän arveli väkivaltaisesta pysähtymisestään ja joutumisestaan keskelle tienvieressä kasvavia rhododendronpensaita, sitä ei Archie jäänyt ajattelemaan. Tyttö ei liioin avannutkaan suutaan, niin suuresti hän erosi tavallisista nuorista tytöistä, jotka kirkaisevat pienimmästäkin hämmästyksestä tai kivusta — mutta senkin huomasi Archie vasta paljon myöhemmin. Tällä hetkellä hän sydämessään puhkesi seuraaviin epäkunnioittaviin sanoihin: "Senkin itsepäinen vanha tomppeli! Kun vain hetkeksi käännän selkäni…"

Ainoa mitä hän huusi toverilleen oli: "Hyvä! Pysykää siellä missä olette…" (keskellä pensaikkoa) "älkääkä tulko tielle, niin minä koetan…", ennenkuin hän ryntäsi käänteen ympäri hurjaa huutoa kohden.

Mr Rice-Mathews istui ohjausrattaan ääressä, säteillen nautinnosta. Hän, joka ei ollut saanut saattaa vaaraan ainoatakaan metriä ruohikosta talon edessä, nautti nyt suunnattomasti yhä kiihtyvästä vauhdista. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä vauhti oli kuten veneen, joka liukuu yhä lähemmäksi huimaavan kosken pyörteitä. Varma turmio odotti äkkinäisessä tien käänteessä, jonka toinen sivu suistui äkkijyrkkänä vuorenseinämänä alas laaksoon.

"Halloo! Minä tulen! Hetkinen vain!" kuului vanhuksen iloinen ääni. "Tulen noutamaan kiviäsi, kultaseni… Mauve! Minä tulen! Mitä hyötyä on ohjaustunneistani, jollen voi — —"

Hän hehkui innostuksesta leikkiinsä — meidän kaikkien suosituimpaan leikkiimme, vaaraan! Lapsi leikkii sitä tulitikuilla kodin lieden ääressä, mies noustessaan koneillaan pilvien tasalle, ja nainen vieläkin vaarallisemmilla leikkikaluilla — toisten tunteilla ja omillaan. Tässä leikissä oli heikko vanhus sydämeltään yhtä nuori kuin pienin lapsi. Tänä kauheana hetkenä hän innostuneena kumartui ulos autosta, joka itse asiassa ohjasi häntä; ohjasi häntä jokaisella pyörän kierroksella perikatoa kohti.

"Hyvä Luoja!" pääsi Laverockin huulilta hänen rynnätessään eteenpäin, sillä hän tiesi, että vanha hupsu ei varmastikaan huomaisi painaa jarrua.

Mitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui — ja kuinka se tapahtui — sitä hän tuskin tiesi.. Mitä Mauve näki, kun hän jätti kivensä ja kohottautui pensaikosta katsoakseen kauheassa tuskassa käänteen ympäri, oli näky, jota hän ei hevillä unohtaisi. Jyrkkä rinne, jäntevä vaalea olento, joka jännittyneenä odotti lähestyvää vaunua ja joka joustavasti kuin tiikeri teki hurjan hyppäyksen sitä kohti ja kepeästi kuin pallo putosi sen astuimelle — ja vilahti hänen ohitseen.

Muuta ei näkynyt, mutta kuului. Äkkinäinen vipusimen rasahdus, jarrujen ratina, vauhdin hiljeneminen ja vaunun pysähtyminen turmiollisen käänteen partaalle.

Ja sitten, vaaran ollessa ohitse, hän tarttui vahvaan puunhaaraan vieressään ja vaipui takaisin pensaikkoon lehtien, olkatangon ja kivien joukkoon.

"Sinun ei olisi pitänyt ruveta kantamaan noita kiviä koko matkaa, kultaseni", sanoi hänen isoisänsä hetkistä myöhemmin rauhallisena tullen hänen luokseen. "Minähän olin tulossa sinua vastaan; minä olin tulossa. Archie ei tiennyt sitä pysähdyttäessään minut. Aioin yllättää sinut. Olisin saavuttanut sinut hetkisen kuluttua. Nyt minä ajan teidät molemmat kotiin."

Sitten hän huusi olkansa yli taakseen: "En luule teidän voivan siinä kääntää autoa, poikaseni. Eikö olisi parempi antaa sen kulkea taaksepäin, vai mitä?"

Neiti Rice-Mathews oli kiitollinen hänelle siitä, että hän veräjällä yhä oli puuhailevinaan autossa. Hän tiesi nuorukaisen tällä hetkellä mielessään syytävän mitä mustimpia syytöksiä hänen isoisänsä viattoman valkoisen pään päälle, ja tämä oli kyllin järkevä pysytelläkseen poissa Archien lähettyviltä, kunnes pahin höyry oli purkautunut ja Archie ehtinyt rauhoittua. Astuessaan muutaman minuutin kuluttua hitaasti heidän luokseen näytti hän jo tyyntyneen.

Mr Rice-Mathews kääntyi riemuiten hänen puoleensa. "Ettekö olekin — kuinka sanoisin — hiukan ylpeä oppilaastanne, nuori mies?"

"Saittehan te koneen varsin hyvään vauhtiin, sir", virkkoi Archie yrmeästi. "Mutta ohjelman mukaista se ei ollut. Typerää minulta. Minun syyni. Minun olisi hiukan aikaisemmin pitänyt antaa teille oppitunti alaspäinajamisessa. Älkää tehkö sitä uudelleen, ennenkuin olen korjannut erehdykseni."

Hän kumartui asettamaan kiviä auton eteen. Neiti Rice-Mathews tuli
auttamaan häntä. Nyt jälleen aivan hillittynä hän virkkoi: "Kiitos,
Archie." Ja samaan tyyneen sävyynsä hän lisäsi: "Se äännetään 'Mauve'
Kuten värin nimi."

KYMMENES LUKU.

Archie ei tiennyt puutarhahoidon jalosta tieteestä enempää kuin kukasta kukkaan lentelevä mehiläinenkään; hän vain piti kukista, jotka siinä kasvoivat. Hänellä ei liioin ollut pienintäkään aavistusta kalliopuutarhoista, paitsi sitä, että hän kernaasti itse oli siellä, ainakin niin kauan kuin oli muutettava kiviä sen toiselta puolelta toiselle ja kaadettava ruokamultaa määrättyihin halkeamiin, jotka Mauve Rice-Mathews hänelle näytti.

Nyt hänen suurin halunsa oli saada olla Mauven seurassa ja hänen käskettävänään. Mutta mitä tämä kaikki merkitsi? Muutamia päiviä sitten oli hänen suurin halunsa ollut saada kutsua Mauvea hänen etunimellään. Nyt hänellä oli tämä oikeus. Ja sehän oli aivan merkityksetöntä. Niin nimittivät häntä monet ihmiset laaksossa. Ja vaikkapa tyttö kutsuikin häntä Archieksi — "herraksi" nimitettiin nykyään tuskin ketään muuta kuin vesijohtomiestä tai sepänapulaista, joka oli auttanut Mauvea murtamaan hänen kyyhkyslakkansa särkyneen lukon. Olla "Archie" hänelle ei ollut vielä kylliksi.

Archie otti pari askelta häntä kohden kukkaispenkkien keskellä. Archie oli paitahihasillaan, hihat käärittyinä kyynärpäihin saakka; Mauvella oli yllään maalaistytön pusero, joka sopi hänelle erinomaisesti, ja polvihousut. Parhaillaan hän polvistui puutarhan polulle nykäisten juurineen maasta jonkun itsepäisen rikkaruohon tai painellen multaa juuri istuttamansa taimen ympärille. Ja jokainen hänen tekemänsä liike yhä lisäsi hänen Archieen tekemäänsä syvää vaikutusta. Archieta viehätti hänen kasvojensa vaihteleva väri, hänen solakka, pitkä vartalonsa ja hänen hillitty käyttäytymisensä. Hänellä oli myöskin syvyyttä, sillä hän oli "ajatellut" asioita. Hän oli niin toisenlainen kuin (esimerkiksi) Lucy Joy, joka vain häikäisi kauneudellaan ja hilpeydellään. (Pikku Lucy-raukka, jolla ei ollut muuta kuin kauniit kasvonsa!) Niin se oli, ajatteli Archie, jälleen unohtaen, että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän näin ylimalkaisesti arvosteli nuorta naista. Mauve oli erilainen kuin muut.

Hetkiseksi hänen ajatuksensa kiintyi tyttöön, joka viimeksi oli kiehtonut hänen mieltään. Lucy Joy… Suurena tekijänä Lucyn viehätysvoimassa oli ollut se, että hänellä oli joukottain ihailijoita — —

Mauvella ei ilmeisesti ollut ainoatakaan ihailijaa. Sellaiset asiat eivät mahtuneet hänen ajatuksiinsakaan. Ja siinä oli Mauven viehätysvoima.

Äkkiä Archie katsoi suoraan tyttöön, joka polvistui hänen edessään, ja virkkoi valmistamatta: "Mauve."

Tyttö raapi liuskakivenpalasella multaa voimakkaista käsistään. "Niin", hän sanoi, "mitä nyt?"

Archie ei tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän tahtoi jollain tavoin päästä lähemmäksi Mauvea; ei sananmukaisesti, mutta kuten kaksi toisensa ymmärtävää sydäntä on lähellä toisiaan. Ensimmäisen ajatuksen, joka tuli hänen mieleensä, hän ilmaisi: "Miksi ette antanut minun kutsua teitä Mauveksi, ennenkuin vasta nyt?"

"No niin, mutta — silloin tiellä — miksi silloin äkkiä sanoitte, että saisin sen tehdä?"

Mauve heitti kivenpalan viereensä multaan. Hän nousi, oikaisihe ja katsoi Archieta hetkisen. Sitten hän vastasi hitaasti, mutta selkeästi: "Archie, en todellakaan tiedä."

Sitä hän ei tosiaan tiennytkään. Hän tunsi näinä viimeisinä päivinä muuttuneensa. Osaksi tuon nuoren miehen takia, jonka saapuminen ensin oli häntä harmittanut, ja joka niin pian oli tullut aivan kuin perheen jäseneksi. Ja hänen sydämensä pohjalla tuntui jokin lyijyinen paino vähitellen nousevan… Ja (tätä ei nuori Laverock tiennyt, vaikka se hänelle olisikin ollut varsin mieluinen tieto) edellisenä iltana oli hän tehnyt jotain kummallista mentyään makuuhuoneeseensa. Hän oli avannut kirjoituspöytänsä laatikon, jonka avainta hän aina piti kiinnitettynä rannerenkaaseensa, ja ottanut laatikosta pinkan vanhoja valokuvia Basilista… Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin oli hän saattanut katsella niitä tuntematta kylmän käden laskeutuvan sydämelleen. Hän oli sanonut itsekseen vakavuudella, joka oli häntä itseäänkin ihmetyttänyt: "Hän oli hyvin sievä, poikaraukka!… Ja näissä kuvissa hän on nuorempi kuin minä nyt.."

Sitten hän oli sanonut: "Eihän kannata säilyttää näitä kaikkia, sehän on mieletöntä!" Ja hän oli valinnut kuvista yhden, jossa Basil oli polo-puvussa, niinkuin Mauve oli viimeisen kerran nähnyt hänen pelaavan Ranelaghissa kesäkuussa ennen sodan puhkeamista. Sen hän oli säilyttänyt. Muut hän oli polttanut makuuhuoneensa takassa, katsellen kuinka yötuulen liehuttama heikko liekki vähitellen sammui pehmeään ja kahisevaan tuhkaan. Muiston voi säilyttää yhtä hyvin yhdessä valokuvassa kuin viidessäkymmenessä. Hän oli paneutunut vuoteeseen ajatellen: "Minä säilytin parhaan." Tämä oli tapahtunut edellisenä iltana. Ja tänään häntä kiinnosti kalliopuutarhan järjestäminen enemmän kuin mikään muu pitkiin aikoihin.

Archie oli näinä päivinä itselleen yhtä suuri arvoitus kuin tyttökin. Lucy Joyn täti oli ollut oikeassa väittäessään, että "nuo tavalliset" (joihin Archie Laverock kuului) eivät aina olleet niinkään onnellisia. Heillä on mehiläisen mieli, joka liihoittelee kukasta kukkaan, kuiskutellen imarteluja jokaiselle ja lentäen jälleen pois antamatta minkään siteen kahlita itseään. Mutta kuvalla oli toinenkin puoli. Sen tunsi Archie selvästi muutamina hetkinä. Hetkinä, jolloin hän tunsi itsensä juurettomaksi… alakuloiseksi… yksinäiseksi. Hän todellakin kaipasi näinä hetkinä jotain, joka häntä sitoisi ja kahlehtisi. Jotain, joka pidättäisi häntä. Poikamaisella kielenkäytöllään hän olisi sanonut: "Miksi en minä voi löytää jotain, johon kiintyisin? Olenko niin kirotun itsekäs? Vai onko jotain alusta alkaen hullusti minussa? Vai enkö ole vielä tavannut oikeata henkilöä? Jospa sen tekisin! Ja vaikkei hän välittäisikään minusta. Vaikkei hän sanoisi minulle sanaakaan, olisi se parempi kuin tämä! Kunpahan vain löytäisin jonkun, joka osoittautuisi siksi oikeaksi — —"

Tällä hetkellä hän alkoi ajatella, toivoa, uskoa, että tämä oikea voisi olla Mauve Rice-Mathews. Hän kääntyi jälleen tyttöön päin. Hänen silmiensä ja sydämensä kysymys oli: "Ettekö te voi auttaa minua? Ettekö voi tehdä jotain hyväkseni? Te näytätte niin toisenlaiselta kuin muut, ettekö olekin sitä? Mitä te oikeastaan olette?"

Mutta sen sijaan hän kysyikin jotain vallan muuta, toivoen tytön vastauksen viimein kertovan jotain hänestä itsestään.

"Mutta — — — Rice-Mathewsin perhe on asunut Rhosissa niinkauan kuin se ylimalkaan on ollut olemassa. Jo aikaisemminkin! Entinen Rhos paloi kuudennellatoista vuosisadalla. Tämä uusi kartano on minun iso-iso-iso-isoisäni rakennuttama."

"Niin kyllä; mutta en minä nyt tarkoittanut sukuanne. Minä tarkoitan miksi te itse olette jäänyt tänne?"

"Kuinka en olisi jäänyt? Minun juureni ovat täällä. En nyt voi kuvitella asuvani muualla kuin Rhosissa."

"En nyt", toisti Mauve ja siirsi katseensa kukkapenkistä alemmaksi ruusupientaretta kohden, joka reunusti puutarhan päässä aukenevaan rantaan johtavaa polkua. Siellä siinsivät vuoret, ennustaen jatkuvasti kaunista ilmaa. "En voi kuvitella suloisempaa paikkaa, missä voisi päättää elämänsä."

"Minun tulisi koti-ikävä, jos olisin kaksi viikkoa poissa täältä", sanoi Mauve katsahtaen hellästi ympärilleen. "Sellaisia ovat walesilaiset. Toisinaan minusta tuntuu, etteivät he välitä ihmisistä — vain paikoista." Sitten hän lisäsi reippaammin: "Sitäpaitsi on täällä kaikki niinkuin haluan. Minä pidän järjestelemisestä, niinkuin tiedätte. Ja sehän on täällä hyvä asia. Jonkun on hoidettava isoisää Maryn mentyä naimisiin, ainakin siksi, kunnes hänen onnistuu tehdä itsemurha, jota hän jo koetti torstaina. Mutta minä luulen teidän olevan oikea kaupunkilainen, Archie. Maallaolo ikävystyttää teitä, eikö totta?"

"Ei vähääkään", vakuuttti tämä hiukan kärkevästi. Hän oli tyytymätön, ei siksi, että Mauve syytti häntä kaupunkilaiseksi, vaan siksi, että tämä ystävällisyydessäänkin piti häntä jollain tavoin loitolla. Mauve ei tahtonut kertoa hänelle mitä hän tahtoi tietää. Harmissaan hän huudahti: "Mutta Mauve! Sanokaa nyt minulle!"

"Sanokaa mitä?" Mauve istuutui levähtämään kukkaispientareensa reunalle. "Antakaahan minulle savuke", sanoi hän. "Kiitos — mutta mitä sanoittekaan?"

Mutta kuinka hän saattoikaan sanoa mitään, kun ei ole olemassa sanoja tulkitsemaan noita sydänten salaisia merkkejä?

Archie teki kömpelön yrityksen ajatuksensa pukemiseksi sanoiksi: "Minä kysyin teistä itsestänne. Ettekö te toisinaan kaipaa pois tästä kaikesta? Elämä on niin lyhyt, ainakin nuoruus. Ja kun on nuori, on nähtävä asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Kun tulee neljän-, viidenkymmenen vuotiaaksi, silloin ei kykene näkemään muuta kuin sen, mitä on aina opetettu katsomaan."

"Te ette tietysti kuuntele minua vakavasti", virkkoi hän tyytymättömänä. "Helpoin tapa päästä kaikista kysymyksistä on pilanteko. Mutta ettekö tosiaan joskus tunne kaipuuta muualle? Näkemään uusia maita — uusia maanosia? On Amerikka. Länsi-Kanada — siellä minä tahtoisin kalastaa! On Austraalia. On ihana, ihana itä, Mauve!"

"Me muuttaa voimme toisen taivaan alle,
Mut' myötä seuraa sydän muuttumaton."

Kaunis ääni, kelttiläisen syntyperän tuntomerkki. Sen sointu kaikui aurinkoisessa puutarhassa, jossa tuoreen mullan haju sekaantui ruusujen tuoksuun. Puutarhan käytävää myöten läheni Megan, walesilainen sisäkkö, heittäen hellän ja kaihoavan katseen mr Laverockiin (jolla ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä salaisesti ihaili koko Rhosin naispuolinen palvelusväki) ja kantaen kädessään nelikulmaista, raskaannäköistä kääröä, jonka hän ojensi nuorelle emännälleen.

Se oli postilähetys, joka oli saapunut myöhäisimmällä junalla, ja jonka taloudenhoitajattaren lapset olivat tuoneet postitoimistosta — ja siitä oli suoritettava kolmen shillingin ja kuuden pencen lisämaksu.

Vapauttaakseen neiti Rice-Mathewsin juoksemasta sisään noutamaan tarvittavia rahoja, veti Archie taskustaan vaaditun summan Mauven heittäessä pois savukkeensa ja huudahtaessa: "Kolme shillinkiä ja kuusi penceä! Mutta mitä ihmettä — oh, se on Persiasta, eikö olekin? Unohdin vallan syntymäpäiväni olevan niin pian."

Archie huomasi tahtomattaankin höristävänsä korviaan.
Syntymäpäivälahjoja Persiasta saakka?

"Syntymäpäiväni on vasta huomenna", vastasi Mauve, repien auki vahakankaan saumoja.

Se ei tapahtunut tuon Persiassa olevan miehen uskollisuuden tähden, joka kaikesta päättäen ei vieläkään heittänyt toivoaan, joka kirjoitti säännöllisesti joka jouluksi ja joka erehtymättä muisti Mauven syntymäpäivän kesäkuussa. Mauve punastui osaksi siksi, että hänellä oli sellainen iho, ja osaksi siksi, että hän viime päivinä oli tuntenut itsensä niin kummallisesti keventyneeksi, hilpeäksi, valmiiksi nauramaan ja aivan eriäväksi tavallisesta itsestään. Hän punastui osaksi myöskin nähdessään Archien katseen, joka oli kiintynyt häneen.

Tämä kysyi: "Haluatteko, että avaan kannen?" ja veti taskustaan sellaisen veitsen, jonka sisältö on naisille ainaisena ihmettelyn aiheena, sen pään sisältäessä sekä työkapinelaatikon että naularasian.

"Kiitos", sanoi Mauve ja ojensi hänelle laatikon. Hän kohotti puista kantta ja antoi sen takaisin omistajalleen. Se oli pakattu itämaisten basaarien asiakkaille tuttuun tapaan: täynnään revittyjä ja rypistettyjä sanomalehtiä. Niiden keskeltä tuli viimein näkyviin oudolta tuoksuavaan puuvillaan kiedottu käärö.

Mauve poisti puuvillan. Silloin tuli esille siromuotoinen itämainen hopeaesine, puolittain maljakko, puolittain suitsutusastia.

"Oi! Minä tiedän mikä se on", huudahti Mauve pidellen sitä auringonvaloa vastaan. "Hän lupasi minulle tällaisen. Sen nimi on Gulabi Pash. Hajuvesipirskoitin. Kuinka kaunis se on!"

Mauve seisoi pidellen maljaa käsissään ja katsellen sitä, tuota kaukaisten maiden hajuvesipirskoitinta, jonka hopeinen pinta nyt sädehti päivänpaisteessa Walesin ruusujen keskellä. Sitten, ikäänkuin Archien katse oli vetänyt hänen katseensa puoleensa, Mauve kääntyi häneen päin.

Heidän katseensa yhtyivät tuollaisena omituisena, selittämättömänä hetkenä, joka ei ole mitään — ja sittenkin kaikki. Tyttö seisoi pidellen hopeista lahjaansa; Archie katsoi häneen ja ojensi hänelle jotain. Käyntikortin.

"Tämä — putosi laatikosta", sanoi Archie hänelle, upottaen monivivahteisen katseensa tytön tummiin silmiin. "Valitettavasti en voinut olla näkemättä mitä siihen on kirjoitettu. Se putosi kirjoitus ylöspäin."

Viimein Mauve irroitti katseensa Archiesta ja otti kortin. Hän sanoi: "Oh! se ei tee mitään", huolettomalla äänensävyllä, mutta hänen ilmeensä oli muuttunut ja puna tummeni hänen kasvoillaan. Archie käänsi katseensa pois, mutta oli jo ehtinyt huomata muutoksen; harmistuneena, huvitettuna, ylpeänä ja yhä selvästi kuin hän oli lukenut nuo sanat, jotka oli kirjoitettu miehen käyntikortin poikki.

Kolme sanaa oli murtanut tytön salaisuutta ympäröivän muurin. Niin ainakin Archie Laverock luuli. Nyt hän luuli ymmärtävänsä kaiken.

Lahja, joka ilmeisesti saapui jokaisena hänen syntymäpäivänään. (Syntymäpäivän muistavat vain ne, joiden mielenkiinto päivän viettäjää kohtaan on tavallista suurempi.) Lahja Persiasta. "Lionel" — hän oli luonnollisesti mies, josta oli hiljan puhuttu teekutsuissa. Archie oli saanut kuulla, että tuo "Lionel" oli lähdössä Persiasta ja matkalla kotiin, ensimmäistä kertaa vuoden 1915 jälkeen. Ja Mauve oli ollut syyllisen näköinen.

Hänen edessään seisoi tuo salaperäinen, ihmeellinen tyttö, joka (niin oli Archie alkanut toivoa) kenties voisi hänen elämässään olla oikea ja ainoa; tyttö jonka elämässä ei ollut ainoatakaan miestä, niin pitkälle kuin hänen katseensa ulottui. Nyt hän ymmärsi, että oli toinenkin mies, joka rakasti häntä. Tuo Lionel — rakastipa tyttö häntä tai ei — oli päättänyt saada hänet omakseen.

Sen olisi pitänyt olla Archielle isku vasten kasvoja. Mutta ihmeellistä kyllä se vain kiihoitti häntä. Hänellä oli siis kilpailija, niinkö?. Hyvä. Sen ei suinkaan tarvinnut merkitä, että hän, Archie, oli "lyöty laudalta". Ja toisaalta oli tämä paljastus tehnyt Mauven sellaiseksi, mitä hän aikaisemmin ei Archien silmissä ollut: saavutettavaksi. Joka tapauksessa hän tiesi nyt. Archie oli nähnyt ja Mauve tiesi sen. Se oli otettava lukuun.

Sillävälin myllersivät Mauven mieltä sekavat tunteet. Kummallisesti ylpeänä hän tunsi Laverockin ymmärtävän, että hänen elämässään oli olemassa joku Lionel; kummallisesti harmistuneena ja kummallisesti innokkaana hän halusi selittää kuinka vähän ja kuinka paljon tämä Lionel hänelle merkitsi. Ja koko ajan hän tunsi mielensä kiihkeämmäksi ja eloisammaksi kuin milloinkaan viimeisen viiden vuoden aikana. Jälleen hän katsahti Archie Laverockiin.

Silloin kajahti puutarhan syvässä hiljaisuudessa ääni talosta.
Aterialle kutsuvan käsirummun ääni.

"Kutsu teelle!" huudahti Mauve huojentuneena, aivankuin ulkoapäin tullut apu olisi auttanut häntä selviämään vaikeasta tilanteesta. Hän katsahti aurinkoon ja sitten runkoruusujen kukkapenkkeihin luomiin varjoihin. "Olemme myöhäisiä. Isoisä käy kärsimättömäksi. Kello onkin jo yli viiden; tulkaa."

Hän lähti edellä, pidellen siroa hopeamaljakkoaan; Archie seurasi, kantaen tyhjää puulaatikkoa risaisine pakkauksineen. Ja astuessaan poikamaisen solakan tytön jäljessä hän olisi kernaasti suonut, että isoisä olisi saanut käydä vieläkin kärsimättömämmäksi. Aina ja alituisesti isoisä! Milloinkaan ei hän vielä ollut saanut häiriintymätöntä puolta tuntia itseään varten tuolta tytöltä. Mutta hänen täytyi. Hän tunsi, että nyt, kun hän viimein kummallisen sattuman kautta oli saanut tietää hänestä jotain, jota monien viikkojen tuttavuus ei ollut tuonut, ilmi, hänen täytyi saada puhua Mauven kanssa, keskeytymättä. Hänen täytyi jollain tavoin järjestää itselleen sellainen hetki.

"Mauve, tahtoisin pyytää teiltä jotain. Onko teillä huomenna kovin paljon tehtävää? Tarkoitan, että ettekö voisi säästää sen verran aikaa huomenna iltapäivällä, että tulisitte juomaan teenne minun seurassani?"

"Mutta minä tarkoitan, enkö minä saisi kerran tarjota teille teetä? Matkavaunussani? Te ette ole vielä käynyt katsomassa sitä. Olisin siitä hyvin iloinen."

"Minä — — — Kyllä! Kiitos. Minä tulen", lupasi tyttö äkkiä. Hänestä tuntui, että hänen täytyi käyttää tilaisuutta sanoakseen Archielle jotain.

Istuessaan sinä iltana polttelemassa (kiellettyä) sikaariaan parvekkeellaan oli vanha mr Rice-Mathews Archie Laverockin mielestä ystävällisempi ja arvoituksellisempi kuin milloinkaan ennen; keskustelu siirtyi automobiileista ja uudesta vaunusta, joka Archien liikkeen oli määrä seuraavalla viikolla lähettää mr Rice-Mathewsin nähtäväksi, rahaan ja kaikkeen mitä sillä on ostettavissa, sitten lempeihin kysymyksiin Archien lapsuudesta ja äidistä (joka oli kotoisin Walesista) ja jota Archie tuskin muisti, sitten uusimpiin psykoanalyyttisiin teorioihin ja päättyi viimein vanhuksen innokkaisiin kehoituksiin, että Archien välttämättä oli palattava Rhosiin kuljetettuaan matkavaununsa takaisin Lontooseen.

"Voitte olla vakuutettu paluustani, sir, jos liikkeeni katsoo voivansa tulla toimeen ilman minua," lupasi Archie hiukan hämmentyneenä.

Hän tuli levottomaksi jo ajatellessaankin liikettään. "Kolme viikkoa", oli hänelle sanottu. Hän oli nyt ollut Walesissa hiukan yli kolme viikkoa, viettäen vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista viisitoista Rhosissa. Hänen liikkeellään oli toisia yrityksiä, joihin häntä saatettiin tarvita. Ja taitava autonkuljettaja, joka toisi uuden auton Rhosiin, oli täysin kykenevä täyttämään Archien paikan — jollei talon poikana ja apulaispuutarhurina, niin sitä paremmin mr Rice-Mathewsin ohjaajakasvatuksen täydentäjänä.

Archie yritti kuitenkin vakuuttaa itselleen, että viimeksimainittu ei pitänyt paikkaansa, ja että liikkeen olisi parempi antaa hänen (Archien) vielä parisen viikkoa toimia vanhan herran opettajana.

Archie ei tahtonut nyt juuri lähteä Rhosista. Hän tahtoi jäädä Mauven läheisyyteen — Mauven, joka juuri oli lasiovesta siirtynyt arkihuoneeseen ja istuutunut pianon ääreen, kuten ensimmäisenä iltana. Kaikki Archien toiveet liitelivät hänen ympärillään kuten hyttyset lensivät ja surisivat parvekkeen pöydällä palavien lamppujen ympärillä.

Mr Rice-Mathews silmäili pöydän yli kauniita nuoria kasvoja, jotka heleässä valossa tummina kuvastuivat lasiovea vastaan; ja äkkiä vanhus sanoi: "Entäpä jos liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä, Archie?"

Tämä pudisti vakavana päätään. "Se ajatus on minulle surullinen, sir.
Silloin olisi hyvä onneni lopussa."

Vanhus hymyili mietteissään. "En usko hyvän onnenne loppuvan vielä pitkiin aikoihin, poikaseni. Minä luulen jumalien rakastavan teitä."

"Pahempaakin voisi miehelle sattua", vastasi sairaalloinen vanhus lempeästi. "Ettekö luule kunniakkaasti eletyn lyhyen tuokion ja pikaisen lopun olevan parempi kuin kahdeksankymmenen vuoden tyven ikuisine lääkepulloineen?"

"Varmasti, sir", myönsi Archie siekailematta — muistaen monia tovereitaan, joiden kunniakas ja täyteläinen elämä oli saanut pikaisen lopun…

"Mutta en minä sitä tarkoittanut, rakas poikani", lisäsi hänen isäntänsä nopeasti. "Kuollako nuorena? Se ei ole teidän kohtalonne. Vain siinä mielessä, että teidänlaisenne ei tarvitse olla vanha, kuolipa hän milloin hyvänsä. Eläkää te kauan ja onnellisena, ja nauttikaa noista 'Elämän manteleista' (sanontatapa on kotoisin eräästä hiljan lukemastani novellista), noista manteleista, joihin toisten hampaat eivät pysty. Te saatte säilyttää hyvät hampaanne loppuun saakka, Archie, siitä olen varma", mutisi hän. "Muistakaa toivoneeni, että teidän mantelinne aina olisivat makeita."

"Paljon kiitoksia, sir", sanoi Archie mielissään, mutta epävarmana; sillä mitä tämä kaikki tarkoitti?

Nuori mies kuunteli vähemmän vanhuksen puhetta kuin tytön soittoa arkihuoneesta. Tänä iltana Mauve ei soittanut Beethovenia, vaan jotain hilpeätä, hurjaa, mustalaissävyistä kappaletta, joka tanssi ja nauroi. Huomenna, matkavaunussa, Archie kysyisi häneltä mitä se oli.

YHDESTOISTA LUKU.

Mauve tulisi vasta kello neljä iltapäivällä. Mutta jo kello kolmeksi oli nuori Laverock valmistanut kaiken vierastaan varten: koristanut vaunun kuusamanoksilla, levittänyt puhtaan pöytäliinan pöydälle, leikannut voileivät, pannut kermaa ruskeaan kannuun ja kirsikoita sinivalkoiseen maljaan — vastaisuudessa hän ei ollut milloinkaan näkevä sinivalkoista kiinalaista porsliinia muistamatta näitä kirsikoita! — ja keittänyt vettä teetä varten.

Nyt Archie istui vaunun portaitten ylimmällä askelmalla silmäillen heinäniityn yli, jonka päässä matkavaunu sijaitsi, ja jonka yli tie Rhosista johti. Hänellä oli yllinkyllin aikaa miettiä tänä raukeana, ihanana kesäkuun iltapäivänä kaikkea, mikä oli jo pitänyt häntä koko yön valveilla, niitä tuhansia seikkoja, joita hän aikoi sanoa Mauvelle tämän tultua.

Mutta nähdessään hänen tulevan polkua myöten heinärukojen välissä Archie unohti kaikki nuo tuhannet asiat; ainoa, mitä hän saattoi ajatella, oli hänen nimensä.

Innokkaana Archie kiiruhti tielle häntä vastaan. Mauvella oli yllään sievin pukunsa: yksinkertainen, suora kesäpuku nimensä väriin, ametistikoriste kaulassaan ja päässään leveälierinen hattu, jota somisti sinipunerva silkkinauha. Nainen olisi huomannut, että tämä nauha oli uusi ja tarkalleen samaa väriä kuin silkkisukat, jotka nousivat sileistä harmaista kengistä, että neiti Rice-Mathewsin puku näytti aivan toiselta kuin ennen (tosin yhtä yksinkertaiselta ja hillityltä, mutta sittenkin toiselta) ja että hän oli niin "sievä" kuin hän ikänä saattoi tai tahtoi olla.

Archie Laverockin mieleen ei johtunut ajatella oliko hän sievä vai yksinkertainen. Hän oli vain Mauve. Hän täytti — ja miten täydellisesti! — nuorukaisen sydämen.

Mutta tervehtiessään Mauvea Archie sanoi hänelle vain tavallisimmat kohteliaisuudet siitä kuinka herttaisesti hän teki tullessaan, ja astuessaan jalallaan (pitkällä, sirolla jalallaan) ensimmäistä kertaa Archien vaunuun totesi hänkin varsin tavanomaisesti kuinka hauskalta kaikki siellä näytti — eikä kumpikaan vielä ollut virkkanut sanaakaan siitä, mitä he olivat aikoneet sanoa toisilleen.

Archie luuli edellisen iltapäivän ja illan jälkeen tietävänsä mitä hän tahtoi. Se tosiseikka, että Persiassa tai jossain muualla oli toinen mies, joka halusi Mauvea, teki hänen mielensä kiihkeäksi. Se kannusti häntä ja piti häntä jännityksessä, aivan kuin kilpailun alkaessa. Tuo tyttö — tyttö, jota joku toinen halusi; hän oli Archien tavoittelema päämäärä.

Tytön mielestä ei asia ollut niinkään yksinkertainen. (Tyttöjen mielestä asiat harvoin ovat sitä.) Hänkin oli miettinyt yön hiljaisuudessa. Mitä olikaan hänelle tapahtunut? Viisi vuotta hän oli pitänyt itseään naisena, jonka sydän oli omistettu muistolle — naisena, jonka elämästä mielenkiinto toista sukupuolta kohtaan ainiaaksi oli pyyhitty pois. Nyt — nyt näytti miltei siltä, kuin olisi hänen elämänsä täyttänyt kolminkertainen mielenkiinto… Ei vain yhtä miestä kohtaan! Kolmea miestä kohtaan samaan aikaan.

Oli Basil, mies, joka kuului menneisyyteen… Mutta siitä huolimatta kaikki, mikä oli täyttänyt hänen elämänsä, kaikki pysyi samana.

Sitten oli Archie Laverock, nykyisyyden mies. Miksi olikaan Archie näinä päivinä niin suunnattomasti kohonnut hänen silmissään? Mutta varmaan hän olikin parempi kuin Mauve aluksi oli kuvitellut. "Liikkeen" kirjoittaessa aikovansa lähettää mr Rice-Mathewsin opettajaksi nuoren sotilasuran jättäneen kapteenin nimeltä Laverock, ei Mauve ollut ajatellutkaan häntä niin miellyttäväksi, niin huvittavaksi ja hyödylliseksi. Sitäpaitsi hän oli hauskan näköinen, vaikkei suorastaan kaunis mies. Sillä tässä suhteessa Mauve erosi Lucy Joysta ja Meganista ja monista muista sukupuolensa jäsenistä, joiden mielestä Archie Laverockin kasvot olivat kauneimmat mitä he koskaan olivat nähneet. Mauve Rice-Mathews kuului niihin ihmisiin, joita yksi ainoa tyyppi miellyttää. Hänen ihailemansa tyyppi oli rakenteeltaan voimakkaampi kuin solakka ja siro Archie ja piirteiltään jyrkempi, haukkamaisempi. Silmien, ollakseen kauniit, tuli olla väriltään selvät: siniset kuten Basilin silmät olivat olleet!… Mutta olipa hänellä mitä puutteita hyvänsä, oli Archie miellyttävä. Etenkin ollessaan läsnä. Vasta hänen poissaollessaan huomasi hänen vikansa… Ja hän oli tosiaan ollut suurenmoinen estäessään isoisän murskautumasta tien kiviseinämään. Jollei Archie olisi osoittanut niin suurta kylmäverisyyttä ja notkeutta — mutta toisaalta, jollei Archie olisi ruvennut opettamaan isoisälle autonohjausta, ei tämä milloinkaan olisi joutunut sellaiseen vaaraan.

Isoisä luonnollisesti ihaili nuorukaista. Kuinka kauan tämä oikeastaan oli ollut Rhosissa? Kolme viikkoa! Mitä oli kolme viikkoa? Verrattuina niihin vuosiin, jotka Mauve oli viettänyt vain haaveillen Basilista! Oli totta, että hän tulisi kaipaamaan Archieta tämän lähdettyä. Mutta varmaankaan — varmaankaan ei kovin pitkää aikaa.

Viime yönä oli Mauve päättänyt sanoa Archielle, että jos tämä kuvitteli Mauven olevan jollain tavoin sidottu mieheen, joka oli lähettänyt hänelle hopeamaljakon Persiasta, niin hän oli kerrassaan väärässä.

Mutta aamulla hän oli ajatellut: "Miksi oikeastaan puhuisin siitä mitään? Mitä se kuuluu Archie Laverockiin?" Nyt hän jälleen toivoi saavansa jonkun syyn asian mainitsemiseen ja koko jutun selittämiseen Archielle…

Sillä kolmanneksi oli Lionel hänen mielessään, Lionel, joka kieltäytyi tyytymästä hänen kieltävään vastaukseensa. Lionel, jota hän ei ollut nähnyt vuoden 1915 jälkeen, mutta joka nyt oli kotimatkalla. Mauve ei voinut olla ajattelematta, mitä hän tuntisi Lionelia kohtaan tämän palatessa ja mitä hän tälle sanoisi.

Samalla oli hänen vaikea selvittää itselleen mitä hän tunsi Archie
Laverockia kohtaan. Miksi sai tämä, elettyään kuukauden päivät hänen
läheisyydessään, hänen mielensä hämmentyneeksi ja rauhattomaksi? Ja
Mauven oli mahdotonta sanoa hänelle, mitä hänen mielessään liikkui.
Mikä tekosyy hyvänsä oli parempi.

Ja siksi hän liioitellulla hilpeydellä ihaili sohvapeitteen kudontamallia ja pientä tytönpäätä esittävää kuvaa peilipöydällä ja pienien ikkunoiden kirkkautta, joista avautui näköala vihreille niityille ja lehtoihin, ja kaikkia taloudellisia mukavuuksia, jotka tekivät tästä siirrettävästä asunnosta oikean matkailijan paratiisin.

Sillävälin Archie, näytellessään kohteliasta isäntää, muisti mitä eräs amerikkalainen asiakas oli sanonut nähdessään Navaracin näytteillä Lontoossa: "Mutta kuulkaahan, nuori mies, kukapa enää perustaa kodin asuttuaan tällaisessa paikassa! Tehän annatte suorastaan kuoliniskun avioliitolle!" Ja Archie oli hymyillyt ja sanonut ystävällisimmällä, leikkisimmällä sävyllään: "Kenties…"

Mutta tällä hetkellä hänen mielensä täytti ajatus: "Luoja, kuinka ihana tämä olisikaan häämatkaa varten!"

Hänen ajatuksensa keskeytti Mauven ääni. "Tämähän on mukavampi kuin mikä loistohuoneusto hyvänsä: mutta yksi teiltä puuttuu."

"Ja se olisi — —?" kysyi Archie, miettien oliko tyttö saattanut arvata hänen salaisen ajatuksensa.

Mutta Mauve vastasi pinnistetyllä hilpeydellään: "Teillä ei ole kylpyhuonetta!"

"Eikö ole?" väitti Archie vastaan ja veti esiin suuren kumista valmistetun kylpyammeen, jonka hän joka aamu täytti suuresta kattilasta, missä parhaillaan kiehui vettä teetä varten.

"Oh, emmekö joisi teetä portailla", ehdotti Mauve. "Ulkona on nyt kerrassaan suloista, ja me voimme käyttää koko nurmikkoa pöytänämme — — —"

Niin he istuutuivat portaille; Mauve matkavaunun ylimmälle askelmalle ja Archie hiukan alemmaksi, häntä vastapäätä ja katsoen ylöspäin häneen. Mauve kaasi teetä, koska hän oli lähempänä keittiötä, ja ojensi Archielle hänen kuppinsa. Yhdessä he söivät Archien valmistamia voileipiä ja yhdessä he nauroivat turhalle.

Mutta viimein syntyi hiljaisuus, joka ei ollut vältettävissä. Mauve ojentautui taaksepäin ja asetti tyhjät teekupit pöydälle. Hän aikoi sanoa: "Kello lienee kahtakymmentä yli — tai kahtakymmentä vailla — jotakin…" Mutta siitä ei tullut mitään. Hän vaikeni, istuen askelmallaan, sirot kädet leväten hänen sinipunaisella puvullaan.

Archie, häntä vastapäätä, alkoi vetää esiin savukekotelonsa ja tarjota siitä Mauvelle. Mutta sitten hän muutti mieltään, hänen katseensa kiintyi Mauven käteen, joka toimettomana lepäsi hänen sylissään. Vaistomaisesti hän ojensi omat pitkät, tummat sormensa Mauvea kohti eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat.

Mauve ymmärsi. Ojennettu käsi oli jatkoa samaan pyyntöön, jonka edellisenä päivänä oli alkanut heidän välillään vaihdettu nopea katse puutarhassa. Kaikki, mitä sillävälin oli tapahtunut, ei merkinnyt mitään. Archie ojensi kätensä.

Mutta seuraavassa hetkessä Mauve piti parempana olla ymmärtämättä. Hän liikahti paikaltaan. Hän otti tyynesti sinivalkoisesta porsliinimaljasta muutamia kirsikoita ja pani ne Archien käteen, ikäänkuin hän olisi niitä pyytänyt.

Yhtä tyynesti otti nuori mies ne hänen kädestään ja pani ne takaisin maljaan, mistä tyttö oli ne ottanut. Ja sitten hän selvällä tarkoituksella ojensi uudelleen kätensä.

Tällä kertaa hän teki myöskin pienen liikkeen tyttöä kohti ja kiinnitti häneen saman katseen kuin edellisenä päivänä.

"Archie", aloitti tyttö äänellä, joka oli samalla kertaa sekä pingoitettu että epävarma. "Minä tahtoisin sanoa teille jotain. Ei, älkää pidelkö kättäni sanoessani sen, älkää… Se on jotain… se on vaikeata…"

Archie katsoi häneen. Tällä hetkellä hän rakasti häntä lämpimästi ja vilpittömästi…

On olemassa ihmistuntijoita, jotka tahtoisivat keskeyttää sanoen: "Hän luuli rakastavansa häntä." Heille on rakkaus kestävyyskysymys. Kenties nuo samat ihmiset haluaisivat väittää, että päivänpaistetta ei ole ollut olemassakaan, jos se on lakannut valaisemasta äsken rikastuttamaansa maisemaa.

Auttaakseen tyttöä Archie keskeytti hänet: "Jotain siitä, mitä en eilen puutarhassa voinut olla näkemättä?"

"Osaksi siitäkin", vastasi Mauve, ristien kätensä polviensa ympärille ja kiinnittäen hajamielisen katseen vuorien siintävään ääriviivaan heinäniityn takana. "Luulen, että te piditte tuota — tuota korttia — jonain, mitä se ei ollut."

Vihdoin tämä sanoi suoraan: "Minä en ole kihloissa miehen kanssa, joka oli kirjoittanut kortin —"

"Enkä luule enää milloinkaan meneväni kihloihin." sanoi Mauve Rice-Mathews nopeasti ja punastuen puhuessaan. "Minä olin kihloissa. sinä keväänä, jolloin sota puhkesi…"

"Lionelin? Oi, ei! Ei! Ei koskaan! En silloin ollut koskaan nähnytkään häntä — paitsi joskus lapsena. Erään aivan toisen kanssa. Ja hän oli minulle kaikki kaikessa, kuten sanotaan. Hän — mutta Archie en tosiaan tiedä, miksi kerron teille tätä kaikkea", virkkoi tyttö.

Omaksi hämmästyksekseen Mauve huomasi puhumistaan puhuvansa; sanoin, jotka kävivät yhä avoimemmiksi ja kiihkeämmiksi, hän kertoi vanhan, onnettoman tarinan Basilista. Niin, tälle toiselle nuorelle miehelle, miehelle, josta hän vielä viisi viikkoa sitten ei ollut tiennyt mitään. Tämän jännittyneenä kuunnellessa, vaieten kyyristyneenä hänen jalkoihinsa Mauve puhkesi intohimoisiin sanoihin: "Toisinaan ajattelen, että jollei isoisää olisi, niin olisin varmasti jo tapaturmaisesti hukkunut uintimatkalla. Minusta tuntuu, että vain varjo omasta itsestäni enää kävelee Rhosin puutarhakäytävillä; oikea minäni kuoli Basilin kaatuessa…"

Silloin hänen mielessään kuiskasi heikko, mutta itsepäinen ääni: "Onko se totta? Oletko varma siitä? Vain varjoko omasta itsestäsi? Niin oli kenties joku aika sitten. Mutta nyt? Eikö oikea itsesi muka enää tunne mitään? Etkö nytkään tunne mitään kertoessasi Archie Laverockille kaikkea tätä?"

Yrittäen uhmata tätä ääntä sisimmässään Mauve jatkoi: "Muistatteko keskusteluamme ensi kertaa pelatessamme verkkopalloa? Teistä olisi mahdotonta olla kahdeksan vuotta uskollinen jollekin, joka rakastaisi teitä. Minä nauroin itsekseni — jos sitä voi nimittää nauramiseksi. Viiteen vuoteen en ole hetkeäkään ajatellut ketään muuta kuin häntä — joka ei edes välittänyt minusta, ei ainakaan kauempaa kuin pari kuukautta — —"

Ja taasen keskeytti ääni hänen sisimmässään, tällä kertaa äänekkäämmin: "Mutta itketkö sinä yhä Basilin tähden? Eivätkö kyyneleesi pikemminkin ole näyttelijättären, joka tyytyväisenä tuntee näyttelevänsä hyvin järkyttävän kohtauksen? Etkö itsekin nyt näyttele onnetonta?"

Mauve: "Vaikka kaikki muu onkin muuttunut! En voisi milloinkaan unohtaa häntä! En voisi koskaan pitää jostain toisesta, niinkuin muut tytöt."

Mauve: "Minusta on kauheata, että sotalesket menevät naimisiin. Hänen leskensä teki sen. En voisi milloinkaan, milloinkaan ymmärtää sellaista." Hänen hengityksensä tukahtui nyyhkytykseen ja hän lisäsi vieläkin kiihkeämmin: "On tunteita, jotka kestävät koko elämän iän, Archie! Ainakin joillekin meistä! Ja minulle — ikuisesti!"

Jälleen ääni väitti vastaan: "Niinkö? Niinkö?", mutta se hukkui toisen äänen kaikuun hänen vieressään. Sillä kirkkaana ja sekä onnellisena että närkästyneenä purkautui viimein Archien huudahdus:

Mauve kohotti ihmeissään häneen nuo tummat silmänsä, joissa tuntemattomasta lähteestä vuotaneet kyyneleet kimaltelivat. Kyynel putosi hänen ranteelleen. Ja silloin hän huomasi, että Archie Laverock oli lujalla otteella tarttunut hänen molempiin käsiinsä. Hänen otteensa oli sähköinen ja lohduttava, siinä kohisi elämän voimakas virta. Hämmentyneenä Mauve ei liikauttanutkaan käsiään. Hänen epäröivä katseensa siirtyi niistä nuoren miehen hymyileviin kasvoihin.

Hämmentyneenä Mauve yritti vakuuttaa itselleen: "Hän ei voinut sanoa 'rakas'. Minä vain kuvittelen. Hän ei voi pidellä käsiäni. Hän ei voi puhua minulle noin."

Mutta nuorukainen puhui yhä, pudistaen hänelle päätään, joka oli vaalea ja pehmeäsuortuvainen kuin keltasirkun höyhenpuku. "Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on toisin tarkoitettu. Ettehän te voi mitään luonnolliselle vaihtelulle. Kasvamiselle! Vuokselle ja luoteelle! Se on luonnon meno… Ei ole tarkoitus, että te surisitte asiaa, joka jo kauan sitten on ollut ja mennyt. Sehän on kaikki muuttunut toiseksi, Mauve! Ettekö voi uskoa sitä?"

Tyttö tuijotti häneen kuin olisi Archie juuri herättänyt hänet levottomasta unesta.

"Uskollisuus on ihmeellinen ja ihana asia, se on totta", myönsi Archie vakavammin. "Mutta hyvä Luoja! Sininen kalliokyyhkynenkin seuraa kumppaniaan vain niinkauan kuin se on elossa! Ja tämähän on jo kaikki lopussa. Ettehän te voi — oh, sehän on mahdotonta!"

Mauve tunsi ajelehtivansa kohti pyörrettä, jota hän ei tuntenut eikä ymmärtänyt. Hän tunsi ihmeellistä vetovoimaa tuohon nuoreen mieheen, jota hän ei edes saattanut pitää kauniina — sillä hän ei tiennyt, että tuon vetovoiman oikea nimi ei ollut Archie Laverock, vaan Nuoruus; uudelleen heräävä Nuoruus. Samoissa olosuhteissa ja oikealla hetkellä olisi millä nuorella, miellyttävällä ja ihastuneella miehellä hyvänsä ollut kylliksi vaikutusvaltaa temmatakseen hänet viimeisten vuosien liikkumattomasta suvannosta takaisin elämän pyörryttävään, intohimoiseen virtaan.

Mutta hän näki vain Archien… Hän katsoi häneen — ja ajatteli puolittain tiedottomasti: "Mikä vahinko, että hänen silmänsä eivät ole siniset!" Hän ei saattanut kohdata hänen katsettaan ja käänsi päänsä pois; alkoi lauseen, keskeytti sen ja mutisi pingotetulla, hiljaisella äänellä: "Luulen jättäneeni nenäliinani vaunuun."

"Ottakaa tämä; se on puhdas", kehoitti Archie vetäen esiin taskustaan himmeänsinisen silkkinenäliinan, jonka kulmaan ilmeisesti lahjan antaja oli sitruunankeltaisella kirjaillut nimikirjaimet A.L.L., joita ympäröi sydän.

Mauve otti sen ja käytti sitä. Archien sormet sulkivat jälleen tiukasti hänen kätensä otteeseensa. Kuinka kaukana olikaan tämä Mauve siitä tytöstä, joka kätensä sijaan oli antanut hänelle kirsikoita! Mutta jälleen Mauven mielessä risteilivät kiihkeät kysymykset: "Miksi kerroinkaan hänelle sitä kaikkea? Miksi en suuttunut hänen röyhkeydestään sanoa 'se on kaikki ollutta ja mennyttä'? Miksi annan hänen pitää kiinni käsistäni? Nyt hän tietysti suutelee niitä — —"

Ja sitten Archie suuteli niitä, noita pitkiä, kapeita sormia, jotka puutarhatyö oli tehnyt karkeiksi; hän siveli niitä poskeaan vastaan, ja Mauve salli sen tapahtua. Hän nousi, ja Mauve — hän saattoi itse tuskin uskoa sitä todeksi — siirtyi lähemmäksi häntä vaunun portailla: ja kun Archie sulki hänet syliinsä, ei enää ollut kysymystäkään mistään sallimisesta; hän jäi hänen syliinsä tyytyväisenä, kohottaen kasvonsa häntä kohden ja vastaanottaen hänen hyväilynsä ihmetellen ja riemuiten.

Myöhemmin hän tuskin saattoi uskoa, että se todellakin oli tapahtunut. Niin suuri on meidän päiviemme naisten itsesuggestiivinen voima. Mauve saattaa nyt tuskin uskoa, että tämä silloinkin niin odottamaton ja yllättävä kohtaus tapahtui. Se ei ollut hänen omaa järjestelmällistä, tavallista elämäänsä, vaan välähdys jostain tuntemattomasta, riemukkaasta, alkuperäisestä voimasta, kuten outo ja kirjavasiipinen perhonen olisi lennähtänyt sammalrunkoisen walesilaisen tammen oksalle ja siellä lepuuttanut loistavia, värikkäitä, häikäiseviä siipiään.

"Mauve", vastasi tämä, syvästi ja hellästi. "Rakas…" Ja suudellen hänen ruskeata tukkaansa: "Miksi kätket korvannipukkasi? Eivätkö ne muka ole tarpeeksi kauniit? Mutta nehän ovat!… Siksikö sinä piiloitat ne? Niinkö? Saadaksesi minun tekemään näin?… ja näin? ja näin?"

Tästä Mauve piti, sen Archie tunsi kuiskatessaan pieneen korvaan, joka hehkui hänen huuliensa kosketuksesta: "Rakas!"

Mauve nojautui tuokion hänen olkapäätään vastaan; ajattelematta mitään, erittelemättä mitään — vain tuntien itsensä onnelliseksi.

Vasta pienen seinäkellon ääni sisältä matkavaunusta sai hänet hypähtämään jalkeille ja riistäytymään irti Archien syleilystä, huudahtaen epäillen: "Voiko kello olla niin paljon? Archie, tuo kello ei voi käydä oikein!"

"Älä välitä ajasta!" pyysi Archie tulisesti, rukoilevasti. "Pysy niinkuin äsken olit!"

"Minä en voi. Minun täytyy palata kotiin. Päivällinen odottaa. Ja isoisä!" muistutti tyttö hämmentyneenä. Työntäen syrjään Archien käsivarret hän suoristautui, silitti leveälieristä hattuaan ja korjasi ametistikoristettaan. Hän hypähti Archien ohi alas portailta ja seisoi ruohikossa, kuten hän oli seisonut heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan nykyisestä suuresti eriävässä tilanteessa.

Mauven silmät hymyilivät Archielle, mutta hänen äänessään oli rukoileva sävy hänen puhuessaan.

"Archie, kuuletko? Minä en tahdo, että tänään tulet päivälliselle
Rhosiin. Ei tänään!"

"Mitä sanotkaan!" huudahti tämä pettyneenä. "Saatuani tänään tuskin nähdäkään sinua — —"

"Huomenna näet minut taas. En voi antaa sinun tulla. Isoisä… ja kaikki, ethän sinä tule! Minä — minun täytyy ensin saada koota ajatukseni, minun täytyy!" selitti neiti Rice-Mathews hämmennyksissään ja punastui ja rupesi nauramaan. "Ei vielä tänään, Archie. Tule huomenna, niin, huomenna saat tulla aikaisin, jos tahdot."

"Ei, älä tee sitä! Isoisä tahtoisi sinua välttämättä jäämään päivälliselle."

Niin he kulkivat yhdessä niityn yli; heidän yhteinen varjonsa taittui heinärukoihin ja laskevan auringon hohde kimalteli heidän silmissään. Aidan luona Archie sulki jälleen tytön syliinsä — mutta nyt oli Mauve kiireissään ja hajamielinen; tämä syleily ei ollut ensimmäisen veroinen.

Irroittaen itsensä Archien käsivarsista Mauve kiiruhti kartanoa kohden. Aidan toisella puolen seisoi tummeneva pyökkimetsä kuin valmiina sulkemaan syliinsä solakan, loistavan, sinipunervan olennon. Hän kääntyi viittomaan Archielle tämän seistessä aurinkoisen niityn keskellä ja katsoessa Mauven jälkeen.

Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui kartanolle, huusi sisäkölle "Kymmenen minuuttia, Megan!", juoksi portaita ylös huoneeseensa ja alkoi pukeutua päivällistä varten; mutta sitä tehdessään hän mutisi itsekseen lyhyen, riemuitsevan lauseen.

Hän liikkui edestakaisin pukeutuessaan; ja mitä hän sillävälin teki, oli kenties sitä mitä hän oli kutsunut "ajatusten kokoamiseksi". Sillä hänen toisella kädellä irroittaessaan pukuaan, etsi toinen kirjoituspöydän laatikosta valokuvan urheilupukuisesta miehestä. Ja Mauve hymyili hänen kasvoilleen ystävällisesti, nyökäten ikäänkuin jäähyväisiksi. Sillä sitten hän repi kuvan keskeltä kahtia ja sytytti palat tulitikulla. Vaihtaessaan jalkineitaan hän muisti jotain muuta; vaatekomeronsa perimmäisestä nurkasta hän veti kiireisesti esiin valkoiset silkkikengät vanhentunutta mallia. Ne olivat tanssineet eräissä tanssiaisissa toukokuussa vuonna 1914. Miksi säilyttää niitä? Mauve heitti ne paperikoriin. Niitä seurasi pinkka kuuden vuoden vanhoja teatteriohjelmia, joita Mauve oli säilyttänyt haalistuneessa laukussa ja jotka hän rypisti kevein mielin, toistaen itsekseen äskeistä lausetta.

Ihmeellistä kyllä se ei sisältänyt sen nuoren miehen nimeä, jonka käsivarsien lämmin ote vielä tuntui hänen harteissaan, jonka hyväilyt vielä polttivat hänen kaulallaan ja kasvoillaan, ja jonka kuiskaama "rakas!" vielä kaikui hänen korvissaan.

Saattoiko olla niin, että Mauve enää tuskin ajattelikaan Archie
Laverockia — ainakaan Archieta yksilönä?

Sillä sanat, joita hän riemukkaasta toisti itsekseen juostessaan portaita alakertaan, olivat: "Minä olen parantunut! Minä olen parantunut! Nyt en enää sure Basilia!"

KAHDESTOISTA LUKU.

Sanat, joita hän puolestaan lakkaamatta huomasi toistavansa, olivat:
"Laupias taivas! Mitä olenkaan tehnyt? Mihin olenkaan nyt joutunut?"

Miltei häpeää ajatellessaan, kuinka vähän aikaa oli kulunut siitä, kun hän Mauven korvaan kuiskasi hyvästelynsä — hehkulla ja todellisella intohimolla. Hän oli tulinen rakastaja.

Mutta yhtä vilpitön ja syvä oli Archien pettymys, hänen vielä samana iltana (herättyään pyyteensä kiihkeästä huumasta) selvitettyään itselleen kaksi seikkaa.

Ensimmäiseksi: Hänen teekutsunsa oli loppunut kohtaukseen, jota virallisesti oli pidettävä kihlauksena hänen ja neiti Rice-Mathewsin välillä.

Toinen kohta selvisi hänelle paljon hitaammin kuin ensimmäinen, mutta sitä epämiellyttävimpiä tunteita herättäen.

Hän istuutui yksinään matkavaunun portaille, joilla he olivat äsken istuneet sylikkäin. Hän pureskeli piippunsa vartta; ja tähtien tuikkiessa ja kasteen langetessa ruohikkoon, kuunnellen laitumella liikehtivän karjalauman ääniä ja pöllön valittavaa huutoa pyökkimetsästä ja koko nukkuvan tienoon tasaista hengitystä vietti nuorukainen monta tuntia miettien tyttöä, jota hän oli rakastanut — mielettömyydessään!

Hän oli vihainen itselleen, mutta hän raivosi enemmän surusta kuin vihastuksesta. Sillä eikö hän jälleen ollut saanut tuntea pettymystä: tuota tuttua, inhoittavaa pettymystä, joka kerta kerralta tuntui käyvän yhä kauheammaksi?

On paljon miehiä, joiden mielestä Archie olisi tehnyt 'hitonmoisen hienon kaupan', siepatessaan itselleen tuon rikkaan vanhuksen pojantyttären komeine kartanoineen ja muine aarteineen. Archie tuskin oli tämän mielipiteen "yläpuolella", mutta hänen mieleensä yksinkertaisesti ei johtunut tuhlata sille ajatustakaan. Ajatellessaan kartanoa hän vain muisti, miten kiintynyt Mauve Rice-Mathews oli siihen ollut. "Minun juureni ovat täällä," oli hän sanonut. (Juureni!) Hän ei milloinkaan suostuisi muuttamaan muualle. Mies, joka menisi naimisiin hänen kanssaan, saisi luvan juurtua hänen viereensä, ajatteli Archie Hän kuvitteli mielessään tällaista elämää.

Asua siis aina tässä laaksossa, jonne aamulehdet saapuivat kello kolmelta iltapäivällä. Seurustella aina noiden talon tuttavapiiriin kuuluvien typerien walesilaisten maalaisihmisten kanssa, jotka olivat miltei kaikki keski-ikäisiä. Tyytyä aina samoihin harrastuksiin; Archie oli kuulevinaan hillityn tytönäänen luettelevan ne nimeltä.

"Pappilan keittäjättärellä oli hyvin vanha keitto-ohje…" ja niin edelleen samaan tyyliin.

"Isoisä, sinun on jo aika paneutua levolle. Archie, pyytäisin sinua miettimään laakeripolun järjestelyä — ja oh! minulla on niin mainio tuuma. Emmekö voisi muuttaa entistä karjakeittiötä savivalimoksi?…" ja niin eteenpäin loppumattomiin.

Kuinka saattaisi kestää sitä päivän toisensa jälkeen, mietti Archie, maailman ihastuttavimmankaan tytön takia? Mauve oli yhdeksännentoista vuosisadan myöhästynyt jäsen, itse oikea sinisen kalliokyyhkysen tyyppi. Jos tuo Basil olisi elänyt, olisi Mauve varmaan rakastanut häntä vaikka sadan vuoden ikäiseksi saakka. Mutta nyt valitettavasti — oli hän (Archien toimesta) siirtänyt rakkautensa Archieen itseensä.

Miksi hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt, ettei Mauve ollut hänen tyylisensä tyttö? Kaukana siitä. Kaukana siitä!

Hänen piippunsa sammui. Äkkiä Archie huomasi, että hänen hartioissaan tuntui kylmältä… Totisesti, hän oli läpimärkä. Ei ainoastaan lankeava kaste ollut niitä kostuttanut, vaan lisäksi oli alkanut sataa. Sade kasteli myöskin levitetyn heinän. Hän nousi, ojentautui ja astui vaunuun. Hän tunsi itsensä sangen nälkäiseksi… Viipale häränlihaa kahden ruisleivänpalasen välissä oli hänen päivällisensä keskiyön aikaan. Sitten hän otti aimo ryypyn whiskyä, paneutui vuoteeseensa ja vaipui heti syvään uneen.

Mutta päivä tuntui sarastavan aivan samassa, ja Archie heräsi tuntien kuin painajaisena, että jotain häntä uhkasi; mikä, sitä hän ei heti jaksanut muistaa.

Tuona alakuloisena hetkenä, jolloin päivä sarastaa kalpeana ja kaikkialta kuuluu lintujen ääniä ihmisten vielä levätessä, mietti Archie, käännellen levottomana vuoteellaan, viimeisen rakastumisensa esinettä ja näki hänet niin epäedullisessa valossa kuin miehet saattavat nähdä vain naisen, jonka suhteen he eivät aina ole olleet välinpitämättömiä. Nyt hän näki hänet tuiki viehätyksettömänä. Nuori nainen, aivan samanlainen kuin sadat muut hänen luokkaansa ja lajiinsa kuuluvat — alhaisella kehitysasteella olevaan luokkaan ja tyhjänpäiväisyyteensä vähitellen kuolevaan lajiin. Valon verkalleen harmaana tunkeutuessa vaunun avoimista ikkunoista ja selventäessä kaikkien pienien esineiden ääriviivoja hänen ympärillään katseli Archie Mauve-raukkaa yhä ankarammasta näkökulmasta.

Hän oli terävä; niin kyllä, teräväpäinen. Hän oli tarmokas, hän oli viileä, hän oli kyvykäs, hän oli kaikkea mitä nainen ei saa olla!

Ja mikä oli miltei pahinta kaikesta, rakastettuna Mauve oli mahdoton, kylmä, luotaantyöntävä!… Niin, niin se oli.

"Arvostelkaa rakastettuanne hyvästellessänne!" kehoittaa viisas ranskalainen sananlasku. Viimeisen hyväilyn muistamme luonteenomaisena.

Ja niin Archie muisteli — ei ensimmäistä leimahtavaa tuokiota, jolloin Mauve säteillen oli tullut puoliväliin hänen avointa syliään vastaan. Tämän tuokion peitti muisto toisesta, viimeisestä hetkestä, jolloin hän oli syleillyt Mauvea hyvästiksi aidan luona. Hän muisti vain, kuinka kiireisesti Mauve oli kääntynyt hänen luotaan, tarjottuaan hänelle vain tätimäisen viileästi poskensa suudeltavaksi.

Mauve ei ollut tyttö, jota Archie halusi suudella taikka katsoa tai edes puhutellakaan tai nähdä seuranaan.

Mutta — nyt hän oli loukussa. Hyväksytty kosija. Tänään, muutamien tuntien kuluttua, oli hänen vaellettava Rhosiin vahvistamaan tämä (kauhea) suhde.

Archie nousi harvinaisen aikaisin, tosiasiallisesti niin pian kuin hän näki ensimmäisten savukierteiden nousevan mökeistä heinäniityn päässä pyökkimetsän liepeellä. Sitten hän huomasi, että Mauve ei varmaankaan vielä nousisi kokonaiseen tuntiin.

Jokainen tämän tunnin kuudestakymmenestä minuutista tuntui kokonaiselta viikolta kiirastulessa Archien mielestä, joka mietti, kuinka hän saattaisi esiintyä Mauven onnellisena ja vastakihlautuneena sulhasena — tytön, josta hän ei välittänyt, mutta jonka hän oli saanut rakastamaan itseään tuolla omituisella, kiihkeällä ja ikävystyttävän uskollisella tavalla, jolla hänenlaisensa tytöt "rakastavat".

Nyt hän luuli ymmärtävänsä Mauven perinpohjin. Tosiasia on, että hän ymmärsi häntä vielä paljon vähemmän kuin hän milloinkaan oli ymmärtänyt niitä monia tyttöjä, jotka näköjään olivat paljon ihmeellisempiä kuin Mauve.

Mitä Mauveen tulee, oli tämä Rhosissa viettänyt yhtä levottoman yön kuin Archie käännellessään vuoteellaan matkavaunussa. Hänen ensimmäinen tunteensa — persoonaton ja säteilevä paranemisen riemu — oli ohitse. Hän oli jäänyt tuijottamaan erääseen sydämensä soppeen, jota hän ei tuntenut omakseen. (Se oli kenties sama soppi, josta virtasi tulta ja tunnetta hänen soittoonsa, mutta sitä hän ei liioin tiennyt.) Niin hän hukutti itsensä — tavallisen, jokapäiväisen itsensä — kysymyksiin. Tärkein niistä oli: "Mutta jollen lopultakaan pidä Archie Laverockia niin erikoisena, niin miksi, miksi, miksi sallin hänen suudella itseäni? En voinut sille mitään," tuumi hän. "Miehet hukkaavat aivan suunnatonta vaivaa oppiakseen kuinka tulee pidellä cricketmailaa, onkea, airoa tai pyssyä — kaikkea, paitsi kuinka tulee pidellä tyttöä kädestä tai vyötäisistä. Sen he jättävät sattuman varaan; he eivät luule siihen tarvittavan mitään erityistä tapaa. Mutta hän tiesi sen… Vai eikö minun pitäisi tietää, että hän tiesi. Eikö minun pitäisi ajatella… Ja riittääkö se rakkauden perusteeksi? Onko se kaikki?… Kenties ei, mutta se on tärkeätä. En voi sille mitään, että nyt tiedän sen. Ja kuitenkin —" Hän punastui ja painoi kasvonsa tyynyä vastaan.

Viimein hän ajatteli: "Hyvä! Jos olen kihloissa hänen kanssaan, niin olen kihloissa! (Isoisälle se on mieleen.) Ja se on pääasia, luullakseni!"

Nuori Archie olisi säästynyt yhdestä elämänsä suurimman katumuksen ja harmin hetkistä; jos hän tällä hetkellä olisi aavistanut, mitä Mauven mielessä liikkui.

Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, ei silloinkaan, kun nämä kaksi nuorta ihmistä seuraavan kerran kohtasivat toisensa — nämä kaksi, joiden tiet olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi kultaiseksi hetkeksi. Archie Laverock ei ole milloinkaan saava tietää, mitä Mauve Rice-Mathews tänä onnettomana aamuna hänestä ajatteli.

Mauve oli paljon aikaisempi kuin Archie oli odottanut. Hitaasti astellessaan kasteisen heinäniityn poikki sumussa, joka saattoi muuttua tai olla muuttumatta sateeksi, hän sai näkyviinsä tytön solakan vartalon vanhassa ruskeassa öljytakissa, villapuserossa ja karkeassa hameessa, joka oli yhtä harmaa kuin synkeä ilma; hänen jalkojaan peittivät kömpelöt kengät.

Archie ei ollut luullut rohkeutensa saattavan vieläkin vähetä. Mutta niin kävi joka tapauksessa hänen viittoessaan Mauvelle ja rientäessään häntä vastaan. Sinä hetkenä hänelle selvisi, että jollei hänellä olisi ollut niin suunnattoman ikävä tässä seudussa ensi hetkestä saakka, niin hän ei olisi milloinkaan tuhlannut ainoatakaan ajatusta Mauve Rice-Mathewsille.

Mutta nyt asia ei ollut enää autettavissa. Hänen täytyi keksiä jotain hilpeätä tilanteen helpoittamiseksi. Brrrr…

"Hyvää huomenta!" huusi, hän mahdollisimman sydämellisesti. "Kylläpä nyt on toista kuin eilen, eikö totta?" Sitten nopeasti: "— nimittäin ilma. Näytti siltä, kuin poutaa olisi kestänyt monta — monta päivää."

Nyt hän oli tullut aidalle saakka ja ojensi kätensä Mauvelle. Mutta tyttö hypähti maahan ilman hänen apuaan. Hän oli tietysti arka, ajatteli Archie harmissaan, koska hän oli niin perinpohjin rakastunut.

Sydän kurkussa hän jatkoi "huoletonta" keskustelua Walesin vuorien petollisuudesta. "Minä luulin, että niiden ollessa heikosti sinipunertavia ja näköjään kaukana, niinkuin eilen, olisi se merkki kauniista ilmasta — —"

Silloin Mauve keskeytti hänet miltei tylysti ja katsomatta häneen. Hän seisoi hiukan kumartuneena ja etsi jotain puseronsa taskusta. "Minä tuon sinulle — —" alkoi hän.

Samassa hetkessä kun hän lausui nämä sanat, välähti nuoren Laverockin mielessä pitkä sarja katkeria ajatuksia naisten ikuisesta, tungettelevasta tavasta aina antaa jotain.

Aina he tahtoivat lahjoittaa jotain! Jonkun pikkuesineen — tai suuren esineen… oikeuden kutsua heitä etunimeltä tai koko kertomuksen heidän viime kihlauksestaan tai oikeuden rakastaa heitä ikuisesti tai — uh! Ja samalla he kiusasivat miestä hukuttamalla hänet lahjoihin, jotka he olivat neuloneet tai kutoneet tai jollain muulla tavalla -eet hänelle; tai toivat he kirjan, joka hänen tosiaan täytyi lukea, tai kirjepaperikon tai parin moottorikäsineitä tai nyrkkeilykintaat tai automaskotin! Se oli sietämätöntä; vaikka ei tahtonut, että he tekivät niin, ja vaikka sen sanoikin heille, niin he tekivät sen kaikesta huolimatta. Ja Archiesta tuntui huonosti vietetyn yön jälkeen ja hänen nykyisessä vihamielisessä tilassaan, että tämä loputon antaminen oli koko epämiellyttävän sukupuolen kaikkein inhoittavin piirre. (Tänä hetkenä hän tosiaan halveksi naisia.)

Nyt aikoi siis taas yksi heistä antaa hänelle jotain. Archie mietti (kaikki nämä ajatukset välähtivät salamannopeasti hänen mielessään) olisiko se kenties taas silkkinenäliina kirjailluin nimikirjaimin; hänellä oli niitä jo neljä tusinaa.

Mauve päätti lauseensa: "— tämän, se tuli eilisiltana," ja ojensi
Archielle — sähkösanoman.

"Avaa se", sanoi hän, ja repiessään auki kuorta kuuli nuorukainen hänen selittävän nopeasti: "Tietysti sinun olisi pitänyt saada se eilisiltana, mutta Cook sai sen juuri valmistaessaan päivällistä, ja 'unohti' sen tai jotain muuta samankaltaista. Hänen olisi pitänyt lähettää Megan tai Cerenwen tuomaan se, mutta he olivat eilen vallan mahdottomia. En voi käsittää mistä syystä palvelusväkemme nykyään aina riitelee", selitti Rhosin nuori emäntä — riidan tietämättömälle aiheelle.

Sillä ei Mauve eikä Archie aavistanut, kuinka paljon mustasukkaisuutta ja kuinka paljon kyyneleisiä kohtauksia Rhosin keittiö viime viikkojen aikana oli nähnyt, koska jokainen palveluskunnan naispuolinen jäsen halusi olla ainoa, joka sai palvella mr Laverockia, saadakseen häneltä palkaksi hymyn, kiitoksen tai tervehdyksen. Rauhanhäiritsijä (joka lopultakin oli tietoinen vain murto-osasta aiheuttamistaan häiriöistä) luki sähkösanoman, jonka Cook oli kernaammin pitänyt kokonaisen yön kuin sallinut kenenkään muista palvelijoista koskeakaan siihen.

Hän oli aidan luo tullessaan katsonut Archie Laverockia epäröiden ja hämmentyneenä. Epäröinti ja hämmennys oli johtunut sekä hänestä itsestään että tuosta miehestä, joka edellisenä päivänä oli sulkenut hänet syliinsä.

Hänen mielessään oli risteillyt kysymyksiä: "Miksi tuo muutos eilisestä? Miksei hän ole kuten eilisiltana? Ja miksi en minä ole kuten eilen? Miksi emme sano emmekä tee mitään? Miksei hän edes tarttunut käteeni — mutta hänhän tahtoi auttaa minua alas aidalta, vaikka minä en sallinut sitä. Miksi en? Mitä on tapahtunut? Ja mitä tulee tapahtumaan?"

Vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin antoi tuo hetken viivähtävä ilme
Archie Laverockin kasvoilla, hänen lukiessaan sähkösanoman.

Hänen kasvonsa kirkastuivat niin äkkiä, että ne näyttivät aivan muuttuneilta. Ne säteilivät. Naamio näytti putoavan niiltä. Niin, niitä oli peittänyt naamio. Teeskentelyn naamio, joka nyt putosi.

Mutta tämä ilme kesti vain hetkisen. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat Archien kasvot entisellään. Mauve saattoi tuskin uskoa tosiaan nähneensä tuon helpotuksen ja ilon ilmeen. Hämmästyksen kuvastuessa hänen äänessään Archie huudahti: "Mitä ihmettä! Onpa tämä uutinen!"

(Samassa hetkessä selvisi kummallekin, ettei kumpikaan heistä ollut vielä käyttänyt toisen nimeä.)

Hän ihmetteli yhä vielä äkkinäistä muutosta Archien kasvoilla. Sitä ei käynyt kieltäminen, hänen katseessaan oli väikkynyt todellinen riemu. Riemu! Hänen takaisinkutsumisensa takia! Nyt teeskenteli hän jälleen asiaankuuluvaa närkästystä, mutta Mauve oli nähnyt tarpeeksi.

Tänä lyhyenä hetkenä hän oli nähnyt enemmän Archiesta kuin koko aikana, minkä tämä oli viettänyt Rhosissa. Hänen mielensä täytti sekava ymmärtämys, pettymys, hilpeys, häpeä, katumus ja myöskin helpotuksen tunne.

Sitten, hänen lukiessaan uudelleen sähkösanoman, tapahtui jotain muuta, tuolla selittämättömällä tavalla, jolla elämämme ihmeellisimmät seikat usein tapahtuvat.

Sillä tänä hetkenä Mauve Rice-Mathews, heräten vihdoin ymmärtämään oman onnensa, myöntyi erään miehen kosintaan, joka ei edes ollut hänen läheisyydessään. Hän ei ollut edes Englannissa. Hän oli yhä vielä laivalla, joka oli matkalla Persiasta kotiinpäin. Hän oli hartiakas sotilas — Mauven ihailemaa tyyppiä — ja hänen sinisistä silmistään loisti rakkaus. Hän oli Mauven vanha ihailija Lionel, joka matkasi Englantiin jälleen koettamaan onneaan.

On turha sanoa, että Lionel itse ei milloinkaan saanut tietää, milloin Mauve suostui hänen kosintaansa; hän kuvitteli sen tapahtuneen vasta useita viikkoja myöhemmin, hänen kosittuaan kuudennen — vai oliko se jo seitsemännen? — kerran. Ja mitä Laverockiin tulee, ei hän milloinkaan olisi aavistanut, että hän poistuessaan tämän tytön elämästä jätti takanaan auki oven, joka muutoin olisi iäksi pysynyt suljettuna niinkin suositulle kosijalle kuin Lionel oli.

Mutta paljon myöhemmin Mauve ajatteli: "Hyvä! Archie Laverock paransi minut suremasta Basilia. Hän avasi silmäni näkemään joukon asioita, omasta itsestäni. Ja nyt tiedän varmaan antavani niin suuren arvon Lionelille — koska olen tuntenut Archien."

Mutta miesten on vaikea uskoa, että tytön on mahdollista hyötyä hetken seikkailusta voitokkaan valloittajan kanssa. Itse valloittajatkin ovat vakuutettuja siitä, että osa, jota he ovat näytelleet entisen rakastettunsa elämässä, on tämän ajatuksissa yksinomaan kipeä ja tuskallinen kohta.

Ja niinpä Archie, seistessään harmaassa sumussa lemmenkohtauksen jälkeisenä aamuna, kärsi ainakin niin paljon kuin hän kaikilla rikoksillaan oli ansainnut. Hän yritti sanoa jotain siitä, kuinka pian hän pelkäsi olevansa pakoitettu lähtemään paluumatkalle.

Mauve Rice-Mathews katkaisi ripeästi kiusallisen solmun. Hän virkkoi nopeasti ja hillityimmällä seurusteluäänellään: "Niin, tietysti. Minä käsitän. Sinun täytyy lähteä viipymättä, eikö niin? Minä vien kyllä terveisesi ja jäähyväisesi perille isoisälle." Sitten, päättävästi ja merkitsevästi: "Nämä ovat tosiaan jäähyväiset. Minä käsitän kaiken. Hyvä näin, Archie."

Archien huulet avautuivat. Hän katsoi hämmästyneenä Mauveen. Hän mietti, että tyttö oli urhoollinen, käsittäessään asian ja kuitenkin menetellessään näin. Sitten häntä harmitti, että hänen oli myönnettävä hänet urhoolliseksi. Mutta näissä olosuhteissa, mitä ihmettä saattoi mies ajatella, tehdä tai sanoa?

Sitten, aivan kuten Archie oli tehnyt matkavaunun portailla eilen auringonpaisteessa heidän istuessaan yhdessä keskellä heinän ja apilan tuoksua ja tuntiessaan nuoruuden, läheisyyden ja ilon vetävän heitä toistensa puoleen, niin teki Mauve nyt. Hän ojensi hoikan kätensä — mutta kuinka toisin kuin eilen! Ja tällä kertaa hän pakoitti Archien laskemaan kätensä — kuinka toisin kuin eilen! — hänen käteensä.

Mauve puristi Archien kättä lujasti ja vilpittömästi kuin joku toinen poika olisi saattanut tehdä. Kuinka suurenmoisesti tehty Mauvelta, ajatteli Archie, huomaamatta kurjuudessaan lainkaan, kuinka pientä ponnistusta se itse asiassa kysyi tytöltä.

Archien vastaus (kuulumaton) tunkeutui kenties sentään Mauven sydämeen:
"Jumala siunatkoon sinua…"

Mauve kääntyi, nousi aidan yli ja hävisi sumuun, joka jo olikin muuttunut sateeksi.

Sateessa, joka nyt jälleen valui koko päivän ajan, varusti Archie vaununsa matkaan. Tihkusateessa hän jälleen kääntyi Englantia kohti, kosteiden metsien kautta, virtaavia teitä myöten ja lehtojen tulvivan, läpimärän väriloiston läpi, jota niin moni englantilainen matkailija on tottunut pitämään "tyypillisenä" walesilaismaisemana. Mutta he muistavat vain auringottomat päivät, nuo matkailijat; ja heidän laillaan unohti kiittämätön Archie Laverock ne päivät, jolloin tämä maakunta oli näyttäytynyt hänelle selkeän päivän loisteessa.

Märkyyden pisaroidessa pitkinä hopeajuovina Navaracin ikkunoihin arveli nuori Laverock ikävystyneenä, että Walesissa ei milloinkaan ollut muuta kuin sadetta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kahta viikkoa myöhemmin lojui Archie keskikesän ihanassa helteessä pienenä, auringon valaisemana, valkoisena pilkkuna turkoosinsinisen taivaan ja paikotellen safiirinvärisen, paikotellen smaragdinhohtoisen vedenpinnan välillä.

Hän lojui paistattaen päivää pienessä valkoiseksi maalatussa moottoriveneessä, joka hiljalleen keinui Bretagnen kultaisilta hiekkarannoilta vetäytyvän luoteen laineilla. Tällä hetkellä olivat hiekkarannat tyhjinä; kirjavien kesähameiden, uimapukujen ja hiekkalinnoja rakentelevien lasten kansainväliset parvet olivat vetäytyneet siroihin ranskalaisiin huviloihin. Nämä olivat pienempiä ja kevyempiä kuin talot Englannin rannikolla; niiden seinät olivat milloin vaaleanharmaata milloin hiekanväristä kiveä tai savetut; nurkat koristetut punaisin tiilein, luukut vihreät tai valkoiset ja koko talot rakennetut vain viileyttä ja kesän siimestä varten.

Mutta Archie Laverock ei kaivannut siimestä; hän nautti keinuessaan meren parmailla heloittavassa päivänpaisteessa pienessä poukamassa parinsadan metrin päässä rannasta. Hän oli avopäin ja auringonpaahtama muutamien kylpien ja päivääpaistattaen vietettyjen päivien jälkeen; hänen kullanruskea ihonsa loisti tummana hänen valkoista pukuaan vastaan. Hän makasi selällään sellaisessa asennossa, että hän ei saattanut nähdä muuta kuin auringonvalaiseman palasen valkoiseksi maalattua veneenlaitaa ja yllään rajattoman ja pilvettömän sinen veden päällä. Sinistä… sinistä… Milloin sitä vastaan kuvastui verkalleen liitelevän kalalokin siipi; milloin liukui ohi jonkun purjeen valkoinen kolmio. Archien puoleksi suljetut silmät tuskin huomasivat näitä yksityiskohtia; hänen ajatuksensa eivät kiintyneet mihinkään muuhun kuin täydellisen joutilaanaolon suloisuuteen ja lämpöön, jossa hänen ruumiinsa lekotteli. Rannalla heinäsirkat sirisivät apilaniityssä, joka reunusti kallioista rantaa; sisiliskot makasivat liikkumattomina kuumilla rantakivillä; keltaiset perhoset levittelivät siipiään ajuruohon lämpimillä patjoilla ja lepäsivät niillä väristen nautinnosta. Kuinka lähellä noita eläimiä olikaan nuori mies maatessaan pitkin pituuttaan veneessä väriloisteisessa lahdenpoukamassa antaen päivänpaisteen ja meri-ilman tunkeutua sisimpiin ytimiinsä saakka! Häntä liikutti yhtä vähän kuin noita onnellisia olentoja ajatus eilisestä tai huomisesta päivästä — enempää kuin mikään muukaan ajatus. Tunne, jota tuskin saattaa kutsua ajatukseksi, ajelehti verkalleen hänen mielessään kalalokkien valittavien huutojen kantautuessa hänen korviinsa uuvuttavan iltapäiväautereen läpi.

Ja mikä parasta kaikesta, seikka, josta hän kiitti Luojaa — ei ainoatakaan tyttöä…

Mikä onni, että tämä siunattu vene olikin sattunut kuulumaan vanhan kunnon Stickin omaisille!

Kuinka ihmeellinen sattuma olikaan tavata kunnon Stick täällä Ranskassa Dinardissa. Kun muisti hänen lähtönsä sotaan vuonna 1917… Stick mitä kehnoimmassa univormussa, hiukset riippuen takinkauluksen yli! Ja nyt istui hän täällä yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä kahvilassa vermouthlasi edessään ja huusi äkkiä: "Ter-ve! Eikö tuo vain olekin Archie? Mutta etkö sinä ollutkaan kuollut?"

Ja kuinka mainiota häneltä vaatia Archieta jäämään tänne hänen seurakseen, kunnes koko perhe saapuisi Pinardiin.

Toveri; miestoveri, kaikkine hyveineen. Rehellinen. Ymmärtäväinen. Mies, johon hädän tullen saattoi luottaa. Ja, mikä on yhtä tärkeätä, mies, johon aina saattoi luottaa. Ei kade. Ei teeskentelevä. Ei sellainen, joka sanoi yhtä ja tarkoitti toista. Ei keimaileva. Vain ystävä. Lopultakaan ei mikään ollut sen parempaa kuin miesten välinen ystävyys.

Jos toverina olisi ollut tyttö — no niin, eihän ollut mitään uutta, ettei tytön kanssa sittenkään saattanut olla ystävä. Eikö se ollutkin mieletöntä peliä? Kun kerran oli alkanut sen, niin halusi — tahtoipa tai ei — piankin yhä enemmän. Jumala tiesi mistä syystä. Kun sen oli saavuttanut, ei se ollut minkään arvoista. Taivas tiesi, miksi nainen ei miehelle saattanut olla toveri. He tahtoivat aina jotain muuta. He mietiskelivät aina, mitä he tunsivat miestä kohtaan; mitä hänen tuli tuntea heitä kohtaan, mitä hän teki ja mitä hän ei tehnyt — ja niin loppumattomiin. Naiset…! Huh! Sitäpaitsi he puhuivat, aina ja alituisesti. Kuinka toisenlaisia he olivatkaan kuin miehet!

Kuinka toisenlaisia kuin kunnon Stick vanhoine tuttuine mietteineen! Hän ei vaivannut ketään toveriaan hiuksenhalkomisella tai kinasteluilla abstraktisista kysymyksistä. Vain "Muistatko päivällisiä kasinolla? Hiivatin hauskat, ha, ha", tai "Mitähän tuosta vääpelistä sitten tuli?" tai "Oletko koskaan kuullut —" ja niin edelleen. Ja sitten he yhdessä tarkastivat moottoria ja joivat vielä lasillisen vermouthia ja kävivät maissa.

Kenen päähän olisi pälkähtänyt kaivata henkevää keskustelua kesälomalla, kun tarkoitus oli nauttia sen jokaisesta hetkestä?

Kukapa olisi hänen sijassaan kaivannut tyttöjä? Kuinka paljon ihanampaa oli viettää kesälomansa ilman että kukaan tyttö pisti nenänsä siihen pilatakseen kaiken. Tosiaan ihanteellinen kesäloma hyvän miestoverin seurassa.

Kunnon Stick (oli mahdotonta ajatella häntä muutoin kun kenttätoverien antamalla liikanimellä) oli luvannut tulla laiturille neljänneksen tai korkeintaan puolen tunnin kuluttua…

Olihan heillä sitäpaitsi yllinkyllin tekemistä hoitaessaan kokonaan itse pikku Dulcien…

Hän — Archie — oli niin kiintynyt pikku Dulcieen kuin hän olisi tuntenut sen lapsuudesta saakka eikä vain viimeisen kymmenen päivän ajan. (Dulcie oli luonnollisesti moottorivene, joka keinutti Archieta tasaisesti ja suloisesti kuin paras kehto.)

Ensimmäiseksi sen keskeytti veneen äkkinäinen nykäisy hänen allaan. Sitten haparoiminen tai jonkunlainen koputtaminen sen laitaan. Jokainen outo ääni saa miehen veneessä viipymättä hypähtämään jalkeille. Mutta ennenkuin nuori Laverock oli päässyt pystyyn, ilmestyi laidan yli märkä käsi — ja kuinka pieni ja ruskea!

Seuraavassa silmänräpäyksessä Archie Laverock näki uivan tytön, joka yritti päästä veneeseen. Loistavanpunaisen uimalakin alta näkyi kaksi hyvin pelästynyttä silmää. Hän yritti kavuta laidan yli veneeseen ja tämä keikahti pahasti jokaisesta hänen yrityksestään. Hän puri huuliaan…

Archie, jonka toimintahalu oli herännyt samassa hetkessä, huusi: "Odottakaa silmänräpäys! Älkää väsyttäkö itseänne! Tarttukaa minun käsivarsiini ja pitäkää lujasti kiinni, kun sanon. Nyt — —"

Ja Dulcien toinen laita kallistui meren pintaan, toisen noustessa ylös, kun Archie voimakkaalla liikkeellä nosti tytön veneeseen. Vene keikahti ja palasi jälleen tasapainoon läpimärän ja huohottavan merenneidon vaipuessa lämpimälle kannelle, missä kaikkien tyttöjen halveksija äsken oli lojunut…

Mutisten "Laupias taivas!" Archie hävisi kajuuttaan ja palasi mukanaan pinkka pumpuliriepuja.

"Eiköhän teidän olisi parasta kuivata itseänne näihin?" ehdotti hän nopeasti, lainkaan ajattelematta, että nainen, joka oli ranskaksi puhutellut häntä, kenties ei ymmärtänyt hänen sanojaan. "Valitettavasti ei meillä ole tämän parempaa. Mutta ottakaa minun takkini yllenne." Hänellä oli käsivarrellaan vanha purjehdustakkinsa. "Minä autan teitä — —"

Mutta hänen ojentaessaan tytölle takkiaan, päästi tämä — jota ensi silmäyksellä saattoi pitää yhtähyvin viidentoista kuin kahdenkymmenenviiden vuotiaana — pienen naurun. Pelko oli nyt kaikonnut hänen katseestaan; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja ruskeat ja niitä varjostivat tummat ripset, jotka vesi (sen Archie huomasi) oli liimannut paksuiksi ryhmiksi ja jotka lisäsivät hänen silmiensä viehätystä — ja nuo silmät olivat lähempänä kahtakymmentäviittä kuin viittätoista. Hänen puheessaan ei nyt ollut huomattavissa ranskalaista eikä liioin englantilaista ääntämistä.

"Te olette englantilainen. Sepä onnellinen sattuma!" huudahti amerikatar yhä väristen, mutta saavuttaen nopeasti jälleen tasapainonsa. "Selittää onnettomuus ja kiittää teitä henkeni pelastamisesta kohteliaasti ja sujuvalla ranskankielellä, se olisi todentotta asia, johon en puolikuolleena" — pieni luonteenomainen hengähdysväli — "pystyisi. Olen teille suunnattoman kiitollinen, englanninkielellä. Ei, en aio kastella teidän takkianne. Tässähän kuivuu muutamassa sekunnissa…"

"Saitteko suonenvedon", kysyi Archie häneltä. Suonenveto on onnettomuus, joka voi kohdata tottuneintakin urheilijaa, ja merenneidon ääriviivat ilmaisivat hänet uudenaikaiseksi ulkoilmaurheiluun kasvatetuksi naiseksi. "Eikö?… Siis uitte kauemmaksi kuin aioitte. Ja sitten tuli vuoksi… Teidän pitäisi olla varovaisempi", lisäsi hän vakavasti.

Archiessa kohosi miesten yleinen halu moittia naista. Etenkin kaunista naista. Ja kaunis tämä tyttö kieltämättä oli, aina uimalakin peittämän päänsä jalosta muodosta moitteettomiin paljaisiin varpaisiinsa saakka. Esteettiseltä kannalta katsoen hän mainiosti täydensi veneen kokonaisvaikutusta. Siroille ääriviivoille (veneen nimittäin), valkoiselle värille ja siniselle taustalle muodosti tämä värisevä, punaisen-, mustan- ja auringonruskettamanvärinen olento koristeellisen vastakohdan: niin, paljon paremman kuin kunnon Stick.

Nuori Laverock jatkoi moittimistaan: "Ja niin ankara vuorovesi kuin täällä on! Sehän peittää koko rannan! Katsokaahan noita kallioita! Siinä ei kenenkään ole hyvä uida. Mutta ettekö nyt palele?"

"Mutta kenties ehditte vilustua äkkinäisestä vaihdoksesta? Antakaa minun koettaa kättänne."

Hän kosketti hetken viileätä (mutta ei kylmää) pientä kättä, joka oli lähimpänä häntä. Hänen tehdessään niin välkähti päivänsäde jossain, joka oli yhtä kirkas kuin Dulcien messinkiosat: vihkimäsormuksessa luullun tytön sormessa.

Archie jatkoi yhtä totisena: "Toivottavasti ette uudelleen yritä sellaista! Onni, että minä satuin olemaan lähellä. Ettekö tiedä, että vesi olisi saattanut viedä teidät mukanaan kauas merelle?"

"Kenties oli varomatonta, että tein sen", myönsi tyttö, "mutta minun oli mahdotonta sietää, että koko Englanti ja Ruotsi ja Tanska kuulisivat minun väittävän voivani tehdä jotain, ja sitten kuitenkin jättää se tekemättä! Minun oli suorastaan pakko uida tähän moottoriveneeseen saakka näyttääkseni heille, etten turhaan kerskunut!"

"Enhän saattanut ottaa Marcusta mukaani! Marcuksen tulee aina nukkua kaksi tuntia aamiaisensa jälkeen — —"

"Niinkö?" vastasi Archie (miettien mielessään: "Vai niin, hän on siis
Fatty Arbucklen tyylinen aviomies?").

"Tietysti, sillä hänhän on vain kolmen vuoden vanha", selitti amerikatar, nyt täydellisesti tointuneena, "ja hän olikin osaksi syynä tähän yritykseen; muutamat arvelivat, ettei nainen, jolla on poika, pystyisi tällaiseen uintiin. Minun täytyi näyttää se heille. Mutta nyt minun täytyy pyytää teitä viemään minut takaisin heidän luokseen."

Hän osoitti niemekettä kullanvärisellä hiekkarannikolla, missä nyt parveili lukemattomia kirkasvärisiä kylpyviittoja ja lakkeja. Mustan- ja valkoisenraidallisia, heleänpunaisia, kullankeltaisia väriläiskiä mustaverhoisten vartaloiden ja tummanruskeiden tai norsunluunväristen jäsenien taustana. Puolisen tusinaa tyttöjä oli vilkkaasti elehtien ja viittoen edennyt vedenrajaan saakka.

Surina ja tärinä täytti Dulcien Archien pannessa sen koneen käyntiin. Vihreänhohtoinen kiila kohosi sen kiilloitettuja sivuja myöten ja vene kiisi eteenpäin ikäänkuin innokkaana vapautumaan naisolennosta, joka oli sen kannella ja jonka kasvot kirkastuivat nopeuden kiihtyessä.

"Te pidätte hyvästä vauhdista", hymyili Archie vaieten hetkisen, jota nainen saattoi käyttää hyväkseen, jos hän halusi.

"Nimeni on Laverock." Ja Archie lisäsi: "Missä asutte täällä?" Ei silti, että hän olisi ollut halukas sitä tietämään. Mitäpä se hänelle merkitsi? Mutta eikö ollut kohteliaampaa osoittaa jonkinlaista mielenkiintoa?

Heidän kiitäessään eteenpäin amerikatar mainitsi hänelle huvilan todellisen nimen — lisäten: "Me nimitämme sitä Ker Babeliksi", — ja tien, minkä varrella se sijaitsi.

"Sekö huvila? Niin — minä tunnen sen. Siellä asuu paljon väkeä, eikö niin? Luultavasti juuri ne englantilaiset ja ruotsalaiset ja tanskalaiset, joista äsken puhuitte?"

"Kyllä, me olemme tavallisesti kaikki yhdessä. Pidämme suunnattoman hauskaa. Minä olen noille tytöille toisena äitinä, koska minä olen ainoa nainut koko joukosta — —"

"Oh, oletteko?" sanoi nuori Laverock. Hän ei olisi voinut selittää, miksi hän nyt toistamiseen huudahti "Oh!" suuremmalla innolla kuin äsken.

"Meillä", jatkoi amerikatar, "on tosiaan mainion hauskaa — katsokaahan, tuolla kaikki tytöt kahlaavat meitä vastaan, kai antaakseen tekohengitystä hukkuneelle —"

Hän huiskutti kättään tyttöryhmälle, joka nyt kuvastui meren sinisiin väreihin. Kuinka kauniisti hän liikuttikaan paljasta, ruskettunutta käsivarttaan! Esteettiseltä näkökannalta katsoen hän oli ehdottomasti tämän mainion ranskalaisen rannikkomaiseman keskipiste. Ehdottomasti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta katsoen (nuori Laverock takertui tähän ajatukseen yhtä päättävästi kuin nainen oli tarttunut Dulcien laitaan), oli vahinko, että kauniin merenneidon ollenkaan piti mennä maihin.

Mutta nyt he olivat jo äänenkantaman matkan päässä toisista sulottarista. Yksi heistä huusi levottomana selvästi englantilaisella äänellä: "Kuinka on laitanne, Geneviève?"

Tyttöryhmästä kuului vastaukseksi iloista loiskutusta ja huutojen sorinaa: "Eläköön!" ja "Suurenmoista!" ja lomasta joku "Kiitos! Paljon kiitoksia!", osoitettuna Archie Laverockille, joka hymyili toiselta toiselle näistä oudoista tytönkasvoista.

Tällä hetkellä hän tiesi olevan mahdotonta toistamiseen tavatessaan tuntea ketään heistä — paitsi ensimmäistä, joka oli kahlannut kauimmaksi venettä vastaan.

Tämä ensimmäinen vedenneito (kuten häntä, voitaisiin nimittää tässä "henkilöluettelossa") oli oikeastaan erittäin kaunis, kuten Archie huomasi hänen kahlatessaan eteenpäin. Ollen naiseksi harvinaisen pitkä, olisi hän kenties mitassa voittanut Archien itsensä, mietti tämä. Mutta kuinka kaunis hän oli! Kuinka lumivalkoiset ja hyvinmuodostuneet olivatkaan käsivarret, joita hän heilutti vedenpinnan yläpuolella! Vakavana ja tietämättömänä omasta kauneudestaan hän katsoi miestä veneessä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä siniset kuin vesi, missä hän seisoi. Taustanaan sininen taivas, kultainen hiekka ja kylpyrannan valkoiset tornit, olisi hän saattanut esittää kylpyrannan reklaamitaulua (kasino ja merikylpylä). Viehättävä tyttö — tietysti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta.

Hiljentäen veneen vauhtia virkkoi Archie matkustajalleen: "Saanko myöhemmin iltapäivällä käydä kysymässä miten voitte?"

Tiesihän hän, olihan hän vastikään itse sanonut hänen voivan mainiosti; mutta eikö kohteliaisuus vaatinut, että hänen tuli tehdä vieraskäynti hänen luonaan?

"Kernaasti. Olen iloinen saadessani keittää teille kupillisen teetä ja esittää teidät perheelle."

"Paljon kiitoksia. Pelkään, etten voi viedä teitä maihin tässä kohdassa; luuletteko pääsevänne rantaan, jos vien teidät hiukan tuonnemmaksi?"

"Odottakaahan!" Hän nousi pienille, paljaille jaloilleen. Laverock pysähdytti koneen ja vihreä kiila laskeutui lepoon Dulcien laidoilla.

Äkkinäisellä hyppäyksellä hän sukelsi kuin nuoli syvyyteen, nousi vedenpinnalle, käänsi pienet nauravat kasvonsa Archiea kohti ja hävisi loiskivien, sorisevien toveriensa joukkoon.

Archie Laverock kuuli hänen huutavan: "Kas nyt, Selma —" tai jotain samanlaista pitkälle, komealle tytölle…

Nilkkojaan myöten vaahdossa, joka Dulcien laineista kantautui heihin saakka, kääntyivät tytöt vielä kerran huiskuttamaan nuorukaiselle veneessä. Hän viittoi vastaukseksi…

Kunnes hänet viimein saavutti jatkuva, kovaääninen huuto: "Hoi! Archie! Archie!" ei hän edes tiennyt vanhan kunnon Stickin jo kauan aikaa antaneen hänelle merkkejä laiturilta.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vanha Stick, kuultuaan Archie Laverockin kertomuksen merenneidosta ja kutsusta vieraskäynnille, ilmaisi tuttuun tapaansa mielipiteensä kolmella sanalla:

"Näkemiin? Mitä roskaa sinä puhut? Et suinkaan luule minun lähtevän noiden naisten luo ilman sinua?" kiivastui Archie. "Vanha veikko, minä lupasin mennä, koska luulin sinun olevan siitä mielissäsi!"

Nämä sanat herättivät kumman, selittämättömän hymyn Stickin kasvoille, mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, kiiruhti Archie jatkamaan:

"Niin, minä luulin, että kernaasti haluaisit hiukan vaihtelua. Ethän sinä tunne ketään täällä, ethän? Olisihan sinunkin hauskaa jutella joidenkin herttaisten tyttöjen kanssa, ajattelin minä. Luulen heidän kaikkien tanssivan ja pelaavan verkkopalloa ja muuta sellaista. Mutta vedä kaikin mokomin valkoiset kengät jalkaasi, mies! Ethän voi tehdä vieraskäyntiä noissa tallukoissa."

"Siis osta sellaiset", määräsi Archie. "Osta sellaiset. Ei mitään ranskalaisia niinipohjaisia kenkiä kylpyrantaa varten. Muista kuinka tärkeää on, että ensimmäinen vaikutus, minkä teet noihin tyttöihin, on edullinen. Pari kunnollisia englantilaisia kenkiä. Minä vien sinut kauppaan, mistä saa niitä. Tule nyt."

Kun valkoiset kengät oli ostettu, kuului jatko: "Ja nyt ehdit juuri vielä leikkauttaa tukkasi ja ajauttaa partasi, Stick. Tule, kasinoa vastapäätä on hyvä parturi."

"Sen saa tehdä kahdestikin", väitti nuori Laverock, "kun on koko päivän ulkoilmassa niinkuin tänään. Ensimmäinen, mitä nainen katsoo miehessä, on kuinka hänen partansa on ajettu ja onko hänen tukkansa kunnollisesti harjattu. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka tarkkoja he siinä suhteessa ovat — —"

"Sinä. Usko minua", vakuutti Archie, johdattaessaan ystäväänsä käsipuolesta suurta valkoista parturinkylttiä kohti, joka riippui kadun toisella puolen. "Nyt saat kääntää lehteä ja ruveta pitämään hauskaa täällä; eikä kannata kuvitella, että siitä voi tulla mitään, jollet aio muuttua ihmismoisen näköiseksi. Saanen lainata sinulle kaulahuivin, joka on kaulahuivi. Niitä ei saa ostaa täältä. Nyt saat täydelleen antautua minun käsiini, sir — —"

Stick suostui alistuen. Ja kerrankin hänen ulkonäköönsä kiinnitettiin yhtä suurta huomiota kuin Archie tuhlasi joka-aamuiseen pukeutumiseensa. Kahta tuntia myöhemmin kuin teekutsu oli annettu, seurasi vanha Stick nuorta Laverockia hänen tutustumismatkalleen noiden herttaisten tyttöjen luo… Oh, se ei suinkaan tapahtunut Archien takia! Hän oli onnellinen muutoinkin. Mutta olisihan Stickin vuoksi ollut vahinko jättää asia puolinaiseksi. Ja sitäpaitsi aikoivat Stickin äiti ja sisar tulla Dinardiin viettämään kesälomaa. Heidän olisi hauska tutustua muutamiin herttaisiin tyttöihin. Jokaisen mielestä on hauskaa tutustua joihinkin uusiin, herttaisiin tyttöihin.

Tässä leikkikaluhuviloiden (joiden koko oli pakkalaatikon, mutta rakennustyyli palatsin) kaupungissa alkoi joka toisen huvilan nimi "Ker", joka Bretagnen murteessa merkitsee taloa. Niinpä näkyi miltei jokaisessa villiviinin ja köynnösruusujen kiertämässä päädyssä puisin kirjaimin "Ker Eugenie", "Ker Gaby" tai "Ker Dick". Mutta huvilalla, jota kohti nuori amerikkalainen leski oli johtanut Archie Laverockin askeleet, oli varsin tavallinen ranskalainen nimi — "Mon Repos". Se olisi ollut varsin väritön, jollei se olisi ollut niin suurenmoisen, niin huvittavan sopimaton juuri tälle talolle. Repos — lepo — oli sen vähimmän luonteenomainen ominaisuus. Jo sitä lähestyttäessä kuului hilpeätä liikettä ja korkean rautaportin lomitse välkkyi huikaiseva väriloiste.

Portilta ja aidan köynnöskoristeisesta säleiköstä johtivat taloa kohden laakeat kiviportaat; niiden sivut peittyivät kokonaan rehoittavaan kasvullisuuteen. Joka neljännelle askelmalle oli sijoitettu suunnaton maljakko sinistä fajanssia, josta pursui esiin röykkiöittäin mitä erivärisimpiä kukkia. Maljakkojen välissä upeilivat täydessä kukassa hortensiapensaat. Niiden vaaleanvihreä ja heikko punerrus, joka vaihtui sinipunaiseen, toi väriloistoon himmeämmän soinnun, mutta sitä lämmitti Ranskan hilpeä päivänpaiste, joka tulvehti tuolle väririkkaalle kudokselle ja sen lomitse maahan. Kummallakin puolella levisi loistavanvihreä nurmikko, jota reunustivat hilpeänväriset raidalliset puutarhavarjostimet mukavine korituoleineen. Niiden takana jälleen seisoi rivi lepattavalehtisiä poppeleita näyttäen milloin lehtiensä hopeanharmaita alapuolia, milloin niiden himmeätä vihreyttä. Ne reunustivat taloa.

Itse rakennus oli korkea ja valkoinen kuin joku rannikon tornimaisista merimerkeistä. Vaaleata julkisivua ja helakanvihreitä akkunaluukkuja vastaan kuvastui kepeitä kesäisiä varjoja; avonaisista ikkunoista saattoi nähdä viileihin ja puolihämäriin huoneisiin. Keskimmäisestä ikkunasta liehui uljaana suuri Ranskan lippu. Toisista ikkunoista riippui pienempiä lippuja: Amerikan lippu raitoineen ja tähtineen, Tanskan punavalkoiset värit ja Ruotsin sinikeltainen lippu; mikä ei ollut lippuja, oli punaisia, mustia ja raidallisia uimapukuja (jotka oli pantu kuivamaan kuumille ikkunalaudoille, ja joita pienet valkoiset rantakengät pitivät paikoillaan) ja mikä ei ollut uimapukuja, oli kiinalaisia lyhtyjä, jotka päivänvalossakin näyttivät hilpeiltä heiluessaan helottavassa auringonpaisteessa.

Eikä vain värien, vaan myöskin äänien moninaisuus tulvehti talosta. Alakerrasta kuului Rachmaninoffin Preluudin säveleitä, joita joku ilmeisesti tottunut soittaja loihti esiin hienosta soittokoneesta; siihen sekaantui hyttysmäistä mandoliininsoittoa lähimmästä parvekeovesta, gramofoonin jossain muualla laulaessa (prestissimo!) uusimman muotitanssin säveleitä, ja koko ajan säesti tätä yhteissoittoa äänekäs puheensorina puutarhasta, jossa innokas keskustelu kuului olevan käynnissä.

Portilla nuori Laverock ajatteli: "Eipä ihmettä, että hän sanoi heidän nimittävän asuntoaan Ker Babeliksi! Laupias taivas, mikä melu!… Mitä tämä oikeastaan muistuttaakaan? Minä tiedän. Aivan kuin Joyn perheessä, mutta pahempaa…"

Hän pudisti mielestään äkkinäisen muiston Sinisestä Bungalowista, jonka kevätkukat olivat olleet paljon kalpeampia kuin nämä keskikesän loistavat värit, ja kääntyi ystävänsä puoleen vieressään.

"Niin, sinun. Sehän on velvollisuutesi. Ole yhtä säkenöivä kuin nuoruudessasi. Muista mitä vaivaa näen ottaessani sinut mukaani — —"

"He eivät näy kuulevan; se ei olekaan ihme tuossa hälinässä", sanoi
Archie. "Mutta mehän voimme käydä sisään — —"

He nousivat riippuvien puutarhojen välisiä portaita. Ylhäältä puista putoili tanssien oksia ja lehtiä Archien vastapuhdistetulle kesäpuvulle heidän edetessään nurmikkoa kohden. Äkkiä he pysähtyivät nähdessään jotain ihmeellistä ruohossa. Siinä istui poppelien alla kolme tai neljä pitkäkorvaista jänistä erilaisissa asennoissa. Hiukan kauempana seisoi mustan ja valkoisen kirjava terrieri tuijottaen jäniksiin. Mutta se ei liikahtanutkaan!

Kesti kenties parisen sekunttia, ennenkuin vieraat huomasivat, että kaikki eläimet olivat keinotekoisia; sitten molemmat miehet yhtyivät nauruun, joka kuului raidallisen puutarhavarjostimen alta hiukan kauempaa.

"Mainiota! Tervetuloa! Te ette ole ainoat, joita eläintarhamme on erehdyttänyt!" huusi iloinen ääni, jonka Archie tunsi. "Hyvää päivää, mr Laverock!"

Archie oli arvellut olevan vaikeata tuntea ketään noista monivärisiin verkkopallopukuihin puetuista tytöistä, jotka hän oli nähnyt vain solakkoina, mustavartaloisina vedenneitoina avaroiden kylpyviittojensa suojassa; mutta siinähän jo kaunis leski tulikin. Ja nyt Archie ajatteli, että hän koska ja missä hyvänsä olisi tuntenut nuo kirkkaat, ruskeat silmät ja sievän vartalon, joka nyt oli puettu ihastuttavaan orkideanväriseen kesäpukuun ja pitkäkärkisiin amerikkalaisiin kenkiin. Ensimmäistä kertaa hän nyt näki hänen tukkansa, jota vedessä uimalakki oli peittänyt. Mustan tukan — mutta "musta" kuuluu niin elottomalta. Hänen pehmeät, lyhyet kiharansa olivat kaikkea muuta kuin elottomat ympäröidessään hänen pientä päätään koristeellisena kuin tumma viinirypäleterttu; Archie, huomatessaan nämä yksityisseikat tervehtiessään amerikatarta hattu kädessään, sanoi itsekseen, että hän oli aina pitänyt kiharaisesta tukasta. Samanlainen tukka somisti pientä valkopukuista poikaa, joka totisena tepasteli orkideanvärisen puvun vieressä.

"Marcus, anna kättä herralle, joka toi äitisi turvallisesti kotiin moottoriveneessään!"

Lapsi kohotti pienet kasvonsa; hänen silmänsä olivat suuret, uneksivat, mutta älykkäästi tutkivat. Hymy häilähti, mutta ei viipynyt hänen kasvoillaan hänen ojentaessaan pikkuruisen, tummanruskean kätösensä… Hänen äitinsä huiskutti seuralaisilleen, ja pettymys kuvastui hänen sievissä kasvoissaan.

"Tytöt", huusi hän, "luulen, että teidän on lähdettävä ilman minua. Kuka ottaa huolehtiakseen siitä, ettei Marcus syö liiaksi makeisia? Minä en voikaan tulla mukaan. Pyysin mr Laverockia käymään täällä nyt iltapäivällä," — tässä hän jälleen kääntyi vieraaseensa päin — "ja sitten — sitten — voitteko uskoa? — unohdin, että olin kutsunut hänet. Unohdin koko jutun."

Tämä oli uusi kokemus Archien elämässä. Unohdettu? Ensimmäistä kertaa oli hänelle sattunut tällaista, niin paljon kuin hän olikin ollut tekemisissä kauniimman sukupuolen kanssa. Joskus oli sattunut, että tyttö, joka oli luvannut tulla häntä kohtaamaan, oli saanut esteen; tai oli tyttö syystä tai toisesta pitänyt parempana olla tulematta hänen pyytämäänsä kohtaukseen. Mutta ei ainoakaan tyttö ollut vielä unohtanut sopimusta. Tosin oli Archie ennenkin kuullut amerikkalaisten naisten olevan kovin toisenlaisia kuin eurooppalaiset sekä tunteissaan että käyttäytymisessään toista sukupuolta kohtaan.

Mutta täydellisellä kohteliaisuudella Archie nyt nauroi: "Aivan luonnollista, että niin kävi. Onhan teillä täällä niin paljon tekemistä, eikö totta? Enkä minä tietystikään aikonut pidättää teitä hetkeäkään. Tahdoimme vain" — hänen katseensa sulki tilanteeseen myöskin kunnon Stickin, joka seisoi vieressä kuin kivettyneenä uusissa kengissään — "poiketa kysymään kuinka voitte. Hauskaa, että jaksatte hyvin —"

"Mutta! Teidänhän täytyy pitää minua kiittämättömimpänä olentona maan päällä! Tämän aamupäivän jälkeen. Unohdin käyntinne kokonaan, koska olin luvannut pojalleni" — hän hymyili hellästi kääntyen tähän päin — "lähteä hänen kanssaan iltapäivällä St. Maloon."

Laverock keskeytti nopeasti: "Mutta enkö minä — ettekö sallisi meidän tulla mukaanne?"

"Tietysti!" sydämellisesti. "Jos se teitä huvittaa! Aioimme juuri lähteä. Jos olisitte tulleet viittä minuuttia myöhemmin, niin olisimme jo olleet poissa. Tulkaa vain, te ja ystävänne. Tulkaa, tytöt! Missä hattuni on?" Hän painoi nopeasti valkoisen panamahatun viinirypälemäisille kiharoilleen. "Esittelyn saamme suorittaa matkalla laivarantaan — —"

"Minulla on moottorivene. Minä voin kuljettaa teidät sinne Dulciellani.
Se kantaa viisi henkeä."

"Oi, sepä mainiota! Mutta meitä on paljon enemmän kuin viisi. Meidän täytynee jakaantua, luulen minä. Lautta ei odota meitä", — amerikkalainen sanatulva jatkui vuolaana — "niin että sinä saat juosta edellä, Selma!" — tämä sanottuna skandinaavialaiselle jumalattarelle, joka nyt esiintyi himmeänsinisessä puvussa ja kullankeltaiset palmikot kiedottuina pään ympäri — "ja May ja Eileen ja te kaksi MacDonaldia ja Gwen — odottakaahan, mr Laverock! Tahtoisin esitellä teidät talon kasvatusäidille — —"

"Niin kyllä; mutta toiselle, oikealle Pää-äidille. Hän ei tule mukaan huviretkelle. Äiti-i!" huusi hän ikkunoita kohden. "Äiti! Vieraita, äiti!"

Ihanan Preluudin soinnut taukosivat äkkiä. Huvilasta astui verkalleen olento, joka selvästi oli enemmän kunnioitustaherättävä kuin kukaan tämän ruusutarhan muista asujaimista. "Äiti" oli kookas viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen. Hänen päänsä muistutti Beethoven-veistosta. Hänen paksusuortuvainen harmaa tukkansa oli lyhyeksi leikattu jättäen leveän ja matalan otsan vapaaksi ja kiinnitetty ohimoille käsinpakotetusta hopeasta ja hiomattomista turkooseista valmistetuilla soljilla. Hänen pukunsa oli paksua valkoista kangasta ja hänellä oli sandaalit paljaissa jaloissaan, jotka olivat suurenpuoleiset, mutta kaunismuotoiset ja yhtä hyvin hoidetut kuin nuoren amerikattaren.

"Äiti, tässä on englantilainen herrasmies, mr Laverock, josta jo olemme teille kertoneet, ja hänen ystävänsä. Tämä on Madame — — —" Seurasi muukalaiselta soinnahtava nimi, jota ei kumpikaan nuorista englantilaisista ymmärtänyt; ilmeisesti ulkomaalainen; taiteilija, erikoinen nainen, päättäen hänen syvistä harmaista silmistään, jotka niin avoimesti mittailivat nuoria vieraita hänen kumartaessaan vaieten ja juhlallisesti.

Nuori Laverock mietti itsekseen, että tämän kansainvälisen tyttölauman vartija ei varmaankaan osannut paljoakaan englanninkieltä. Nuori amerikatar näytti tekevän parhaansa puhuakseen hitaasti ja selvästi sanoessaan hyvästi vanhemmalle naiselle ja ilmoittaessaan, että he kenties myöhästyisivät jonkunverran päivälliseltä. "Äidin" ainoa vastaus oli Beethovenpään uusi arvokas nyökkäys.

Sitten tyttömäinen nuori äiti juoksi alas kukkien reunustamia portaita näyttäen itse liikkuvalta kukalta kaikkien muiden joukossa; hänen poikansa valkoinen mekko liiteli kuin perhonen hänen hameensa rinnalla. Molemmat nuoret miehet seurasivat hiukan taaempana.

Mutta portilla pikku Marcus äkkiä käänsi pienet kasvonsa mr Laverockia kohti, johon hän jo oli ehtinyt kiintyä lapsen tunteella, joka ei ole ostettavissa eikä houkuteltavissa. Luottavasti hän työnsi pienen kätensä nuoren miehen pitkien sormien lomaan ja toisen äitinsä käteen ja tepasteli siten heidän välissään, antaen "toisen herran" (Stickin) yhtyä tyttöihin, jotka kiiruhtivat epätasaista katua laiturille.

Mon Repos-huvilan hyljätyllä nurmikolla, keinotekoisten jänisten keskellä seisoi Pää-äiti hetkisen mietteliäänä katsellen tielle hävinneen seurueen jälkeen.

Hän mutisi itsekseen lauseen, joka olisi ollut hiukan katkera Archien kuulla, mutta jota tämä onneksi ei olisi ymmärtänyt — koska hän ei osannut tanskankieltä. Tällä kielellä hän huomautti nyrpeästi:

"Nuori mies, joka luulee hurmaavansa kenen naisen hyvänsä kolmessa minuutissa!"

Sitten noihin syviin silmiin levisi huumorinvälke hänen lisätessään:
"Huvittavinta on, että siihen hän pystyisikin!"

VIIDESTOISTA LUKU.

Koko seurueesta, joka hälisten ja nauraen vaelsi laituria kohden, mistä lautta lähti Dinardista St. Haloon, oli Archien suurimman mielenkiinnon esineenä — ei kukaan tytöistä, vaan tuo nelivuotias amerikkalainen poika.

Sillä maailmassa ei ole toista niin houkuttelevaa, niin imartelevaa kohteliaisuutta kuin lapsen osoittama suosio. Sen edessä naisten sydämet sulavat. Sen edessä ovat miehetkin aseettomia.

Nuori Laverock katseli pikku poikaa, joka oli tarttunut hänen käteensä. Poikanen (jonka kasvoja unelmat varjostivat ja jonka silmissä loisti aalloissa kimaltelevan päivän kilo) katseli lauttamiesten liikkeitä. Kääntäen pienet kasvonsa Archien puoleen hän kysyi totisena: "Mitä he tekevät?".

Muutamat täysikasvuiset valittavat, etteivät he tiedä, miten pikku pojille on puhuttava. Tuhlaamatta ajatustakaan tälle huolelle ratkaisi Laverock sen aivan vaistomaisesti. Hän jätti kokonaan syrjään kaikki teknilliset yksityiskohdat ja vastasi niin yksinkertaisesti kuin hän olisi vastannut kahdenkymmenenneljänvuotiaalle miehelle:

"He aikovat vetää noilla köysillä lautan lähemmäksi laituria", selitti hän, "niin että me pääsemme siihen."

Lumottuna pikku Marcus mutisi: "Niin…" ja jäi katsomaan jatkoa, käsi Archien kädessä. Marcukselle oli tänä hetkenä hänen äitinsäkin lakannut olemasta olemassa, niinkuin naisten olemassaolo miehelle aina lakkaa asioiden vallatessa hänen mielenkiintonsa. Huvitettuna hän juoksi laituria myöten pienelle höyrylautalle, jonka perämies seisoi sen portaiden yläpäässä, ja lapsen silmät olivat täynnään kysymyksiä hänen toistamiseen kääntyessään seurueen toisen miehisen jäsenen puoleen.

"Niin. Ovatko ne tuossa laatikossa?… Avaavatko he sen nyt? Varmasti he avaavat sen nyt… katsokaa, katsokaa," ja hehkuen innostuksesta lapsi veti Archiea kädestä kurkistaakseen koneihin lauttamiehen kohottaessa kantta…

Kummallekaan heistä ei enää merkinnyt mitään, että penkit kannella olivat täynnään värikkäitä kesäpukuja ja että lautan täytti rupattelu, joka pulppuili yhtä iloisesti kuin vaahto laivan perässä.

"Miksi vesi on vihreätä?" kyseli Marcus edelleen tuijottaen aaltoihin. "Sanokaahan, miksi on vesi niin vihreätä ympärillämme ja tuolla kaukana se on aivan sinistä? Miksi?"

"Nyt, Marcus Otis Wilmot, saat lopettaa kyselemisesi!" moitti nuori äiti. "Luulen mr Laverockin jo katkerasti katuvan, että hän lupasi tulla mukaamme huviretkelle!"

Mutta parantumaton Marcus osoitti pikkuruisella etusormellaan vastapäistä maisemaa. "Sanokaahan, mr Lav-er-rock, mikä tuo metsäinen paikka tuolla on?"

"Se on matkalla sinne, mistä me lähdimme, Marcus. Se on Dinardiin päin menevä lautta."

"Kun äiti ja minä tulimme New Yorkista, niin tulimme höyrylaivalla. Oletteko te koskaan nähnyt höyrylaivaa? Se oli paljon suurempi kuin tämä; ainakin neljäkymmentätuhattamiljoonaa kertaa suurempi kuin tämä, luulen minä… Ja mihin me nyt menemme, mr Lav-er-rock?"

Archie viittasi veden yli St. Malon pitkulaista saarta kohden, jonka kivivallitukset reunustivat toistensa yli nousevien talojen kattoja ja korkeimmalla kohdalla kohoavan tuomiokirkon tornia.

"Luoteen aikana voisimme nousta maihin tuolla, juuri siinä kohden, johon nyt osoitan sormellani, ja kävellä kalliopolkua myöten rantaan. Mutta koska nyt on vuoksi, niin menemme tuonne. Näetkö?" vastasi nuori mies, ja se, joka tällä hetkellä olisi tarkoin pitänyt silmällä Archien kasvoja, olisi huomannut hänen katseessaan syntyvän uuden ilmeen.

Sillä Archie Laverockin mielessä välähti tänä hetkenä eräs kaipaus, jonka oletetaan olevan ominainen vain naisille. Ensimmäistä kertaa eläissään mietti tämä nuori mies millaiselta tuntuisi, jos hänelläkin olisi oma pikku poika.

Niin ihastuttava lapsi kuin tämä pikku Marcus Wilmot. Kun itse kävisi vanhaksi ja jäykäksi ja työkyvyttömäksi, astuisi lapsi elämään.

Miltä tuntuisikaan opettaa häntä pitelemään ensimmäistä pientä mailaansa ja heittämään ensimmäistä onkeaan!

Ja kuulla hänen sanovan pienellä kimeällä äänellään: "Minun opettajani sanoo — —"

Archie ei enää ihmetellyt, että jotkut hänen rykmenttinsä aliupseereista olivat säteilleet hillittyä mielihyvää lausuessaan nuo niin tavalliset sanat: "minun nuorin poikani…" Tuntien äkkinäistä kipua sydämessään Archie muisti omia tovereitaan, joilla oli jo kaksikin pienokaista.

Taivas! Olipa hänkin oikea mies kaipaamaan perheenisän velvollisuuksia! Hän, Laverock, joka vasta kahtena viime vuonna oli oppinut huolehtimaan omasta toimeentulostaan!

Nämä mietteet keskeytyivät lautan saapuessa rantaan ja innokkaan väittelyn syntyessä siitä, kuinka seurueen oli jakauduttava. Muutamat halusivat katsella linnoituksia; toiset tahtoivat käydä tuomiokirkossa; jotkut taas kävivät kernaimmin ostoksilla puodeissa.

Mutta Archie oli nyt eroittamaton lapsesta, joka tepasteli hänen vieressään Porte de Dinanin siimeksessä. Heidän tultuaan jälleen auringonpaisteeseen pysähtyi poika äkkiä mäkisen kadun varrella sijaitsevan puodin ulkopuolelle; sen ikkunoissa oli näytteillä pieniä puusta leikattuja esineitä.

"Kuulkaahan", kuiskasi hän innokkaasti, "näettekö tuota hattupäistä ukkoa, joka on aivan kuin Noak, ja hänen vaimoaan hullunkurisessa päähineessä; mitä ne ovat, mr Lav-er-rock?"

Archie kääntyi hymyillen nuoren mrs Wilmotin puoleen. "Panisitteko pahaksenne, jos ostaisin hänelle tuollaisen pienen puisen leikkikalun?"

Yhdessä Archie ja pikku Marcus astuivat tuohon hämärään, houkuttelevaan hökkeliin, jonka ovesta tunkeutuivat koko St. Malon täyttävät tuoksut: kalan, vastapaahdetun kahvin, kivihiilen ja meren — ja lisäksi vastavuollun puun ja sen tummentamiseksi käytetyn voiteen. Nuori puunleikkaaja (mustatukkainen ja sinisilmäinen kelttiläistyyppi) levitti Archien eteen hienot tavaransa. Lusikoita, veitsiä ja haarukoita, joiden varteen oli leikattu bretagnelaisten talonpoikien kuvia. Puodin taustassa aukeni ovi keittiöön, missä talon emäntä puuhaili ruudullisessa esiliinassaan.

Pieni amerikkalainen poika palasi puodista puristaen rintaansa vastaan puista talonpoikaa, jonka liikkuvien leukojen välissä saattoi särkeä pähkinöitä. Archie Laverockilla oli taskussaan kourallinen pähkinöitä, ja hänestä tuntui, että hän saattaisi viettää erinomaisen hauskan iltapäivän vain pojan seurassa.

Mutta etäämpänä kadulla hän näki vilauksen Stickin leveästä selästä ja tyttöjen pukujen monivärisestä heleydestä. Koko kadun täyttivät matkailijoilta näyttävät ihmiset, merimiehet, ranskalaiset torimyyjättäret ja kaupungin sinipukuiset sotilaat; Archie saattoi joukosta tuskin eroittaa Mon Repos-huvilan seurueen.

"Äiti meni tuohon puotiin, jonka ikkunassa riippuu niin paljon pitsejä.
Minä näin hänen pukunsa."

Iso ja pikku mies pysähtyivät ikkunan ulkopuolelle, joka oli kokonaan koristettu mitä hienoimmilla pitseillä. Niiden lomitse he näkivät vilauksen orkideanvärisestä puvusta.

He astuivat sisään ja näkivät mrs Wilmotin naisparven keskellä, joka kaupitteli hänelle tavaroitaan niin kaunopuheisesti ja imarrellen kuin vain ranskattaret osaavat.

"Katsokaahan, mademoiselle, tätä pitsiä!" Sanoja seurasi jäljittelemätön ele, kuin olisi kohtalon jumalatar jalomielisesti päättänyt vuodattaa siunauksensa maan yli. "Onko koskaan nähty ihanampaa kesäpuvun koristetta!"

"Ja tässä morsiusharsoksi sopiva. Valenciennea! Ah!" Ihastuksen ele. "Aivan kuin tehty mademoisellea varten, joka voi käyttää niin erikoisia valmisteita. Ei kenellekään vanhemmalle naiselle, ei mitenkään! Ei karkeammille piirteille, eikä vähemmän täydelliselle vartalolle, ah, ei mitenkään!" Kauhistuksen ele. "Mutta morsiushunnuksi mademoisellen veroiselle kaunottarelle!" Nöyrän ihailun ele. Ja sitten dramaattisella äänenpainolla: "Vain satakuusikymmentaviisi frangia!"

Kaunis nuori leski, selkä oveen päin käännettynä ja katse hienoissa pitsikudoksissa, toisti hiukan hämmästyneenä: "Satakuusikymmentäviisi frangia tästä palasta?"

"Palasta, mademoiselle?" kuului myyjättären säikähtynyt vastaväite. "Sanoitteko palasta? Mutta ei, ei, ei, ei, ei, ei!" yhä nousevalla dramaattisuudella. "Satakuusikymmentäviisi frangia metriltä… Paljonko?" Kauhistuen. "Liian paljon? Mademoisellelle, joka on amerikkalainen ja rikas, rikas, rikas? Ja ottakaa toki huomioon edullinen kurssinne. Mutta tämähän on teille suorastaan onnenpotkaus. Mademoisellehan saa pitsin miltei ilmaiseksi —"

"Oh! Minä sanon koko ajan mademoiselle, vaikka tulisikin sanoa madame! Ja kuinka kaunis poika madamella on — ja hänen herra isänsä!" Ele, joka ilmaisi mitä ylitsevuotavina tervetuliaistoivotusta, onnittelua, naisellista ihailua ja kääntymistä mr Laverockin puoleen. "Monsieur saapuu juuri parahiksi ostaakseen tämän ihastuttavan pitsin madamelle."

Tämän yllättävän käänteen aikana (niinkuin se varmaan asianomaisille oli) kohtasi Archie Laverockin katse nuoren mrs Wilmotin kirkkaat ruskeat silmät, jotka suoraan ja nauraen katsoivat häntä ja jotka sanoivat — niin! Siitä ei ollut erehtymistä, tämä katse ilmaisi mitä veikeintä ilkamointia.

Samassa hetkessä heräsi Archien mielessä ajatus: "Niin! Te katsotte minuun noin, koska tiedätte meidän olevan ranskalaisessa puodissa, joukottain ihmisiä ympärillämme ja pikku poikanne hameenliepeissänne. Mutta jos istuisimme yhdessä tanssin lomassa kuutamoisella parvekkeella soiton kuuluessa etäältä eikä ketään olisi läheisyydessä, niin ette uskaltaisi katsoa minuun noin!"

Hän oli sievä. Hitonmoisen sievä. Ja hän tiesi sen. Mutta mitäpä siitä? Hän ansaitsi suurimmankin kohteliaisuuden; ja — hän oli saattanut maailmaan mitä ihastuttavimman pojan.

Hän näytti aavistavan, mitä nuori mies ajatteli; ilkamoiva hymy syveni hänen silmissään hänen sanoessaan nopeasti ranskaksi: "Minä otan kaksi metriä sitä," ja avatessaan hopeisen käsilaukkunsa, mistä hän otti esiin kukkaronsa.

Archie Laverock ajatteli: "Kirottua! Miksi minä en ole mies, jolla on oikeus maksaa nuo koristeet?"

"Monsieur" puri huultaan muistaessaan, ettei häneltä puuttunut yksinomaan oikeus, vaan myöskin kolmesataakolmekymmentä frangia maksaakseen tuon ylellisyystavaran. Mutta hän virkkoi kepeästi: "Hyvä, jollen voikaan ostaa sitä, niin saan kai kantaa sen," ja tarttuen laakeaan vihreään laatikkoon, johon pitsi oli pantu, seurasi hän mrs Wilmotia jälleen auringonpaisteeseen ja kalalta ja kahvilta ja kivihiileltä ja mereltä tuoksuvalle kadulle — seurasi samoin kuin hän oli seurannut Lucya, Mauvea ja kaikkia muita…

"Toiset ovat kadonneet", totesi Archie tyynellä ja hilpeällä äänellä. Hänen silmissään välähti veitikkamaisuus, joka vastauksena ylittikin amerikattaren katseen äsken puodissa. "Erittäin hienotunteisesti ja kauniisti tehty heiltä. Ainakin minun mielestäni."

Mutta amerikattarella ei ollut samaa käsitystä hakkailusta kuin Archiella. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hän saisi viettää lopun iltapäivästä kahden kesken Archien kanssa vain pikku Marcus seuralaisenaan.

"Mutta minäpä tiedän, missä toiset ovat", vastasi hän nauraen. "Tuolla kahvilassa, missä kävimme viime kerralla täällä ollessamme; niin, tuolla —"

Ja aivan oikein, kahvilan ikkunassa näkyi Selman jumalatarmainen vartalo kumartuneena valitsemaan leivoksia itselleen ja Stickille.

Huudahduksia: "Tuossa he tulevat! Vihdoinkin! Tänne, Geneviève!" kuului yläkerroksen ikkunoista.

Vaaleanpunaisten ja sinisten ja keltaisten pukujen keskelle myöhästyneet istuutuivat nauttimaan teestään. Nuori Laverock sanoi itsekseen iloitsevansa siitä, että kunnon Stick näytti tulevan hyvin toimeen tässä seurassa; juuri sitä hän olikin tarvinnut, hiukan naisseuraa, tullakseen iloisemmaksi! Archie mietti, oliko tuo vaalea- vai sinipukuinen vai punatukkainen tyttö vallannut kunnon Stickin sydämen. Hänen omasta mielestään olivat he kaikki samaa loppumatonta äänien sorinaa; ainoa, jonka hän saattoi eroittaa muista, oli ruotsalainen tyttö nimeltä Selma, joka erottautui muista pituutensa ja suurien sinisien silmiensä kautta, jotka — olisiko Archie saattanut kuvitella sitä? — herkeämättä suuntautuivat Archien kasvoihin hänen istuessaan pikku Marcuksen vieressä ja aivan lähellä Geneviève Wilmotia.

Hän oli jo kutsunut amerikatarta tällä nimellä; hän oli kovaäänisesti kuuluttanut, että hän tällaisella huviretkellä ei saattanut muistaa neiti sen-ja-sen sukunimeä; oli niin paljon helpompi sanoa Mabel tai Ethel tai Selma — tai Geneviève; se oli nimi, jota ei unohtanut.

"Minun mielestäni tosin on surkeata, että muistatte sellaisen nimen.
Geneviève", selitti mrs Wilmot, "on ehdottomasti hotellivahtimestarin
tyttären nimi… Taivas!" huudahti hän äkkiä nauraen, "katsokaahan
Marcuksen kasvoja!"

Marcuksen ruskeat kupidokasvot olivat hänen muhkean kermaleivoksensa vaahdosta kuin parturin saippuoimat. Hänen äitinsä kumartui toiselta puolen siistimään häntä pienellä sinipunervalla nenäliinalla; toisella puolen yritti Laverock teelusikalla poistaa kermaa hänen poskiltaan. Pikku pojan tummakiharaisen pään yli heidän katseensa jälleen yhtyivät.

Matkalla rantaan nuori englantilainen nosti pojan olalleen ja antoi hänen siten ratsastaa auringonlaskua kohden. Ja vilpittömästi ikävissään hän jälleen laski hänet maahan lautan kannelle.

"Hän on tänään valvonut kauemmin kuin tavallista, arvaan minä", sanoi
Archie Geneviève Wilmoille, joka nyökkäsi vastaukseksi.

Samassa hetkessä nuori Laverock näki mielessään kuvan tästä kohtauksesta. Tunteellisuudella, joka hämmästytti häntä itseäänkin, hän huomasi miettivänsä milloin ja missä hän näkisi nuoren äidin panevan hänen omaa pikku poikaansa vuoteeseen…

Niin vähän todenmukainen on väite, että naimattomien ihmisten joukossa ainoastaan naiset uneksivat lapsesta! Niin lähellä oli tämä unelma Archie Laverockia tänä päivänä!

Geneviève Wilmoille, joka sormellaan kierteli poikansa kiharoita, oli tämä unelma muuttunut todellisuudeksi. Archie huomasi kadehtivansa häntä. Marcus, joka oli työntänyt pienen kätensä Archien käteen ja solahtanut hänen sydämeensä, oli varsin pian jälleen unohtava hänet. Jo ennenkuin hänen puinen lelunsa särkyisi, oli lapsi kenties unohtava pitkän englantilaisen, joka oli antanut sen hänelle ja joka oli kantanut häntä olallaan halki koko St. Malon. Mutta koko elämänsä ajan hän kuuluisi äidilleen. Tämä saisi aina pitää hänet läheisyydessään ja nähdä hänen kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi.

Archie ajatteli: "Lapset… niin, naisella pitäisi aina olla lapsia. Ilman heitä on hänen elämänsä mennyttä. Jos hänellä on lapsia, on se täynnään riemua. Mutta muutamat naiset, joilla on lapsia, eivät välitä heistä. He lähettävät heidät kouluun, ja näkevät heitä vain loma-aikana. Mutta tämä pikku äiti ei ole sellainen. Hän on todellakin aivan hurmautunut poikaansa. Se on hyvin kaunista. Hänen katseensa muuttuu kokonaan hänen katsoessaan lapseensa. Kenties hän hiukan hemmotteleekin häntä. Mutta niinpä poika palaakin hänen luokseen noiden ihailtavien spartalaisäitien poikien kirjoittaessa kotiin, että he valitettavasti eivät voi tulla kotiin lomaansa viettämään!"

Koneiden jyskyttäessä, veden loiskuessa lautan laitoihin ja sorinan jälleen täyttäessä kannen Archie sanoi hiljaa: "Luulen, että — —"

"En tarkoita ainoastaan teitä", selitti Archie miettiväisesti. "Minä tarkoitan naisia yleensä". Ja sitten, hänen miellyttävän äänensä sävyn syvetessä: "Teillä pitäisi olla monta lasta!"

Iltavalaistus, joka valoi kultaa smaragdinvihreään veteen, hohti hänen kasvoillaan. Se purppuroi hänen hymyileviä poskiaan ja kirkasti hänen solakan vartalonsa ääriviivoja, jonka Archie oli ensimmäisen kerran nähnyt märkänä pienen moottoriveneen kannella. Pikku poikansa pään yli hän katsoi kolmannen kerran Archien silmiin. Hän nauroi, puolittain uneksien, puolittain ylimielisesti — ja keimaillen.

Oliko hänen vastauksensa vain Archien kuvittelua? Vai hukkuiko se koneen jyskytykseen? Vai sanoiko hän tosiaankin: "Niin minunkin mielestäni."

KUUDESTOISTA LUKU.

Nuori Laverock istui korkealla kalliolla; ja tarkka silmä olisi pitkänkin matkan päästä havainnut, että hänen asentonsa jokainen viiva todisti odotusta ja kaipausta.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneet maallepäin pientä kalliopolkua kohden, joka mutkittelee ja polvittelee pensaiden ja mäkien lomitse St. Enogatista Le Portiin. Hän nojasi hartioitaan valkoisen merimerkiksi rakennetun tornin maanpuoleiseen seinään — saadakseen polttaa savukkeensa tuulensuojassa (kuten hän itselleen uskotteli). Mutta tuuli, jota hän käytti tekosyynä, oli mitä suloisin väre, joka tuskin sai liikkeelle keveät, lumipallomaiset pilvenhattarat hänen yläpuolellaan kaartuvassa sinessä ja joka puhalsi vain pienen virin merenpintaan.

Archie mietti, miten pikku Dulcie parhaillaan mahtoi halkoa vettä. Se ei ollut tällä hetkellä satamassa, vaan matkalla pitkin rannikkoa. Stick oli pyytänyt kaksi tytöistä huviretkelle Dinardiin: ruskeatukkaisen englantilaisen tytön nimeltä Dorothy ja vaaleanpunaiseen pukuun puetun tytönheilakan, joka oli pikemmin lapsi kuin tyttö ja jota kutsuttiin Gweniksi.

Molemmat heidät, niin hullunkurista kuin se olikin. Kunnon Stickin kaltaista, mietti Archie ojentaessaan säärensä aurinkoiselle turvepeitteiselle maalle. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kuka noista tytöistä, joita hän oli nähnyt lakkaamatta viimeisen kolmen päivän aikana, miellytti Stickiä… Stick, joka olisi saattanut vaikka huomispäivänä naida kenen hyvänsä heistä, varojensa puolesta nimittäin!

"Ja nykyään onkin kysymys aina ja alituisesti vain varoista," mietti Archie harmistunein mielin, mikä nykyään ei hänelle ollut mitään harvinaista. "Mitä on mies ilman rahoja? Vaivaisempi kuin jos hän olisi menettänyt jonkun jäsenensä sodassa! Siihen aikaan sanottiin: 'Raha on sodan hermo'. Totta totisesti, se on ollutta ja mennyttä. Mutta nykyään se on 'rakkauden hermo'. Se on —"

Hypähdellen kilpaa maahan kuvastuvan varjonsa kanssa ja heiluttaen ilmassa pientä puista lapiota ilmestyi Marcus Wilmotin pieni vartalo Archien näkyviin; pieni, valkoinen, mustapäinen perhonen kallioilla. Pitempi valkoinen olento, hänelläkin toisessa kädessään puinen lapio, toisessa vaaleankeltainen päivänvarjo, seurasi hiukan jälempänä.

Tarttuen lapsen ojennettuun käteen hän kääntyi valkoista ja vaaleankeltaista olentoa kohden.

Geneviève Wilmot ei käyttänyt mitään nimeä puhuessaan Archielle. Kenties hän tiesi, että "te" saattaa olla yhtä tuttavallinen kuin mikä nimi hyvänsä. Kenties hän toisaalta ei sitä tiennyt. Amerikkalaisista ei milloinkaan saattanut tietää, mitä he ajattelivat, mietti Archie hämmentyneenä. He kävelivät rinnatusten. Lapsi olisi jälleen karannut; mutta Archie sai hänet kiinni valkoisen mekon liepeestä.

"Ei, nyt et karkaa mihinkään. Nyt saat kävellä äitisi kanssa, siksi kunnes pääsemme hiekalle."

Lapsi tarttui Archien käteen otteella, joka nyt oli tuttu heille molemmille; ja nuorukainen kääntyi hänen äitinsä puoleen.

"En, olin luvannut pojalleni rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan. Entä te," lisäsi hän yhtä tyynesti, "miten ette te ole pelaamassa golfia St. Brianissa?"

Yhtä tyynesti vastasi Archie käyttäen hänen omia sanojaan: "En, olin luvannut pojallenne rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan."

Marcus, pitäen lujasti kiinni Archien kädestä, eteni niin lähelle jyrkkää kallionseinämää kuin hän saattoi, ja kurkisti alas veteen, joka kohisi kallioiden alla. "Jos minä putoaisin, niin joutuisin mereen, eikö niin, mr Lav-er-rock?"

Lapsi kohtasi miettiväisenä hänen katseensa. "Liukuisinko alas reiästä?" kysyi hän, ilmeisesti muistaen kylpyammetta ja siinä virtaavaa vettä. "Niin teki kerran tinasotilaani. Minä työnsin sitä hiukan."

He saapuivat ylängön reunaan, missä korkea ranskalainen heinälaji kasvaa hiekkarajaan saakka. Siinä alkavat hiekkasärkät. Kaikkialla kukoistivat villinä kasvavan kiertokasvin punajuovaiset valkeat kukat ja sen rönsyt kiertelivät korkeata meriruohoa.

Pikku Marcus kumartui ne pari tuumaa, jotka tarvittiin hänen ulottuakseen maahan ja poimi hiekasta punertavan kukan ojentaen sen Archielle.

Archien mielessä, jolla oli (suorastaan naisellinen) tunne eri kasveja kohtaan, yhtyivät määrätyt kukat ehdottomasti muistoihin eräistä tärkeistä tapahtumista hänen elämässään… Myöhemmin olivat valkoiset kiertokukat aina tuova hänen mieleensä tämän aurinkoisen aamun ja kukkaniityn Ranskan ihanalla pohjoisrannikolla, jonka yllä pääskyset liitelivät ja visertelivät rajattomassa sinessä. Ne toivat hänen mieleensä myöskin hiekkalinnat, jotka syntyivät tänä aamuna kahden puisen lapion ja laakean liuskakivenpalan käytöstä. Niitä hoitelivat nuorukainen, lapsi ja hänen herttainen äitinsä.

Marcus, riemuissaan ja innostuneena työstään, kuulutti: "Minä rakennan sitä jollekin. Äiti, arvaahan kenelle minä rakennan sitä? Arvaahan kuka siinä saa asua?"

Geneviève Wilmot, joka pienillä käsillään muovaili hiekkaa muurin muotoiseksi, arvasi: "Eiköhän äitisi?"

"Kas vain!" huudahti Archie Laverock, ryömien maassa linnan päätypuolella ja kaivaen parhaillaan liuskakivellään vallihautaa sen ympärille. "Kas vain, Jennie, kuinka teidän kävi!" kiusoitteli hän nuorta äitiä puoleksi nauraen, puoleksi ilkeästi — mikä määrätyissä olosuhteissa kahden ihmisen välillä on paljon läheisempää kuin kohteliaisuus. "Olen lyönyt teidät laudalta." Ja naisen tarkka korva olisi huomannut, että näiden sanojen takana piili toisia, joita Archie Laverock ei rohjennut lausua.

"Se on maailman meno", härnäsi hän hilpeästi. "Kuinka pian poika heittääkään äitinsä esiliinannauhan, kun hän saa miehen toverikseen! Siis minä saan asua sinun linnassasi, Marcus."

Mutta nuori Laverock ei ollut ottanut lukuun lasten erinomaista kykyä tehdä kaikkea muuta paitsi sitä, mitä heiltä odottaisi.

Sillä toistamiseen pikku poika pudisti päätään. "Linna ei ole teitäkään varten, mr Lav-er-rock. Kenties rakennan toisen teille. Tämä on minun miestäni varten." Näin sanoen hän kourasi pientä taskua hiekkaisessa mekossaan ja veti esiin rakkaan lelunsa. "Jonka te annoitte minulle. Pähkinämiestäni varten."

"Se on maailman meno", mutisi Geneviève Wilmot vahingoniloisesti vilkaisten Archieen hiekkavallin yli. "Se oli oikein hänelle, Marcus."

Mutta lapsi oli jo juossut etäämmälle kokoamaan näkinkenkiä linnansa koristeeksi.

Nuori Laverock, vastaamatta seuralaisensa viimeiseen huomautukseen, huudahti äkkiä: "Kunpa se olisikin noin yksinkertaista!"

"Yksinkertaista", toisti tämä hämmästyneenä, polvillaan hiekassa, "mikä sitten?"

"Asuntokysymys", vastasi Archie Laverock totisesti ja nyökäyttäen hiekkalinnaa kohden. "Jospa saattaisi rakentaa linnan hiekasta ja asua siinä. Minä ajattelin kaikkea sellaista tänä aamuna juuri ennenkuin te tulitte, Jennie."

"Minä en tarkoita hiekkalinnoja. Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä tarkoitan."

"Älkää piirrelkö hiekkaan tuollaisella hermostuttavalla tavalla, kun teiltä kysytään jotain", muistutti nuori mies. "Sanokaa minulle, tiedättekö mitä minä tarkoitan?"

Jennien katse antoi selvän vastauksen: "Tarkoitatteko te mitä minä tiedän?" Mutta hän vastasi vain: "Kenties vaivautuisitte tekemään sen hiukan helpommin käsitettäväksi?"

Archie pudisti päätään tälle teeskentelijättärelle. Sitten hän kohottautui istumaan hiekassa, solmi sormensa polviensa ympärille ja jäi nojaten leukaansa niihin tuijottamaan lapsen pientä vartaloa poukaman toisella puolella. Sitten hän alkoi puhua rauhallisesti ja tyynesti, kuin hän olisi oikeudessa esittänyt jotain asiaa.

"Ihmiset puhuvat aina 'nykyisestä sukupolvesta' (tarkoittaen minun sukupolveani) ja meidän 'vaatimuksistamme' ja meidän 'ylellisestä elintasostamme' ja kuinka me 'yritämme livistää velvollisuuksista, jotka isämme kestivät nurisematta'. Meidän isämme! Heidän oli suhteellisesti paljon helpompaa mennä kolmensadan kuukausipalkalla naimisiin ja kasvattaa kuusi, seitsemän, vaikkapa kymmenenkin pientä Marcusta ja Jennyä. Mutta nyt on toista! Silloin sai pojan kengät sillä, mitä nyt saa maksaa yksinkertaisimmasta kaulahuivista! Ja koulumaksut olivat halvempia siihen aikaan. Sitäpaitsi he silloin tiesivät, mitä varten he kasvattivat ja kouluuttivat lapsiaan. He tiesivät mitä heidän maansa tarvitsi; mutta kuka meistä nyt tietää, mitä Englanti tarvitsee?"

Nuori amerikatar, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Archiea, katsoi nyt häneen mietteliäästi ja arvostelevasti. "Kaikki tuo on niin outoa minulle. Minun maassani miehet eivät jää murjottamaan ja suremaan sitä, että elinkustannukset ovat nousseet ja niin edespäin. He yksinkertaisesti tekevät työtä siksi kunnes he saavat tulonsa nousemaan tarvittavaan määrään."

Archie, joka jo oli tuhlannut niin monta katsetta tuolle sievälle olennolle, katsoi jälleen häneen; mutta tällä kertaa hän ei nähnyt hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan, vaan hänen yksinkertaisuudessaankin hienon pukunsa kallisarvoisuuden, helminauhan hänen kauniilla valkoisella kaulallaan, hänen hiekkaisissa sormissaan kimaltelevat jalokivet ja kilpikonnanluisen kahvan päivänvarjossa, jonka Jennie huolettomasti oli heittänyt viereensä hiekkaan. Ja kaikkien näiden esineiden takana hän saattoi nähdä koko Euroopan matkan menot, hänen hotellilaskunsa, hänen laivapilettinsä ja juomarahansa.

Hän virkkoi töykeästi: "En luule teidän ymmärtävän minua. Teidän on varmaan aina ollut hyvä olla."

"Kyllä", myönsi amerikatar hiukan hämmästyneenä hänen sävystään. "Isäni piti meistä tytöistä hyvää huolta. Meillä oli hyvin kaunis koti."

"Otis oli hyvin varakas," myönsi leski yksinkertaisesti. "Hän omisti puolet kaikista sisustusarkkitehtitoimistoista valtiossamme meidän mennessämme naimisiin, ja kuitenkin hän oli alkanut vain myyjänä toisen liikkeessä! Hänellä oli erinomainen liikeäly, Otiksella. Hän osasi järjestää asioita."

"Minä ymmärrän," sanoi Archie epävarmasti. (Amerikkalaisten ajatustapa oli usein hänelle käsittämätön.) Sitten, nopeasti ja hiljaa hän lisäsi: "Kuinka vanha teidän miehenne oli mennessänne naimisiin hänen kanssaan?"

"Oh! Hän oli minua paljon vanhempi. Minä olin silloin yhdeksäntoistavuotias; hän oli minua kaksikymmentäseitsemän tai -kahdeksan vuotta vanhempi."

"Niin aina käy? Luuletteko kenties, etten ollut onnellinen?" kysyi amerikatar närkästyen. "Otis oli paras mies, mitä kukaan tyttö olisi saattanut toivoa. Hän oli oikea mies. Ja jaloin mies mitä koskaan on ollut." Hänen ruskeat silmänsä katsoivat moittien Archieen.

"Kyllä!… Ihmiset ovat mielettömiä puhuessaan iästä!" Hän tyyntyi. "Eräs tyttötovereistani sanoi minulle, että hänen mielestään oli hirveätä, että menin naimisiin niin lihavan miehen kanssa. Otis oli lihava, ja se teki hänet kenties vanhemman näköiseksi kuin hän muutoin olisi ollut. Mutta en käsitä, mitä se vaikuttaisi asiaan."

Luonnollisesti hän oli ennenkin kuullut, että amerikkalaiset naiset eivät, mikäli on kysymys rakkaudesta, tee mitään eroa miehen ja miehen välillä. Mutta saattoiko se pitää paikkansa Jennieenkin nähden?

"Mikä?" kysyi Archie, yhä katsoen tähän tyttöön. "Lapsi," selitti hän, katsahtaen poikaan, joka lähestyi näkinkenkineen. "Myöhemminhän olisi saattanut tuntua siltä, kuin hän olisi ollut hiukan liian vanha Marcukselle…"

"Mutta toisaalta", jatkoi Jennie, "minulla ei saattanut olla ainoatakaan toivomusta, jota hän ei heti olisi kiiruhtanut täyttämään. Hän olisi työskennellyt kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, jos minä olisin sitä häneltä pyytänyt; hän tahtoi tehdä elämän minulle helpoksi ja onnelliseksi. Sellaisia ovat meidän miehemme."

"Minä käsitän", sanoi Archie nyt jo kolmannen kerran. "Ja nyt minä kerron teille jotain." Hän muutti asentoaan hiekassa ja katsoi suoraan noihin kirkkaihin ruskeihin silmiin, jotka samalla olivat sekä äidin että lapsen; silmiin, joissa hän oli nähnyt äidin hellyyyden ja lapsen rajattoman riemun. Hän mietti miltä ne mahtoivat näyttää säteillessään rakkautta.

Hän jatkoi: "Muutamat meistäkin työskentelevät kaksikymmentäneljä tuntia päivässä pääsemättä sittenkään eteenpäin. Esimerkiksi minä olen köyhä. Minulla ei ole penniäkään."

"Hyvin köyhä", sanoi Archie. "Tehän tiedätte missä työssä minä tällä hetkellä olen. Toverini veneen lapsenhoitajana. Ja mitä luulette sen tuottavan minulle? Ruoan ja asunnon ja kesäloman. Mitä luulette minun tekevän, kun tämä homma loppuu viikon tai parin kuluttua?"

"Minä olin," vastasi Archie, ja ilme hänen kasvoillaan synkkeni hänen muistaessaan, kuinka hänet oli otettu vastaan, kun hän kiireellisen sähkösanoman kutsumana oli palannut Walesista Lontooseen. "Sain eroni noin kolme viikkoa sitten, Jennie. Minut eroitettiin toimestani."

"Miksi?" kysyi Jennie, ja hänen sävynsä muistutti niin paljon pikku
Marcuksen kysyvää ääntä, että Archie hymyili.

"Minulle ei lainkaan sanottu syytä, miksi minut eroitettiin," sanoi hän. "Mutta minä saatoin arvata sen. Se tapahtui erään tytön tähden — —"

"Liikkeelle ei luonnollisestikaan ollut niin mieluista, että heidän myyjänsä hakkaili heidän asiakkaittensa tyttäriä," selitti Archie punastuen tummasta ihostaan huolimatta. "Senvuoksi he keksivät tekosyyn päästäkseen minusta."

Tässä Jennie teki todellista mielenkiintoa ilmaisevan kysymyksen, jonka jokainen naiskuulija tässä kohdassa olisi tehnyt. "Ja tyttö — oliko hän sievä?"

Archien mielessä välähti kuva Mauve Rice-Mathewsin alakuloisista kasvoista tammenlehvien, märän sammaleen ja pisaroivien sananjalkojen taustaa vastaan. "Hän ei ollut oikeastaan sievä," sanoi hän. Mutta samassa hänen eteensä kohosi toinen kuva: sama Mauve seisoi siinä loistavana ja punastuvana aurinkoisella heinäniityllä, jolle Archie oli pysähdyttänyt matkavaununsa… "Kyllä, kyllä hän oli," korjasi hän. "Hän oli sievä!"

"Kaikki tytöt ovat sieviä", selitti Archie naurahtaen. "Nimittäin… määrätyissä olosuhteissa!"

Tähän ei Archie vastannut. Siihen kysymykseen oli vaikea vastata. Mutta naisten mielestä se on niin yksinkertainen.

Amerikatar huomautti, ikäänkuin hän olisi arvannut enemmän kuin Archie oli hänelle kertonut: "Tuolla tytöllä oli siis omaisuutta. Hän olisi kai mennyt naimisiin teidän kanssanne?"

"Oh… enpä tiedä… sitä en voi väittää," sanoi Archie hämillään. "Jos — hän — se tahtoo sanoa, minä — me —"

"Mutta kuinka sai liikkeenne tietää — että mitään hakkailua oli ollutkaan?"

"Ei ainakaan häneltä itseltään, sen minä vannon! (Hän oli hieno tyttö!) Eikä liioin asiakkaalta, jota opetin ajamaan," lisäsi Archie miettivämmin.

Hän oli usein miettinyt tuota viimeisen edellistä iltaa Rhosissa, jolloin vanha mr Rice-Mathews oli kysynyt häneltä: "Entäpä jos liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä?"

Hän jatkoi: "Joka tapauksessa oli se jollain tavoin tullut liikkeeni tietoon, sillä minulle sähkötettiin, että palaisin viipymättä Lontooseen, ja sinne tultuani sain eroni. Johtajamme poika (joka oli minun ja Stickin rykmenttitovereita) lähetettiin sanomaan minulle, että minun toivottiin jättävän toimeni. Poika-raukka, se ei ollut hänelle mieluinen tehtävä! Hän melkein itki. Hän tahtoi lainata minulle rahaa. 'Ota edes sen verran, että voit alkaa jotain muuta', sanoi hän kyyneleet silmissä, Jennie! Tietystikään en voinut suostua siihen. Mutta kun hän ehdotti tätä hommaa Dulciella, otin sen kernaasti vastaan. Kenties hän voi keksiä minulle jotain muuta työtä, kun palaan Lontooseen. Mutta se ei varmastikaan tuota niin paljoa, että te kutsuisitte sitä rahaksi."

"Ja minunlaisiani miehiä on meidän maassamme tällä hetkellä lukemattomia", vakuutti Archie hänelle. "Ajatelkaahan nyt minua. Olen kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, vanhaa sotilassukua — eipä siltä, että sillä nykyään olisi mitään merkitystä — olen saanut hyvän kouluutuksen — —"

"Mutta opinnot," keskeytti Jennie kaikella amerikkalaisella kunnioituksella tätä tekijää kohtaan, "eivätkö nekään siis merkitse mitään?"

Archie kohautti olkapäitään. "Kenties niin paljon että voin niiden perusteella ansaita ruokani. Mutta vaatteitani en niillä saa. Mitä sanotte sellaisesta tilanteesta?"

"Mielestäni se on kauheata," vastasi amerikatar, mutta hänen äänensä ja katseensa paheksuva sävy kohdistui vähemmän Archien vaikeaan tilanteeseen kuin hänen asenteeseensa. "Mutta niin ei saa olla. Miehen täytyy kyetä löytämään itselleen miehen arvoista työtä ja käymään siihen käsiksi. Niin juuri!" vakuutti tämä reippaamman, avaramman, nuoremman maanosan lapsi. "Minusta tuntuu, että teiltä puuttuu tarmoa tarttua johonkin. Minä uskon, että jos vain kyllin hartaasti haluaa jotain, niin tämä halu antaa innostusta ja voimaa, joka vie toivottuun päämäärään."

"Minä tiedän sen. Ajatelkaa sitä," lopetti tämä ja hypähti kevyesti jalkeille pudistaen hiekkaa puvustaan. "Ja kun olette ajatellut —"

Hän pysähtyi. Hänen sydämensä oli raskas, niin kevyesti kuin hän olikin puhunut. Hän ei pystynyt hallitsemaan tilannetta, johon hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän miellyttävän ja Marcuksen ihaileman nuoren englantilaisen kanssa. Heidän välilleen kohosi ylitsepääsemätön muuri. Jennie ajatteli vain: "Jos hän todellakin tahtoo minut, niin hän tekee mitä hyvänsä saadakseen minut." Archie ajatteli: "Eikö hän ymmärrä minua?"

Jennie sanoi: "Kun olette viikon ajatellut asiaa, mr Archie Laverock, niin voitte kirjoittaa minulle ja kertoa mihin tulokseen olette tullut."

Archie, joka nyt myöskin oli noussut jalkeille, katsoi rikasta nuorta leskeä, jolle raha ei koskaan ollut merkinnyt mahdottomuutta, suoraan silmiin.

"Kirjoittaa?" toisti hän. "Miksi kirjoittaisin? Voinhan sanoa sen teille. Minä olen silloin vielä täällä."

"Ei kotiin saakka. Lähdemme vain edemmäksi rannikolle. Kenties Concarneauhon, missä saa aina nähdä purjeita ja kalastusta. Tahtoisin kernaasti nähdä sen — poikani myöskin —"

"Kenties jo aikaisemminkin. En luule, että Marcuksen on niinkään hyvä olla aina noin suuressa tyttöjoukossa. He hemmottelevat hänet piloille," selitti nuori äiti vakavasti. "Minä olen jo jonkun aikaa ajatellut, että meidän olisi kai parasta muuttaa pois Ker Babelista. Ei hyödytä olla koko kesää samassa paikassa, jollei ole mitään mikä pidättäisi; ja sitähän ei tässä tapauksessa ole."

"Käsitän," sanoi Archie Laverock katsoen sametinhohtoisiin kasvoihin, joiden veitikkamaisen ilmeen takana yhä väikkyi kehoitus.

Jennie tarkoitti: "Jos rakastatte minua, niin seuratkaa minua. Jos kysymys on rahasta, niin hankkikaa sitä, niinkuin meidän miehemme hankkivat meille kaiken mitä haluamme!"

Mutta silloin heidän kaksinpuhelunsa keskeytti pikku Marcus, joka tepasteli takaisin näkinkenkineen, pienet kasvot loistaen riemusta ja tyytyväisyydestä.

"Äiti, äiti! Mr Lav-er-rock! Katsokaa mitä minä olen löytänyt!" Hän hyppi ja tanssi ojentaen heitä kohti pitkulaista valkeata esinettä. "Eikö se ole kaunis?… Minä panen sen hiekkalinnaani… Minä itse löysin sen! Eräällä pojalla Hotel de la Merissä on samanlainen. Mutta hänen ei ole niin suuri kuin minun! Se on mustekalan kilpi — —"

Hän ei voinut ajatella eikä puhua muusta kuin vastalöytämästään aarteesta: "Mr Lav-er-rock, kuinka mustekala on kadottanut kilpensä? Mihin se mustekala sitten joutui, jonka kilpi tämä on? Voiko mustekalan kilvistä todellakin tehdä hammasjauhetta? Kuinka sitä tehdään? Mutta eikö mustekalalla ole muuta kilpeä kuin tämä ainoa?" — ja niin edespäin koko matkan St. Enogatiin.

"Pojalle on hänen oma löytämänsä kapine aina monin verroin kallisarvoisempi kuin kaikki, mitä voisimme ostaa hänelle." selitti Laverock Marcuksen äidille heidän kävellessään tietä eteenpäin.

He kohtasivat tietysti toisia kylpyvieraita, jotka koskettavat tätä kertomusta kuten, päivänvalon välkähdykset; englantilaisia nuorukaisia golfmailoineen, nuoria ranskattaria leveine hattuineen ja ohuine hihattomine pukuineen ja auringonpaahtamina, niinkuin kaikki kylpyvieraat tänä kesänä. Sitten, kolmikon lähestyessä kallioportaita, jotka vievät rantahietikolle, heidät sivuutti klassillisen kaunis ja pitkä tytönvartalo sinisessä puvussa.

Mutta niinpian kuin he olivat kääntäneet selkänsä ruotsalaiselle tytölle, kääntyi tämä katsomaan heidän jälkeensä. Niinkuin auringonkukka kääntää kehänsä aurinkoa kohden, niin kääntyi tytön kultahiuksinen pää vastustamattomasti kärkkymään viimeistä vilahdusta Archie Laverockista.

Archie ei ollut uhrannut hänelle ainoatakaan ajatusta. Hänen suurin huolensa tällä hetkellä oli: "Miten paljon maksaisi matka Concarneauhon? Kuinka kallista olisi elää siellä? Mistä voisin saada tarvittavat rahat?"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Niin voitokkaan pelaajan elämän pelissä kuin Archie Laverockin tarvitsee välittää vähän muista sattuman peleistä.

Hän ei ainakaan ollut astunut jalallaan Boulevard President Wilsonin kasinoon, joka ulkopuolelta muistuttaa jättiläisen hääkakkua ja sisäpuolelta on englantilaisen ja ranskalaisen arkkitehtuurin sekasotkua.

Mutta muutamia iltoja tuon hiekkalinnojen luona vietetyn aamun jälkeen oli Archie kansainvälisen joukon keskellä, joka surisi kuin hyttyset valojen ja vihreiden pöytien ympärillä.

Hän mietti itsekseen: "Minä pelaan kymmenellä frangilla; sitten lähden. Jos voitan jotain (mikä ei ole minun tapaistani), niin hyvä on. Ellen, samantekevä. Enhän menetä muuta kuin kymmenen frangia."

Hän veti ne lompakostaan. Kymmenen noita rikkinäisiä ja likaisia frangin seteleitä. Kun hän heitti ensimmäisen niistä erään vihreäpukuisen naisen olan yli pöydälle, hän ajatteli: "Mahdankohan päästä tällä Concarneauhon?"

Hänen franginsetelinsä oli yhtä heikko pankkia vastaan kuin hän itse — Archie Laverock, hänen pyrkimyksensä, hänen seikkailunsa, hänen kunnianhimoiset unelmansa, hänen rakkautensa, hänen toivonsa — pysähtymättä pyörivää maailmaa vastaan… Pyörikö se? Viimeisinä kuutena vuotena se ei ollut tuntunut niin paljon pyörivän kuin syöksyvän syvyydestä syvyyteen joltakin maailmankaikkeuden jyrkänteeltä.

Hän katsahti kansainvälistä joukkoa kohti; eloisia kasvoja, loistavia silmiä, himokkaita suita — mitä ne halusivat? Koko paikka oli painostava; tuoksui hajuvesille. Hän kääntyi vaistomaisesti pyrkimään raittiiseen ilmaan, kohti suuria lasiovia äänekkään, täyden, tuoksuavan salin päässä. Nuo ikkunat avautuivat pengermälle, josta voi nähdä lahdelle. Kuin jonkin vetämänä Archie pyrki tungoksen läpi ikkunoita kohti; silloin hän huomasi, mikä hänet oli sinne vetänyt.

Se oli silmäpari, joka oli kiintynyt häneen, jonkun silmäpari, joka seisoi ulkona pengermällä ja katsoi valaistuun huoneeseen.

Hän astui Archiea kohti. Se oli Selma, ruotsalaistyttö. Pitkin, kevein askelin hän astui Archien luo, ennenkuin tämä ehti kynnyksen yli.

Vakavasti tyttö vastasi hänen tervehdykseensä ranskaksi. Kaikki nuo Ker Babelin tytöt puhuivat ranskaa oman kielensä lisäksi, mikä kieli se lieneekään ollut. Mutta hän tiesi tuon skandinaavialaisen jumalattaren osaavan myöskin englantia. Archie kysyi siis tällä kielellä, pelasiko hän.

Tyttö vastasi ranskaksi: "Ei, monsieur; minä join kahvia pengermällä; tulin sisään tuodakseni teille viestin."

Selman ranskassa, vaikka se olikin sujuvaa, huomasi oudon ääntämistavan. Laverock havaitsi äkkiä panevansa merkille kaikenlaista tästä tytöstä, joka kohosi korkealle parrakkaitten ranskalaisten ja toisten naisten ravintolahattujen yli.

"Taivas, miten hän näyttää sievältä tänä iltana! Tuo puku kai sen aiheuttaa. Valkoinen ja keltainen, ja nuo meripihkahelmet — kuinka viisas yhdistelmä! Hän on käsittänyt, että juuri vaaleiden tyttöjen pitää tukkansa värin vuoksi käyttää kultaa ja keltaista — ei tummaveristen… Mutta hän on liian pitkä… luultavasti miltei kuusi jalkaa. Mutta ihana vartalo! Mikä ihastuttava morsian hänestä tuleekaan jollekin miehelle…"

Kaikki tämä välähti Archien mielessä hänen vastatessaan ääneen:
"Viestin?" Hän ajatteli, että viesti varmaankin oli Geneviève
Wilmotilta.

Mutta Selma ilmoitti: "'Äiti' sanoo, että se säästää häneltä kortin kirjoittamisen vaivan, mr Laverock, jos sanotte minulle, tulisitteko huomenna lounaalle Mon Reposiin. Tuletteko?"

"En. Oh, en. Olen 'Äidin' — ja Dorothyn kanssa." Hän käänsi päätään hiukan suuriin lasioviin päin. Mutta hän seisoi paikoillaan, kuin jokin olisi pidättänyt häntä palaamasta seuransa luo. Archie ei liikahtanut. Vielä hetkisen he seisoivat hiljaa, vaieten keskellä tuota levotonta joukkoa, tuota ääntensorinaa, jota keskeytti vain croupierin koneellinen "faites votre jeu!"

Sitten kuului Selman moitteeton ranskankieli: "Onko teillä ollut onnea, mr Laverock?"

"Minullako?" Hän naurahti. "Pelissä? En ole koskaan voittanut penniäkään eläissäni."

Selma ei katsonut häneen, mutta hänen tummansiniset silmänsä laajenivat, ikäänkuin hän olisi juuri ajatellut jotakin erikoista. Hän puhui miellyttävällä ja vakavalla äänellä. "Sallitteko minun antavan teille onnea?"

"Tällä." Hän kohotti kätensä niskaansa. Hän irroitti kaulastaan meripihka-helmet.

Nuo hunajanväriset pitkulaiset helmet, jotka olivat vielä lämpimät hänen maidonvalkoisen, hienosti muovaillun kaulansa kosketuksesta, hän laski Archien käteen.

"Lainatkaa nämä minulta, monsieur", ehdotti hän tyynesti. "Minulta — naiselta — joka — no niin, ne tuottavat teille onnea. Pitäkää ne — —"

"Saanko? Saanko todellakin? Hyvä." Archie jatkoi kaksikielistä keskustelua. "Hirveän herttaista teiltä. Kiitoksia paljon. Minä koetan niitä." Hänen sormensa, jotka pitelivät lämmintä merenpihkaa kuin olisi se ollut käsi, jota hän ei vielä halunnut päästää, pujahtivat hänen takkinsa taskuun. "Pitelenkö niitä pelatessani?"

"Tässä on kaikki, mitä minulla on." Hän veti alakuloisena taskustaan pienen ryppyisen setelipinkkansa. "Yhdeksän frangia — ne ovat todellakin kauhean likaisia teidän käsienne koskettaviksi. Oletteko pahoillanne — —"

Hän tarttui tyttöä hiljaa käsivarteen ohjatakseen hänet väentungoksen läpi. Ihmiset katsoivat heihin luultavasti otaksuen tätä huomiotaherättävää paria veljeksi ja hänen ohjaamakseen sisareksi. Archie tunsi olkapäätään vastaan tytön käsivarren lämpimän pehmeyden, kun hän laski pöydälle ensimmäisen franginseteleistä. Archie ei katsahtanut siihen. Hän katseli tyttöä, joka pelasi hänen puolestaan.

Hän oli kaunis. Hän oli todella hyvin kaunis. Eräällä tavalla niin epäenglantilainen, ja toisella tavalla taas miltei englantilainen tyypiltään, polveutuva roduista, jotka painoivat merkkinsä Englannin saariin vuosisatoja sitten.

Tyttö keräsi kokoon joitakin rahoja. Hän ei katsonut Archieen. Hän pani toisen setelin pöydälle. Archie, joka kymmenen minuuttia sitten oli kaivannut takaisin Dulcieen ja ajatellut vain Geneviève Wilmotia, huomasi nyt haluavansa jäädä vielä hetkiseksi Genevièven ystävättären luo.

Sekainen maailma, missä luultiin, että yhden naisen kaihoaminen esti toista tuottamasta minkäänlaista mielenliikutusta. Niin ei ollut, huomasi Laverock. Toinen tyttö näytti kuin johtavan toisen luo. Oliko se vastakohtaisuusvaikutusta?

Archie ajatteli: "Missä olen kuullut, että skandinaavialaiset naiset ovat kuin tulivuori jään alla?"

Sitten hän ajatteli: "Mutta samantekevä! Kun ottaa lukuun, että tahdon rahaa vain voidakseni lähteä toisen naisen jäljessä Basse Bretagneen, niin mitä ihmettä tämä on?"

"Se riittää. Nyt lopetamme. Yhdeksän on hyvä numero. Olette voittanut yhdeksäntuhatta frangia, monsieur Laverock."

Archie Laverock hätkähti. Sodan jälkeen hän ei ollut nähnyt yhtaikaa niin paljon rahaa kuin hän nyt näki ojennettavan itseään kohti — häntä itseään! Hän näki ryppyisen setelitukun tuon tytön kädessä, joka tuotti hänelle onnea.

"Yhdeksän — tuhatta — frangia!" toisti hän, "satakahdeksankymmentä puntaa?"

"Niin. Ja oletteko nyt hyvä ja annatte minulle kaulakoristeeni takaisin, sillä minun täytyy palata toisten luo."

Archie otti rahat häneltä ja palautti helmet. Hän näki tytön kiinnittävän ne kaulaansa ja näki hänen hymyilevän vastaukseksi hänen kiitoksilleen.

"Älkää tulko pengermälle kanssani," sanoi hän ja Archie käsitti, että hän todella tarkoitti sitä. "Hyvää yötä."

"Huomiseen," sai hän sanotuksi, juuri tytön poistuessa nopeasti kasinon lasiovesta.

No niin, hän tapaisi hänet huomenna. Hänhän menisi lounaalle Mon Reposiin. Hän tapaisi myös Jennien. Hän voisi sanoa hänelle (Jennielle), että he tapaisivat toisensa pian Concarneaussa. Hänen matkakassansa oli nyt kunnossa. Yhdeksäntuhatta frangia! Ajatellapa sitä! Miltei kaksisataa puntaa vain tuhlattavaksi, ajatteli Archie innostuksissaan. Hei!

Tuo ihastuttava, kultainen tyttö… jolla oli niin tyyni ääni, mutta joka ei sittenkään näyttänyt aina olevan niin järkähtämättömän tyyni. Hän ei tainnut tietää, minkä onnen hän oli tuottanut Archielle.

Niin, mutta miksi? Vain tuon tummakiharaisen amerikattaren vuoksiko? Eikö hän halunnut nähdä tuota kultatukkaista pohjolan tytärtä? Kumman, kumman kanssa hän kernaammin halusi lounastaa?

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Yllätykset odottivat nuorta Laverockia, kun hän lounaan aikaan seuraavana päivänä saapui kukkien peittämään huvilaan.

Kerran vuoksi ei parvekkeilta eikä kentältä kaikunut ääntensorinaa. Ei missään näkynyt ainoankaan verkkopallopuvun kirkasta väriä. Kentältä, minne keinotekoinen foxterrieri oli asetettu suloiseen sopuun jänisten kanssa, ilmestyivät näkyviin "Äidin" harmaatukkainen Beethoven-pää ja juhlalliset laskokset.

Hän ojensi kätensä leveästä enkelinhihastaan. "Hyvää päivää, mr Laverock", tervehti hän nuorukaista virheettömällä englanninkielellä. "Olen iloinen nähdessäni teidät; on hyvin ystävällistä teiltä tulla ilostuttamaan yksinäisyyttäni. Tiedättehän, että koko nuori väkeni oli järjestänyt huviretken; minä saan siis pitää teidät kokonaan itseäni varten."

"Sepä ihastuttavaa," mutisi Archie Laverock kohteliaasti, vaikka hölmistyneenä.

Jennie ei siis tulisikaan? Eikä Selma? Ei kukaan heistä, ei kukaan tytöistä? Lounas kahdenkesken "Äidin" kanssa? "Äidin", joka oli vaiennut kuin muuri aina ensi kerrasta asti, jolloin hän ja Stick olivat käyneet huvilassa! Archie oli ollut vakuutettu siitä, että hän puhui tuskin sanaakaan muuta kieltä kuin omaa tanskaansa — mutta…

Tuossa hän nyt joka tapauksessa oli ja puhui englantia, ei vain yhtä hyvin kuin Archie itse, vaan vieläpä paljon sujuvammin kuin mihin tämä hämmästyksissään kykeni.

"Tahdotteko tulla sisään? Olen asettanut lounaspöydän niin lähelle ikkunaa, että olemme aivan kuin ulkona puiden alla," sanoi hän. Hän meni edeltä siistiin, monipöytäiseen ruokasaliin, joka oli nyt niin omituisen tyhjä, jossa kaikuivat vain pienen ranskalaisen tarjoilijattaren askeleet — ja joka odotti ihmeellisintä kaikista niistä lounaista, jotka Archie Laverock oli syönyt naisen seurassa.

Se tarjoiltiin hyvin ja oli erinomaisesti valmistettu: salaatteja ja munaruokia ja harvinaisia kalaruokia, jotka nuorukainen hyväksyi. Mutta äkkiä hän tuli vakuutetuksi jostain: "Hän on pyytänyt minut tänne puhuakseen minulle kahdenkesken jostakin; mutta mitä se on?"

Hän alkoi samalla tavalla kuin kaikki naiset alkavat keskustelun miehen kanssa. "Kertokaa minulle jotain itsestänne, mr Laverock." Hän jatkoi nopein, älykkäin kysymyksin siitä, mihin hän oli ollut komennettu sodassa, ja missä hänen kotinsa oli. Eikö hänellä ollut oikeaa "kotia"? No, sitä ei kai nykyään enää pidetty niin suurena tragediana kuin ennen?…

Archie arveli ihanan kala-annoksensa lomassa, että mies kaipasi jonkinlaista pohjaa, joskus. Nykyäänkin.

"Teillä ei siis ole äitiä", sanoi tanskalainen nainen myötätuntoisesti.
"Entä sisaria?"

Hän pudisti päätään. Ei, hän huokasi (koska hän alkoi tuntea olonsa helpommaksi.) Sisaria! Hän oli aina arvellut, että se olisi ollut ihanaa toveruutta. Oikeastaan ainoa tapa, jolla mies voi saada käsityksen ystävyydestä toista sukupuolta kohtaan, ilman — ilman mitään sekaannusta ja häiritseviä olosuhteita!

"Mahtaisittekohan te suuria välittää siitä ystävyydestä, herraseni," huomautti "Äiti" hiukan kuivasti — ja siirtyi heti keskustelemaan kansallisuuksista; hän alkoi puhua tyypeistä kysymättä Archielta hänen mielipidettään.

"Olen täysihoitolassani aina voinut tutkia kaikkien kansojen lapsia", selitti hän. "Ranskalainen tyttö — viisain eräällä tavalla. Mutta — hän näkee vain tosiasiat. Hän luulee ulkonaisten tosiasioiden olevan kaiken. Mutta sitä ne eivät ole, kuten tiedätte. Vähän lisää juotavaa monsieurille, Simone."

Archie kuunteli sangen huvitettuna, mutta oliko tämä emäntä, joka puhui kuin kirjasta ja joka oli kuin Rodinin Balzac-patsas, kutsunut hänet tänne vain puhumaan tällaisista ylimalkaisista asioista?

"Kun puhuu amerikkalaisesta, niin täytyy ensin ajatella: onko hän latinalais-amerikkalainen, vai germaanilais-amerikkalainen, vai etelä-amerikkalainen vai englantilais-amerikkalainen? Se on ensimmäinen kysymys, jonka eurooppalainen tekee kohdatessaan heitä."

"Hm — monet amerikattaret", sanoi nuorukainen mielessään vain yksi, "monet amerikattaret, joita tapaa, voisivat olla erikoisen onnistuneita englannittaria."

"Mutta siinä on ero", keskeytti "Äiti". "Englannitar parhaimmillaan on ihastuttava. Hän osaa olla iloinen, kun sitä eniten tarvitaan ja kun siihen on vähiten syytä. Ja mitä työhön tulee — minä tunnen englantilaiset sotahoitajattaret. Vain yhdessä suhteessa englannitar ei loista."

Archie (joka yhä ajatteli: "Mistä tämä henkilö oikeastaan tahtoo puhua kanssani?") kysyi: "Missä suhteessa?"

"Se nainen, joka odottaa saavansa englannittaresta todellisen ystävättären, on narri", vastasi tanskatar. "Poikkeuksia on. Mutta tavallisesti ei englannittarella ole käsitystä oman sukupuolensa arvosta. Hän halventaa pitkäaikaista ystävätärtään miehen silmissä, jonka juuri on tavannut."

"Amerikkalainen nainen ei ole sellainen. Mahdollisesti se johtuu siitä, että hän ei rakasta miehiä kylliksi. Kahvia, Simone, ja tuo myöskin vihreäjalkaiset liköörilasit ja savukkeita", jatkoi tanskatar palvelijattarelle yhtä hyvällä ranskankielellä kuin hänen englanninkielensä oli. "Sitten saat olla vapaana, kunnes on aika auttaa illallisen tarjoilussa. Miten haluatte kahvinne, mr. Laverock, mustanako?"

Ja sitten, kun palvelijatar oli poistunut, oli sen aika. Asian, johon lounas ja nuo yleisarvelut naisista olivat olleet johdantona.

Archien emäntä sanoi ojentaen hänelle kupillisen mainiota kahvia:
"Pyysin teitä luokseni tänään, koska tahdon pyytää teiltä palvelusta."

Graniitinharmaat silmät kääntyivät häntä kohti sangen ystävällisinä.
Tanskatar puhui hiljaa.

Mutta kun hämmästynyt Archie nousi tuoliltaan, niin nainen hymyili ja teki pienen kädenliikkeen. "Oh, istuutukaa vain. En tarkoita, että lähtisitte tässä silmänräpäyksessä, mr. Laverock. Ei ennen kuin olette maistanut kahviani. Olkaa hyvä! Te jäätte ainakin siksi, kunnes olette kuullut, miksi" — hän vaikeni ja hymyili jälleen — "miksi ikävä vanha nainen tahtoo karkoittaa teidät Mon Reposista."

Kiireesti, epäilevästi hän tokaisi väliin: "Tarkoitatteko, että ette halua minun tulevan takaisin?"

Hänen ajatuksensa kiitivät eteenpäin. Hän oli tehnyt jotain hullua.
Mutta mitä? Joka tapauksessa vain erehdyksessä. Mitä se saattoi
olla?… Tämä oli tosiaankin odottamatonta — hiukan naurettavaa…
Häntä, Laverockia, kiellettiin enää tulemasta taloon!

Hän jäykistyi. "Tietenkään", sanoi hän, "en uneksikaan palaamisesta. mutta saanko kysyä. Miten olen ollut kyllin onneton loukatakseni teitä?".

Tanskatar hymyili leppoisasti. Tämä harmitti nuorukaista. Hän jäykistyi yhä enemmän.

"Se, että te, mr. Laverock, olette liian vaarallinen tälle talolle, joka on täynnään tyttöjä."

Hän lisäsi: "Lyhyesti, kaikki tyttöni ovat aivan onnettomia. Teidän tähtenne."

"Minun tähteni?" huudahti nuori Laverock teeskentelemättömästi suutuksissaan. "Vakuutan, että olette aivan, aivan, aivan väärässä!"

"Sallikaa minun sanoa, että nyt olette erehtynyt. Vakuutan teille, että olette — ehdottomasti väärässä."

"Oman ikäni vakaumus ja kokemus painaa enemmän", sanoi "Äiti" nopeasti.
"Minä olen oikeassa."

He katsoivat toisiinsa pöydän yli; nuorukainen suuttumuksen puna poskiensa ruskean ihon alla, valppaana, vihastuksen kuvastuessa koko hänen olemuksestaan — vanha nainen tarkkana ja hillittynä.

"Se ei ole mitään korjaamatonta, tiedättehän sen! Ei mitään murhenäytelmää ole vielä tapahtunut. Mutta — hyvin pian olisi mieluisa kesäloma, jota teidän tuttavuutenne on niin hauskuuttanut, kerrassaan pilalla. Teidän takianne! Nyt jo — —"

"Pitääkö teidän saada kuulla siitä? Nyt jo eräs tytöistä on lakannut vastaamasta sulhasensa jokapäiväisiin kirjeihin. Toiset eivät enää suunnittele mitään ohjelmaa päivän varalle ennenkuin ovat tavanneet teidät. Nyt he jo vaihtavat uintivuorojaan. Ei vuoroveden tähden. Kaksi heistä, jotka ennen olivat ystäviä, ovat jo riitaantuneet. Nyt jo, mr. Laverock."

Tässä viisaat kasvot synkkenivät hiukan: "Eräs heistä, lapsiraukka, on niin onneton — —"

"Ei, ei!" huudahti Archie ja laski kupin kädestään. Hänestä tuntui kuin olisi hän koskettanut kädellään merenpihkahelmiä, sileitä ja lämpimiä. "Niin ei ole, uskokaa minua!"

"— — niin rakastunut, että hän pian voi koota kaiken rohkeutensa ja kosia teitä."

Madame maisteli kahviaan ja täytti Archien vihreäjalkaisen liköörilasin. Sitten hän sanoi: "Minä en pidä tällaisista tapahtumista täällä. En tahdo teille mitään pahaa, mutta sanon teille totuuden kaikella myötätunnolla ja ystävyydellä. Tiedän, että ette tarkoita mitään pahaa. Te paistatatte päivää kirkkaissa silmissä. Yhtä te ihailette hänen kasvojensa vuoksi. Toista hänen vartalonsa vuoksi. Kolmatta hänen sievän äänensä vuoksi. Ja neljäs huvittaa teitä. Teillä ei ole ketään erikoista tähteä! En luule teidän erikoisesti välittävän kenestäkään täällä. Mutta he —! Teidän täytyy poistua. Poistukaa niinkauan kuin vielä olette unelma, esimaku siitä, miten he haluaisivat olla onnellisia. Olisitte ystävällinen, jos lähtisitte Dinardista."

Archie oli katsahtanut nopeasti tanskattareen hänen sanoessaan "ei erikoisesti kenestäkään". Miksi hän luuli hänestä sellaista. Olihan hänellä joku erikoinen. Sama tunnelma, joka oli vallannut hänen mielensä tuona aamuna hiekkalinnojen luona Jennien ja hänen pikku poikansa seurassa, valtasi hänet jälleen. Tietysti Jennie oli tuo erikoinen.

Hän karisti kurkkuaan, kohtasi suoraan tanskattaren katseen ja sanoi: "Tietysti lähden heti Dinardista, jos sanotte sitä haluavanne. Ystäväni omaiset tulevat tänne ensi viikolla. Mutta minä lähden huomenna, madame. Aioinkin oikeastaan lähteä — aioin matkustaa etelämmäksi — —"

Archie oli hiukan hämmästynyt: "Ehkä — ei! Mutta miksi sanoa ei — — onhan mahdollista, että lähden Concarneauhon."

Hän ajatteli jälleen noita yhdeksäätuhatta frangia, jotka hän oli voittanut viime yönä.

Hänen emäntänsä sanoi kuivasti: "Vai niin. Sitten olisin voinut säästää teidät sanoiltani. Luulin teidän tulevan tänne katsomaan ympärillenne, tekemään itsenne ihailluksi eikä ottamaan mitään kovin vakavalta kannalta."

"Te ette pidä luonnettani erikoisen miellyttävänä", huomautti Archie hiukan katkerasti.

Hänen emäntänsä lopetti kahvinjuonnin ennenkuin hän katsoi jälleen vieraaseensa. Sitten hän sanoi: "Suokaa anteeksi." Ja hän jatkoi yksinkertaisesti ja miellyttävästi: "Minä olen liian vanha loukatakseni kenenkään nuorukaisen tunteita."

Archie katsoi jälleen noihin harmaihin silmiin lumivalkoisen tukan alla. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä, että oli kovaa, että kenenkään naisen piti tulla vanhaksi ja harmaaksi. Hänen oma äitinsä oli kuollut kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana. Hän nousi ja puhui toisenlaisella äänellä.

"Hyvä Luoja! Ettehän te loukannut minua. Mutta minä loukkaannun, ellette tunne, että — että jätätte hyvästi minulle ystävänä?"

Tanskatar tarttui hänen ojennettuun käteensä sydämellisen asiallisella puristuksella. Hän vastasi hiukan veitikkamaisesti: "Koska olosuhteet ovat muuttuneet, niin miksi jättäisimme nyt jo hyvästi toisillemme? Miksi ette palaisi tänne, mr. Laverock, syömään päivällistä toisten kanssa?"

Tanskatar päästi hänen kätensä, keräsi hameenlaskoksensa ja teki liikkeen, joka näytti työntävän syrjään kaiken kunnianarvoisuuden.

"Tulkaa takaisin", sanoi hän, "ja viettäkää tämä ilta tuon erikoisen kanssa, jos tahdotte."

"Antakaa minun olla luonanne, kunnes toiset palaavat", pyysi hän.
"Soittakaa hiukan ihanaa musiikkianne, vain minulle. Soittakaa minulle.
Lupaatteko? Olkaa niin kiltti!"

"Ah", huudahti vanha nainen katsoen häneen. "Tyttö parat! Tyttö parat!
Nyt minä käsitän! Hyvä on, minä soitan teille."

Hän meni Archien edellä kääntöovien läpi hämärään, hienoon salonkiin. Hän osoitti nojatuolia, istuutui itse suuren pianon ääreen, johon norsunluukoskettimet ja tanskattaren erikoinen, jalo pää kuvastuivat kuin vedenkalvoon.

"Ei, ei Beethovenia, ellette pahastu", sanoi Archie muistaen nopeasti
Kuutamosonaatin — ja Mauven. "Mitä muuta tahansa."

Ja tanskatar soitti hänelle jotakin muuta, mikä johtui hänen mieleensä.
Hän soitti hänelle, kunnes toiset palasivat.

Kun toiset palasivat, valtasi nuoren Laverockin mieliala, joka ei ollut hänelle tavallinen.

Ehkäpä tanskattaren soitto vielä kuohui ja hehkui hänen veressään. Ehkäpä heinäkuunilta puhalsi avoimista ikkunoista sisään jonkin pakanallisen taian. Heti nähdessään Genevièven erikoiset kasvot ovessa Archie sanoi itsekseen (päättävästi): "Niin, tuo on minun tyttöni. Tämän jälkeen en enää hapuile. Tämän illan jälkeen en ajattele ketään muuta tyttöä."

Pöydässä — pisimmässä pöydässä, jolla loistivat ranskalainen pöytäliina ja englantilainen porsliini ja ruusut ja käsinmaalatut kynttilänvarjostimet, joissa oli purppuranpunaisia hedelmiä keltaisen hehkuvalla pohjalla — Archie istui Geneviève Wilmotin ja koulutyttö Gwenin välissä, vastapäätä Selmaa, joka oli komea kuin puutarhalilja kultaisessa ja valkoisessa puvussaan. Jokaiseen näistä kolmesta Archie teki sen vaikutuksen, että hän ei vilkaissutkaan kehenkään muuhun kuin häneen. Ja saman vaikutuksen hän teki toisiinkin. Hän kohotti lasinsa, sanoi hiljaa: "Onnellisia päiviä!" ja jokainen tyttö omisti sen henkilökohtaisesti itselleen; hän ei voinut sille mitään… Archien tyyppiä olevan miehen ei tarvitse liikuttaa kättään eikä jalkaansa; ei sanoa ainoatakaan sanaa, joka kirjoitettuna ilmaisisi enemmän kuin ystävällistä kohteliaisuutta.

"Miten oikeassa olin, miten oikeassa!" ajatteli "Äiti" pöydän päässä, silmäillen ihastuneita tytönkasvoja vieraan ympärillä.

Tähän asti oli aina laskettu nuorukaisen eduksi, että hän miellytti tahtomattaan. Hän ei ollut koskaan vaivannut sillä itseään.

Tänä iltana hän teki (sitä ei voi kieltää) tarkoituksella kaiken, minkä osasi, miellyttääkseen. Nuo hänen kissansilmänsä — tuo hänen liikkeittensä varma nopeus — tuo siro lepoasento — tuo ääni, joka sisälsi kaikki mahdolliset vivahdukset — nuo seikat, joita oli jo ylistetty sanoilla, jotka hän muisti puheen lomassa tänä hetkenä! Nämä ominaisuudet hän otti nyt lopullisesti käsiinsä aseina.

Tanskatar katseli häntä silmin, jotka olivat liian vanhat ollakseen rakastuneet, mutta kyllin viisaat nähdäkseen enemmän kuin vain nuoren mr. Laverockin.

Hän näki Archien aukaisevan taikaikkunan noiden tyttöjen elämässä. He eivät koskaan unohtaisi sitä romantiikkaa, joka oli lähtenyt ja jättänyt jälelle arkipäivän.

Kaikkea tätä hän ajatteli ehdottaen lähtemistä puutarhaan antaakseen Simonen ja toisen tytön siistiä salia. He näyttivät viipyneen tavallista kauemmin päivällisellä, sanoi hän asiallisella äänellä. Tuli jo myöhä.

Niin myöhä, että kuu oli jo korkealla taivaalla loihtien tuoksuavan puutarhan merkilliseksi kudelmaksi mustasta sametista ja hopeapitsistä ja muuttaen pienet viiniköynnösten ympäröimät lehtimajat salaperäisiksi luoliksi.

Juuri eräässä tällaisessa lehtimajassa — riippuiko se yksinomaan hänen omasta kulustaan vai "Äidin" ohjauksesta — Archie huomasi olevansa eristetty tyttöjen pääjoukosta, joiden kiihtynyt puhelu kuului yli sirisevien sirkkojen ja kasinon kaukaisen soiton. Hän katsoi Geneviève Wilmotin tummiin, salaperäisiin silmiin.

Omituista, nyt kun se oli tullut, hän tiesi, että hän olisi aivan hyvin voinut odottaa kauemmin, jos hänen olisi täytynyt; hän olisi voinut kääntyä poispäin ja puhella Selman tai madamen tai kenen tahansa kanssa! Hän olisi voinut olla kärsivällinen, kunnes hän olisi tavannut Jennien jälleen huomenna hiekkarannalla.

"Niinkö?" vastasi Geneviève äänellä, jota Archie ei voinut pitää pelkästään kohteliaana, pyytävänä tai hämmästyneenä, mutta jossa kaikui hiukan kaikkea tätä. Hän sanoi: "Sehän on äkkinäistä, eikö totta? En tiennyt teidän aikovan lähteä niin pian."

Hänen ympärillään hiljaisessa yössä täytti ilman Euroopan voimakkain kukkaistuoksu; se tuli korkeista tupakantaimista, joiden valkoisia tähtikukkia loisti kaikkialla tummassa lehvistössä. Hän hengitti sitä ennenkuin hän puhui jälleen.

"Me tulemme kai kaikki kaipaamaan teitä", yritti Jennie — — yhä tuolla samalla epävarmalla äänellä.

Archie kuunteli tarkoin, odottaen kaikkea, jota ei tullut. Sitä ei kuulunut, tuota kaikua, joka olisi muuttanut kaiken, mitä hän sanoi, musiikiksi. Ei vielä! Mutta… sen täytyi tulla…

"Tarkoitatteko", sanoi nuorukainen hyvin hiljaa, mutta itsepintaisesti, "kaikki te? Sitä minä en tarkoittanut."

"Oh." Hän naurahti hiukan tavalla, jossa oli hienoa keimailua. Se antoi tuoksun kaikelle, mitä hän sanoi tai teki, aivan niinkuin tupakantaimet antoivat tuoksun koko puutarhalle. Keimailu eli hänen kiharaisen päänsä jokaisessa piirteessä, hänen silmissään, hänen poskiensa kuopissa, siinä liikkeessä, jolla hän heitti kilpikonnanluulla koristetun päivänvarjonsa hiekalle.

Kirkkaana kaikui kuutamoisessa ja tuoksuavassa ilmassa pehmeä huuto yläkerran ikkunasta.

Eikä hänen vastauksensa ollut tarkoitettu ainoastaan hänen pojalleen, vaan myös hänen kosijalleen.

Archie huomasi sen äkkiä, tuon sävyn hänen äänessään, jota hän oli odottanut; mutta se ei ollut hänelle.

Jennien kasvot olivat olleet kääntyneet hänen pikku poikansa makuuhuoneen ikkunaa kohti. Hän käänsi ne jälleen Archieen päin.

Mutta noina sekuntteina, jotka olivat kuluneet, oli jotain — jotain omituista — tapahtunut nuorukaiselle. Side oli pudonnut hänen silmiltään. Hän näki hänet, itsensä, heidän suhteensa.

Jennie piti hänestä. Ennemmin tai myöhemmin, jos Archie tahtoisi, hän suostuisi tulemaan hänen vaimokseen. Häntä miellytti hauskannäköinen mies, joka ei ollut paljon vanhempi häntä itseään. Ja hän oli myöskin mielissään siitä, että Archie oli pikku Marcuksen leikkitoverina.

"Hän ei välitä muista miehistä kuin siitä, joksi pikku Marcus kerran varttuu", sanoi Archie itsekseen. Ja sitten — —

"Hän ei huoli minusta!" ajatteli hän, ja hänen nuori ylpeytensä kohosi kiivaaseen vastarintaan. "Hän ei todellakaan välitä minusta."

Kerrankin tämä teki häneen aivan saman vaikutuksen kuin toisen tytön ylenmääräinen ihastus — Lucy-raukan.

Hän suoristautui. Vasta silloin hän käsitti, että hänen äskeinen asentonsa oli todistanut ihailua ja rakkautta.

Mutta tässä ei ollut mitään rakkautta… ei hänelle. Ei hänelle! Mainio äiti, loppunut hakkailu — ei rakkautta.

Äänellä, joka sai Jennien katsahtamaan ylös hämmästyneenä, koska se niin suuresti erosi äskeisestä, hän sanoi:

Jennie pidätti hengitystään. Hän oli pahoillaan; niin, pahoillaan kuin tyttölapsi, joka on sanonut "ei kiitos", kun jäätelöä on tarjottu ja jäätelö sitten on korjattu pois pöydältä. Oli selvää, ettei hän ollut tarkoittanut tätä lopullisiksi jäähyväisiksi. Senkö vuoksi, että Archie oli englantilainen, ei hän käsittänyt, että hän sai toivoa? Pitikö noiden miesten saada selvä rohkaisu — vai lähtivätkö ne muuten?

Hän sanoi (mutta ilman tuota pehmeää sävyä äänessä, jonka vain lapsi voi saada siinä kaikumaan): "No niin! Pitääkö minun sanoa, Archie, että minä tulen kaipaamaan teitä?"

"Oh, ei", vastasi Archie naurahtaen. "Sitä teidän ei pidä sanoa. Te ette koskaan tule kaipaamaan minua — tarkoitan, että olisi liian paljon onnea toivoa sitä. Minä ymmärrän."

"Hyvää yötä, Jennie. Toivotan teille onnea elämässänne. Sanokaa se pojallennekin minun puolestani."

Hämmästyneempänä kuin milloinkaan ennen elämässään Jennie huudahti:
"Ettekö tule ylös sanomaan hänelle hyvästi?"

"En luule tulevani, kiitos vain. Ei, en luule saavani enää nähdä pienokaista. Sanokaa hänelle hyvää yötä minun puolestani. Tällä tavoin — —"

Ja kumartuen jälleen alas hän painoi suudelman lyhyille paksuille kiharoille hänen korvansa yläpuolella.

Ne olivat silkinhienot ja tuoksuavat ja niiden kosketus sai hänen päänsä pyörälle. Hän oli kuullut, että kun hänen äitinsä oli tahtonut saada hänet olemaan hiljaa vuoden vanhana lapsena, oli hän heittänyt hänelle turkiksensa leikkikaluiksi. Siitä asti oli Archiea miellyttänyt kaikki tuoksuava ja pehmeä. Niin, ehkä juuri tuo yksityiskohta, mrs Wilmotin tukan pehmeys, toi takaisin sen mielialan, joka hänet oli päivällispöydässä vallannut.

Hän astui sykkivin valtimoin ulos kuutamoon, joka valaisi puutarhaa, missä tuskin erotti, mikä oli tyttöjä ja mikä kukkia…

"Hyvästi, tytöt!" huusi Archie Laverock hiljaa, mutta äänessään tuo kaiku, joka sai jokaisen naisen luulemaan, että hän kutsui erikoisesti häntä. "Hyvästi, kaikkityyni. Minä menen. En saa enää nähdä teitä."

"Oh", kuului hiljaa, ja "Oh — — —" ikäänkuin he olisivat hiipineet häntä kohti. Hän huomasi äkkiä olevansa keskellä piiriä.

Hän tarttui lähimpään tyttöön; se oli Gwen, koulutyttö. Hän suuteli hänen pieniä kasvojaan ja jätti ne punastuneiksi ja hurmaantuneiksi. Tyttö ei sanonut sanaakaan.

Eikä kukaan muukaan tytöistä sanonut mitään, kun hän vuoron perään kääntyi jokaisen puoleen ja suuteli häntä, jokaista kuin olisi hän ollut hänen omansa, jokaista niinkuin ei häntä oltu koskaan ennen suudeltu ja niinkuin häntä (ellei kohtalo ollut erikoisen suopea) ei luultavasti koskaan enää tultaisi suutelemaan.

Niin hän jätti hyvästi koko joukolle — Dorothylle, Eileenille,
"Macille" ja kaikille muille.

Vasta kääntyessään hän muisti, että oli yksi, jolle hän ei vielä ollut sanonut hyvästi.

Vastausta ei kuulunut. Hän ei nähnyt yläkerran ikkunassa kultaista päätä, joka varovasti painui uutimia vastaan nähdäkseen viimeisen vilauksen hänestä. Selma katsoi häntä viimeisen kerran. Archie vei mennessään surun niinkuin ilonkin mahdollisuudet. Taivas tiesi, mitä olisi voinut tapahtua… Ei kukaan kuullut kiihkeää hyvästi-kuiskausta, joka seurasi häntä, kun hän astui kukkien reunustamaa tietä pitkin portille.

Kadulle päästyään hän katsahti taakseen heiluttaakseen kättään tuolle ryhmälle, jonka muodostivat tytöt ja kukat, kukat ja tytöt. Jotkut heistä viittoivat vastaukseksi.

"Hyvästi!" hän huusi viimeisen kerran. Ja syvällä hänen mielessään voitokas, tyrannimainen, parantumaton valloittaja huudahti sydämensä pohjasta:

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Paluumatkallaan Ranskasta Englantiin Archie Laverock joutui uuteen seikkailuun. Mutta se ei tällä kertaa ollut romanttinen seikkailu.

Oltiin Lauran kannella, missä nuorukainen oli päättänyt viettää yönsä huopiin käärittynä suuressa nojatuolissa. Oli viileä ilta; St. Malon tuomiokirkon huippu kohosi valkoisena harmaita pilviä vastaan; heikko tuuli puhalsi.

Tuo tuuli kahisutti erään toisen matkustajan sanomalehteä, matkustajan, joka oli ojentautunut huoville Archien taakse. Äkkiä voimakkaampi puuska tarttui siihen ja vei sen lukijan kädestä.

Lehti olisi lentänyt mereen, mutta se tarttui Laverockin olkapäähän.
Archie otti sen. Hän palautti sen omistajalleen.

Archie huomasi olevansa vastapäätä tuttuja kasvoja; miehekkäitä, punervia, nelikulmaisia merimiehen kasvoja, joiden yllä oli verkalakki, joka oli hiukan rikki toisen silmän yläpuolelta.

Silmät, jotka olivat merensiniset, tuijottivat häneen hetken ja sitten tuo ääni huudahti: "Kautta Luojan! Sehän on nuori Laverock, eikö olekin?"

Sillä mies oli — niin! Hän huomasi sen nyt. Hänhän oli noiden menneiden päivien amiraali, noiden Surreyssa vietettyjen päivien amiraali. Vanha amiraali!

"Siinä paha, missä puhutaan! Ajattelin juuri teitä!" sanoi vanhempi mies. "Eikö se ollut omituista. Kautta Luojan… Olen ollut toisella puolen pelaamassa hiukan golfia… pelaatteko te?" Sitten hän yhtäkkiä sanoi: "Oletteko nähnyt tätä?" Hän ojensi Archielle sanomalehden, jonka tämä juuri oli pelastanut.

Sen alla oli kuva morsiusparista, joka seisoi kohotettujen miekkojen muodostaman kunniakujan alla. Morsian, valkoisessa harsossaan, hymyili säteilevää hymyä — nuo pienet, hienot, pitkulaiset kasvot olivat — niin, ne olivat Lucy Joyn.

"Miss Lucy Joy, kauneuskilpailun voittajatar ja filmitähti, lähtee kirkosta miehensä, kapteeni H.B. Smithin kanssa — —", luki Archie, keskeyttäen sanansa huudahtaakseen: "Vanha Smith?"

"En ensinkään. Se on ollut minulle aivan tuntematonta", vastasi Laverock tuijottaen yhä tuota käsittämätöntä kohtausta, jonka kolmen päivän vanha sanomalehti näytti hänelle.

Smith? Tuo tyyni kerjäläinen? Kuka sitä olisi luullut? Tietysti häntä oli pyydetty Siniseen Bungalowiin ja hän oli ottanut banjonsa mukaan ja soittanut hänelle. Niinpä niinkin! Hän ei ollut kadottanut paljon aikaa.

Archie — joka oli unohtanut tykkänään nuo ihmiset, koska oli tapahtunut niin paljon siitä lähtien — sanoi puoliääneen: "Hän ei kirjoittanut siitä sanaakaan minulle. Ei kumpikaan heistä."

Amiraali sanoi katsellen nuorukaisen kasvoja puolittain tiukasti, puolittain hyvätuulisesti: "Hän siis antoi teille rukkaset, poikaseni, vai mitä?"

Pienessä laivabaarissa kapteenin hytin vieressä nuori Laverock sai tarjouksen neljänteen toimeensa tänä kesänä. Amiraali selvitti sen hänelle muutamalla sanalla.

"Jos tahtoisitte olla muutamia kuukausia jonkinlaisena autonohjaajana ja päälakeijana — —

"No niin, he ovat sisareni ystäviä ja aikovat lähteä Skotlantiin. He lähtevät ylihuomenna. Suuri seurue, kolmessa autossa ja neljäs mukana, missä on kaikki matkalla tarvittavat kapineet. He pysähtyvät matkalla Yorkiin ja Edinburghiin. Minä lupasin lainata heille oman autonkuljettajani, joka on hyvin luotettava. Mutta en olisi oikeastaan tahtonut luovuttaa häntä. Jos te tahtoisitte — —"

"Teidän pitäisi ajaa neljättä autoa ja pitää huolta toisista, kun tulette sinne." Amiraali irvisti jollekin omalle ajatukselleen ja lisäsi: "Heillä on rahaa kuin roskaa. Nuorin sisareni meni raha-avioliittoon, tiedättehän. (Järkevä tyttö.) He pitäisivät teistä kyllä hyvää huolta."

Archie epäröi. Totuus oli, että hän oli kyllästynyt tällaiseen hommaan. Puuhata toisten ihmisten autojen ja vaunujen ja tavaroiden kimpussa elääkseen. Hän oli oikeastaan tehnyt päätöksensä…

Vilahdus Skotlannista ja kanervista, kautta Luojan, viimeisen kerran ennenkuin hän lähtisi vanhalta mantereelta. Sillä sen hän aikoi tehdä. Nuo yhdeksäntuhatta frangia, jotka hän oli aikonut tuhlata Concarneaussa — ne Archie nyt aikoi käyttää matkarahoiksi — jonnekin. Ehkä brittiläiseen Itä-Afrikkaan. Hän ei ollut vielä selvillä yksityiskohdista, mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Hän aikoi lähteä pois Englannista ja näistä oloista johonkin miehenarvoiseen toimeen, niinkuin mrs. Wilmot oli sitä nimittänyt.

Tämä amiraalin ehdottama toimi antaisi hänelle aikaa valmisteluihin ja tilanteen selvittämiseen.

"Hyvä." Amiraali veti esiin kortteja ja osoitteita. "Tänne teidän pitää lähteä. Minä kirjoitan heille kortin heti päästyäni kaupunkiin."

"Ja minä luulen kaiken käyvän hyvin." Hän loi nopean katseen miellyttävään nuorukaiseen, joka seisoi lasi kädessä hänen vieressään. "Ei sitä voi koskaan tietää, Laverock; voisittehan itsekin siellä siepata perijättären, poikaseni", sanoi hän myhäillen jälleen hyvätuulisesti. "Eikö? Kyllästynyt naisiin? No, no — — No niin, seurue lähtee Royal autoklubista noin puoli kymmeneltä maanantai-aamuna. Ylihuomenna."

Ja tässä nuori Laverock siis oli, sanalla sanoen. Pall Mallilla, autoklubin ulkopuolella.

Archie seisoi vakuutuskuitit taskussaan järjestellen tavaroita, pannen jonkun istuimen alle ja korjaten toisen nyöritystä. Hän toimi kuin työmies; hänellä oli lippalakki, nahkainen ohjaajanpuku (joka oli halvalla ostettu eräältä ystävältä ilmailuvoimissa), vanhat khakikankaiset ratsastushousut ja siistit ruskeat kengät. Hän katsoi kelloaan.

"Seurueeksi" he jäivät Archie Laverockille.
Amiraalin järkevä sisar oli todellakin mennyt raha-avioliittoon.
Neljätoista tai viisitoista heitä oli.

Archie näki pitkän ruskeapukuisen miehen, joka pisti mahtavan wiskypullon taskuunsa; hän huomasi seurueen jakaantuvan pienempiin osiin, näki amiraalin siniset silmät pienen nahkahatun alta (siinä oli sisar) ja vaihtoi muutamia sanoja toisen miehen kanssa, joka näytti komentavan.

Toinen ääni: "Ei ole tilaa! Ei voi edes ojentaa jalkojaan — —" Toinen: "Meidän autossamme on tilaa vaikka kuinka paljon! Tulkoon hän tänne äitinsä kanssa!"

"Ei, ei — —" Sitten päättäväinen ääni, kaikuva altto. "Pojan ei ole hyvä olla aina äitinsä kanssa. Minä en voi häntä pitää. Viekää hänet tavara-autoon, kas niin!"

Viimeiset sanat olivat osoitetut Archielle, ja ne lausui kallisarvoiseen pukuun puettu nainen, joka työnsi hänelle pienen avuttoman näköisen pojan, jolla oli päässään koululakki. Päättäväinen alttoääni ilmoitti lujasti: "Te saatte ottaa hänet."

"Te" oli nuori Laverock, joka huomasi olevansa tuolle kontra-altolle ja soopelinnahoille ja helminauhalle ja hienoille kengille vain muuan alempiin luokkiin kuuluva — jonka tunteille tämä ei omistanut ajatustakaan. Hän löi kantapäänsä yhteen ja vei kätensä lakinreunaan mitä hienoimmalla sotilastavalla; sitten hän nosti ujon lapsen auton etuistuimelle, jota hän — ent. kapteeni Laverock — ajoi.

Archie tärisi naurusta ajaessaan. Hän mietti, milloin hän lakkaisi nauramasta sille, että hän noille ihmisille oli vain Te; nimetön olento.

Pistettyinä jonnekin noiden kalliiden pukulaatikoiden keskelle olivat kaikki hänen maalliset tavaransa; kaikki merkittyinä "Kapt. A.L. Laverock" ja varustettuina hänen entisen rykmenttinsä nimellä. Sangen köyhät varusteet. Mutta — —

Hänellä oli myös lompakossaan nuo satakahdeksankymmentä puntaa. Tämä toimi (se kestäisi joka tapauksessa vain muutamia viikkoja) säästäisi ne, ajatteli hän jälleen iloisesti. Se antaisi hänelle mahdollisuuden päästä Itä-Afrikkaan, Vancouveriin tai minne tahansa. Mahdollisuuden miehen työhön ulkomailla. Ellei siellä olisi naisia, niin sen parempi.

(Sillä — tarvitseeko tässä lisätä, että Archie nyt oli sillä tuulella, jolloin hän oli kirjaimellisesti, täydellisesti ja vilpittömästi välinpitämätön kaikkia naisia kohtaan?)

Oli parempi rakentaa patoja, raivata metsiä, järjestää alkuasukastyötä. Lyhyesti, mitä miehen työtä tahansa tässä maailmassa, jossa oli työtä enemmän kuin milloinkaan ennen.

Äkkiä kuului kirkas ääni hänen vierestään. Pieni koulupoika oli avannut suunsa tehden Archien mielialaan varsin sopivan huomautuksen.

"Se on oikein se", vastasi ohjausrattaan ääressä istuva mies. "Se on hyvin viisaasti ajateltu."

"Nähkääs, he eivät ole muuta kuin tyttöjä… Siellä Skotlannissa, minne menemme, on kamalasti tyttöjä."

"On. Siellä on joukottain serkkuja. Yksi, jonka nimi on Elsie ja joka on Laura-tädin tytär. Ja Angela. Ja Maudie. Ne ovat kaikki siellä. Sitten siellä on Babs. Hän on iso tyttö. Isompi kuin minä. Hän pelaa kuin poika. Hän on yhdentoista vanha."

"Se on hyvä ikä. (Sitä vain ei kestä). Hän on siis suurin kaikista, vai mitä?" sanoi Archie.

"Minä olen Freddie Royds. Minulla on uusi sähkölyhty", sanoi poika, joka kuului niihin, jotka uskovat omat asiansa ystävilleen kyselemättä heidän asioitaan. "Minä näytän sen sinulle, kun se on pakattu esiin, Laverock. Pidätkö sinä pähkinäsuklaasta? Minulla on vähän." Hän veti esiin epäsiistin paketin.

Näiden kahden naimattoman miehen keskustelu oli sangen hauskaa heidän ajaessaan eteenpäin.

Pohjoiseen päin Lontoosta, läpi Hertfordin, Hitchenin, Bedfordin. He olivat osa sitä suurta auto- ja moottorikaravaania, joka oli matkalla pohjoiseen päin. Kuinka paljon rahaa oli vielä tässä maassa! Miten vähän sitä muutamat näyttivät saavan! Mutta hänen satakahdeksankymmentä puntaansa; hän puristi niitä. Ne merkitsivät hänelle vapautta, seikkailuja!

"Ovatko pyssykoteloni kunnossa?" kysyi hän. Ja sitten: "Mutta entä lounaanne? Pidättekö huolta itsestänne? Hankkikaa itsellenne jotain syötävää."

Hän käsitti, että tässä oli mies ja veli (siis amiraalin lanko). Sitten hän lähti hankkimaan itselleen kylmää pihviä, pikkelsiä ja olutta.

Sitten lähdettiin taas liikkeelle harmaiden pilvien alla, ohi peltojen, joilla kultainen peltosinappi kukoisti ja joilta tuuli toi tuoksun.

Sinä yönä seurue söi päivällistä ja oli yötä eräässä satumaisessa kaupungissa, jonka kirkontornit kohoavat yli vihreiden puutarhojen, paksujen muurien, hopeisen kanavan veneineen ja aluksineen — Yorkissa!

Kaikki näytti muodostuvan sangen hauskaksi; oli hauskaa nähdä maata ja kaupunkeja noiden ihmisten kustannuksella ilman mitään omia seikkailuja.

Seuraavana päivänä pikku poika oli jälleen hänen toverinaan suurella pohjoiseen vievällä tiellä, missä Englanti tuntuu koko ajan kohoavan jalkojen alla. Lapsi alkoi laskea noita tienviittoja, jotka osoittivat "Pohjoiseen".

"Kaupunki, joka voitti sodan!" mutisi joku miehistä; hänen äänensä hukkui naisten huudahduksiin, heidän nähdessään likaiset kasvonsa hotellin kuvastimessa.

Se sekoittui kultaiseen maarianheinään ja sinikelloihin, jotka reunustivat kohoavaa pohjoista tietä; se antoi tielle paljon eloisamman värin sinipunervan ja purppuranvärisillä läikillään ja juovillaan. Autoja vastaan puhalsi raitis, kylmempi, elähyttävämpi ilma leyhyttäen pikku koulupojan hiuksia hänen otsallaan.

"Pohjoiseen", huudahti hän, kun jälleen tieviitta vilahti ohi.
"Mahdammeko huomata rajan, sivuuttaessamme sen? 'Pohjoiseen', katso — —"

Ja vihdoin he kulkivat ohi valkoisen viitan, jossa oli luettavana yksi ainoa, ylpeä sana — "Skotlanti".

Edinburgh Castle oli ilmaantunut taivaanrannalle kuin suuri merirapu, joka on kiivennyt ylös Forthista ja lepää päivää paistattaen kukkulallaan.

Kolmas päivä oli kulunut, ja matka suunnattiin Invernessiin, läpi maan, joka muistutti Archielle hänen äitinsä maata. Mutta Wales oli kuin mallikirja, kerätty Ylämaista. Vuorenrinteet olivat täällä niinkuin Walesissakin koivumetsien peitossa; järvet, jyrkät tiet, vuoristoinaan eloisat ja iloiset värit, missä maksaruohot loistavat keltaisempina, kuusama ruusuisempana, sinikellot sinisempinä kuin kalpeassa etelässä — suot, vuoristolehdot, korkeat jyrkänteet! Kaikki tämä oli kuin Walesissa — — Mutta oi, mitä matkoja autojen täytyi kulkea, ennenkuin ne tulivat kylään tai taloon — — oi, mitä määrättömiä erämaita!

Seuraavana päivänä — neljäntenä! — osoittivat tienviitat yhä
"Pohjoiseen".

Valkoiset putoukset syöksyivät tummilta kallioilta heidän ympärillään ja takanaan. He jättivät vuoriston…

Vihdoin, vihdoin näkyi kaukana taivaanrannalla, korkeana ja mahtavana sumunkin läpi, tornilla varustettu rakennus.

"Se on linna!" huudahti pikku poika Archien vieressä. "Eikö se ole meidän linnamme, Laverock?"

Omituinen väristys kulki nuoren Lawerockin läpi hänen niin sanoessaan. Ehkäpä hän myöhemmin vakuutti itselleen: "Heti nähdessäni nuo tornit taivaanrannalla tiesin sen. Tiesin, että siellä tapahtuisi minulle jotakin. Tiesin, että jokin odotti. Se oli kai kohtalo — —"

Tultiin pitkälle, suoralle tielle. Linna, sen yhdennentoista vuosisadan keskusrakennus ja sen viidennentoista vuosisadan sivustat, joita kummallakin puolella koristivat vanhat sykomoorimetsät, tuli lähemmä. Näkyi vanha tykki, joka oli asetettu vartioimaan siltaa, jonka yli autot porhalsivat sisäänkäytävää kohti.

Holvimaisessa sisäänkäytävässä portaiden päässä näkyi palvelustyttöjä, joilla oli yllään kirkkaansiniset puvut ja värikkäät karttuuni-esiliinat; heidän ohitseen syöksähti esiin ruskeasäärinen yhdentoistavuotias tyttö, huutaen: "Äiti — — äiti!"

Linnasta ja sen asukkaista nuori Laverock näki varsin vähän sinä iltana. Hänen toimenaan oli huolehtia matkatavaroista, autoista, alaisistaan miehistä, autotalleista ja omasta asunnostaan.

Oli järjestetty niin, että amiraalin hankkiman ohjaajan piti nukkua ja syödä ateriansa eräässä "majassa", joka sijaitsi vähän matkan päässä linnasta ja oli metsänvartijan ja hänen sisarensa hallussa. Nämä asukkaat, joilla oli ylämaan skotlantilaisten hieno käyttäytymistapa, toivottivat nuoren englantilaisen tervetulleeksi ja näyttivät hänelle hänen makuuhuoneensa.

Täällä Archiea miellytti kaikki paitsi se, että hänen täytyisi puhdistautua matkan tomuista tuossa pienessä sinikirjavassa pesuvadissa, joka seisoi kolmikulmaisella mahonkisella pesupöydällä.

Hänen ikkunastaan näkyi meri — tai oikeammin Pentlandin lahti — neljännesmailin päässä; se oli tyyni, vain hitaat, pitkät mainingit vierivät valkoisin vaahtopäin läheisiin kallioihin. Niiden takana loistivat Orkney-saaret ilta-auringon valossa vihreinä ja punaisina. Pieniä tummia purjeveneitä kiisi siellä täällä; suuria valkoisia lokkeja liihotteli rantaa kohti uskaltaen aina linnaan asti ja ajaen kanat pois ruoan äärestä.

Mutta nyt hänen täytyi saada peseytyä. Hänellä oli oma ajatuksensa siitä; hän oli huomannut suuren kivisen ammeen, jonka yläpuolella oli hana ja joka seisoi suuressa tyhjässä vajassa. Nopeasti hän otti esiin pesutavaransa, harjansa, saippuansa. Kylpysuolan hän jätti lipastolleen. Hän otti pyyhinliinansa ja astui ulos verrattomaan ilmaan, ja räpäytteli silmiään astuessaan sokaisevasta päivänpaisteesta vajan ruskeaan varjoon.

Archie heitti yltään takin, kauluksen ja kaulahuivin, hyräillen iloisesti sitä tehdessään. Hän oli hyvällä tuulella. Omituisen eloisa. Sellaisella tuulella, joka (jos hän olisi ruvennut sitä miettimään) voi johtua uuden paikan viehätyksestä, uusista ihmisistä, uusista olosuhteista yleensä.

Vasta tapahtuman jälkeen hän sanoi itselleen (ja toisille): "Miksi minä olin niin hämmästynyt? Pitihän minun tuntea juuri silloin, että se tuli minua kohti, että se tapahtuisi juuri silloin — —"

Virtaavan veden kohina esti mitään muita ääniä kuulumasta. Archie ei ollut myöskään huomannut, että noin kahdeksan jalkaa hänen päänsä yläpuolella johti avoin nelikulmainen ovi yläkerrassa olevaan luhtiin. Mutta kääntäessään hanan auki hän kuuli ensi kerran ääniä yläpuolellaan ja takanaan. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut lähellä, ikäänkuin ponihevonen olisi nuuskinut heiniä.

Se oli pieni jalka ja sievä nilkka, jota verhosi hieno ruskea silkkisukka. Jalka ja nilkka hapuilivat avuttomina sinne tänne etsien jotain, mitä ne eivät löytäneet.

Archie syöksyi ovea kohti ja katsoi ympäri pihaa. Ei mitään tikapuita näkynyt. Joku oli vienyt ne pois sen jälkeen kun tuo ruskea sukka oli kiivennyt luhtiin.

Archie ei voinut juosta ympäri hänelle tuntematonta pihaa etsimässä tikapuita, jotka voivat olla ehkä puolen mailin päässä. Hän juoksi takaisin vajaan ja katsoi ylös. Se ei ollut korkealla.

Mutta ensin hänen kätensä lensivät nopealla, vaistomaisella liikkeellä hänen kaulalleen korjatakseen kaulusta ja kaulahuivia — jotka eivät lainkaan olleet kaulassa. Hän naurahti itsekseen. Sille ei voinut mitään; häntä pidettäisiin joka tapauksessa tallipoikana.

Sitten ilmestyi reunan yli ruskean villahameen alta toinenkin nilkka. Tyttö tuli alas selkä häneen päin. Sitten pehmeä hyppäys; hän oli päästänyt otteensa. Hän putosi koko painollaan Archien käsivarsille. Sitten hän kääntyi vielä hänen sylissään. Archien kasvojen tasalla olivat nyt nuoren naisen kasvot. Hän kallisti vartaloaan taaksepäin pysyäkseen tasapainossa ja piteli häntä.

Tytön ääni, joka kohosi kimakaksi hämmästyksestä, huudahti: "Laupias taivas, Archie Laverock!"

Archie Laverock, joka yhä piteli tyttöä hämmästyneenä sylissään, tuijotti tuttuihin, mutta yllättäviin kasvoihin. Säteileviin kasvoihin, joiden piirteet olivat pehmeät, huulet avoimet ja silmät laajenneet.

Sitten auringonsäde, joka pujahti sisään vajan ovesta, lankesi tytön hiuksille. Ne näyttivät leimahtavan kultaiseen liekkiin.

Samalla kertaa syttyi toisenlainen valo nuoren miehen mielessä tytön solahtaessa maahan hänen käsivarsiltaan.

Ennenkuin tytöllä oli aikaa vastata tuohon vanhaan sairaala-lempinimeensä, pääsi Archien huulilta jo toinen kysymys.

Hengästyneenä, miltei suuttuneena, tarttuen tytön käsivarteen hän kysyi: "Kuka Angus on?"

KAHDESKYMMENES LUKU.

Nyt seurasi sangen omituinen keskustelu. Se alkoi niin tykkänään väärästä päästä!

Muistakaamme ensinnäkin, että nämä kaksi nuorta ihmistä olivat tavanneet toisensa (mutta eivät olleet millään tavoin olleet kovin läheisiä ystäviä), kun Archie Laverock oli maannut pahoin haavoittuneena eräällä sairaala-osastolla Bond Streetillä. Täällä tyttö oli hoitanut häntä muiden sairaanhoitajattarien joukossa. Sitten he olivat kadonneet toistensa elämästä, eivät olleet kirjoittaneet toisilleen, eivätkä kuulleet toisistaan mitään sodan jälkeen, joka nyt tuntui yhtä kaukaiselta kuin ristiretket.

Täällä he nyt kohtasivat toisensa, ilman ainoaakaan valmistavaa sanaa, eräässä heinälletuoksuvassa tallissa Ylämaissa, vieraalla maatilalla, joka oli Britannian etäisimmällä rannalla. He katsoivat toisiinsa. Tytöllä oli yllään lehtivihreä maalaispusero ja hän oli ilman hattua, niin että hiukset lensivät tuulessa. Mies oli paitahihasillaan, ja käsivarsista tippui vielä vettä. Tässä he nyt olivat, mutta — —

Ei kumpikaan yrittänyt tuollaista tavallista huudahdussarjaa, jota olisi heiltä voinut näissä olosuhteissa odottaa. Ensimmäisen hämmästyneen jälleentuntemisen jälkeen ei seurannut mitään: "Hyvänen aika!" tai "Oletteko todella neiti Ethel Johnstone?" tai "Hyvää päivää! Eikö maailma ole hullunkurinen ja pieni… Tämä oli lystikästä… Mitä te oikeastaan täällä teette?"

Mitenkä olisi sellaista voinut tapahtuakaan noina ensimmäisinä suuren hämmästyksen ja ihmetyksen hetkinä?

Archie Laverock ei voinut ajatella eikä sanoa muuta kuin kysyä toistamiseen kiihkeästi: "Kuka on Angus?"

Ihmetyksissään tyttö tuijotti häneen. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin eloisat ja värikkäät, olivat kuitenkin kuin unissakävijän kasvot. Olisi voinut otaksua hänen ajatuksensa olevan tykkänään muualla. Hänen ajatuksensa eivät olleet täällä, eikä hän itse kuullut toistamiaan sanoja: "Angus? Mikä Angus?"

"Mutta tehän huusitte häntä, ettekö muista? Te huusitte häntä", sanoi hänen edessään seisova mies syyttävästi. "Te huusitte häntä juuri tuomaan tikapuita."

Sitten hänen huuliltaan pääsivät hyvin nopeasti ja äkkiä sanat: "Voi,
Archie, miten hauskaa kuulla taas ääntänne!"

Sitten, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitä sanoi, ikäänkuin hän ei olisi lainkaan sanonut sitä, hän lisäsi: "Hän vei ne pois. Hän kai unohti, että aioin tulla heti alas."

"Tiedän sen. En kysy sitä teiltä. Tahdon vain tietää kuka tuo Angus on", vastasi nuori Laverock äänellä, jota hän ei koskaan ennen ollut kuullut. "Onko hän mies, joka oli — — Oletteko te — — te kai olette nyt naimisissa hänen kanssaan?"

Archien edestä haihtui hämärä, ruskea vaja, johon lankesi vain yksi päivänsäde leikitellen tytön hiuksilla. Hänen mielestään haihtui auringonlasku, joka näkyi ovesta, tallipiha, skotlantilainen maisema, kalalampi ja ankkuroitu vene. Yhtä täydellisesti haihtuivat Archien mielestä kaikki vuodet tähän hetkeen saakka, ja kaikki muistot, jotka eivät koskeneet tyttöä hänen edessään, kaikki toiset kasvot. Ei mitään muuta jäänyt hänen tietoisuuteensa kuin tuo hehku, tuo kysymys, josta hänen elämänsä tuntui nyt riippuvan.

Tyttö käänsi häntä kohden nuo oudot, unissakävijää muistuttavat kasvot. Äänellä, jolla vastaamme lapsen kysymykseen ajatellessamme vallan muita asioita, hän vastasi: "Mutta Angushan on paimen."

"Pieni paimenpoika. Poika, joka pitää huolta —" Hän naurahti ja selitti rauhallisemmin: "Hän on vain kahdentoista vuoden vanha."

"Niin, tai kenties kolmentoista." Hän hymyili vieläkin, mutta ilme hänen ihastuttavilla kasvoillaan alkoi muuttua luonnollisemmaksi. "Kuinka saatoitte kuvitella — — Sanoitteko minun olevan naimisissa?"

"Te ette siis ole?" Vain nämä muutamat sanat Archie lausui; mutta niiden takana hehkui hänen tunteittensa palo. Hän ei saattanut sanoa muuta kuin toistamiseen kysyä: "Ettekö siis ole?"

Hän ei ottanut askeltakaan eteenpäin toistaessaan lauseensa. Hän ei edes liikauttanut kättäänkään. Hän puristi käsivarsiaan kylkiään vastaan. Mutta hänen silmänsä syvenivät ja kiintyivät yhä tiukemmin tytön katseeseen; hänen kirkkaat, ilmehikkäät, vivahtelevat silmänsä, jotka olivat katseellaan vanginneet niin monet kasvot.

Ne vangitsivat nyt tytön, jolle hän puhui. Vangitsivat yhtä lujasti kuin kiihkeä syleily, niin että tyttö jälleen pidätti henkeään. Hän peräytyi. Hänen huulensa liikahtivat kuin sanoakseen: "Älkää." Mutta niiltä ei kuulunut ääntäkään.

Mutta ilme, jolla tyttö nyt katsoi häneen, ei enää ollut unissakävijän.
Se oli ihmisen, joka huumasta heräten tukahduttaa innostuksensa.

"Mutta te olitte kihloissa, silloin, kauan aikaa sitten. Minä muistan.
Te olitte kihloissa."

"En." Sitten hän kohotti kasvonsa, joilla viimeiset päivänsäteet välkehtivät. "Miksi kysytte sitä?" Hänen äänessään helähti ilkkuva sävy.

Mutta Archien katse oli riittävä vastaus. Selvemmin kuin mitkään sanat se vastasi hänelle: "Te olette minun."

Ah, lyhyt ja huumaava tuokio, jolloin ei mitään sanota, mutta jona kaikki tapahtuu! Sellaisina hetkinä kuolevaisten elämä, heidän katsantokantansa ja heidän kohtalonsa muuttuvat kuten pilvenhattarat iltatuulessa.

Mutta samassa hetkessä, miehen katseen vielä suuntautuessa häneen, muuttui myöskin ilme tytön kasvoilla. Ystävällisesti mutta varmasti niille levisi jokapäiväisyyden muuri.

Rauhallisesti ja varmasti Ethel Johnstone virkkoi: "Käsitättehän, ettemme voi jatkaa näin!"

Yrittäen katseellaan houkutella tytön kasvoille niiden äskeistä ilmettä, mutisi Archie Laverock kiihkeästi: "Miksi emme?"

Tyttö katsoi poispäin ja pudisti päätään. "Me emme voi jatkaa näin.
Ihmiset — niin — me emme voi!" toisti hän hiljaa.

Kuiskaten mutta tulisesti Archie väitti vastaan: "En voi käsittää miksi emme. Kuulkaahan. Olen matkustanut peninkulmamääriä sanoakseni teille —"

"Kyllä! Nyt juuri!" intti Archie, yhä vielä tuolla kiihkeällä ja kuiskaavalla äänellä, jota rakastunut mies käyttäisi yksinpä erämaassakin, missä ei ketään kuuntelijaa olisi monen penikulman matkalla. Onko se pelkoa salassa kuuntelevaa kohtaloa kohtaan? Vai kuuluuko se rakkauden valloitustaidon salaisiin sääntöihin?

"Älä koskaan vatkuta samaa asiaa", oli Archien vakaumuksen mukaan kultainen sääntö. Mutta nyt hän huomasi itse vatkuttavansa.

Mutta hänen kiihkeät kuiskauksensa keskeytti ulkoa kuuluva käskevä ja kimeä naisen ääni.

Tyttö kavahti seisaalle ja kääntyi nopeasti kuin kissa. Hämmennys, helpoitus, suuttumus ja hilpeys kuvastuivat vuorotellen hänen kasvoissaan.

Hän syöksähti ulos tallista ja juoksi aitaa kohti; ruskea hame vilahti hänen hypätessään aidan yli ja juostessaan niittyjen poikki, jotka eroittivat tallin linnasta.

Archie Laverock jäi seisomaan tallin ovelle; hänen silmissään välkkyi viimeinen vilahdus tytön kullanhohtoisesta tukasta ja hänen korvissaan kaikui tämän nopea lause: "Huomennakin on kenties päivä. Hyvää yötä!"

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Hienojen, pehmeiksi pestyjen ylämaalaisten lakanoiden välissä makasi nuori Laverock, linnan seurueen autonohjaaja, levottomana kesäisen yön hetket.

Hän ei ollut käännellyt puolelta toiselle niin unettomana siitä asti kun hän vielä oli kapteeni A.L. Laverock, jonka haavojen luonne, kuumeennousu ja muut tärkeät seikat oli kirjoitettu neliskulmaiselle kortille, joka oli ripustettu hänen vuoteensa yläpuolelle tuossa suuressa huoneessa, joka oli sotilassairaalan ensi kerroksessa.

Korkeat ikkunat, jotka olivat suunnatut Squarelle ja Lontoon puiston puita kohti, joiden tummat, kuoren irtaantumisesta paikotellen vaalenneet rungot näyttivät leopardin nahalta. Joukottain vuoteita. Punaiseksi maalattuja varjostimia. Ylihoitajan valppaat kasvot. Ohikulkevien hoitajattarien siistejä, esiliinalla varustettuja hahmoja.

Yhtä selvästi kuin hän oli nähnyt hänen villahameensa vajassa muutama tunti sitten, näki hän nyt hänet sellaisena kuin hän oli ollut univormussaan. Punaisen ristin, joka koristi hänen rintaansa. Hänen korkonsa, jotka kuvastuivat kiillotettuun lattiaan hänen astuessaan Archien vuoteen luo.

Hän muisti hänen lystikkään ja leikkisän äänensä ensi kerralla, jolloin hän kuuli hänen puhuvan.

"Tämä persikkakori ja nämä ihanat ruusut on lähetetty kapteeni Laverockille. Otaksun niissä olevan kortin, en ole katsonut. Minä panen ne tähän pöydälle, eikö niin?"

Sitten muutamia päiviä myöhemmin: "Jos aiotte mennä ulos tänään iltapäivällä, niin minä haen teille uudet sukat ja muut tavarat ajoissa, niin että teillä on hyvä aika pukeutua."

Hän oli ollut sinä iltapäivänä ensi kerran ulkona teolla. Joku nainen oli ottanut hänet autoonsa… Hän oli unohtanut, kuka tuo nainen oli. Sinä päivänä hän ei ollut suonut ajatustakaan sille kullanpunaiselle veitikalle, joka oli jäänyt sairaalaan hoitamaan velvollisuuksiaan; hän oli kuin osa sairaalakalustoa. Hän, Laverock, ei ollut ajatellut häntä. Se oli uskomatonta.

Toinen muisto. Kerran, vähän ennemmin kuin hän paasi sairaalasta, oli hoitajatar korjannut hänen lakanansa samalla tavoin kuin hän olisi tehnyt sen pikku pojalle, joka potkii kaikki vuodevaatteensa hajalle. Hänen kasvoillaan oli ollut juuri sellainen ilme. Archie oli — lieneekö se tapahtunut vallattomuudesta vai mistä — painanut päänsä tyynyyn juuri niinkuin tuollainen pikku poika olisi tehnyt. Sitten hän oli lasta jäljitellen mutristanut huuliaan ja kuiskannut: "Eikö minulle sanotakaan… hyvää yötä?"

Vain seuraavassa vuoteessa oleva majuri oli voinut tämän nähdä, mutta hän oli tykkänään syventynyt johonkin aikakauslehteen.

Tyttö oli katsonut rauhallisesti alas. Ja sitten hän oli hymyillyt.
Vastannut kirkkaalla tasaisella äänellään: "Hyvää yötä, kapteeni
Laverock."

Hän keskeytti tuon muiston palatakseen jälleen vuoteeseensa, painaen nyrkkinsä patjaansa ja purren hampaansa yhteen.

Hyvä Jumala sentään! Nyt hänen hetkensä oli tullut! Eikö häntä oltu varoitettu, että hän jonakin päivänä saisi maksaa kaiken?

Kaukaa menneisyydestä — jostain unohtuneesta keskustelusta — tuntuivat jotkut lauseet toistavan itseään hänen unettomissa aivoissaan.

"Kohtalolla voi olla jotain sangen julmaa teidän varallenne, Archie… tietysti te aina, aina tulette olemaan naisten hemmottelema. He tulevat juoksemaan teidän jäljessänne, jumaloimaan teitä… Niin! Koska olette kaunis ja intohimoinen poika. Koska te tiedätte, mitä kahdeksan kymmenestä miehestä ei koskaan opi — miten pitää katsoa naisia, miten puhua heille, miten koskettaa heitä. Miltei jokainen nainen on valmis ihailemaan teitä. Te tulette pitämään sitä itsestään selvänä. Mutta! Myöhemmin — silloin saatte sen maksaa. Te tapaatte tuon ainoan tytön, joka on erilainen kuin kaikki muut ja joka näyttää teille, että ette koskaan ennen ole nähnyt tyttöä…"

Voi! Miten pirullisen totta!… Juuri se oli nyt tapahtunut! Juuri se! Muistot, ajatukset, pelko, mikä se lieneekään ollut, vahvistivat tuon ennustuksen.

"Ja sitten — sitten — hän ei ehkä välitä vähääkään teidän kauneudestanne, teidän intohimoisuudestanne, teidän miellyttävyydestänne. Hän on ehkä ainoa nainen, joka ei huoli teitä. Hän ei ehkä viitsi katsahtaakaan teihin!"

Hyvä Jumala, ajatteli Archie onnettomana ja jälleen käännähtäen. Mitä hirveää peliä elämä olikaan!

Mutta tyttöhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut häneen vajassa? Hän oli huudahtanut: "Voi, Archie, miten hauskaa saada jälleen kuulla ääntänne…"

Oh, ei. Se voi merkitä kaikkea tai ei mitään. Ei mitään, päätti Archie
Laverock. (Tämä oli nimittäin surkea hetki, kello kahdelta aamulla).
Tyttö oli vain iloinen nähdessään entisen potilaan, jota hän ei ollut
lainkaan muistanut vuoden 1917 jälkeen.

Hän muisti hyvästijättönsä sairaalassa ja miten hän oli tuhlannut miltei viisi puntaa lahjoiksi ylihoitajalle ja hoitajattarille, jotka olivat hänestä huolehtineet. Sisar Johnstone oli saanut ison pullon hajuvettä; hän oli kerran huomannut hänessä heikon hajuveden tuoksun, kun hän oli tullut kotiin oltuaan kaksi tuntia lomalla.

Ja Archie oli vastannut: "Jotta muistoni pysyisi suloisena! Nimittäin jos se kestää niin kauan kuin pullo! Hyvästi!"

Nyt hän sai maksaa sen, kautta Luojan. Hän jatkoi tällä tavoin sen maksamista, kunnes aamu sarasti.

Hän heräsi nukuttuaan tuskin kolmea tuntia; ja kun hän heräsi, oli hän aivan parantunut siitä hämmästyksestä ja ihmettelystä, jota hän oli tuntenut huomatessaan Ethel Johnstonen yhtäkkiä sylissään.

Hän heräsi ihmetellen missä oli ja miten hän oli tullut tähän pieneen kukalliseen huoneeseen, jonka lumivalkoiset uutimet leijuivat ikkunasta sisäänpäin.

Muistaessaan sen hän hypähti vuoteesta ja pisti päänsä ulos ikkunasta ilmaan, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen hengittänyt. Se oli Pohjoisen Skotlannin ilmaa, joka puhalsi suoraan laajalta valtamereltä.

Hän veti kengät jalkaansa ja kylpypuvun ylleen ja kiiruhti ulos rannikolle sukeltaakseen veteen. Laskeutuessaan veteen hän katseli ympärilleen.

Laaja ranta… Suojaavia kallioita, kerrostuma toisensa päällä kuin jättiläisen voileivällä. Valkoinen hiekkaranta kapeana vyöhykkeenä kahden meren, vihreänä vyöryvän ulapan ja hiljaa aaltoilevan kanervameren välillä. Molempien merien yllä kohosi raikas, harmaa taivas. Linnan tornit kohosivat sitä kohti kuin vanhanaikaiset kypäränkoristeet. Koko maisemassa oli jotain — jotain kovaa ja selväpiirteistä, joka sai hänet suoristamaan selkänsä ja kohottamaan päänsä korkeammalle.

Tämän työn kuvaileminen yksityiskohdittain vaatisi asiantuntijan kynää, sellaisen, joka viikottain täyttää The Tatlerin moottoriosaston palstat. Yksin jäätyään Archie kokonaan syventyneenä hommaansa vihelteli iloisesti; puhkesi koneellisesti hyräilemään — muistamatta kenen laulua hän hyräili tai missä hän oli sen kuullut — —

Tukka kuin palavaa kultaa… Olipa omituinen sattuma, että hän oli täällä yhtaikaa kuin Archie. Todennäköisesti seurueen vieraana; luultavasti amiraalin sisaren hoivissa. Archie taas amiraalin sisaren seurueen autonohjaajana. Luultavasti hän ei saisi mahdollisuutta vaihtaa enää sanaakaan Ethel Johnstonen kanssa.

Juodessaan teetä pienessä huoneessaan hän mietti, missä ja milloin hän saisi jälleen nähdä hänet. Alkoi arvailla mahdollisuuksia. Sitten hän rupesi järjestelemään kohtaamista.

Tyttö lähtisi ehkä ulos metsästäjien mukana? Ehkä hän istuisi auton etuistuimella? Entäpä jos hän halusi tulla viedyksi lähikaupunkiin (joka oli viidentoista mailin päässä)? Tai jospa hänen piti päästä postitoimistoon sähköttämään?

Sillä tietysti hänen täytyi saada nähdä hänet. Tietysti hänen täytyi selvittää se hänelle.

Majan avoimesta ovesta hän kuuli kirkkaiden äänien sorinan, joka lähestyi. Lasten ääniä! Jo kerran tämän päivän aikana hän oli itsekseen ihmetellyt, mihin kaikki ne lapset olivat joutuneet, joiden hän tiesi olevan talossa. Nähtävästi heidät oli viety pois vanhempien tieltä ja annettu jonkun hoivaan.

Äkkiä, kaukaisen kuoron lähetessä, hän kuuli kimakkojen äänien toistavan erästä nimeä.

"Neiti Johnstone — neiti Johnstone!" Sitten: "Nyt on teidän vuoronne etsiä meitä, neiti Johnstone — —"

Kiiruhtamatta, mutta päättäväisesti Archie Laverock nousi tuoliltaan, meni puuveräjästä, joka johti noille kivellä aidatuille kentille, siihen suuntaan, mistä äänet olivat kuuluneet. Lähestyessään hän erotti pakenevia kirjavia puseroita ja hameita, liehuvia hiuksia ja pitkiä sääriä. Sitten joku noista lapsista kääntyi, juoksi Archiea kohti, törmäsi häneen ja työnsi hänet tieltään huutaen innostuneesti:

"Hei vain, Royds", vastasi Archie, tuntien pikku toverinsa matkalta pohjoista kohti; hän oli nyt uskomattoman ryppyinen, naarmuinen ja tahriintunut. "Mitä sinä teet?"

"Me leikimme piilosilla", selitti pieni likainen poika hänelle innostuneena kuiskaten. "Muut juoksivat tuohon pieneen metsikköön tien luona, luullakseni. Minä olen urkkimassa täällä. Me menemme kaikki piiloon serkkujeni hoitajaa —"

"Neiti — mikä?" huusi Archie tarttuen pojan harmaaseen jerseypukuun.
"Mitä neiti Johnstone on?"

"Serkkujeni hoitajatar. Mutta hän ei ole vähääkään tätimäinen", vakuutti lapsi hänelle. "Antakaa minun mennä nyt, Laverock. Hän on tuolla alhaalla aidan toisella puolen. Hänen pitää peittää silmänsä laskiessaan sataan, niin ettei hän näe, minne me kaikki menemme. Hän on todellakin sangen hauska ollakseen tyttö", selitti poika vääntäytyen irti.

Ennenkuin viimeiset sanat olivat päässeet lapsen huulilta, oli nuori Laverock kiivennyt kiviaidan yli ja astunut hiljaa ruohoiselle polulle, missä tyttö seisoi.

Hänen näkemisensä palautti kaiken jälleen hänen mieleensä. Koko hämmästyksen, mielenliikutuksen, kaipauksen.

Siinä hän seisoi. Hän oli jälleen puettu ruskeaan, lämpimään lehdenväriin. Hänen hiuksensa loistivat kirkkaina harmaata, auringotonta taivasta vastaan. Hän seisoi siinä aivan itsetiedottomana, kädet silmillään. Niiden alla näkyivät hänen huulensa; ne vaikuttivat vieläkin eloisammilta ja ilmehikkäämmiltä, samalla tavoin kuin naamion alla nähdyt huulet; hänen nauravat huulensa; jotka laskivat ääneen: "Yhdeksänkymmentäseitsemän, yhdeksänkymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän —"

Tyttö päästi kätensä alas. Vaikka "sata" olisi ollut Archien huulten kosketus hänen omillaan, ei hän olisi voinut nopeammin peräytyä. Jo toisen kerran vuorokauden kuluessa he tuijottivat suoraan toistensa silmiin.

"Mitä te tarkoitatte?" Hän punastui nopeasti. "Tarkoitan, mitä tarkoitatte pelästyttämällä minut taas tuolla tavoin?"

"Niin — no niin, tuo eilisiltainen oli sattuma, sen tiedän, mutta nyt te tulitte ihan tahallanne ja hiljaa."

"Niin; se oli niin ihastuttavaa," sanoi Archie Laverock nopeasti. "Ette tiedä miltä näytitte. Jos tietäisitte, miten kaunis olitte — en huoli siitä suututteko vai ettekö — te olette vihainen, mutta minä en huoli siitä! Jos tietäisittte, niin antaisitte minulle kaiken anteeksi — —"

"Te ette mene", vastusti Archie kiivaasti, "enhän minä ole vielä sanonut tai kysynyt mitään! Te ette voi mennä!"

Ja hän pidätti häntä silmillään, tuota suuttunutta, vilkasta, punatukkaista tyttöä; hän piteli häntä katseella, jota hän oli puoliksi tiedottomasti oppinut käyttämään Mon Reposin päivällisillä; nyt se oli hänelle enemmän hyödyksi kuin milloinkaan ennen, ja hän tunsi, että tämä oli kaikki, mitä varten hän olisi halunnut omistaa kaiken maailman miellyttämiskyvyn ja voiman.

"Minun täytyy mennä. Tietysti minun täytyy mennä!" huudahti tyttö pysähtyen hänen eteensä. "Oh — unohdin kysyä — miten on olkapäänne laita, kapteeni Laverock?"

"Mitä?" Hänen äänensä ja kasvonsa valpastuivat äkkiä. "Olkapäätäkö — —?"

"Te olette väärässä", sanoi Archie Laverock. "Muutamat hetket — kestävät."

Tytön vilkas pää liikkui sinne tänne, mutta koko ajan hän katsoi poispäin Archiesta. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi tavallisimmalla äänellään: "Niin, hyvästi, sillä minun täytyy todellakin mennä; minun täytyy."

Archien ajatukset liikkuivat hyvin nopeasti. "Niin," myönsi hän.
"Teidän kai täytyy. Miten pian saan taas nähdä teidät?"

Tyttö kysyi: "Ettekö luule, että olisi yhtä hyvä, jos ette enää tapaisi minua?"

"En", sanoi Archie päättäväisesti, "en luule. Milloin saan puhua kanssanne ja missä?"

Tyttö koetti vältellä. "No, koska olemme molemmat täällä, niin satumme varmastikin vastakkain —"

"Tiedättekö", sanoi Archie miellyttävästi hymyillen suoraan hänen silmiinsä, "siitä olisi minulle kovin vähän hyötyä."

Tyttö epäröi. "Se ei käy ennenkuin olen pannut lapset vuoteeseen. Ja sen jälkeen — se ei käy."

"Ellei se käy ennen, niin sen täytyy käydä jälkeen," sanoi mies loogillisesti.

Tyttö puhkesi pieneen naurahdukseen, teki sellaisen liikkeen kuin olisi hän kutsunut koko maisemaa ja harmaata taivasta katsomaan tämän olennon itsepäisyyttä.

Hän kertoi hänelle rantaniitystä, jota myöten hän oli juossut uimaretkelleen tänä aamuna… He erosivat.

Kolmen illan kuluttua siitä mr. Archie Laverock oli jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ollut vaihtelevan elämänsä aikana ollut — lopullisesti kihloissa.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Nuo kolme iltaa, jolloin he kohtasivat toisensa, jakautuivat kolmeen selvään osaan.

Kaikkien niiden aikana oli nuori Laverock tarkoin tietoinen yhdestä tämän kosinnan piirteestä; omasta asenteestaan tyttöön nähden. Kuten hän sanoi: "Kun hän ei ole lähettyvillä, niin olen kylläkin järkevä. Minä ajattelen: Olkaamme nyt järkeviä. Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? Eikö se voi taaskin olla typerä erehdys? Mutta niin pian kuin näen hänet — —!"

Saattoiko syynä olla se, että tyttö yhdisti itseensä tusinan tavallisia tyttöjä?

Tuona ensimmäisenä iltana hän kohtasi nuoren naisen, joka varmaankin oli valmistautunut tähän; joka oli yhtäkkiä täynnään pirteyttä ja hauskuutta ja toverillisuutta; todellakin entinen hoitajatar, joka inhosi tunteellisuutta.

"Hyvää iltaa!" huusi hän Archielle iloisesti. "Pikku Freddie Royds on puhunut 'Laverockistaan koko päivän."

"Onko? Se oli pikku Freddie Royds, joka kertoi minulle, että te olette lastenhoitajattarena täällä. Menkäämme polkua pitkin kallioita myöten, menemmekö?"

He lähtivät yhdessä liikkeelle Pohjolan vähitellen tummenevassa, hitaassa hämärässä. "Kertokaa nyt minulle, mitä olette tehnyt siitä asti kun lähditte sairaalasta."

Archie Laverock kertoi hänelle lyhyesti toimistaan rauhantekoon asti ja kahdesta vuodesta autoliikkeessä.

"Ei. Minä olin jo eronnut siitä. Eräs mies ehdotti, että tulisin tänne ohjaajaksi — —" ja niin edespäin.

Jos hän toivoi tytön osoittavan jonkinlaista pettymystä, niin hän itse pettyi. Hän virkkoi vain: "Oh, miten järkevää — —", ja teki jonkun huomautuksen joistakin serkuista, jotka kiiruhtivat takaisin siirtomaihin samana hetkenä kuin riisuivat khakipuvun yltään. Puhuttiin työstä ja siitä, millä tavoin sodassa köyhtyneiden piti siihen suhtautua.

"Minä en enää halunnut olla sairaanhoitajattarena," hän selitti. "En tahdo enää nähdä sairasta ihmistä eläissäni. Sen vuoksi ilmoittauduin leikkitädiksi. Henkilökohtaisesti luulen olevani liian nykyaikainen," nauroi hän. "Minusta koko homma on pötyä. Mutta he ottivat minut kuitenkin. Sitten minun oli loma-ajakseni valittava, menisinkö äitipuoleni luo Woorthingiin, mitä inhoan, vai vastaisinko ilmoitukseen ja tulisin pohjoiseen Hopkinson-Kaben perheen kanssa."

"Oh, minä olen aina pitänyt lapsista. Ja paikka on ihana, eikö teidänkin mielestänne?"

"On nyt," vastasi Archie merkitsevästi, siirtäen katseensa tummenevalta taivaanrannalta tytön kasvoihin.

Mutta Ethel ei tänä iltana tahtonut puhua henkilökohtaisista asioista! Hän lörpötteli kuin koulutyttö, kepeästi kuin höyhen ja ilman minkäänlaista vastuunalaisuuden tunnetta.

Archie oli hämmästynyt, hän ei voinut houkutella eikä pakoittaa tyttöä tänä iltana heittämään tuota iloista toverillisuutta. Oliko tämä sama tyttö, joka oli huutanut heidän ensi tapaamisensa hetkellä vajassa, joka oli punastunut nähdessään hänet niityllä? Sitä tyttöä hän oli rakastanut; mutta hän rakasti myös tätä nauravaa veitikkaa. Oh, mikä ihana ilta!

Tämä oli ajan tuhlaamista, ajatteli Archie tupakoidessaan; syntistä tuhlaamista. Miksei hän voinut heti sanoa hänelle kaikkea, mikä hänen sydämessään kuohui…

Mutta aamu toi tullessaan viileän järkevyyden ("Itse asiassa siinä ei taida olla mitään. Vain hyviä ystäviä.") — ja päivä työn.

Nuori Laverock alkoi tuntea olonsa sietämättömäksi. Hän oli sattumalta erinomainen ampuja; hän kaipasi suunnattomasti saada olla päivän ulkona koirien keralla — ulkona purppuraisilla ja ruskeilla rämeillä, kalpeanharmaan taivaan alla.

Illalla he jälleen kohtasivat; hänen ruumiinsa, sielunsa ja henkensä näyttivät riemuitsevan.

Hän antoi tytölle kimpun valkoisia kanervia, jotka hän oli löytänyt sinä iltapäivänä ajaessaan metsästäjien luo. Tämä kiinnitti sen rintaansa aivan asiallisesti kiittäen. Tänä iltana hän ei ollut niinkään hyvä toveri, huomasi Archie, vaan pikemminkin ärsyttävä, valmis pistelemään reikiä kaikkeen olevaiseen… Hän ei tiennyt miten se alkoi; tyttö pilaili kohta jostain valkoisesta kanervasta, joka oli lähetetty Archielle sairaalaan; se oli ollut kasvava kanerva ruukussa, joka oli mustan kissan muotoinen.

Se oli kai tuonut hänelle paljon onnea, arveli tyttö; ja sitten hän yhä muistellen sairaalan päiviä kiusotteli häntä jälleen sen hedelmä- ja kukkatulvan vuoksi, joka hänelle tavallisesti oli virrannut.

"Ihastuttava potilas! Suositumpi kuin pikku meripoikamme!" pilaili hän.
"Me muistamme kaikki ne ihanat autot, jotka tulivat noutamaan kapteeni
Laverockia saamaan raitista ilmaa —"

Nuori mies näytti hiukan suuttuvan. Hän tahtoi sanoa jotain henkilökohtaista, kiusoittavaa. Eihän hän kuitenkaan voinut tarttua tyttöön ja pudistella häntä heidän kävellessään tuona rauhallisena iltana. Hän sanoi, tietämättään, että aikoi niin sanoa: "Ehkäpä muistatte myöskin sen auton, joka siihen aikaan tuli hakemaan teitä ulos?"

"Kyllä muistan," vastasi tyttö. "Minä olin siihen aikaan kihloissa autoni kanssa, niinkuin tiedätte."

Tämä pisti Archieta, kuten ehkä oli tarkoitettukin. Tietysti. Ethel oli ollut kihloissa. Kaikki sairaalassa tiesivät sen. Archie muisti äkkiä kihlasormuksen, joka oli ollut… hänen sormessaan… Kullanpunaisia loistavia kiviä. Tuli-opaaleja, jotka sopivat hänen loistavaan tukkaansa… Häneen koski ajatella sitä. Se koski.

Hän ei voinut sanoa muuta kuin: "Mistä te tiedätte, että minä en ollut itsekin kihloissa?"

"Oh, teidän kaltaisenne ihmiset eivät mene kihloihin. He kaipaavat vaihtelua, erilaisuutta! Heidän täytyy saada sitä. Olisi puiden pilkkomista partaveitsellä, jos joku teidän kaltaisenne menisi naimisiin. He eivät tulisi onnellisiksi. Kuvitelkaa heitä huoneustopuuhineen ja taloushuolineen ja vaimoineen! Vaimoineen! He eivät voisi tehdä ketään muuta onnelliseksi — —"

"Te ette tiedä mitään minusta," mutisi Archie Laverock. "Mitä hyödyttää puhua tyypeistä?"

"Oh! Enkö tiedä teistä mitään? Luuletteko, että en ole tavannut ihmisiä, jotka tuntevat teidät? Niin, niin, sairaalan ulkopuolella. Useammat ihmiset tuntevat paremmin Häiritsevän Lumoojan kuin Häiritsevä Lumooja aavistaakaan — —"

"Mitä roskaa!" tiuskasi Archie punastuen ja kiivaasti hänen vieressään.
"Pyydän anteeksi, en aikonut olla töykeä — —"

Ethel nauroi ilkeästi. Archie tiesi hänen valmistavan jotain uutta kidutusta hänelle. Hän valmistautui siihen. Hän loi nopean katseen taaksepäin kaikkiin niihin tytönkuviin, jotka hänellä olivat muistissa. Kasvoihin, jotka olivat hymyilleet hänelle ystävällisemmin kuin tämä tyttö. Hän muisti Selman, ruotsalaistytön tummansiniset silmät, tuon tytön, joka oli rakastanut häntä ja jolle hän pysyisi ihanteena, elipä hän missä hyvänsä ja rakastipa ketä tahansa. Ne näyttivät antavan hänelle rohkaisua ja apua. Ja ne olivatkin auttaneet häntä.

Ja nyt tuo punatukkainen kiusantekijä, joka oli hänen rakkautensa ja epätoivonsa samalla kertaa, kysyi vahingoniloisesti naurahtaen: "Esimerkiksi, onko teillä ollut niinkutsuttu 'hauska' kesä?"

"Oh, koko lailla," vastasi kohteliaan pidättyvästi poika, joka oli niin ylpeänä valloittajana kulkenut läpi toukokuun, kesäkuun ja heinäkuun. "Kyllä. Sangen hauska, kiitos."

He olivat kulkeneet vain mailin verran; oli vielä valoisaa, mutta
Archie ei vastustellut, vaan käveli takaisinpäin hänen rinnallaan.

Niityn päässä, missä he ennenkin olivat eronneet, sanoi Archie: "Niin, hyvää yötä. Kiitoksia paljon siitä, että säälitte minun yksinäisyyttäni täällä. Hm — en kai uskalla pyytää teitä tulemaan huomenna jälleen kappaleen matkaa kanssani?"

"Oh, arvelin, että te piditte minua tungettelevana, minusta tuntui, että ette ollut minulle aivan ystävällinen eräässä suhteessa."

"Oh!" huudahti tyttö äkkiä; liian äkkiä. "Ei millään lailla. Tietysti tulen kävelemään; pidin tästä. Hyvää yötä, mr Laverock!"

Jälleen työpäivä… täynnä, touhua kuten ennenkin… jälleen ilta, joka pyyhki pois kaiken, mikä koski seuruetta, autoja, koko päivän ponnistuksia. Kaiken paitsi harmaan hämärän, joka toi tuon punatukkaisen, hienon nuoren olennon häntä vastaan niitylle, kävelemään hänen vieressään läpi tämän laajan, salaperäisen vuorimaiseman.

Heidän tunteensa tänä kolmantena iltana eivät olleet toverillisia eikä riitaisia, kuten toisena iltana. Jokin odotti, vartioi, seurasi heidän kantapäillään: jokin riippui kuin pilvi heidän yllään — pilvi, joka ennusti myrskyä.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, he lähtivät kävelemään. He kävelivät maalle päin, kohti uinuvaa rämettä, jolla ampujat tänään olivat olleet. Mailin verran he vaikenivat. Siten nuori Laverock äkkiä, ikäänkuin hän olisi ollut vielä kesken eilistä keskustelua, alkoi: "Puhuimme teidän kihlauksestanne — ettekö tahtoisi sanoa minulle, miksi puritte kihlauksenne?"

Hänen kihlauksensa, hänen kihlauksensa! Se oli muuttunut hänelle painajaiseksi. Hän kysyi itseltään, miksi hän välitti siitä. Ja välitti sitten yhä edelleenkin. Hän välitti enemmän kuin mistään muusta, mitä oli tapahtunut hänen elämässään, siitä tosiasiasta, että tyttö oli kerran aikonut mennä naimisiin toisen miehen kanssa — että hän oli ollut toisen miehen kihlattu morsian. Se koski yhä edelleenkin.

Sillä nyt todellakin Archiesta tuntui, että hän oli koko elämänsä ajan odottanut antaakseen tälle yhdelle tytölle koskemattoman sydämen. Se kuului mielettömyydeltä, jos rupesi sitä miettimään… Mutta häntä ei huvittanut miettiä mitään. Hän oli vain alakuloinen. Häneen koski syvästi, että hän — jonka elämässä tähän asti ei ollut tapahtunut mitään merkittävää — oli nyt hullaantunut tyttöön, joka oli ollut kihloissa toisen kanssa. Toisen miehen… Se ei tehnyt asiaa siedettävämmäksi, että tuo toinen ei nyt ollut läsnä. Hän oli joka tapauksessa ollut olemassa — Ethel oli ollut kihloissa.

Tyttö käsitti hänen kysymyksensä syytökseksi. "Monet ihmiset purkavat kihlauksensa! Mitä järkeä on olla kihloissa, ellei halua olla? Se on kuin — kuin istuisi konserttisalissa tuntimääriä sen jälkeen kuin konsertti on loppunut ja valot ovat sammutetut ja penkit jälleen peitetyt ruskeilla verhoilla! Miten olisin voinut sitä jatkaa?"

Archie Laverock kysyi kiihkeästi nopean, ilmilausumattoman ajatuspyörteen jälkeen: "Sellaiseltako se teistä tuntui?"

"Miehet eivät ymmärrä paljoa. Kun he ovat rakastuneet, he eivät näe mitään," selitti tyttö hengästyneenä. "Jos mies tekee kaiken, jos hän lakkaamatta huolehtii ihailemastaan tytöstä, niin ei tämä saa — ei hän saa aikaa edes hengähtää! Muutamille meistä ei ole mitään hauskaa siinä, että meistä pidetään. Se on kuin — kuin menisi tanssiaisiin ja saisi istua vain katselemassa. Aivan hullua. Mutta — ehkäpä ei voi tehdä mitään oikein, jos itse on väärä henkilö — —"

Archie Laverockista tuntui, ettei hän kuunnellut ainoastaan korvillaan, vaan koko ruumiillaan. Hän kuunteli, ei vain sitä, mitä tyttö sanoi, vaan satoja ääniä, jotka täyttivät pehmeän hämärän. Ja noiden äänien lomaan hän vastasi aivan proosallisesti: "Miksi sitten menitte kihloihin hänen kanssaan?"

"Oh! Miten minä sen tietäisin?" huudahti Ethel kiihtyneenä kuin jostakin hyvin vanhasta hermostuksesta tai väsymyksestä. "Ehkäpä siksi, että oli märkä sunnuntai-iltapäivä, enkä minä voinut pelata bridgeä," huudahti hän huolettomasti, "ja koska ei ollut mitään muuta tekemistä sillä hetkellä!"

Hän odotti tytön vastausta. Hän odotti, että hän myöntäisi: "Kyllä; aina."

Mutta jostain syystä — se oli tietysti järjetöntä — hän tiesi tulevansa pahoilleen, jos tämä vastaisi niin. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinen.

Mutta tytön vastaus olikin varsin odottamaton: "Oh, ei, ei! En voi sanoa niin," selitti hän, äänessään syvä suru ja hellyys. "Se ei ollut aina yksipuolista. En tahdo kenenkään ajattelevan niin. Se olisi halpamaista. Minusta olisi inhoittavan kiittämätöntä väittää, ettei joku asia ollut ihana siksi, ettei se enää sitä ole. Se on arvotonta. Ei kenenkään pitäisi olla sellainen. Minun — minun ei olisi pitänyt sanoa, että se oli siksi, ettei minulla ollut muuta tekemistä. Sillä minä pidin hänestä. En tiennyt miten paljon voisin rakastaa, mutta rakastin häntä silloin niin paljon kuin tiesin voivani — —"

He pysähtyivät. He olivat kiivenneet pienen harjanteen huipulle, ja siinä he nyt seisoivat mustina varjokuvina taivasta vastaan. Heidän jalkainsa juuressa levisi kanervameri; yläpuolella loisti tiikerintaljan näköinen taivas keltaisine juovineen, jotka olivat viimeisenä muistona auringonlaskusta.

Hänen sydämensä jyskytti. Koko hänen olentonsa oli siirtynyt siihen, mitä hän aikoi nyt kysyä. Hän ei voinut kiiruhtaa edelleen tytön vieressä ja kysyä sitä. Hän ei edes tiennyt, ettei ollut sopimatonta tunkeilevaisuutta, että hän lainkaan sitä kysyi.

Mutta hän oli siis kuitenkin ollut kihloissa (jälleen tuo ajatus kiusasi häntä). Kihloissa joka suhteessa sopivasti ja onnellisesti. Hän oli itse sanonut, että alku oli ollut "ihana". Ehkä kaikki rakkaus oli yhtä ihanaa hänelle — kuten rakkaus kaikkine vikoineen oli aina ollut Archie Laverockille. Ilman katkeruutta hän ajatteli nopeasti entisiä rakastumisiaan. Niiden joukossa ei ollut ainoaakaan, josta hän ei olisi voinut ylpeillä. Hän oli kiitollinen. Ne auttoivat häntä. Hän ajatteli, että ne auttoivat häntä nyt täällä, suuren rakkauden edessä. Sillä mitä mies uhraa rakkaudelle — se annetaan hänelle jollain tavalla takaisin.

Archien perinnöllinen naisellinen vaisto sai hänet salamannopeasti yhdistämään yksityiskohtia, jotka tiesivät kertoa jotain.

Hänen kihlauksensa; ensin onnistunut. Sitten mies, koska hän oli "väärä henkilö" eikä voinut tehdä "mitään oikein". Miksi hän — tuo uskollinen, hauska, miellyttävä poika — oli muuttunut tytölle "vääräksi henkilöksi"?

Sitten jälleen eräs sairaalamuisto. Se oli nyt Archielle aarre, niinkuin joku kauan säilytetty lasku, joka vihdoin oli suoritettu. Se oli eräs Ethelin katse, kun hän kerran meni ulos huoneesta ja luuli Archien silmäin olevan suljetut. Ne olisivatkin voineet olla suljetut. Miksi hän ei ollut nähnyt, mitä tuo katse merkitsi? Hänen valkopukuinen ruumiinsa oli lähtenyt huoneesta, mutta kaikki muu oli jäänyt sinne, Archie Laverockin luo…

Hänen huudahduksensa kaksi päivää sitten: "Oi, Archie, miten ihanaa jälleen kuulla ääntänne!" Oliko se merkinnyt, että tyttö oli koko tämän ajan nähnyt hänet unelmissaan?

Miksi? Eikö ollut mahdotonta olla purkamatta kaikkea paitsi parasta unelmaa? Hänen oli täytynyt purkaa. Ilman mitään toivoa siitä, mikä nyt vuosien kuluttua vihdoin oli tullut, tänä iltana matalalla kulkevain pilvien alla, keskellä autiota rämettä, hänen rinnallaan.

"Sekö se oli?" kuiskasi Archie riemuitsevasti. Ja sitten hän odottamatta enää sanaakaan tytön huulilta veti hänet syliinsä. Hän piteli häntä raudanvahvalla otteella, veti hänen nuoren, joustavan vartalonsa lähemmä, lähemmä ja päästi omituisen pienen äännähdyksen — riemun huudahduksen, jonka päästää lapsi, joka jossain leikissä on saanut kiinni toisen lapsen.

Tyttö hengähti nopeasti. Äkkiä hän tuntui riemusta painautuvan hänen rintaansa vastaan. Vielä puolittain suuttuneena, puolittain onnellisena ja nauraen hän huudahti hiljaa: "Mitä hyödyttää tehdä kysymyksiä, jos tietää — —"

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Kihlaus neiti Ethel Johnstonen ja mr Archie Laverockin välillä purkautui taas yhdeksän päivän kuluttua.

Se ei tapahtunut, ennenkuin onnettomuus todella saapui kirjeen muodossa. Kuka olisi voinut aavistaa — —

Mutta ehkä on parasta puhua hiukan yhdeksän päivän onnesta niin kauan kuin kihlaus kesti, ottaen päivät oikeassa järjestyksessä?

Ensimmäinen päivä. — Nuori Laverock teki kuumeisesti työtä päivänvalon aikana vastapainoksi kärsimättömyydelleen, joka kaipasi iltaa. Ylpeinä, tietoisina, vieläpä ujoinakin — he kohtasivat toisensa ensi kerran kihlattuina! He kävelivät hyvin hitaasti rantaan päin.

Archie sanoi: "Kuulehan, kultaseni," — tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän sanoi siten; molemmat tiesivät sen erittäin hyvin, mutta ei kumpikaan räpäyttänyt silmääkään — "kuulehan, kultaseni, eikö sinulla ole omaisia tai muita, joille minun pitäisi kirjoittaa ja kertoa — meistä?"

"Ei ainoaakaan, Archie. Minulla on äitipuoli — lady Castletoy — mutta miksi vetäisimme hänet tähän? Hänkään ei sanonut minulle, kun hän aikoi mennä uusiin naimisiin. Olen siis aivan yksin maailmassa."

"Tarkoitatko, ettei sinulla ole myöskään ketään, joka esimerkiksi voisi ajaa minut ulos ovesta?"

"Ei ketään — ei ketään omaisia jäljellä. Ei ketään oikeita ystäviä.
Tietysti joukottain tuttavia, mutta heistä ei ole väliä."

"Oi, Archie, miten ihanaa!" huudahti morsian. "On paljon ihanampaa näin, kun ei tarvitse valmistautua arvosteluihin ja huomautuksiin!"

Nuori Laverock, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, katsahti taakseen linnan torneja kohti, jotka kohosivat kiviaidan takana, kohti kaurapeltoja, kaatunutta veräjää, ruohokenttiä.

"Oi, ei, ei!" pyysi tyttö. "Se on osa huvia, että he eivät siitä tiedä. Miksi heillä pitäisi olla aavistusta siitä, kenen kanssa heidän autonohjaajansa menevät kihloihin?"

"Mutta heidän autonohjaajansa voi olla niin ylpeä siitä, mitä hän on aikaansaanut," väitti Archie Laverock, "että hän aivan kuolee halusta kertoa sen jollekulle!"

"Hän voi sanoa sen minulle. Hän ei voi kyllin usein sanoa sitä minulle," kuiskasi tyttö. "Mutta ei kenellekään muulle!"

Toinen päivä. — Tänä päivänä tapaus julkaistiin. Myöhään iltapäivällä eräs Ethelin lapsista, joka oli salaa ahnehtinut makeita puutarhamansikoita ison teekupillisensa jälkeen, sairastui. Hänen hoitajattarensa jätti hänet vuoteeseen kuumavesipullo pienellä vatsallaan ja skotlantilaistyttö vartijanaan ja kiiruhti hetkiseksi autovajaan ilmoittamaan, että sinä iltana ei kävelystä tulisi mitään.

"Oh! miten ikävää!" huudahti nuori Laverock onnettomana, seisten siinä öljyisenä ja tomuisena päästä kantapäähän asti. "Mokomakin lapsi!"

"Minun täytyy olla siellä ja hoitaa häntä, kunnes hän paranee, lapsi raukka —," selitti Ethel.

"Entäs minä raukka? Kultaseni, sinulla ei ole aavistustakaan siitä.
Olen vain elänyt puoli yhdeksän toivossa! Etkö voi pujahtaa ulos
myöhemmin? Vain sekunniksi? Jos minä tulisin tammimetsikön reunaan?
Vain sanomaan hyvää yötä? Tulethan, enkelini? Älä ole sydämetön! Tule!"

Hänen äänensä oli jälleen niin sametinpehmoinen! Tyttö naurahti. "No niin — —"

Äkkiä heidän muodostamaansa sievää ryhmää häiritsi kömpelö hahmo, joka häämöitti vajan oven ulkopuolella; ja tämä hahmo olisi vetäytynyt taaksepäin yhtä nopeasti, ellei Ethel olisi nähnyt sitä Archien olan yli ja hätkähtänyt.

Archie päästi hänet uskomattoman nopeasti irti ja kääntyi suurta miestä — sir Kabea — kohti.

"Hm! Asianlaita on niin, Sir, että olen kihloissa neiti Johnstonen kanssa," ilmoitti nuori Laverock hyvin selvästi.

"Toivotan onnea sydämestäni," sanoi sir Kabe ystävällisesti ja tarttui leveällä, puhtaalla kädellään ohjaajan pitkään, öljyiseen ja tomuiseen käteen. "Toivotan teille onnea, neiti Johnstone. Saanko kysyä, aiotteko ehkä puhua siitä?"

Suuri mies katsoi hyvin ystävällisesti toisesta toiseen. "Niin minäkin tekisin, jos olisin teidän sijassanne. Jos saan antaa teille sen neuvon — —? Se selvittäisi asioita, Laverock. Loma-aikaa ja muuta… Aivan niin. Minulla on siis teidän ja nuoren neidin lupa. Minä sanon sanasen vaimolleni ja toisille — —"

Kolmas päivä. — Tämä päivä näki todella merkillisen tapauksen; lastenhoitajattaren ja autonajajan päivällisellä koko seurueen kanssa.

Niin; sen "sanasen" johdosta, jonka sir Kabe oli sanonut toisille, oli päätetty tällä tavoin juhlia kihlausta.

Pöytä oli järjestetty kauniisti; sillä lady Kabe, amiraalin sisar, joka piti huolta kukista, oli kerännyt sen koristeeksi kerrattuja kehäkukkia, — oranssin-, sitruunan- ja kermanvärisiä — mustaan Wedgwood-maljakkoon ja hakenut esiin mustia kynttilänvarjostimia.

Nuori Laverock istui puhellen sievästi mrs Oben kanssa, ajatellen alakuloisena: "Miksi nämä eivät ole meidän kynttilänjalkamme, meidän samppanjalasimme, meidän hopeakalustomme? Tekee minut suorastaan hulluksi nähdä nuo toiset naiset helmikoristeineen; ei siksi, että tahtoisin nähdä helmiä oman tyttöni kaulalla, mutta miten saan hänelle edes kunnollisen sormuksen? Miksi minulla ei ole tällaista paikkaa, minne voisin hänet heti viedä? Jos meillä olisi edes autovaja…"

Neljäs päivä. — Ostoskäynti kaupungissa Ethelin ja joidenkin hänen "lastensa" kanssa. Freddie Roydsin läsnäolo neiti Johnstonen ja ohjaajan välillä esti keskustelun käymästä helläksi. Vain tähän tapaan: "Ethel, sinä et ole vielä sanonut minulle, mitä teit ylhäällä heinäladossa tuona ensimmäisenä iltana? Vakoilitko minua, vai mitä?" nauroi hän.

"Taivas, en. Minä olin mennyt katsomaan oliko Babs kadottanut huivinsa sinne; hän oli ollut siellä hakemassa munia aamulla."

He suorittivat linnan taloudenhoitajattaren määräykset; täyttivät auton lihalla, metsälinnuilla ja punaisilla silleillä: tinkivät herttaisten kalamuijien kanssa, jotka möivät tavaraansa pitkulaisista kalakoreista kadunkulmissa.

"Minä tahtoisin asua jossakin tällaisessa skotlantilaisessa maalaiskaupungissa," selitti Ethel. "Kaikki näyttää niin lujalta, mukavalta, pysyvältä ja rauhalliselta ja sellaiselta kuin kaikki oli ennen sotaa. Aivan erilaiselta kuin meidän kiireiset kotimme etelässä!"

"Ei sinun tarvitse asua kiireisessä kodissa," mutisi Archie lohduttavasti Freddien pään yli. "Kun olen löytänyt onneni, niin elämme missä vain huvittaa. Kuusi kuukautta vuodesta John o'Groatsissa, kuusi Ritzissa."

Samassa auto pysähtyi talon eteen, jonka alakerrasta he löysivät pinottuja huonekaluja, kiinalaista porsliinia, kokoonkasattuja tauluja — jonkun ikäneidon tavaroita, sanottiin heille, jotka myytäisiin seuraavana päivänä huutokaupalla.

"Ajattelehan, että naimattomalla vanhalla naisella sai olla kaikki nämä huonekalut," mutisi kihlautunut mies, "kun meillä ei ole edes keittiökaappiakaan! Mitä vanhat neidot tekevät kolmella mustalla sorvatulla tammivuoteella, sitä minä en jaksa käsittää —" Freddien ääni kuului innostuneena hänen vierestään: "Laverock, Laverock! Täällä on mitä ihanimpia tavaroita! Tulkaa katsomaan, neiti Johnstone. Minä tahdon ostaa ne. Valkoisia norsuja. Enkö voi ostaa niitä taskurahoillani? Enkö voi ostaa niitä huomenna huutokaupassa, jos tarjoan enemmän kuin muut? Enkö voi?" Ja lapsi katseli ihastuneena kahta valkoista norsua — kiinalaista porsliinia nekin.

"Omituista," sanoi Archie Ethelille, "millaisista tavaroista pikku poika voi pitää — —"

"Tai suuri poika," sanoi Ethel. He säteilivät toisilleen, niin sanoaksemme, aivan kuten kaikki kihlatut parit. He olivat erinomaisen onnellisia ja tyyniä ollessaan toistensa läheisyydessä.

Toisin ajoin Archiesta tuntui ikäänkuin Ethel yksin kaikista naisista kykenisi tekemään hänet erinomaisen onnettomaksi ja levottomaksi. Jospa hän vain voisi heti naida hänet ja olla varma siitä, että tyttö ei enää koskaan pääsisi hänen näkyvistään!

Viides päivä. — Ethel lähti hänen näkyvistään, ja olosuhteissa, jotka saivat hänet mitä levottomimmaksi; hän ja kaksi hänen hoidokeistaan vietiin kaupunkiin toisessa pienessä autossa, olemaan mukana huutokaupassa, ja ajajanaan pitkäsäärinen, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka kihlajaispäivällisillä oli koettanut hakkailla Etheliä.

Sillävälin linnan ohjaaja, jonka oli kuljetettava muut seurueen jäsenet kaikkein kaukaisimmille ampumapaikoille, salaa kiehui mustasukkaisuudesta… Mutta illalla hän kohtasi Ethelin ystävällisin hymynsä huulillaan.

"Kyllä, rakkaani, me saimme norsut," iloitsi Ethel. "Roska meni ensin, mukaanlaskettuna kourallinen kiinalaisia harvinaisuuksia, joiden joukossa olivat Freddien norsut. Niistä minun oli mentävä aina viiteentoista shillinkiin, ajattelehan! Toisin sanoen, majuri Oben oli tehtävä niin, koska lapsi oli niihin kiintynyt. Hän on hyvin ystävällinen — —"

"Joitakin tammituoleja, jotka kohosivat kahteentoista puntaan kappale. Mutta huutokaupanpitäjästä ei ollut mihinkään. Hänellä ei ollut vasaraa eikä omanarvontuntoa. Ei! ei edes silloin kun koko huutokauppahuone puhkesi nauruun, koska eräs salaperäinen huiluntapainen esine, jonka hän oli merkinnyt 'soittokoneeksi', huomattiin naisparan astmanhoitovälineeksi. Archie! Sinä et ole iloinen!" keskeytti tyttö rupattelunsa. "Mikä sinua tänä iltana vaivaa?"

"Ei mikään… paitsi se, etten voi antaa sinulle tammituoleja. En voi lähteä kaupunkiin milloin haluan. Eikö ole typerää harmistua siitä?"

"Sinä olet mustasukkainen," huudahti tyttö ihastuneena. "Minä luulen sinun olevan mustasukkainen, koska menin sinne tuon majurin kanssa."

"Oh, enpä luule," sanoi nuori Laverock tyynesti. Mutta sattumalta hän sittenkin oli intohimoisesti mustasukkainen tuolle majurille. Ja Ethelin hyljätylle sulhaselle, ja jokaiselle miehelle, joka koskaan oli puhunut hänelle tai katsonut häneen.

Mutta vaikka hän oli näin mustasukkainen, ei hän ollut niin mielettömästi, niin hurjasti mustasukkainen kuin hänen tyttönsä!

Kuudes päivä. — Se oli tuollainen kolea kesäpäivä, jotka tuntuvat talveakin kylmemmiltä. Taivaalla näkyi indigonsinisiä ja heleänharmaita juovia; maa oli ikävän vihreä; linnan puutarhassa olivat lehdet kääntyneet tuulessa näyttäen vaaleamman puolensa. Auringon laskiessa tuuli tyyntyi. Kaiken peittävä Skotlannin sumu verhosi märkänä maan.

"Eikö olisi parasta pyytää noita kahta nuorta mukaan saliin?" ehdotti mrs Obe. "He eivät suinkaan halua lähteä kävelemään tuollaisella ilmalla."

"Hyvänen aika, mikseivät he haluaisi?" vastasi sir Kabe. "Minä lyön vetoa, että he lähtevät kernaammin kävelemään kuin mihinkään muualle."

Mutta neiti Johnstone, kun häntä pyydettiin jäämään, äänesti katon alla vietettävän illan puolesta. (Mahdollisesti kiusatakseen sulhastaan; siihen hän kyllä kykeni.) Archie otti asian rauhalliselta kannalta ja ilmestyi päivällisen jälkeen saliin — tuohon ihmeelliseen sekamelskaan, jossa yhtyivät vihreäruusuiset seinäpaperit, punaiset plyyshihuonekalut, saksalainen kultaus, hieno rokokookalusto, pellavaiset kalustosuojustimet, marmorilevyiset pöydät ja raskaissa kehyksissä riippuvat italialaiset taulut. Hän yhtyi lieden ympärillä istuvaan piiriin ja yritti olla kohtelias lady Kabelle.

Amiraalin sisar kuului noihin valppaihin, tyyniin, sinisilmäisiin naisiin, jotka ovat aistikkaasti puettuja ja joilla on tyyni ääni, joka kuuluu selvästi kimakan lörpöttelyn, yli. Ethel Johnstonen korviin, hänen keriessään silkkiä majuri Oben avulla, kuuluivat seuraavat sanat:

"Te tapasitte siis Joylla veljeni. Ei, en ole koskaan nähnyt tuota ihastuttavaa Lucya, paitsi tietenkin kaikissa sanomalehdissä. Oliko hän yhtä sievä kuin kuvat?"

"Varmasti," sanoi Archie. "Sievempikin. Väri tuli lisäksi." Hän kääntyi morsiantaan kohti. "Ethel, tunnethan sinä Lucy Joyn. Hän sanoi minulle olevansa sinun koulutoverisi… Ja ihmeellistä kyllä näin Ethelin valokuvan heillä. Tunsin sen heti, ennenkuin Lucy Joy sanoi — —" ja niin edespäin.

Hän voi puhua huolettomasti tuosta entisestä ihastuksestaan, joka oli saanut hänen sydämensä sykkimään — miten kauan? Noin kaksi viikkoa. Se kaikki oli siis mennyttä. Lucy Smith oli onnellisissa naimisissa.

Mutta koska hän näki välähdyksen Ethelin silmissä, niin häntä huvitti puhua enemmän toisen tytön, kauneudesta.

Se loppui vasta, kun joku toinen seurueesta — seurueesta, joka nyt oli hyväksynyt henkilökohtaisiksi ystävikseen kaksi palvelusväestään — ehdotti vanhanaikaista leikkiä "Mitä he sanoivat ja mitä sitten tapahtui?"

Kyniä. Puoliarkkisia paperia. Kiireisiä raapustuksia. Kääntelemistä. Pöydälle panoa. Naurunpurskahduksia, kun mr Obe lystikkäällä äänellään luki tulokset.

"Sietämätön mrs Royds — hyvänen aika sentään! tapasi Tarzanin käytävän päässä. Nainen sanoi: 'Sinä ihana mies, minä jumaloin sinua.' Se on nuori Laverock. Laverock, te kirjoititte sen, hahah; sellaista te kai saatte kuulla, vai mitä? Hmm. Mies sanoi: 'Minä inhoan tällaisia ampumaretkiä.' Seurauksena oli — — oi, hyvä ihme; en mitenkään voi — lukekoon joku toinen sen minun sijastani."

Päästyään vihdoin rauhaan huomasivat Archie ja hänen morsiamensa olevansa neljännestunnin ajan kahdenkesken biljaardihuoneessa.

Archie, joka oli täysin tietoinen uhkaavasta vaarasta, parodioi leikillisesti: "Hän sanoi: 'Mitä minä olen tehnyt suututtaakseni sinut, rakas Ethel?' Tyttö sanoi — — hm — — hmm — — No, mitä hän sanoi?"

Sitten hän nopeasti jälleen siirtyi huolettomaan sävyyn: "En ole lainkaan vihainen — miksi ihmeessä olisin vihainen? Mutta olen saanut marssia yli viisitoista mailia lasten kanssa, ja olen väsynyt. Tahtoisin päästä varhain rauhaan tänä iltana."

"Etkö istu edes kahdeksi minuutiksi tähän" — hän työnsi nopeasti eteenpäin toisen suurista nahkatuoleista — "ja anna minun istua käsinojalla puhelemassa. Liian väsynytkö?"

Hänen silmänsä olivat vähemmän välinpitämättömät kuin hänen äänensä; niissä näkyi suuttumuksen, huvin, hellyyden, hurjuuden hehkua — — ristiriitaisia aineksia, jotka kaikki kiinnittivät häntä tähän tyttöjen tyttöön.

Hän vain seisoi siinä tammiseinää vastaan katsellen tyttöä tämän vaietessa; tytön toinen käsi nojasi biljaardipöydän reunaan.

Hänen kätensä olivat vähimmän kauniit koko tytössä; nähdessään hänen loistavan kauniit kasvonsa, hänen kaunismuotoiset olkapäänsä ja käsivartensa, sopusuhtaisen nuoren vartalonsa ja sievät jalkansa, olisi odottanut hänellä olevan kauniit kädet. Mutta ne olivat odottamattoman kulmikkaat, vahvat, miltei poikamaiset; ei lainkaan sievät. Mutta Archie Laverockille tämä (hänen vähimmin kaunis piirteensä) oli erikoinen viehätys. Hän kumartui äkkiä ja suuteli keveästi jokaista sormea.

"Minä rakastan sinun käsiäsi," sanoi hän asiallisimmalla äänellään kohottaen jälleen hehkuvat kasvonsa. ".Hyvää yötä." Sitten äkkiä äänellä, joka värisi kiihkosta, hän huudahti: "Sinä punatukkainen kourallinen! Minä — —"

Tyttö luuli sekunnin ajan, että Archie aikoi painaa hänet rajusti rintaansa vasten. Mutta tämä kääntyikin vain avointa liettä kohti ja työnsi korollaan erään puun tuleen.

"Hyvää yötä," sanoi hän jälleen tavallisella äänellään. Tyttö hiukan alistuvasti: "Hyvää yötä, Archie."

Archien täytyi panna kaikki jarrut toimintaan, jotta hän ei lausuisi toista sanaa ja loisi vielä katsettaan tyttöön hänen pujahtaessaan pois.

Ethel meni; makasi kauan valveilla kahdeksan jalan levyisessä vuoteessa, ajatellen häntä; ajatellen, ajatellen.

Olosuhteet auttoivat häntä. Metsästysseurue tarvitsi lisää pyssymiehiä, ja koska heidän yhteiskunnallinen katsantokantansa oli muuttunut varsin demokraattiseksi, vietti Archie koko päivän vieraiden joukossa metsästysmaalla. Hyvä päivä.

Ja lisäksi sir Kabe kysyi, pelasiko nuorukainen kenties biljaardia; tämän vastatessa myöntävästi hän sanoi toivovansa, että neiti Ethel jonain iltana suostuisi luopumaan muutamaksi tunniksi hänen seurastaan.

Ethel oli nähtävästi yhtä innokas viettämään koko illan ilman Archien seuraa. Mutta ilta oli kuiva ja ihana, lisäksi oli kuutamo ja seurue hyväsydäminen. Niinpä ilta päättyi nuoren parin kävelyretkeen.

Ethelille se alkoi oikealla moitteiden tulvalla; moitteiden, mutta myöskin hellimpien hyväilysanojen, mitä Archien ääni pystyi lausumaan.

"Kultaseni, kuinka olet koko päivän saattanut olla niin häijy minua kohtaan? Niin, koko päivän. Et ole sanonut minulle sanaakaan. Et edes katsonut minuun! Joko nyt olet kyllästynyt minuun? Joko ajattelet minusta niinkuin tuosta toisesta miesraukasta, jonka kanssa olit kihloissa — että tuntui aivan siltä kuin olisit istunut konsertissa valojen sammuttua?"

"Archie!" väitti tyttö kiihkeästi vastaan, mutta tuntien helpoitusta. Hän oli pelännyt, että Archie eilisillan jälkeen olisi loukkaantunut ja vaitelias, ja jättäisi hänen tehtäväkseen sovinnon aikaansaamisen. Se on tavallinen miehinen tapa, jota naiset niin vihaavat ettei ole sanoja sen katkeruuden kuvaamiseksi, jonka se saa aikaan pilaten suloisimmankin sovinnonteon. Mutta Ethelin ei olisi tarvinnut pelätä. Archie ei käyttänyt niin karkeita aseita.

Ethelin väittäessä vastaan: "Sinähän olit häijy minua kohtaan." hukkuivat hänen väitteensä Archien tulisiin suudelmiin. Molemmat hänen käsivartensa kiertyivät Ethelin paksun päällystakin ympärille. Hetkeksi hänen huulensa painuivat Ethelin huulia vastaan. Ja ennenkuin Ethel ehti väsyä tähän, työnsi Archie huulillaan hiukset pois Ethelin korvalta, eleellä, josta neiti Rice-Mathews olisi voinut kertoa omia kokemuksiaan, ja kuiskasi: "Enhän minä ollut", ja suudelmien lomassa: "Enhän!"

Ethel työnsi hänen käsivartensa syrjään ja katsoi syyttäen häntä suoraan silmiin, hentona ja kalpeana kuutamossa.

"Minä näen lävitsesi," huudahti tyttö. "Sinä luulet voivasi uskotella minulle vaikka mitä. Mutta vaikka olenkin vain punatukkainen kourallinen, niin näen suoraan lävitsesi, kapteeni Laverock, niin juuri!"

"Silloin et näe mitään," vastasi Archie Laverock hellimmällä äänellään, "mikä ei olisi sinun omaasi."

Se oli niin sievästi sanottu, että tuskin olisi luullut sen olevan vilpitöntä puhetta, mutta siitä huolimatta oli se silkkaa totta.

Kahdeksas päivä — Aamulla puhalsi mereltäpäin kostea tuuli. Koska oli sunnuntai ja metsästys oli loppunut, oli seurue aikonut lähteä huviretkelle John o'Groatsiin lounas mukanaan, mutta sade käännytti heidät kotiin ja he söivät ruokasalissa voileipiä ja kylmiä leikkeleitä paperilautasilta, koska kaikilla palvelijoilla oli lomaa.

Nuori Laverock — jonka asema nykyään oli palkkaa nauttivan vieraan — oli mukana lounaalla; tätä nykyä näki hänen pienen majansa isäntäväki häntä verrattain harvoin. Sir Kabe oli hyvin kiintynyt nuorukaiseen, kysellen häneltä hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan ja luvaten kirjoittaa hänestä ystävilleen kaupungissa; se oli lupaus, joka saattoi merkitä hyvin paljon tai hyvin vähän. Archie toivoi parasta.

Iltapäivällä alkoi ilma kirkastua ja teen jälkeen kiisivät autot seitsemän penikulman päässä sijaitsevaa John o'Groats-hotellia kohti.

Tämä hotelli oli jykevä ja epäromanttinen rakennus. Aivan sen alapuolella reunusti rannikkoa vyöhyke tummia kallioita, joiden alla oli valkoinen hiekkaranta — jonka vuoristotuulet olivat murentaneet raakunkuorista ja liuskakivestä. Meri oli kirkas kuin kristalli; pienet lätäköt kallionkoloissa kimalsivat kuin lasi. Jokainen kivenpala tällä rannikolla oli tuulen pyöristämä ja siloittama.

"Varmaan puhtain paikka mitä eläissäni olen nähnyt," arveli Ethel
Johnstone silmäillen ympärilleen.

Seurueen miesten noustessa hotellin baariin ja naisten irroittaessa autoharsojaan hotellin kuvastimien edessä lähtivät lapset tarkastelemaan ympäristöä, ja Archie ja Ethel seurasivat heitä.

Tällä hetkellä he olivat yhtä onnellisia ja asiallisia kuin lapsetkin. He keskustelivat seudusta ja ihmisistä. Kirjoista — hyvin vähän. Laverock, kuten useat nuoret miehet, joiden suurinta mielenkiintoa persoonallisuudet herättävät, ei välittänyt paljoakaan kirjoista. Kirjeiden kirjoittaminen kuului myöskin hänen heikkoihin puoliinsa; Ethel oli saanut auttaa häntä hänen kirjoittaessaan Ethelin tahdosta tämän äitipuolelle. Nyt Ethel härnäsi häntä siitä, kuinka huono kirjeenvaihtaja hänellä olisi, kun Archie sir Kaben vaikutusvaltaisten ystävien toimesta joutuisi Englannin siirtomaihin tai jonnekin muualle ulkomaille.

"Miksi onkin niin," kysyi tyttö, "että paras rakastaja aina on huonoin rakkauskirjeiden kirjoittaja ja päinvastoin?"

"Mitä sinä tiedät siitä, neitikulta?" kysyi Archie nauraen heidän kävellessään häikäisevää hiekkarannikkoa myöten vastatuuleen.

"Me kinaamme varsin usein; oletko tullut ajatelleeksi sitä?" sanoi poika vihdoin heidän vaiettuaan hetkisen. "Tulin juuri ajatelleeksi, kuinka usein olemme sitä tehneet mentyämme kihloihin."

"Ei se ole siihen syynä, Archie, vaan — se, että minulla aina on ajatuksissani —"

"Nuo tytöt," sanoi Ethel, katsoen pois näin kallioita kohti. "Kaikki tytöt, jotka ovat olleet sinun elämässäsi — ennen minua."

Hänen kirkasta ja aurinkoista mieltään näytti varjo himmentävän äkkiä kuten tummat pilvet meren yllä.

"Hyvä Luoja" huudahti Archie harmissaan. "Miksi puhua heistä. Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Tytöt — —"

"Niin. Tytöt, joita sinä olet tuntenut ja ihaillut. Tytöt kuten Lucy Joy. Tytöt, joita olet suudellut. Tytöt, joita olet rakastanut. Minä tiedän. Minä sanon sinulle, että aina olen tiennyt sen." Hän käänsi Archieen päin närkästyneet kasvonsa; punainen kihara solahti esiin hänen urheilulakkinsa alta ja valui hänen kaulalleen. "On turhaa uskotella minulle, ettei heitä ole ollut."

"Minä en aio uskotella sinulle yhtään mitään," tunnusti Archie vilpittömästi. "Mutta sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Sehän muuttaa kaiken — niinkuin ei koskaan olisi mitään tapahtunutkaan —"

"Niin, mutta — kuulehan nyt, kultaseni. Ole nyt järkevä. Kuinka monta kahdenkymmenenkuudenvuotiasta miestä on mennyt naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, jonka he ovat nähneet? Ja jos he menevät niin mikä siitä on seurauksena? Varsin ikävä juttu tytölle, luulen minä."

"Niin. Minä tunnen nuo puheet," vastasi Ethel äänellä, joka jyrkkeni hänen jatkaessaan. "Kerran eräs naimisissa oleva ystäväni sanoi jostain avioliitosta: 'Miehellä on siis aivan koskematon sydän? Ja tytölle se oli hänen ensimmäinen suuri rakkautensa? Lapsiraukka, hän saa kovin kömpelön ja kokemattoman miehen. Ja sinä olet siis samaa mieltä, Archie!"

"Niin, minä tiedän sinun olevan samaa mieltä," jatkoi tyttö. "Sinun mielestäsi minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että sinä olet oppinut kuinka tyttöjä on kohdeltava, Olenhan sanonut sinulle näkeväni lävitsesi. Sinä tiedät millä mielellä milloinkin olen. Sinä tiedät kuinka tartut minuun. Sinä tiedät kuinka syleilet minua Sinä tiedät kuinka suutelet minua. Kuinka saat äänesi kaikumaan suudelmilta silloinkin kun et suutele minua! Luuletko etten ole huomannut kaikkea sitä?"

"Nyt ainakin toivot sitä — yrittäessäsi vetää minua nenästä," vastasi tyttö, suoristautuen ja katsoen jälleen merellepäin.

"Se ei ole lainkaan naurettavaa," intoili punatukkainen kourallinen.
"Naiset ovat opettaneet sinulle kaiken — —"

"Rakas lapsi, sinähän puhut aivan kuin en olisi eläissäni tehnyt muuta kuin pyörinyt naisten hameenliepeissä," huokaili Archie. "Laupias taivas, kuullessaan sinun puhettasi voisi luulla sen olleen ainoan elämäntehtäväni — — Ikäänkuin olisin ollut oikea Don Juan — —"

"Et voi väittää, ettet olisi ollut enemmän tekemisissä naisten kanssa kuin kuka tavallinen nuorukainen hyvänsä."

"Mitä sitten tarkoitit eräänä iltana," kysyi tyttö kiivaasti, "kun minä kysyin oliko sinulla ollut hauska kesä ja sinä nauroit. Sinä nauroit. Mitä sinä kutsut hauskaksi kesäksi? Uutta rakkausjuttua sekä touko-, kesä-, heinä- että elokuussa, vai mitä?"

Archie Laverock, suorastaan loukkaantuneena kuullessaan näin rohkeita (kuten ne nyt tuntuivat hänen mielestään) ja perättömiä mielipiteitä, sanoi jokseenkin ankarasti: "Taivaan tähden, Ethel, älä puhu tuollaista, sinä et tiedä mitä sanot." Ja sitten lempeämmin: "Kaikki mikä on ollut, on nyt mennyttä. Etkö voi uskoa sitä? Etkö? Jokainen etsii elämässään todellisuutta. Jokainen on niin kirotun kärsimätön saavuttaakseen sen, rakas Ethel. Jokainen koettaa ja ajattelee: 'Kenties tämä tie vie perille.' Ja mies toivoo sitä sydämensä pohjassa alituisesti," selitti nuori Laverock kuunnellen omaa puhettaan kuin jotain vierasta olentoa, mutta kuitenkin olentoa, jonka kanssa hän koko ajan oli yhtä mieltä. "'Tämä tie vie perille', ajattelee hän, kunnes hän saa huomata, että se jälleen on ollut silmänlumetta… että se jälleen on ollut suuri erehdys. Tiedätkö, että monen vuoden ajan olen aavistanut jälleen löytäväni sinut?"

"Minä tiesin, että minua odotti jokin, joka tekisi kaiken muun olemattomaksi —"

Archien äänen olisi tullut tehdä Ethel vakuutetuksi hänen sanojensa vilpittömyydestä, mutta nyt tyttö ajatteli enemmän omia sanojaan ja oman sydämensä mustasukkaisuutta; hän oli kiihdyttänyt itsensä vihaan, joka ei ollut niin äkkiä lauhdutettavissa.

"'Olemattomaksi' — niin kyllä, sinulle, koska olet mies," vastasi hän katkerasti. "Mutta minulle se ei ole olematonta. Joka hetki minä muistan sitä. Ja minä sanon sinulle, etten koskaan lakkaa muistamasta — —"

"Eikö sitten minulla olisi mitään muistettavaa? Luuletko, rakas tyttö, minun unohtaneen, että sinä olit kihloissa ennenkuin — —"

"Puh!" sähähti tyttö. "Onko se sama asia? Onko? Muutamien viikkojen kihlaus? Ja sitten monta vuotta ilman ketään, joka olisi minusta välittänyt, monta vuotta, jotka sain viettää vain ajatellen ja muistellen — sinua. Sinua, joka sillä välin liehuit seikkailusta seikkailuun, joiden paljas ajatteleminenkin tekee minut hulluksi!"

Kiivaassa mustasukkaisuudessaan hän ylitti rajan, jota hänen olisi tullut noudattaa; hän sinkosi Archielle sanoja, joiden sisältöä hän ei itsekään uskonut, ja joita hän käytti vain loukatakseen Archieta.

"Sinä, joka olet kylmä ja teeskentelevä ja tunteeton — ja naistenhurmaaja! Sinä, joka olet koettanut kaikkea — —"

Mutta tässä nuori Laverock (jota nyt oli loukattu sekä miehenä että rakastajana) pysähdytti tämän viattoman, ihastuttavan raivottaren katseellaan. Tyynesti hän katsoi häntä silmiin vivahtelevilla, mutta lujilla silmillään. Ja tyynesti ja tiukasti hän puhui.

"Pyydän sinua uskomaan ainakin sen mitä nyt sanon, Ethel. Minä en ole milloinkaan koettanut mitään," sanoi hän, "paitsi rakkautta."

Kenties ei Ethel ymmärtänyt hänen sanojaan. Tavallinen hyvinkasvatettu tyttö lukee kaikenmoista ja kuulee paljon asioita ja näkee paljon — oppimatta mitään elämästä ja rakkaudesta. Monet erinomaiset vaimot ja perheenäidit vaeltavat siten kunnialliseen hautaansa saakka. Ja siihen suuntaan viittasivat myöskin Archie Laverockin punatukkaisen kourallisen taipumukset.

Mutta vaikkapa hän ei olisikaan ymmärtänyt Archien sanoja, saivat hänen äänensä tyyni arvokkuus ja tuon poikamaisen olennon rauhallinen katse, joka olisi saattanut olla paljoa vanhemman miehen, tytön ymmärtämään, että hän oli mennyt liian pitkälle. Mutta hänelle ei jäänyt aikaa vastata.

Huudot: "Tänne! Tänne! Lapset! Hoi! Babs! Babs! Freddie!" kaikuivat heidän ympärillään.

Yhdeksäs päivä. — Tämä päivä oli kuin jumalilta ryöstetty. Se oli sir Kaben syntymäpäivä; ja tämä hyväsydäminen ja ihmisystävällinen mies oli keksinyt oman tapansa sen viettämiseksi.

Archielle ja Ethelille se merkitsi sitä, että hän antoi heille lomaa kello kahdestatoista saakka; hän itse sijoitti heidät kahden istuttavaan autoon ja järjesti heille eväskorin, joka sisälsi kylmää kananpaistia ja juustovoileipiä ja kaakkua ja vanukasmuotin ja muutamia valkoviini- ja olutpulloja ja kahvia termospullossa.

"Kas niin, tämän pitäisi riittää teille. Neiti Johnstone, vaimoni lupaa pitää silmällä pikkuväkeä siksi kunnes palaatte. Lähtekää, Archibald. Huomenna olette toimessa, kuten tavallisesti, Laverock."

Niin he lähtivät viettämään elämänsä toistaiseksi ihaninta päivää. Myrsky oli puhdistanut ilman Ethelin sydämessä; heidän onnensa oli yhtä pilvetön kuin taivas heidän yllään. Sillä sää oli äkkiä muuttunut moitteettomaksi. Oli aivan tyven ja mitä ihanin auringonpaiste. Kostean usvan sijaan täytti maiseman kanervantuoksu, joka on poutailman sielu.

Istuen kanervapeitteisellä maalla ja nähden etäällä siintävän meren he nauttivat lomapäivästään. Yhdessä he hautasivat riidanaiheensa ja levittivät sammalille aamiaiskorinsa nauttien lounaansa miltei vaieten, liian onnellisina puhuakseen.

Ethel ei tupakoinut; hän selitti olevansa "liian uudenaikainen". Tämä miellytti Archieta niinkuin kaikki muukin Ethelissä. Hän huomasi vihaavansa tupakoivia naisia. Miksi he tupakoivat? Yksinomaan tavan vuoksi — aivan kuin lampaat. Tai näyttääkseen kauniita käsiään, eräs hänen tuntemansa tyttö oli varmasti tupakoinut vain siitä syystä. Mutta hän nautti Ethelin sytyttäessä hänen savukkeensa ja puhaltaessa siitä pari savukierrettä kesäiseen ilmaan ennenkuin hän sijoitti sen Archien huulien väliin.

"Ah!" huokasi hän onnellisena. Sitten, tupakoituaan tuokion, hän heitti pois savukkeensa sammutettuaan sen ensin huolellisesti kosteata maata vastaan. Sen jälkeen hän otti lakin päästään, ojentautui selälleen, pani päänsä Ethelin syliin ja katsoi taaksepäin Ethelin kasvoihin.

"En voi sietää ajatusta, että olemme vain kihloissa — ettemme edes tiedä, milloin voimme mennä naimisiin."

Tyttö päästi pienen helakan ja pikkuvanhan naurun katsoen poispäin Archiesta punertavan niityn yli lahdelle päin, joka siinsi heidän alapuolellaan. Hän ajatteli: "Mikä vahinko ettemme tulleet ottaneeksi uimapukuja mukaamme. Jos emme olisi 'vain kihloissa', niin voisimme juosta rantaan ja uida yhdessä näinkin; hän ei ole koskaan nähnyt minun uivan. Tosiaan vahinko — —"

"Minä — minä ajattelin, että kenties tämä on onnellisin tapa olla kihloissa. Juuri koska se on niin epämääräinen. Ei mitään huolta järjestelyistä. Se jatkuu sellaisenaan. Ja minä luulen, että se juuri sen takia miellyttää sinua, Archie! Tiedätkö, minun on mahdotonta kuvitella sinua — naimisissa. Se ei ole lainkaan sinun loppusi."

"Varmasti, neiti. Millä tavalla oikeastaan kuvittelet minun lopettavan nuoren ja loistavan elämäni?"

"Oh, jollain paljon koristeellisemmalla ja traagillisemmalla tavalla, kenties jollain 'jota jumalat rakastavat’-eleellä. Kenties uiden suunnattomien ulappojen yli saadaksesi minut ja hukkuen nuoruutesi ja voimasi kukoistuksessa, kuten Leander — —"

He nauroivat vallattomasti ja vaipuivat sitten haaveihinsa. Archie mutisi: "pian se kumminkin on päätettävä", ja "toivoisinpa noiden sir Kaben ystävien vähitellen kirjoittavan".

"Kenties sinua odottaa kirje jo palatessamme kotiin," arveli tyttö. "Lady Kabe aikoi käydä postitoimistossa. Mutta kuulehan," virkkoi hän hengittäen syvään, "eikö tämä kanervantuoksu ole jumalallista?"

Ethel kosketti keveästi silkkisiä hiuksia helmassaan silittääkseen niitä, mutta veti sitten nopeasti kätensä takaisin.

"Pane se takaisin," torui Archie (vähääkään muistamatta Mauve
Rice-Mathewsia).

"Ajattelin, että kenties et pitäisi siitä, että silitän ja sekoitan hiuksiasi."

"Sitä en tosiaan ole koskaan sietänyt. Mutta minä pidän siitä, jos sinä teet sen," sanoi Archie poikamaisesti.

Sitten, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut ajatelleeksi jotain, hän nousi istumaan. Kepeällä liikkeellä hän nosti kätensä hiuksiinsa. Hän pudisti paksun, kullanvärisen tukkansa otsalleen ja hieroi sitä tytön kaulaa ja poskia vastaan.

Hämmästyneenä hän kuiskasi: "Archie! Archie. Oh, mutta miksi teit tämän? Minusta tuntuu niinkuin — niinkuin olisit antanut minulle jotain jotain, jota ei kukaan aikaisemmin ole omistanut —"

"Niin, minusta tuntuu, että kaikki on muuttunut hyväksi jälleen. Nuo toiset tytöt — —"

Vaikeneminen. Muuan lokki lensi heidän yllään ja kirkui ja hävisi.
Nuori Laverock, katse kiintyneenä mereen, odotti.

Ethel sanoi miettivästi: "Nuo toiset… He eivät merkitse mitään. Minä tiedän, että se kaikki on mennyttä. Kukaan heistä ei enää palaa takaisin."

"Niin, mutta minä en ymmärtänyt sitä. Uskotko, että nyt ymmärrän sen?
Ethän enää pidä minua pienenä punatukkaisena kourallisena?"

"En, vaan pienenä punatukkaisena sylillisenä", nauroi Archie ja vahvisti sanansa sulkemalla hänet syliinsä.

Suloisessa sovussa he jättivät tämän paikan ja heidän noustessaan autoonsa kääntyi Ethel takaisin heittäen sille lentosuukon. Tyyninä ja onnellisina he ajoivat kotiinpäin.

Linnaan johtavalla tiellä juoksi pikku Freddie Royds heitä vastaan tuoden Laverockille kaksi kirjettä.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Archie avasi ensiksi liikemäiseltä näyttävän kirjekuoren, arvellen sen sisältävän jonkun ilmoituksen sir Kaben ystäviltä.

Mutta kirje, jonka eräs toveri hänen entisessä lontoolaisessa liikkeessään oli lähettänyt edelleen, oli kirjoitettu erään pohjoiswalesilaisen asianajotoimiston paperille. Se kuului näin:

Herra Archie Laverock. Ilmoitamme täten Teille mr Rice-Mathewsin
kuolleen viime heinäkuun 15 p:nä. Ennen kuolemaansa määräsi mr
Rice-Mathews-vainaja meidät testamenttinsa toimeenpanijoiksi.

Mr Rice-Mathews-vainaja teki ennen kuolemaansa testamentin, jossa hän määrää teille puolet irtaimesta omaisuudestaan. Arvelemme teidän tietävän hänen omistaneen varsin huomattavia maa-aloja ja liuskakivilouhoksia; mikäli olemme näihin mennessä saattaneet arvostella hänen teille määräämäänsä omaisuutta, arvelemme perintöosuutenne tuottavan Teille arviolta viidentuhannen punnan vuotuiset tulot.

Käydessänne toimistossamme olemme mielihyvällä esittävä teille asian lähemmät yksityiskohdat.

Ymmärrätte luonnollisesti, että on kestävä jonkun aikaa, ennenkuin saatatte ottaa vainajan määräämän omaisuuden haltuunne, koska testamentin valvominen ja erinäiset muodollisuudet sen täytäntöönpanossa ovat sitä ennen suoritettavat.

Archien päästyä kirjeen loppuun kysyi Ethel pelokkaasti: "Archie, onko se jotain lähdöstäsi — —"

"Oi, Archie!" Tyttö katsoi osaaottavasti häneen. "No niin, tapaan sinut tänä iltana kuten tavallisesti. Nyt minun täytyy mennä — —"

Jäätyään yksin avasi Archie Laverock kuin kivettyneenä toisen kirjeen.
Se oli hänelle tuntematonta naisen käsialaa, ja alkoi "Rakas Archie".

Rakas Archie. — Kirjoitan sinulle, koska sisareni omaiset ovat kertoneet sinun olleen ulkomailla, ja koska arvelen, ettet niinollen vielä ole kuullut isoisän kuolemasta. Tiedän sinun iloitsevan kuullessasi hänen kuolleen aivan kuten hän aina sanoi toivovansa, ilman tuskia tai sairautta. Hän istui lukien suuressa nojatuolissaan parvekkeella, ja meidän mennessämme sanomaan hänelle, että tee oli valmis, hän näytti nukkuvan, mutta kaikki oli jo lopussa. Tiedän sinun olevan suruissasi minun vuokseni, mutta isoisän takia sinun ei tarvitse surra.

Hän oli hyvin kiintynyt sinuun, ja puhui lähdettyäsi usein sinusta. Archie, minusta tuntuu, että minun on kerrottava sinulle, että vaikka hän kerran kuvittelikin sinun ja minun aikovan mennä naimisiin keskenämme, oli hän heittänyt tämän järjettömän ajatuksen mielestään jo monta viikkoa ennen kuolemaansa. Hän tiesi minun olevan kihloissa erään toisen kanssa ja oli viimein hyvin tyytyväinen siihen, tietäessään minun olevan kiintynyt tähän toiseen. Sinulla ei siis tarvitse olla vähääkään omantunnonvaivoja rahoista, jotka hän määräsi sinulle. Olen siitä hyvin iloinen. (Vaikka pelkään sen olevan entiselle liikkeellesi suorastaan järkyttävän tapahtuman; luulen isoisän vihjanneen heille jotain siihen tapaan sinun vielä ollessasi Rhosissa.)

Hän on määrännyt minulle toisen puolen rahojaan ja samoin Rhosin, johon aiomme jäädä asumaan. Sinun pitää myöhemmin käydä meitä tervehtimässä.

Ensi kuussa vietän häitä majuri Lionel Ellisin kanssa. Isoisä ei sietänyt mitään lykkäyksiä, ja testamentissaan hän erityisesti sanoo toivovansa, ettei kukaan käyttäisi surupukua hänen muistokseen, koska hän aina eläissään rakasti värejä. Ihmiset täällä ovat aivan kauhuissaan isoisän määräyksestä, ettei häntä saa haudata perhehautaan isoäidin viereen, vaan että hänen ruumiinsa on poltettava ja sirotettava tuulien kuljetettavaksi tuntureilla Rhosin takana. En voi olla muistamatta, kuinka hän kerran puhkesi sanomaan sinulle ja minulle: "Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset ympäröineet minua!" Lionel sanoi, että hän nähtävästi ainakin kuollessaan halusi päästä heistä. Lionel ymmärtää asiat niin hyvin. Sinun täytyy tutustua häneen.

Näitä kahta yllätystä Archie pohti viedessään auton vajaan ja istuessaan illallisensa ääressä — jonka hän tänä iltana kernaammin söi omassa majassaan kuin linnassa vieraiden parissa.

Hänen ensimmäinen selvä tunteensa oli järkytys. Vanha mr Rice-Mathews oli siis kuollut.

Kuollut! Tuo ystävällinen, erikoinen vanhus! Hänen muistonsa kohosi selvänä Archien mieleen: terhakat silmät ohuen tukan alla, laihat kädet, hienot vanhat huulet, jotka antoivat kahdennenkymmenennen vuosisadan huolimattomalle puhetavalle hienostuneen sävyn.

Kaikki mennyttä. "Tuuliin hajoitettua!" Jos koskaan mikään sielu riemuitsi vapautuessaan ruumiista, ajatteli nuori Laverock, niin oli se tuo vanha sairas mies, joka oli niin rakastanut värejä, nuoruutta, elämää, romantiikkaa… ja joka oli ollut niin kahlehdittu…

"Archie, rakas poikaseni." Miten usein olikaan tuo heikko, vanha ääni niin lausunut!

"En voi koskaan kiittää vanhusta tästä," ajatteli Laverock, ja pala nousi hänen kurkkuunsa. "Voi! En edes sanonut hänelle kunnollista hyvästiä. Toivoisin, että vain kerran vielä saisin nähdä hänet."

Tässä skotlantilainen taloudenhoitajatar tuli sisään ja asetti Archien eteen olutpikarin.

"Kiitos," sanoi hän hajamielisesti, kaatoi itselleen hiukan olutta ja nousi äkkinäisen päähänpiston vallassa tuoliltaan.

Seistessään avoimen ikkunan vieressä, nähden vilahduksen merestä ja iltataivaasta, nuori mies kohotti tuoppinsa. Hän joi hiljaisen maljan, ikäänkuin hän olisi kunnioittanut poismenneitä tovereitaan.

Hän ei ollut luullut voivansa minkään kuolonsanoman vuoksi enää olla niin järkytetty ja suruissaan.

Hengähtäen syvään hän vihdoin päätti katsoa, mitä toisessa kirjeessä oli ollut.

Mauve aikoi mennä naimisiin! Aivan kuten Lucy Joy!. "Totta totisesti, minähän mahdan olla oikea onnentuoja. Tuskin minä tutustun tyttöön, kun hän jo menee kihloihin jonkun toisen kanssa."

Tytöt, ajatteli hän, näyttivät vaihtavan mielipidettään sangen nopeasti. Onneksi heille; varmastikin onneksi Mauvelle!

Se poikako? Niin. Persia ja hopeinen ruusuvesipirskoitin. Hän muisti.
Se oli onneksi molemmille!

Ja sitten vihdoin hämmästys ja kummastelu alkoi haihtua nuorukaisen mielestä, ja hänelle alkoi selvitä, mitä se kaikki hänelle henkilökohtaisesti merkitsisi.

Verrattuna siihen seurueeseen, joka nyt aterioi linnassa, ei hän, nuori
Laverock, ollut rikas.

Hän näki itsensä pyytävän sir Kaben ja hänen ystävänsä luokseen metsästämään seuraavana vuonna!

"Ethel kultaseni, anna minulle anteeksi. Minun oli vastattava kahteen kirjeeseen, ennenkuin pääsin lähtemään. Kahteen hyvin tärkeään kirjeeseen. Todellakin" — — hän änkytti innosta — — "ne ovat — valmistauduhan nyt johonkin suureen. Kultaseni — ei, tässä ne ovat, sinun on parasta lukea ne itse. Täällä on vielä kyllin valoisaa. Lue tämä, Ethel. Lue ne. Tämä ensin."

"Mitä," alkoi tyttö hämmästyneenä kääntyen vihdoin hänen puoleensa.
"Mutta kuka tämä herra oli — — mitä se on?"

Hän kiiruhti selittämään. "Ja tuo miesparka — käsitätkö? Käsitätkö? Hän tahtoi jättää kaiken tämän minulle. Se on niin liikuttavaa, se on — — Tiedätkö, että minä olin kuin sekaisin päästäni? Mutta Ethel! ymmärrätkö sitä vieläkään?"

"Luulen — — luulen niin", sanoi tyttö hyvin hitaasti, kohottaen katseensa paperista ja katsoen yli niittyjen ikäänkuin jotain sellaista kohti, jota Laverock ei voinut nähdä. "Se merkitsee, että sinä — — "Sinun ei tarvitse lähteä ulkomaille ellet tahdo. Sinun ei tarvitse lähteä. Voit jäädä, tehdä niinkuin itse tahdot. Archie! Sinun ei tarvitse lähteä!"

"Ei! Eikä minun tarvitse enää odottaakaan," huudahti Archien ääni. "Tietysti voin tehdä niinkuin itse tahdon. Niinkuin tahdon! Me voimme mennä heti naimisiin — —"

Viimeiset sanat keskeytyivät. Oli kuin hänen oma äänensä olisi paljastanut hänelle jotain hänen tätä sanoessaan.

Aivan hänen tahtomattaan ja tietämättään omituinen ilme häilähti hänen kasvoilleen. Se kuvasti tuota salamannopeaa tunnetta syvällä nuorukaisen alatajunnassa.

Se oli pettymystä. Aivan ehdottomasti hänen kauniissa silmissään näkyi alakuloisuutta; se oli kuin jonkun vapaan ja villin eläimen katse, eläimen, joka harhailtuaan koko elämänsä onnellisena ja vapaana äkkiä huomaa olevansa — ansassa!

Kuin salama tuo ilme haihtui samalla kuin se tunnekin, joka oli sen aiheuttanut. Sekunttia myöhemmin Archie tuskin itsekään tiesi, että sellaista ilmettä oli ollut hänen kasvoillaan.

"Kultaseni," jatkoi hän mitä hellimmällä ilolla, "kuulehan, kultaseni!
Käsitätkö, mitä se meille merkitsee!"

Hän ei ollut ottanut lukuun naisen silmiä ja sydäntä, naisen, joka rakasti hänen kasvojaan niin suuresti, että hän voi huomata jokaisen häivähdyksen niillä. Tuossa epäselvässä iltavalaistuksessakin oli tuo omituinen, äkkiä hävinnyt ilme nähty ja ymmärretty. Veitsi ei olisi voinut leikata niin kipeästi Ethelin sydäntä.

"Mutta — eikö se ole ihanaa? Etkö ole — — — mikä sinun on?" sanoi
Archie terävästi. "Etkö ole iloinen?"

"Olen kovin iloinen," sanoi hän yksinkertaisesti, "sinun puolestasi." Hän ojensi kirjeen takaisin. "Mutta — tämä muuttaa kaiken minuun nähden."

"Mitä sinä tarkoitat?" Archie hätkähti. Hänen kasvoissaan näkyi enenevää levottomuutta. "Katso minuun! Tyttö kultani — mitä tämä kaikki merkitsee? Mistä sinä puhut?"

Hänen hiljaisuutensa hänen sitä sanoessaan kohotti hänen ympärilleen yhtä vahvan varusmuurin kuin linnan tornit.

"Älkäämme puhuko enää siitä," lisäsi Ethel. "Minun täytyy miettiä tätä.
Ei, minun ei tarvitse miettiä."

Jokainen tavu vei häntä kauemmaksi Archiesta. Nuorukainen huomasi, ettei tämä ollut mitään kiusottelua, mitään oikullisuutta, ei tuota tavallista ärsytyshalua, jonka hän tunsi.

Hän seisoi kuunnellen mitä tyttö sanoi, ennenkuin hän lähti hänen luotaan.

Hän tiesi mitä tulisi; hän seisoi odottamassa tuomiotaan. Noina hetkinä
Archie kärsi enemmän kuin hän koko elämänsä aikana oli kärsinyt.

Hänen tyttönsä, hänen ainoa rakastettunsa, sanoi: "Archie, olen hyvin pahoillani. Se on ollut — olen tehnyt erehdyksen, sen huomaan nyt. En tahdo jatkaa tätä. En voi nyt tulla vaimoksesi."

Sanomatta enää sanaakaan hän kiiruhti nopeasti kentän yli linnan valoja kohti.

Archie seisoi paikoillaan. Pimeys verhosi hänet ennenkuin hän liikahti paikaltaan.

KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Tuota kihlautuneitten eroamista seuraava päivä oli synkkä päivä muille paitsi pikku Freddie Roydsille.

Neiti Johnstone sanoi päätään särkevän. Freddien äiti oli muiden linnan naisten kanssa vieraisilla kymmenen mailin päässä, majurin vietyä heidät autolla Wolseyhin. Mutta Laverock, vaikka olikin vapaa — ihailtu Laverock oli selvästi lausunut, että hän tahtoi kerran olla rauhassa pieniltä pojilta.

"Ajattelehan," pisti hänen serkkunsa Babs hilpeästi väliin suuren hillovoileivän lomasta, "jos hän on mennyt alas rannalle ja joutunut vuoksen uhriksi niinkuin kirjoissa."

"Mitä lorua!" tiuskasi neiti Ethel Johnstone pöydän päästä vihaisemmin kuin kukaan lapsi oli koskaan kuullut hänen puhuvan. "Tietysti hän on taas etsinyt simpukoita ja unohtanut ajan."

Eikö hän ollut työntänyt luotaan ainoaa miestä, joka olisi voinut tehdä hänet onnelliseksi? Ainoan miehen, joka ei koskaan voinut tehdä ketään naista onnelliseksi? Kurjuus odotti häntä, näkipä hän hänet jälleen tai ei. Mikä katkera kohtalo olikaan saattanut hänet tapaamaan Archie Laverockin? Neljä vuotta sitten vain hänen näkemisensäkin oli syössyt hänen koko elämänsä radaltaan. Oliko hän voinut unohtaa hänet koskaan sen jälkeen? Voisiko hän nyt unohtaa hänet? Ei koskaan. Vähemmän kuin koskaan ennen. Miksi hän oli koskaan tullut tänne?

Yhdeksän ihanaa päivää — myrskyistä ja kuumeista, mutta ihanaa. Sitten viime illan romahdus. Tuo hänen katseensa — se toi romahduksen.

Jospa hänen suuttumuksensa vain olisi antanut hänelle sen tunteen, että oli mahdollista olla tyytyväinen ilman Archieta! Hän huomasi olevansa raivoissaan seuratessaan koneellisesti polkua, joka johti sammalen peittämälle kalliolle. Hän oli kiiruhtanut alas kivirannalle, ennenkuin hän jälleen muisti, mikä oli tuonut hänet tänne.

Freddie. Tietysti. Pikku Freddie oli kadonnut. Miten kaiken muun kaltaista tänä onnettomana päivänä!

Silloin hänen eteensä kallion takaa tuli se mies, jota hän vähimmin kaikista maan päällä halusi nähdä. Se mies, joka vähimmin halusi nähdä häntä!

Archie Laverock, joka oli päättänyt, että ainoa keino oli pyytää eroa toimestaan ja lähteä jälleen etelään, oli rauhattomuudessaan tullut kävelemään rannikolle.

"Hän on kadonnut," lausui Ethel kuin vieraalle. "Palvelustytöt sanovat nähneensä hänen juoksevan rannalle."

"Hyvänen aika!" sanoi Archie myöskin vieraan äänellä. "En ole nähnyt jälkeäkään hänestä. Meidän on kai parasta etsiä näiltä kallioilta. Vuoksi tulee pian."

Archie lähti toiseen suuntaan ja tyttö toiseen. Kauhu valtasi heidän sydämensä… He kulkivat ylös alas rantaa pitkin edestakaisin kallioiden ympäri.

"Kadonneesta lapsesta." Oi, nuo sanat voivat jäädyttää veren ja pysähdyttää valtimot uhkaavalla merkityksellähän! Mitä kuvitelmia ne tuovat mukanaan kaupungissa? Kauheita katuristeyksiä, liikennettä… Metsässä? Vaanivan käärmeen… Maantiellä? Roiston… Joen rannalla? Viettävän rinteen, pienen luiskahtavan jalan..

Entä tällä petollisten kallioiden reunustamalla rannalla, missä vuoksi uhkasi?

Archie Laverock, joka kiipesi kallionlohkareelta toiselle, merilevien takertuessa hänen kenkiinsä, kurkistellen, etsien, kiroili hiljaa ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, ettei hänen mielessään ollut muuta kuin suuttumusta.

Tuo pieni veitikka! Tuo kunnon pikku poika, joka kutsui häntä "Laverockiksi" ja tarjosi hänelle omia makeisiaan ja oli ollut hänen toverinaan neljän päivän matkalla Lontoosta.

Pohjoinen, jota Archie nyt ei olisi koskaan suonut nähneensä. Oliko se nyt vienyt tuon pikku pojankin?

"Freddie!" huusi hän yhä kovemmin rohkaistakseen itseään ja tuota levotonta punatukkaista tyttöä, joka alkoi juoksennella hurjasti edestakaisin, hänkin huutaen "Freddie, missä olet, Freddie?"

Sangen lähellä. Hän ryömi käsin ja jaloin erään kallion ympärillä, ja hänen silmistään loisti oikean Tienlöytäjän, Hirventappajan, Mowglin ja Tarzanin ihastus. Hän ryömi edestakaisin piiloitellen siten etsijöiltä.

Hän värisi onnesta pettäessään täysikasvuisia; neiti Johnstonea, joka itse oli sellainen mestari; Laverockia, joka oli ollut kaikkialla etsijänä! He eivät nähneet häntä! He eivät huomanneet! He huusivat ja kutsuivat!

"Freddie! Fred — — ah!" keskeytti Archie Laverock hiljaa itsekseen. vihdoin hän oli huomannut. Kolmenkymmenen kyynärän päässä hän näki jotain pilkottavan; palan harmaata villakangasta; parin pitkiä ruskeita sääriä, jotka päättyivät liian suuriin koulukenkiin.

Archie lähestyi hiljaa… Noiden jalkojen asento sai hänet varmistumaan. Se ei ollut sattuma… Hän viittasi Ethelille rannalle, nosti sormen huulilleen ja hiipi hiljaa pienen piilottelijan luo. Poika oli nyt ryöminyt kahden kivilohkareen väliin jyrkän kallion juurelle.

Archie kiipesi ylös kalliolle; lapsi oli nyt jalan verran liian alhaalla, jotta hän olisi voinut ulottua häneen.

Jälleen Archie kääntyi Etheliä kohden. Tämä valmistautui kalpein huulin näkemään pojan kuolleena, pienet hiljaiset kasvot, pienet riippuvat jäsenet, verta.

Archie osotti omia nilkkojaan. Tyttö tarttui niihin ja piteli niitä noilla poikamaisilla, voimakkailla käsillään, joita Archie oli sanonut rakastavansa.

Sitten hän notkeasti kuin kissa tarttui pojan villatakkiin. Hän nosti hänet ylös ja painoi hänet istumaan kalliolle.

Poika nauroi ja punastui päästessään irti pelastajansa käsistä ja jälleen noustessaan jaloilleen. Hilpeänä hän huudahti: "Oh, Laverock, elleivät aallot olisi niin melunneet, niin olisin — —"

Hänen kimakka pikku äänensä vaikeni hänen huomatessaan suuttumuksen — hyvin epätavallisen suuttumuksen hänen vangitsijansa kasvoilla.

"Mene kotiin," komensi Laverock tiukasti. Helpotuksesta johtuvasta vastavaikutuksesta hän olisi voinut läimäyttää nuorta Freddieä. "Matkaan. Tiehesi, heti!"

Hämmästynyt katse. Lapsi kääntyi, juoksi tottelevaisena kallioiden yli sammaleiselle harjanteelle ja lähti yli kenttien.

Päästäen helpotuksen huoahduksen molemmat täysikasvuiset kääntyivät ja katsoivat toisiinsa.

Mikä se kiisi silmästä silmään, nyt kun vaara oli ohitse, joka oli saattanut heidät molemmat kauhun valtaan? Yhteinen ajatus… Ajatella, jos sellaista olisi sattunut heidän lapselleen!

Ethel huohotti: "Miten voi — miten voi mikään peloittaa ihmistä niin hirveästi."

Archie vastasi kiihkeällä äänellä: "Niin sinäkin peloitit minua eilen illalla."

Ja sinä hetkenä, jolloin kaikki oli näyttänyt olevan lopussa, kaikki alkoi uudelleen alusta. Katsoen yhä Etheliin Archie jatkoi, nyt rauhallisesti: "No niin, mitä siitä?"

"Oi niin," sanoi tyttö nopeasti. "Niin, se asia on kuten sanoin. Ei hyödytä mitään puhua siitä uudelleen. Se on lopussa, eikö totta? Eihän ole muuta sanomista?"

"Käsitäthän sen, eikö niin? Mikä kohtalokas erehdys olisikaan sinun mennä naimisiin. Ei kai meidän tarvitse enää puhua siitä?" jatkoi hän yhä epätoivoisena. "Miten voisin jatkaa sellaista kihlausta?"

"Niin oli, ennenkuin tuo kirje tuli ja näytti minulle asianlaidan. Nuo uutiset, että saisit rahaa. Oh! en aio väitellä mistään. Mutta kun käsitit — — Etkö luule minun huomanneen, miltä näytit?"

"Niin juuri! Onnettomalta! Siksi että tiesit, että nyt asiat voitaisiin lopullisesti järjestää. Sinä iloitsit kihlauksestamme vain niin kauan kuin se oli epävarma. Oh, ei, ei; en tahdo puhua siitä," huudahti hän seisten siinä hänen edessään, mutta katsoen kohti aaltoja hänen olkapäänsä yli. "Heti kun sait tietää, ettei mikään estänyt meitä menemästä heti naimisiin — niin tuotti se pettymystä. Se oli isku! Sinä tunsit äkkiä olevasi — sidottu. 'Hyvä Jumala! Minä olen naimisissa ja kahleissa ennenkuin aavistankaan!' Siltä sinusta tuntui, siltä näytit, minä näin sen, etkä sinä voi sitä kieltää."

Archie antoi hänen puhua loppuun. Hän katseli häntä kiinteästi tuota myrskyistä taustaa vasten. Heidän takanaan kohosivat aallot pitkinä, korkeina harjoina; ne vyöryivät valtavina kaarina ja särkyivät vihreäksi ja valkeaksi vaahdoksi. Tytön punainen tukka loisti kuin hätämerkki tuulessa, mutta hänen ihana vartalonsa seisoi lujasti kalliolla.

Archie katsoi tätä kuvaa ja rakasti sitä. Hän vastasi, yhä vielä tyynesti:

"Ethel, entä ellen kiellä sinun olevan oikeassa. Ehkä minusta tuntui siltä. Monesta miehestä tuntuisi siltä. Ehkäpä useimmista. He eivät voi sille mitään. Se valtaa heidät ensimmäisenä silmänräpäyksenä. Mutta seuraavana hetkenä — — oi, rakkaani!"

"Minä sanon. Sillä sen pitäisi todistaa sinulle. Eikö se todista sinulle, että jos minä voin tuntea niin ja kuitenkin — kuitenkin seuraavana silmänräpäyksenä tahtoa mennä naimisiin kanssasi — eikö se todista, että kaikki on nyt minussa toisin?"

Archie sanoi nöyrästi ja yksinkertaisesti: "En tiedä, miten saisin sinut uskomaan. Mutta se on totta. Koeta."

"On parempi ja viisaampi olla koettamatta — —" vastusti tyttö värisevällä äänellä.

Hän tuijotti poispäin, mutta mitä se hyödytti? Hän ei nähnyt noita myrskyisiä aaltoja, ei noita kallioita eikä kiitäviä pilviä. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin Archien kasvot, niiden lumon ja taikavoiman.

Hän astui askeleen häntä kohti. Vielä askel, ja hän tiesi, että hän olisi jälleen hänen sylissään orjana; hänen kohtalonsa määräisi hänet hyvään tai pahaan.

Mennäkö naimisiin sellaisen miehen kanssa? Tahallaan antautua suruihin!
Vai olla menemättä?

Mitä elämä silloin sisältäisi? Kalpeita varjoja — hänen mielenlaadulleen se ei olisi muuta. Toisten lasten hoitamista, kunnes hän olisi neljänkymmenen, viidenkymmenen vanha. Uh!

Mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Mitä? Tämän jälkeen? Archie
Laverockin jälkeen?

Miten, miten hän voisi luopua hänestä? Ehkäpä Archie vihdoin — vihdoin väsyisi vaihteluun ja palaisi omaan kotiinsa ja vaimonsa ja lastensa luo — —

"Sanotaan olevan kahta lajia aviomiehiä, uskollisia orjia ja voitokkaita valloittajia, mutta sinä olet aina ollut valloittaja," änkytti hän. "Sinä et voi sille mitään. He eivät päästä sinua — —"

"Niitä tulee uusia, toisia!" huudahti tyttö. "Tiedäthän niitä tulevan. Mitä ihmiset ovat olleet, sitä he tulevat aina olemaan. Sinussa on se jo kehdosta asti. Kuulin kerran sanottavan: 'Kietokaa lapsi äitinsä vaatteihin, niin tytöt tulevat aina häntä rakastamaan — —'"

"Kiedo hänet mihin ikinä tahdot, rakkaani," mutisi Archie kiihkeästi, "jos vain, jos vain — —"

"Minä tarkoitan sinua!" Tyttö leimahti tulipunaiseksi ja hehkui kuin iltataivas kallioiden ja pilvien välissä. "Sinä tulet olemaan sellainen koko elämäsi ajan. Sinä tulet hakkailemaan hoitajatarta, jotka viimeisen kerran mittaa kuumeesi! Sinä hakkailet kuolinvuoteellasikin!"

Mutta Archie tarttui häneen, ja vaiensi hänet ainoalla mahdollisella tavalla sulkea naisen suu.

Sitten hän päästi hänet hetkeksi, niin että hän voi nähdä täydessä valossa nuo kiihottuneet, ihailevat kasvot, jotka olivat kohotetut häntä kohti.

"Minä vannon, ettei tule olemaan ketään muuta kuin sinä," kuiskasi hän hänelle hellimmällä ja intohimoisimmalla äänellään. "Tämän jälkeen ei koskaan. Ei, ainoa rakastettuni, ei koskaan. Tähän se päättyy. Tämä on koti…"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NYKYPÄIVIEN MAANTIERITARI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at book.klll.cc/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at book.klll.cc. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (book.klll.cc), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at book.klll.cc.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at book.klll.cc/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit book.klll.cc/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: book.klll.cc/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: book.klll.cc.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.